ENSIMMÄINEN KIRJA.

Ateenalainen Thukydides on kirjoittanut Peloponneesolaisten ja

Ateenalaisten välisen sodan historian. Hän ryhtyi keräilemään

aineksia heti sodan alussa, sillä hän aavisti sen tulevan

siihenastisia sotia tärkeämmäksi ja merkillisemmäksi, nähdessään,

mitenkä nämä molemmat kansakunnat tähän aikaan kaikin puolin vankasti

kiireestä kantapäähän olivat sotatarpeilla varustetut, ja lisäksi

vielä, miten kaikki muutkin Helleenit joko heti taikka jonkun ajan

mietittyänsä yhtyivät toiseen tai toiseen taistelevaan puolueeseen.

Ja tämä sota onkin epäilemättä valtavin liike, mikä on kohdannut niin

hyvin Helleenejä kuin joitakuita läheisiä barbareja, jopa miltei

koko ihmiskuntaa. Sillä joskin tämän sodan edellä käypiä ja vieläkin

vanhempia tapahtumia etäisten aikain takia on mahdoton tarkalleen

tutkia, niin luulen kumminkin, luodessani katseeni mahdollisimman

pitkälle taaksepäin, luotettavista tosiasioista päättäen, niiden

olleen vähäpätöisiä niin sotavarustuksissansa kuin muissakin

suhteissa.

Hellaassa, kuten maata nykyisin kutsutaan, ei ollut muinoin

vakinaisia asukkaita, vaan asuinpaikkoja muutettiin alituisesti. Oli

näet tavallista, että tuumittelematta luovutettiin maa väkevämmälle.

Siihen aikaan ei ollut mitään kansainvälistä kauppaliikettä, sillä

matkustaminen sekä maitse että meritse oli vaaranalaista. Asukkaat

koettivat maastaan saada ainoastaan elintarpeensa, eikä niinmuodoin

säästövaroja koottu; ja kun ei kukaan, vihollista peläten, huolinut

pysyväisemmin viljellä maataan, kun vielä suojaavia linnoituksia

puuttui, niin eipä asuinpaikkojen muutto tuntunutkaan vaikealta.

Luulihan sitäpaitsi jokainen missä tahansa voivansa hankkia

itsellensä päivän elatuksen. Näin muodoin ei muinoin löytynyt

suuruutensa eikä varallisuutensa kautta mahtavia kaupunkeja eikä

liioin muita linnoitettuja paikkoja. Nämä asuinpaikkainmuutokset

tapahtuivat eniten viljavimmissa maakunnissa, nykyisessä Tessaliassa,

Boiootiassa ja suurimmassa osassa Peloponneesosta, ei kumminkaan

Arkadiassa. Kun asuinmaansa hedelmällisyyden kautta jotkut suvut

olivat hankkineet suurenpuoleisia varoja, syntyi tästä mullistuksia

aikaan saavia rettelöitä, muun muassa juuri ulkonaisten hyökkääjien

puolelta. Täten on Attika, johon sen huonon maaperän takia tällaiset

rettelöt eivät ammoisista ajoista asti ole koskeneet, säilyttänyt

vanhan väestönsä. Että asukkaiden vaihtuminen on estänyt muita

maakuntia edistymästä samassa määrin, kuin Attika, todistaa sekin

seikka, että muusta Hellaasta sodan tahi levottomuuksien sattuessa

maanpakoon karkoitetut mahtimiehet kääntyivät Ateenalaisten puoleen

ja saivat heiltä varman asuinpaikan. Kun pakolaisille näet suotiin

kansalaisoikeus, kasvoi jo aikaisin kaupungin väkiluku, niin että

myöhemmin, Attikan maakunnan tultua liian ahtaaksi, Jooniaankin

lähetettiin siirtolaisia.

Muinaishelleenien heikkoutta osottaa minusta sekin seikka, ettei

Hellas ennen Troian sotaa ryhtynyt mihinkään yhteiseen yritykseen.

En luule edes, että vielä siihen aikaan koko maata kutsuttiinkaan

Hellaaksi ja että tätä nimitystä ylipäätään tunnettiinkaan ennen

Deukalionin pojan, Helleenin, aikoja, vaan että joka heimolla

oli oma nimensä, joista varsinkin Pelasgos-nimeä käytettiin

yleisessä merkityksessä. Vasta kun Helleen ja hänen poikansa

olivat tulleet mahtaviksi Ftiootiksessa ja kun heitä kutsuttiin

avuksi muihin kaupunkeihin, tuli Helleen-nimi muutamien heimojen

yhteisnimitykseksi, saamatta kuitenkaan pitkiin aikoihin yleistä

merkitystä. Tästä on meillä Homeeros pätevänä todistajana. Sillä

vaikka hän eli paljoa myöhemmin Troian sotaa, ei hän sen vaiheita

kuvatessaan tällä nimellä kertaakaan kutsu koko sotajoukkoa, vaan

ainoasti Akilleyksen johdolla taistelevia Ftiootteja, jotka siis

hänen mielestänsä olivat ensimmäiset Helleenit. Yleisnimityksenä

esiintyvät hänen runoissansa Danait, Argiivit ja Akaialaiset. Eikä

hän liioin puhu barbareista, joka mielestäni johtuu siitä, ettei

näiden vastakohtana vielä Helleenejä kutsuttu millään yhteisellä

erikoisnimellä. Kuten jo edellä olemme maininneet, eivät nämä

kansanheimot, joilla, vaikkakin asuivat eri kaupungeissa, oli

yhteinen kieli ja myöhemmin yhteinen nimi, ennen Troian sotaa

ole ryhtyneet mihinkään yhteiseen yritykseen heikkoutensa ja

kulkuneuvojen puutteellisuuden takia. Mutta tähänkin sotaretkeen he

ryhtyivät vasta sitten, kun olivat tottuneet meriliikkeeseen.

Tarun mukaan oli Minoos ensimmäinen, joka oli hankkinut itselleen

laivaston. Tämän avulla hän piti hallussaan melkein kaikkia nykyisiä

Helleeniläisiä vesiä ja Kykladien saaria. Useimmat näistä saarista

saivat hänen toimestansa ensimmäiset asukkaansa, kun hän niistä oli

karkottanut Kaarialaiset ja asettanut poikansa niiden hallitsijoiksi.

Mikäli tiedetään, hävitti hän niinikään voimiensa takaa merirosvot

näiltä vesiltä, voidaksensa sitä varmenmin niitä verottaa.

Meriliikkeen vilkastuttua harjottivat näet Helleenit, samoin kuin

rannikolla asuvat barbaritkin, merirosvoutta vaikutusvaltaisimpien

miestensä johdolla, jotka tällaisiin yrityksiin yhtyivät sekä

oman voiton himosta että hankkiaksensa elatusta tarvitseville. He

hyökkäsivät linnoittamattomiin ja kylien tapaan rakennettuihin

kaupunkeihin, ryöstivät niitä ja hankkivat pääasiallisesti tästä

elatuksensa, pitämättä rosvoutta minään häpeällisenä toimena, vaan

mieluummin jonkunlaisena kunniana. Tämä katsantokanta on vielä

nytkin vallalla muutamissa mannermaan kansoissa, niinkuin myöskin

muinaisilla runoilijoilla, jotka kaikkialla runoissansa antavat

asukasten kysyä tulijoilta, ovatko he merirosvoja, josta näemme,

etteivät ne, joilta näin kysytään, yhtä vähän kuin kyselijätkään,

pitäneet tätä tointa häpeällisenä. Itse mannermaallakin käytiin

rosvoretkillä toistensa luona. Vielä nytkin kohtaamme monin paikoin

Hellasta tämän katsantotavan, kuten Otsolilaisilla Lokreilla,

Aitoolialaisilla, Akarnaanialaisilla ja sen seudun muillakin

mannermaalaisilla. Aseiden alituinen kantaminen on näet näillä

jäännös muinaisesta rosvoelämästä.

Ennenmuinoin kantoivat kaikki Hellaan asukkaat aseita, koska

asunnot eivät olleet linnoitetut, eivätkä he vaaratta voineet

käydä toistensa luona: aseet kuuluivat jokapäiväiseen pukuun,

samaten kuin barbareilla. Että tämä tapa oli yleinen kaikkialla,

näkyy niistä Helleeneistä, jotka vielä nytkin sitä noudattavat.

Ateenalaiset olivat ensimmäiset, jotka jättivät aseet ja noudattivat

säyseämpiä tapoja. Eikä ole kauan siitä, kuin iäkkäät vanhukset vielä

pelkästä turhamaisuudesta pukeutuivat liinaisiin alusvaatteisiin

ja poimivat hiukset päälaelle sirkkaneuloilla. Tämä koristelutapa

onkin vanhemmassa ikäpolvessa Joonialaisten kesken juuri heidän

ja Ateenalaisten välisen sukulaisuuden tähden päässyt käytäntöön.

Lakedaimonilaiset olivat ensimmäiset, jotka käyttivät nykyajan

lyhyitä takkeja, kuten ylipäätään tämän kansan varakkaammat henkilöt

muissakin elämäntavoissa lähentelevät rahvasta. He olivat myöskin

ensimmäiset, jotka yleisissä voimisteluharjoituksissa riisuivat

vaatteensa ja hieroivat ruumiinsa öljyllä. Sillä ennenmuinoin

sitoivat itse Olympiankin kilpailijat verhon vyötäisilleen, josta

tavasta vasta äskettäin on luovuttu. Vielä nytkin käyttävät

barbarit, varsinkin Aasialaiset, vyötäisverhoa, kilpaillessansa

nyrkkitaistelussa tai painiskelussa. Muinaishelleeneillä oli monta

muutakin tapaa, jotka olivat heille ja barbareille yhteisiä.

Kaikki uudemmat kaupungit niiltä ajoilta, jolloin laivaliike

oli jo turvallisempi ja varallisuus yleisempi, ovat rakennetut

rannikolle ja muureilla varustetuille niemiköille sekä laivaliikkeen

helpottamiseksi että varovaisuudesta naapurikaupunkeja vastaan.

Vanhemmat kaupungit sitävastoin rakennettiin etäämmälle merenrannasta

vielä kauan jatkuvan merirosvouden takia, osaksi mannermaalle,

osaksi saarille. Sillä rosvot ryöstivät sekä toisiltaan että muilta,

jotka asuivat lähellä merta, joskaan eivät aivan rannikolla. Ja ne

kaupungit sijaitsevat vielä nytkin etäällä rannasta.

Varsinkin saarilla asuvat Kaarialaiset ja Foiniikialaiset olivat

merirosvoja; sillä useimmat saaret olivat näiden hallussa. Sitä

todistaa seuraava tosiasia: kun Ateenalaiset viime sodassa

puhdistivat Deelos-saaren ja poistivat tälle saarelle haudattujen

arkut, niin kävi selville, että enemmän kuin puolet niihin

haudatuista oli Kaarialaisia, jotka tunnettiin heidän ruumiin mukaan

hautaan pannuista sotapuvuistaan ja heidän vielä nytkin käyttämästään

hautaustavasta.

Mutta kun Minoos oli saanut laivaston kuntoon, muuttui Helleenien

keskinen meriliike vilkkaammaksi. Sillä hän karkotti rosvot saarilta

ja toi niihin melkein kaikkiin toisia asukkaita. Samaten olivat

rannikkolaiset, tultuansa varakkaammiksi, lujemmin varustaneet

asuinpaikkojansa, ja muutamat rikkaammat olivat ympäröineet ne

muureillakin. Koska nyt kukin tavoitteli omaa voittoansa, antautui

halvempi kansa rikkaitten palvelijoiksi, ja mahtavat tekivät

rikkauksiensa avulla pienemmät kaupungit valtansa alaisiksi. Tällä

kannalla olivat maan asiat, kun Helleenit myöhemmin ryhtyivät sotaan

Troiaa vastaan.

Agamemnoon näyttää minusta ennemmin kaikkia aikalaisiansa voittavalla

sotavoimallansa, kuin Tyndareokselle vannotun valansa kautta,

pakottaneen Heleenan kosijat yhtymään tähän sotaretkeen. Sillä ne

Peloponneesolaiset, jotka tarkemmin ovat tutkineet muinaistaruja,

kertovat, että Pelops oli ensin niiden rikkauksien avulla, jotka

hänellä oli, kun hän Aasiasta saapui Peloponneesokseen köyhien

ihmisten luo, anastanut vallan ja, vaikkakin muukalainen, antanut

nimensä tälle maalle, ja että hänen jälkeläisensä vielä olivat

suurentaneet tätä valtaa. He kertovat niinikään, että Eyrysteys

lähtiessänsä sotaretkelle Attikaan, jossa Herakleidit hänet

surmasivat, oli uskonut Mykeenen hallituksen Atreukselle, joka

oli hänen enonsa. Atreus sattui näet kertomuksen mukaan olemaan

siellä paossa Krysipoksen murhan tähden, peläten isänsä vihaa. Kun

ei Eyrysteys palannut kotiin, ryhtyi Atreus Mykeeneläisten omalla

suostumuksella, koska hän heistä näytti mahtavalta mieheltä, ja

koska hän oli kansan suosima, hallitsemaan Mykeeneläisiä ja kaikkia

Eyrysteyksen valtaan kuuluneita maita, ja täten olivat Pelopsin

jälkeläiset syrjäyttäneet Perseidit. Saatuansa kaiken vallan

haltuunsa, näkyy Agamemnoon, joka laivastonsakin kautta oli muita

mahtavampi, siis enemmän pelolla kuin osanottajien vapaasta tahdosta

koonneen sotajoukon puheenaolevaa sotaretkeä varten. Hän näkyy

myöskin ottaneen osaa sotaan suuremmalla laivastolla kuin muut ja

vieläpä luovuttaneen laivoja Arkadilaisillekin, kuten Homeeroksesta

näemme, jos vain voi luottaa häneen. Agamemnoonista sanoo Homeeros,

hänen ottaessaan valtikan vastaan:

"Useita saaria hallitsi hän ja Argoksen kokonaan."

Mannermaalaisena hän ei olisi voinut pitää vallassaan muita kuin

läheisiä saaria, joita ei ollut monta, ellei hänellä olisi ollut

jotensakin väkevä laivasto. Tästä sotaretkestä voi myöskin päätellä,

millaiset Hellaan olot ennen sitä olivat.

Jos kohtakin Mykeene oli pieni, ja vaikkakin useimmat silloiset

kaupungit nyt näyttävät vähäpätöisiltä, niin ei sillä suinkaan ole

todistettu, ettei tämä retki olisi ollut sen vertainen, miksi sitä

runoilijat kuvailevat, ja mitä siitä muinaistaru kertoo. Sillä jos

esim. Lakedaimonilaisten kaupunki häviäisi, eikä siitä jäisi muuta

kuin temppelit ja rakennusten perustukset, niin nousisi luullakseni

pitkän ajan kuluttua silloisessa kansassa suuri epäilys siitä, tokko

koko Lakedaimonilaisten mahti on ollutkaan sen maineen vertainen.

Ja kuitenkin hallitsevat he kahta viidettä osaa Peloponneesosta ja

johtavat koko niemimaata samoin kuin useita muitakin liittolaisia sen

ulkopuolella. Itse asiassa heidän kaupunkinsa näyttää vähäpätöiseltä,

koska se ei muodosta mitään yhteenrakennettua kaupunkia eikä ole

koristettu komeilla temppeleillä eikä mahtavilla rakennuksilla, vaan

on rakennettu kylän tapaan, kuten muinoin Hellaassa rakennettiin.

Jos sitävastoin Ateenaa kohtaisi sama kohtalo, näyttäisi se,

ulkonäöstä päättäen, kahta vertaa voimakkaammalta, kuin onkaan.

On siis katsottava enemmän kaupunkien valtaa kuin ulkonäköä, ja

niillä perusteilla on Troian sotaretki pidettävä entisiä suurempana,

mutta nykyistä sotaa vähäpätöisempänä, jos tässä kohden Homeeroksen

runoihin voi luottaa. Mutta vaikka Homeeros runoilijana tietenkin

liiottelee, niin Troian retki kuitenkin näyttää jokseenkin

vähäpätöiseltä. Sillä 1,200 aluksesta hänen kertomuksensa mukaan oli

Boiootialaisten laivoissa 120 miestä kussakin, mutta Filokteeteen

laivoissa 50, jotka luvut hän luultavasti on maininnut, toisen

suurimpana, toisen pienimpänä määränä. Muitten laivojen suuruudesta

hän laivaluettelossaan ei mainitse mitään. Hän sanoo nimenomaan,

että kaikki soutajat Filokteeteen laivoissa olivat sotamiehiä ja

että kaikki soutajat olivat jousimiehiä. Muuta joutokansaa kuin

kuninkaat ja korkeimmat johtajat ei juuri aluksissa ollut, varsinkin

kun piti viedä mukana yli meren sotavarustuksia, ja kun alukset

olivat kannettomia, rakennetut vanhaan tapaan kuten ryöstölaivat. Jos

ottaa keskiluvun suurimmista ja pienimmistä laivoista, niin ei tämä

sotajoukko ollut suuri, ollakseen koko Hellaan lähettämä.

Syynä tähän oli enemmän puute varoista kuin asukkaista. Sillä

elintarpeitten puutteen takia toivat he mukanaan pienemmän

sotajoukon, nimittäin ainoastaan niin suuren, kuin he sodassa

toivoivat voivansa elättää maan tuotteilla. Saavuttuansa perille,

voittivat he tappelun, joka selviää siitä, että he rakensivat

muurin leirin suojaksi. Tässä ensi taistelussa he eivät

kumminkaan näy käyttäneen koko sotavoimaansa, vaan antaneen osan

sotajoukostansa harjottaa maanviljelystä Kersoneesoksessa ja

rosvoilla elinkeinokseen. Kun Helleenit näin jakautuivat, kävi

Troialaisille mahdolliseksi puollustautua kymmenen vuotta, kun heidän

kulloinkin oli taisteltava vain yksityisiä joukkioita vastaan. Jos

Helleeneillä, sotatanterelle saapuessansa, olisi ollut kylliksi

ruokavaroja, ja jos he yhtämittaa, harjottamatta maanviljelystä ja

rosvoutta, olisivat käyneet sotaa koko sotavoimallansa, niin he

helposti olisivat ylivoimallansa valloittaneet Troian; ja koskapa

he hajanaisinakin pitivät puoliaan aina kulloinkin läsnäolevilla

joukoillansa, niin olisivathan he säännöllisellä piirityksellä

vähemmässä ajassa ja vähemmällä vaivalla saaneet kaupungin valtaansa.

Mutta varojen puutteesta olivat kaikki sotaretket ennen Troian

sotaa vähäpätöiset, eikä itse tämäkään retki, joka kylläkin on sitä

edellisiä kuuluisampi, kumminkaan, valmistuksista päättäen, vastaa

sitä mainetta, joka siitä runoilijain korupuheiden kautta on syntynyt.

Koska vielä Troian sodan jälestäkin Hellaassa kesti asukasten

vaellusta ja asuinpaikkojen muuttoa, niin maa ei rauhattomuuksien

tähden voinut edistyä. Ja kun Helleenit vasta pitkän ajan kuluttua

palasivat Troiasta, johtui siitä kaupungeissa kaikenlaisia

mullistuksia ja monenmoisia levottomuuksia. Toisten täytyi silloin

poistua ja rakentaa itselleen kaupunki uuteen paikkaan. Niinpä

Boiootialaiset, sitten kun Tessalialaiset olivat karkottaneet

heidät Arneesta 60 vuonna Troian valloittamisen jälkeen, asettuivat

asumaan nykyiseen Boiootiaan, jota ennen kutsuttiin Kadmolaismaaksi.

Osa heistä oli jo ennen asettunut tänne asumaan ja täältä

lähtenyt sotaretkelle Troiaa vastaan. 80:tenä vuonna Troian sodan

jälkeen valloittivat Doorilaiset Herakleen jälkeläisten johdolla

Peloponneesoksen. Vaivoin pääsi Hellas vihdoin pitkän ajan kuluttua

rauhaan, jolloin loppuivat asukasten muuttelemiset, ja nyt se alkoi

lähettää siirtolaisia, Ateenalaiset valtasivat Joonian ja useimmat

saaret, Peloponneesolaiset taas suurimman osan Italiaa ja Sikeliaa

sekä eri seutuja Hellaasta. Kaikki nämä maat tulivat vasta Troian

sodan jälestä asutuiksi.

Sittenkuin Helleenit olivat tulleet mahtavammiksi ja enemmän kuin

ennen hankkineet itselleen rikkauksia, nousi tulojen lisääntyessä

itsevaltiaita myöskin niissä kaupungeissa, missä aikaisemmin oli

ollut määrättyjä etuoikeuksia nauttiva perinnöllinen kuninkuus. Nyt

rakensivat Helleenit laivojakin ja ryhtyivät enemmän meriä kulkemaan.

Korintolaisten sanotaan olleen ensimmäiset Helleenit, jotka

rakensivat miltei nykytapaisia laivoja, ja Korintos lienee Hellaan

ensimmäinen kaupunki, missä on rakennettu kolmisoutuja. Korintolainen

laivanrakentaja Ameinokles näyttää valmistaneen Samolaisille neljä

laivaa. Ameinokles saapui Samolaisten luo noin kolmisen sataa vuotta

ennen tämän sodan loppua. Aikaisin meritaistelu, josta me jotakin

tiedämme, on Korintolaisten ja Kerkyyralaisten välinen taistelu,

mistä tapauksesta ylempänä mainittuun aikaan saakka on kulunut noin

260 vuotta. Kun Korintoksen kaupunki näet sijaitsee maakannaksella,

niin oli siellä jo alusta alkaen ollut suuremmoinen kauppaliike.

Ja kun Helleenit yleensä silloin ylläpitivät keskinäistä liikettä

enemmän maitse kuin meritse, niin yhtä hyvin ne, jotka asuivat

Peloponneesoksessa, kuin sen ulkopuolella asuvat, kulkivat Korinton

kannaksen yli, matkustaessansa toistensa luo. Tämän kautta tulivat

Korintolaiset tavattoman rikkaiksi, jota myös muinaiset runoilijat

ovat tahtoneet osottaa antamalla Korintokselle nimityksen "varakas".

Mutta kun Helleenit tästälähtien yhä enemmän rupesivat harjottamaan

meriliikettä, puhdistivat Korintolaiset laivojensa avulla meren

merirosvoista, ja anastivat kaupungilleen sekä maa- että merikaupan,

jonka johdosta tämä kaupunki varallisuuden kasvaessa paisui mitä

mahtavimmaksi. Ensimmäisen Persialaisten kuninkaan Kyyroksen ja

hänen poikansa Kambyyseen hallitessa oli Joonialaisilla vahva

laivasto, niin että he sodissa, jota he kävivät Kyyröstä vastaan,

jonkun aikaa ylläpitivät herruutta sikäläisillä vesillä. Samaten

saattoi Polykrates, joka Kambyyseen aikana hallitsi Samos-saarta,

suuren laivastonsa avulla useita saaria haltuunsa, niiden joukossa

Reneian saaren, jonka hän pyhitti Deelolaiselle Apolloonille. Myös

Fokaialaiset, kun perustivat Massalian, saivat Karkedonilaisilta

voiton meritappelussa.

Edellä mainitut valtiot olivat mahtavimmat merivallat tällä

ajalla. Mutta vaikkakin kaikki nämä valtiot olivat syntyneet ja

vaurastuneet monta sukupolvea myöhemmin Troian sotaa, niin näkyy

heillä kumminkin olleen vallan vähän kolmisoutulaivoja, vaan

enimmiten kuten ennenkin 50 miehen soudettavia pitkiä laivoja. Vasta

vähää ennen Meedialais-sotaa ja Dareioksen kuolemaa, joka hallitsi

Persialaisia Kambyyseen jälestä, oli Sikelian itsevaltiailla,

kuten myöskin Kerkyyralaisilla, suuri paljous kolmisoutulaivoja.

Nämä olivatkin viimeiset mainittavammat laivastot Hellaassa

ennen Kserkseen sotaretkeä. Sillä Aiginalaisten, Ateenalaisten

ja muutamien muittenkin laivastot olivat vähäpätöisiä ja

parhaasta päästä 50 miehen soudettavia laivoja. Eivätkä nekään

laivat, jotka Ateenalaiset, taistelussansa Aiginalaisia vastaan

ja raakalaiskansojen hyökkäyksen varalta, olivat rakentaneet

Temistokleen neuvosta, ja joilla he myöhemmin kävivät merisotaa,

olleet täyskannella varustettuja.

Tällainen oli Helleenien merivoima ennenmuinoin ja vielä kotvan

aikaa myöhemminkin. Ne, jotka meriliikettä harrastivat, tulivat aika

mahtaviksi sekä hankkimalla rikkauksia että laajentamalla valtaansa.

Sillä ne, joilla ei ollut tarpeeksi maata, kävivät laivastoillansa

saarien kimppuun ja panivat ne valtansa alle. Mannermaalla

sitävastoin ei käyty mitään sotaa, jonka kautta valta-aluetta olisi

lisätty. Joskus vain lähimmät naapurikaupungit ahdistivat toisiansa,

mutta kauempana kotimaastaan Helleenit eivät käyneet sotaa. Ei ollut

vallanalaisia, jotka sellaisessa tarkoituksessa olisivat yhdistyneet

suurempiin valtoihin, eivätkä myöskään eri vallat tasavertaisten

oikeuksien perusteilla liittyneet toisiinsa, yhteisesti ryhtyäkseen

sotaisiin yrityksiin, vaan he taistelivat keskenänsä, kukin

naapuriaan vastaan. Ainoastaan Kalkidilaisten ja Eretrialaisten

välinen sota oli entisinä aikoina senlaatuinen, että muutkin

Helleenit ottivat osaa siihen, jommankumman taistelijan liittolaisina.

Muutoin oli millä mikin seikka esteenä, ettei se voinut päästä

oikeaan kukoistukseensa. Niinpä Joonialaisia, kun heidän valtansa

alkoi paisua jotenkin suureksi, hätyyttivät Meedialaiset kuninkaat ja

etenkin Kyyros, joka oli perinpohjin voittanut Kroisoksen ja laskenut

valtansa alle kaikki maat Halys-joesta mereen saakka, sekä kukistivat

Helleenien mannermaalla sijaitsevat kaupungit. Myöhemmin valtasi

Dareios Foiniikialaisten laivaston avulla myöskin saaret.

Missä Hellaan kaupungissa vaan löytyi itsevaltiaita, niin he

katsoivat ainoastaan omaa etuaan taloudellisen tilansa parantamiseksi

ja koettivat saavuttaa mahdollisimman turvallisen aseman omissa

valtioissansa, ryhtymättä mihinkään suurempaan yritykseen,

lukuun ottamatta pienempiä riitaisuuksia, joita syntyi naapurien

kesken. Ainoastaan Sikelialaiset itsevaltiaat pääsivät suurempaan

mahtavuuteen. Näin oli Hellas kauan aikaa kaikin puolin takapajulla,

niin ettei se yhdistetyin voimin ryhtynyt mihinkään merkillisempään

yritykseen, eivätkä sen yksityiset valtiotkaan uskaltaneet antautua

mitään erikoisempaa toimittamaan.

Vihdoin lopettivat Lakedaimonilaiset omavaltaisten ruhtinasten

hallituksen Ateenassa ja suurimmaksi osaksi niissä Hellaan

kaupungeissa, joita tähän saakka itsevaltiaat olivat hallinneet,

paitsi Sikeliassa. Sillä vaikka Lakedaimon siitä ajasta asti,

jolloin nykyiset Doorilaiset asukkaat asettuivat sinne asumaan,

enemmän kuin mikään muu kaupunki on ollut pitkällisten sisällisten

rauhattomuuksien rasittamana, on sillä vanhimmista ajoista saakka

ollut järjestetty hallitusmuoto, eikä se koskaan ole ollut

itsevaltiasten hallittavana. Vähän yli 400 vuotta, tämän sodan

loppuun asti laskien, on Lakedaimonilaisilla ollut sama valtiomuoto,

jonka vallitessa he ovat saavuttaneet mahtavan arvoaseman ja

siten myöskin ovat voineet vaikuttaa muitten valtojen asioihin.

Muutamia vuosia sen jälkeen, kuin itsevaltius oli hävitetty Hellaan

valtioista, taisteltiin tappelu Meedialaisten ja Ateenalaisten

välillä Maratonin kentällä. Kymmenentenä vuonna tämän jälkeen

tulivat Meedialaiset toistamiseen tavattoman suurella joukolla

taivuttamaan Hellaan perinpohjin valtansa alle. Tämän vaaran uhatessa

johtivat Lakedaimonilaiset liittoutuneita Helleenejä, jota vastoin

Ateenalaiset päättivät Meedialaisten lähestyessä jättää kaupunkinsa

tyhjäksi ja astuivat tavaroineen laivoihinsa, turvautuen merionneen.

Heti sen jälkeen kuin raakalaisjoukot yhdistetyin voimin oli

työnnetty takaisin, liittyivät sekä kuninkaasta luopuneet Helleenit

että kummankin kaupungin puolella taistelleet liittolaiset mitkä

Ateenaan, mitkä Lakedaimonilaisiin. Sillä kieltämättä olivat nämä

molemmat vallat kaikkia muita mahtavammat, toinen maalla, toinen

merellä. Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan kauan kestänyt, vaan pian

syntyi Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä eripuraisuutta,

ja ennen pitkää he liittolaistensa avustamina ryhtyivät taisteluun

toinen toistansa vastaan. Myöskin muut Helleenit, mikäli missäkin

riitaantuivat keskenään, liittyivät jommankumman puolelle. Näin

elivät he Meedialaisesta sodasta nykyiseen sisälliseen sotaan saakka,

milloin pitäen rauhaa, milloin sotien keskenänsä tai luopuneita

liittolaisiansa vastaan, jonka kautta he sotatoimissa kehittyivät

sangen korkealle sekä saavuttivat yhä enemmän kokemusta, kun

vaaroissa eläen tottuivat niihin.

Lakedaimonilaiset eivät verottaneet johdettavinaan olevia

liittolaisiansa, vaan pitivät silmämääränään saattaa näiden

keskuudessa voimaan harvavaltaisen hallitusmuodon, joka oli heidän

omille pyrinnöilleen edullinen. Ateenalaiset sitävastoin aikaa

voittaen anastivat kaupunkien laivastot haltuunsa, paitse Kiolaisten

ja Lesbolaisten laivoja, sekä kantoivat kaikilta rahaveroa. Sentähden

heidän sotakuntonsa tämän sodan alkaessa oli paljon suurempi, kuin se

oli ennen ollut heidän aseliittonsa parainakaan aikoina.

Tällaiset ovat tutkimukseni tulokset muinaisoloista, joiden

arvosteleminen on sangen vaivaloinen, jos ei halua umpimähkään

luottaa kaikellaisiin tarjollaoleviin todistuksiin. Sillä ihmiset

uskovat sokeasti, tarkemmin punnitsematta, mitä vain toiset

kertovat heidän omankin maansa entisistä tapahtumista. Niinpä esim.

Ateenalaiset ovat siinä luulossa, että Aristogeitoon ja Harmodios

tappoivat Hipparkoksen, koska tämä oli tyranni, eivätkä tiedä,

että Hippias, ollen vanhin Peisistratoksen pojista, hallitsi, että

Hipparkos ja Tessalos olivat hänen veljensä, ja että Aristogeitoon,

ja Harmodios juuri määrättynä päivänä ja ratkaisevalla hetkellä,

epäillen jonkun liittolaisista ilmaisseen Hippiaalle heidän aikeensa,

sentähden jättivät hänet rauhaan. Mutta koska he kumminkin tahtoivat

tehdä jotakin uhkarohkeata, ennenkuin heidät otettaisiin kiinni,

murhasivat he Hipparkoksen, jonka he tapasivat lähellä Leookorion

nimistä temppeliä järjestämässä Panateenalaista juhlakulkuetta.

Myöskin muista seikoista on useilla Helleeneillä väärä käsitys,

vaikka tapahtumat ovat nykyaikaisia, jotka eivät ole ajan pituuden

vuoksi unhottuneet, kuten esim. siitä, että muka Lakedaimonilaisten

kuninkailla äänestäessä on kaksi ääntä, ja että siellä muka on

ollut Pitanatilainen asejoukkue, jota kumminkaan ei koskaan ole

ollut olemassa. Täten useimmat ihmiset eivät viitsi uhrata vaivaa

päästäksensä totuuden perille, vaan omaksuvat mieluummin totena sen,

mitä he muilta saavat kuulla.

Esitettyjen perusteiden nojalla voi eksymättä pitää todenmukaisena

minun tässä tarkastettavina olleita tapahtumia, ken ei halua uskoa,

mitä runoilijat liiotellen asioista kertovat, ja mitä muistitietojen

keräilijät kirjottavat, enemmän miellyttääksensä kuulijoitaan, kuin

esittääkseen totuuden. Useimmat näistä seikoista ovat ajan pituuden

tähden muuttuneet tarumaisiksi ja sentähden on melkein mahdoton

näyttää muistitietojen keräilijäin kertomuksia vääriksi. Minä luulen,

että lukija tulee näkemään, että olen esittänyt asiat, niin vanhat

kuin ne ovatkin, mitä pätevimpien todistuksien nojalla. Jos kohta

ihmiset ylipäätään pitävätkin sitä sotaa, johon he itse ottavat osaa,

sen kestäessä kaikista suurimpana, mutta sodan loputtua enemmän

ihailevat muinaisia taisteluita, niin on kumminkin käypä ilmi, että

tämä sota, jos pidetään mittakaavana itse tosiasioita, on ollut

entisiä paljoa suurempi.

Mitä kukin on sanoin lausunut, joko sotaa tuumittaessa tai sen

kestäessä, on minun ollut vaikea sanasta sanaan muistaa, olipa sitten

niin, että itse olen sen kuullut, tai että muut ovat sen minulle

kertoneet. Minä olen esittänyt puheet, kuten kunkin kulloinkin

kysymyksessä olevassa tilaisuudessa minun mielestäni olisi pitänyt

puhua, kumminkin pitäen kiinni lausuttujen sanojen pääsisällöstä.

Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, niin en ole tahtonut

mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut,

vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tai mitä muiden kertomuksesta

perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut varmana pitää. Paljon

vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne, jotka

eri tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa eri

tavalla, miten kukin eri puoluekannalta asiaa katselee, tai miten

on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta

tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus

ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman

käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli ne

ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tai

vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni

hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä

tarkoitukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin

ainainen omaisuus, kuin vaan hetkellinen huvitus.

Entisistä sodista oli Meedialainen sota kyllä suurin, vaan senkin

ratkaisi kaksi maa- ja kaksi meritappelua. Tämä sota sitävastoin

on jo kestänyt hyvin kauan ja on tuottanut Hellaalle sellaista

kurjuutta, jommoista tämä maa ei ennen koskaan näin vähän ajan

kuluessa ole kokenut. Sillä niin monta kaupunkia ei ennen koskaan ole

valloitettu ja hävitetty kuin tässä sodassa osaksi vieraat kansat,

osaksi itse taistelevat puolueet kokonaan tuhosivat, jotapaitsi moni

kaupunki, jouduttuansa vihollisen käsiin, sai uudet asukkaat. Eikä

koskaan ennen ole niin paljon ihmisiä ajettu maanpakolaisuuteen, ja

vuodatettu niin paljon ihmisverta, kuin tässä sodassa ja sisällisissä

mellakoissa. Tapaukset, joista ennen vain kuulopuheina kerrottiin,

mutta harvemmin kokemuksen nojalla saatiin tietoja, osottautuivat

täysin uskottaviksi, kuten maanjäristykset, jotka kohtasivat melkein

koko maata ja olivat tavattoman ankaria, auringonpimenemiset, joita

silloin sattui useammin kuin ennen, paikoittain suuri kuivuus,

josta nälänhätä oli seurauksena, sekä päällepäätteeksi kauhea

ruttotauti, joka surmasi paljon ihmisiä. Kaikkea tätä saivat

Helleenit kokea tämän sodan kestäessä. Sodan alkoivat Ateenalaiset

ja Peloponneesolaiset, rikkoen sen kolmikymmenvuotisen rauhan, jonka

he olivat solmineet keskenänsä Euboian valloittamisen jälkeen. Ja

että kävisi selville, minkätähden Helleenit joutuivat keskenänsä näin

hirvittävään sotaan, tahdon minä heti aluksi esittää syyt ja riidan

vaiheet, joiden tähden he purkivat tehdyn sopimuksen. Todellisena

syynä pidän minä, vaikkakaan sitä ei ole mainittu, Ateenalaisten

vallan kasvamista, joka pelotti Lakedaimonilaisia ja sai heidät tähän

sotaan ryhtymään. Molemmin puolin julkilausutut syyt, joiden tähden

he purkivat rauhan sopimukset ja ryhtyivät sotaan, olivat seuraavat.

Epidamnos kaupunki sijaitsee oikealla puolella Joonianmereen

purjehdittaessa. Tämän läheisyydessä asuvat Taulantilaiset, eräs

raakalaiskansakunta Illyrialaista sukuperää. Tämän kaupungin

perustivat Kerkyyralaiset Heratokleen pojan Falloksen johdolla,

joka oli kotoisin Korintoksesta ja Herakleen jälkeläisiä. Hänen

olivat Kerkyyralaiset vanhan tavan mukaan kutsuneet emäkaupungista

johtamaan siirtolaisia. Tähän siirtolaisretkeen oli myöskin joukko

Korintolaisia ja muita Doorilaiseen kansallisuuteen kuuluvia

henkilöitä ottanut osaa. Epidamnolaisten kaupunki tuli aikaa myöten

suureksi ja väkirikkaaksi. Kerrotaan, että Epidamnolaiset monta

vuotta kestäneiden sisällisten levottomuuksien jälkeen joutuivat

tappiolle eräässä sodassa lähellä asuvaa raakalaiskansaa vastaan ja

menettivät suuren osan vallastansa. Vähää ennen Peloponneesolaista

sotaa karkotti kansa kaupungista ylimykset, jotka sitten lähtivät

viholliskansan luo ja yhdessä heidän kanssaan ahdistivat ryöstöillään

Epidamnolaisia sekä maitse että meritse. Kun kaupunkiin jääneet

Epidamnolaiset näin olivat joutuneet pulaan, toimittivat he

lähettiläitä Kerkyyraan, koska tämä oli heidän emäkaupunkinsa,

rukoilemaan, etteivät Kerkyyralaiset välinpitämättöminä sallisi

heidän sortua perikatoon, vaan sovittaisivat heidät karkotettujen

kanssa ja tekisivät lopun barbarilaissodasta. Tätä rukoilivat

lähettiläät, asettuen avunanojien tavoin Heeran temppeliin. Mutta

Kerkyyralaiset eivät välittäneet heidän avunpyynnöstään, vaan

antoivat heidän palata tyhjin toimin kotiin.

Kun Epidamnolaiset nyt näkivät, ettei heillä Kerkyyrasta ollut mitään

apua odotettavissa, eivät he tietäneet, miten voisivat pulasta

selviytyä. He lähettivät miehiä Delfoihin kysymään Apolloonilta,

tulisiko heidän jättää kaupunkinsa Korintolaisille, nämä kun olivat

tämän perustajat, ja siten saada apua näiltä. Apolloon antoi heille

sen vastauksen, että heidän tuli jättää kaupunkinsa Korintolaisille

ja antautua heidän johdettaviksensa. Epidamnolaiset toimittivatkin

lähettiläitä Korintokseen ja luovuttivat oraakelin neuvosta

siirtolaiskaupungin Korintolaisten suojelukseen, jonka ohessa

he huomauttivat, että heidän kaupunkinsa perustaja oli kotoisin

Korintoksesta, ja ilmottivat heille oraakelin vastauksen, pyytäen,

etteivät nämä pysyisi välinpitämättöminä heidän perikadostansa,

vaan ryhtyisivät puollustamaan heitä. Korintolaiset lupasivatkin

heille oikeudenmukaisesti apua, katsoen siirtokunnan kuuluvan

yhtä hyvin heille kuin Kerkyyralaisille, mutta myöskin osaksi

kantaen vihaa Kerkyyralaisia vastaan, koska nämä, vaikka olivat

heidän siirtolaisiansa, eivät välittäneet heistä. Sillä he eivät

yhteisissä kokouksissa osottaneet Korintolaisille sitä kunnioitusta,

mitä näillä oli oikeus vaatia, eivätkä valinneet uhrimenojen

johtajiksi Korintolaista, kuten muut siirtolaiset tavallisesti

tekivät, vaan kohtelivat heitä välinpitämättömästi ja ynseästi.

Varallisuudeltansa olivat he tähän aikaan Hellaan rikkaimpien

kaupunkien vertaisia, sotavarustuksiensa puolesta näitä mahtavammat

ja laivastoonsa nähden olivat he yhteen aikaan muista suuresti

edellä, koska Kerkyyra jo Faiaakien ajoista asti, jotka ennen heitä

asuivat siellä, oli suuressa maineessa. Juuri tämä seikka vaikutti,

että he yhä ahkerammin koettivat suurentaa laivastoansa. Se ei

ollutkaan vähäpätöinen, heillä kun sodan puhjetessa oli vesillä 120

kolmisoutuista laivaa.

Koska siis Korintolaisilla oli niin paljon syytöksiä Kerkyyralaisia

vastaan, lähettivät he mielellänsä Epidamnolaisille avuksi joukon

Amprakialaisia ja Leukadialaisia miehiä sekä myöskin omaa sotaväkeä,

ilmottaen, että ken vain haluaisi, saisi yhtyä retkikuntaan ja jäädä

asumaan Epidamnokseen. Nämä matkustivat maitse Apollooniaan, joka

on Korintolainen siirtokunta, koska pelkäsivät, että Kerkyyralaiset

estäisivät heitä meritse matkustamasta. Mutta kun Kerkyyralaiset

saivat tietää, että uudet siirtolaiset olivat suojelusväen

seuraamina matkalla Epidamnokseen ja että kaupunki oli jättäytynyt

Korintolaisten suojaan, vihastuivat he suuresti, ja vaativat,

lähettäen heti 20 laivaa, että Epidamnolaiset ottaisivat pakolaiset

kaupunkiinsa sekä palauttaisivat luotaan Korintoksesta lähetetyt

siirtolaiset ja suojelusväen. Epidamnoksesta karkotetut ylimykset

olivat näet tulleet Kerkyyraan, ja vedoten yhteisiin hautoihin ja

yhteiseen syntyperään, pyytäneet näitä viemään heidät takaisin

isänmaahan. Kun eivät Epidamnolaiset ensinkään välittäneet näistä

Kerkyyralaisten vaatimuksista, lähtivät nämä viimeksimainitut yhdessä

illyrialaisten kanssa heitä vastaan 40 laivalla, ottaen karkotetut

Epidamnolaiset mukaansa laivoihin, viedäkseen heidät Epidamnokseen.

Tultuansa kaupungin edustalle, ilmottivat he julkisesti, että kaikki

muukalaiset ja ne Epidamnolaiset, jotka halusivat, saivat rauhassa

poistua kaupungista, mutta että kaupunkiin jääneitä kohdeltaisiin

vihollisina. Kun ei kukaan silloin lähtenyt kaupungista, ryhtyivät

Kerkyyralaiset säännöllisesti piirittämään kaupunkia, joka sijaitsi

eräällä maakannaksella.

Niinpiankuin Korintolaiset saivat sanoman Epidamnoksen piirityksestä,

varustautuivat he lähtemään sotaretkelle, samalla kuin antoivat

tiedon uuden siirtokunnan lähettämisestä Epidamnokseen, jonne

saisi lähteä mukaan täysillä kansalaisoikeuksilla kutka vaan

halusivat. Mutta ne, jotka eivät heti tahtoisi astua laivoihin

lähteäkseen mukaan, saisivat, jos kumminkin tahtoisivat säilyttää

siirtolaisoikeutensa, maksamalla 50 Korintolaista drakmaa jäädä

Korintokseen. Silloin löytyi suuri joukko sekä niitä, jotka heti

lähtivät mukaan laivoilla, että niitä, jotka suorittivat rahamaksun.

Korintolaiset pyysivät myöskin Megaralaisia saattamaan heitä

muutamilla laivoilla siltä varalta, että Kerkyyralaiset estäisivät

heitä purjehtimasta. Megaralaiset varustautuivat auttamaan heitä

kahdeksalla laivalla, samoin Kefalleenian Paleelaiset neljällä.

Korintolaiset kääntyivät pyyntöineen niinikään Epidaurolaisten

puoleen, ja nämä antoivat heille lisäksi viisi laivaa,

Hermionelaiset antoivat yhden laivan, Troitseenilaiset kaksi,

Leukadialaiset kymmenen ja Amprakialaiset kahdeksan. Teebalaisilta

ja Fleiasilaisilta pyysivät he rahaa ja Eeliläisiltä tyhjiä laivoja

ynnä rahaa. Korintolaiset itse varustivat 30 laivaa, ja niihin 3,000

raskasaseista.

Kun Kerkyyralaiset kuulivat Korintolaisten näin suuresti

varustautuvan, läksivät he Lakedaimonilaisten ja Sikyoonilaisten

lähettiläiden kanssa Korintokseen ja vaativat, että Korintolaiset

kutsuisivat takaisin sekä Epidamnoksessa olevan varustusväkensä että

siirtokuntansa, heillä kun ei ollut osallisuutta Epidamnokseen.

Jos Korintolaiset luulivat itsellään sitä jossakin määrin olevan,

sanoivat he olevansa valmiit jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi

niille Peloponneesoksen kaupungeille, joista he yhteisesti sopisivat.

Se saisi pitää siirtolan, jolle mainitut kaupungit sen katsoisivat

kuuluvaksi. He myöntyivät myös jättämään asian Delfoin oraakelille

ratkaistavaksi. Sotaa he kaikin mokomin tahtoivat välttää; mutta jos

Korintolaiset käyttäisivät väkivaltaa, sanoivat he oman etunsa vuoksi

olevansa pakotetut ystävikseen liittämään ne, joita eivät muuten,

nykyisille liittolaisille vieraina, niiksi haluaisi. Korintolaiset

vastasivat heille, että he tahtoivat asiasta neuvotella vasta sitten,

kun Kerkyyralaiset olivat kutsuneet Epidamnoksesta sekä laivansa että

barbarit. Korintolaisten mielestä ei käynyt päinsä, että he ryhtyivät

asiaa oikeudellisesti käsittelemään, niin kauan kuin Epidamnosta

piiritettiin. Korintolaisten ehtoihin Kerkyyralaiset sanoivat

olevansa taipuvaisia, jos Korintolaisetkin kutsuivat miehensä

Epidamnoksesta. He sanoivat myöskin myöntyvänsä siihen, että molemmat

pysyivät alallansa ja tekivät aselevon, kunnes asia oikeudessa

ratkaistaisiin.

Mutta Korintolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mitään

senlaisista ehdoista, vaan lähettivät, kun heidän laivansa olivat

miehitetyt ja heidän liittolaisensa saapuneet, airueen edeltäkäsin

julistamaan sodan Kerkyyralaisille ja lähtivät Epidamnokseen näitä

vastaan 75 laivalla ja 2,000 raskasaseisella. Laivastoa johtivat

Pellikoksen poika Aristeys, Kalliaan poika Kallikratees ja Timanteen

poika Timanoor. Jalkaväen johtajat olivat Eyrytiimoksen poika

Arketiimos ja Isarkoksen poika Isarkidas.

Kun he olivat tulleet Anaktorian maassa sijaitsevan Aktionin

edustalle, missä Apolloonin temppeli on lähellä Amprakian

merenlahden suuta, lähettivät Kerkyyralaiset heitä vastaan

sanansaattajan veneessä ilmottamaan, etteivät Korintolaiset saisi

purjehtia kauemmaksi, miehittivät omat laivansa, tekivät vanhat

laivansa merikelpoisiksi ja korjasivat muitakin. Kun lähettiläs

ei tuonut KorintoIaisilta rauhaan suostuvaa vastausta, ja koska

Kerkyyralaisilla oli miehitettyinä 80 laivaa, lukuunottamatta

niitä 40, jotka olivat piirittämässä Epidamnosta, purjehtivat he

Korintolaisia vastaan ja ryhtyivät tappeluun, jossa saivat loistavan

voiton ja tuhosivat Korintolaisilta 15 laivaa. Samana päivänä

onnistui niiden, jotka piirittivät Epidamnosta, saada kaupunki

antautumaan ehdoilla, että vieraat jätettäisiin piirittäjien käsiin,

mutta että Korintolaiset pidettäisiin vankeudessa toistaiseksi.

Kerkyyralaiset pystyttivät tämän tappelun jälkeen voitonmerkin

Leykimnee-niemelle Kerkyyran alueelle ja surmasivat muut vangit

paitse Korintolaiset, jotka he pitivät vangittuina. Kun Korintolaiset

ja heidän liittolaisensa voitettuina laivoinensa olivat palanneet

kotiinsa, olivat Kerkyyralaiset koko meren herroina niillä seuduilla.

He purjehtivat Korintolaisten Leukas nimiseen siirtolaan, panivat

autioiksi sen alueita ja polttivat Kylleeneen, missä Eeliläisillä oli

laivanveistämö, koska nämä olivat antaneet Korintolaisille laivoja ja

rahaa. Kauan aikaa meritaistelun jälestä olivat he herroina merellä,

ahdistivat laivoillaan Korintolaisten liittolaisia ja tekivät näille

suuria vahinkoja, kunnes Korintolaiset vihdoin kesän loppupuolella

lähettivät laivaston ja sotajoukon, koska heidän liittolaisensa

olivat joutuneet suureen ahdinkoon, ja leiriytyivät lähelle Aktionia

Keimerionin edustalle Tesprootiassa, suojellaksensa Leukasta ja muita

heille ystävällisiä kaupunkeja. Kerkyyralaiset puolestansa asettuivat

sotajoukkoinensa ja laivastoineen Leykimneen edustalle. Kumpikaan ei

ryhtynyt hyökkäykseen, vaan he pysyivät koko kesän vastakkain, kunnes

kumpikin talveksi palasi kotiinsa.

Korintolaiset kuluttivat koko vuoden meritappelun jälkeen

uusien laivojen rakentamiseen, valmistautuen suurella innolla

sotaan Kerkyyralaisia vastaan, ja panivat kuntoon mahtavan

laivaston, johonka he hankkivat soutajia pestaamalla niitä osaksi

Peloponneesoksesta, osaksi Hellaan muista seuduista. Tieto näistä

varustuksista huoletti Kerkyyralaisia, ja koska he tähän saakka

eivät olleet liitossa minkään Helleeniläisen valtion kanssa eivätkä

kuuluneet Ateenalaiseen eivätkä liioin Lakedaimonilaiseenkaan

puolueeseen, katsoivat he viisaimmaksi kääntyä Ateenalaisten puoleen,

liittoutuaksensa heidän kanssaan ja koettaakseen saada heiltä apua.

Mutta kun korintolaiset saivat tämän tietää, lähettivät he myöskin

lähetystön Ateenaan, jottei tämä valta, yhdistämällä laivastonsa

Kerkyyralaisten laivastoon, estäisi heitä päättämästä sotaa mielensä

mukaan. Kun kansa oli kutsuttu kokoon, puhui kumpikin lähetystö

omasta puolestansa, vastustaen toinen toistansa. Kerkyyralaiset

saivat ensin puheenvuoron ja puhuivat seuraavaan tapaan:

"Ateenan miehet! Kohtuullista on, että ne, jotka tulevat pyytämään

toisilta apua, kuten me nyt, voimatta vedota aikaisemmin osotettuun

suureen ystävyyteen tai ennen annettuun sota-apuun, koettavat näyttää

toteen ennen kaikkea, että se, mitä he pyytävät, on myös hyödyllistä

niille, joiden puoleen he kääntyvät, tai ettei se ainakaan ole

heille vahingoksi, sekä toiseksi, että avunsaajat ainaisesti

tulevat olemaan kiitollisuuden velassa. Vaan jos eivät sitä voikaan

vakuuttavasti toteen näyttää, eivät kumminkaan saa kantaa vihaa, jos

heidän avunpyyntönsä ei onnistu. Kerkyyralaiset ovat lähettäneet

meidät pyytämään teitä liittolaisikseen, varmasti uskoen voivansa

tarjota teille edellämainitut takeet. Tosin ei meidän tähänastinen

menettelymme teitä kohtaan tue meitä apua pyytäessämme, vaan

päinvastoin on se meille nykyhetkellä epäedullinen."

"Tätä ennen me emme ole mielellämme auttaneet ketään sodassa ja

nyt tulemme me kumminkin apua anomaan toisilta, koska me tässä

sodassa Korintolaisia vastaan menettelymme tähden olemme jääneet

liittolaisitta oman onnemme nojaan. Näin on meidän luuloteltu

viisas varovaisuutemme, kun emme ole tahtoneet vieraitten kanssa

solmittujen liittojen kautta joutua vaaraan toisten etujen tähden,

lopuksi kääntynyt ilmeiseksi ajattelemattomuudeksi ja heikkoudeksi.

Tosin me äskeisessä meritaistelussa omin voimin torjuimme

päältämme Korintolaisten hyökkäyksen. Mutta kun he nyt käyvät

päällemme suuremmalla sotavoimalla, jonka he ovat koonneet sekä

Peloponneesoksesta että muista Helleeniläisistä maista, niin emme

luule kykenevämme omin voimin pitämään puoliamme. Ja koska suuri

vaara on tarjona, jos Korintolaiset meidät voittavat, olemme me

pakotetut pyytämään apua sekä teiltä että muilta. Meille on annettava

anteeksi, jos me nyt toimimme vastoin entistä varovaisuuttamme, koska

meidän aikaisempi menettelytapamme ei ole johtunut ynseydestä, vaan

ymmärtämättömyydestä."

"Teille tulee tämä sattuma, joka pakottaa meitä pyytämään apua,

monessa suhteessa olemaan varsin edullinen, jos te pyyntöömme

suostutte. Ensiksikin tarjoutuu teille sen kautta tilaisuus suojella

viattomasti loukatuita, ja toiseksi saavutatte te suojelemalla

meitä, kun suurimmat etumme ovat vaarassa, meidän puoleltamme

ikuisen kiitollisuuden. Sitäpaitsi on meillä laivasto, jollaista ei

löydy toista teidän laivastoanne lukuunottamatta. Ajatelkaapa, mikä

onnen sattuma on harvinaisempi ja mikä viholliselle haitallisempi,

kuin että sama valtio, jonka liittoutumista itsenne kanssa te

olisitte pitäneet suuria aineellisia etuja ja suosionsaavutuksia

arvokkaampana, että sama valta tarjoutuu liittolaiseksi teidän

pyytämättänne, antautuen teille aiheuttamatta vaaroja ja

kustannuksia. Sen lisäksi tuottaa se teille tilaisuuden saavuttaa

kaikkialla hyväksymistä sekä kiitollisuutta niiden puolelta, joita

ryhdytte puollustamaan, ja itsellenne melkoisen voimanlisäyksen.

Harvat ovat milloinkaan päässeet osallisiksi kaikista näistä eduista

samalla kertaa, harvat niinikään liittolaisuutta etsiessään kyenneet

tarjoamaan niille, joiden puoleen he kääntyvät, yhtä paljon turvaa ja

kunniaa, kuin he itse toivovat saavansa".

"Mutta jos joku teistä arvelee, ettei tulisi syntymään sotaa,

missä me voisimme olla teille avuksi, niin hän suuresti erehtyy,

kun ei huomaa, että Lakedaimonilaiset, peläten teidän valtaanne,

jo sommittelevat sotaa, ja että Korintolaiset, jotka heihin

voivat suuresti vaikuttaa ja samalla ovat teidän vihollisianne,

nyt koettavat ensiksi selviytyä meistä, ollakseen sitten valmiit

hyökkäämään teitä vastaan, jottemme me voisi yhdistämällä

sotavoimiamme taistella heitä, yhteistä vihollista, vastaan, ja

jotta he voisivat käyttää tilaisuutta sekä vahingoittaakseen meitä

että itse voimistuakseen. Meidän molempien tulee siis, toisen

tarjoamalla liittolaisuutta, toisen ottamalla tarjousta vastaan,

estää vihollistemme aikeet ja ryhtyä hyökkäyssotaan heitä vastaan,

ennenkuin he ennättävät sen tehdä".

"Jos he sanovat teidän tekevän väärin ottaessanne suojaanne heidän

siirtolaisensa, niin tietäkööt, että jokainen siirtola kunnioittaa

emäkaupunkiansa, niin kauan kuin sitä kohdellaan hyvin, mutta että se

vieraantuu emäkaupungistaan, jos sille tehdään vääryyttä. Sillä heitä

ei lähetetä ollakseen siirtolaisina emäkaupunkiin jääneiden orjia,

vaan heidän rinnallaan samoja oikeuksia nauttivina. On päivänselvää,

että Korintolaiset ovat tehneet meille vääryyttä. Sillä kun heitä

vaadittiin oikeudellisesti ratkaisemaan Epidamnoksen rettelöt,

niin tahtoivat he mieluummin selvittää syytekohdat sodan avulla

kuin oikeuteen turvaamalla. Olkoon tämä heidän menettelynsä meitä,

heidän heimolaisiansa, kohtaan teille varoituksena, jottei heidän

viekkautensa saisi teitä eksyttää ajattelematta suostumaan heidän

tuumiinsa. Sillä turvallisemmin elää se, jonka ei tarvitse katua

viholliselle tehtyjä myönnytyksiä".

"Te ette suinkaan, ottamalla meidät liittoonne, riko

Lakedaimonilaisten kanssa tekemiänne sopimuksia, koska me emme

ennen ole olleet kumpaistenkaan liittolaisia. Sitäpaitsi on

teidän liittosopimuksessanne nimenomaan säädetty, että jokainen

Helleeniläinen kaupunki, joka ei ole teidän kumpaisenkaan

liittolainen, saa vapaasti käydä, kummalle puolelle haluaa. Onpa

merkillistä, jos Korintolaiset saavat ottaa laivamiehistönsä sekä

liittouneista valtioista että myöskin muualta Hellaasta, vieläpä

teidän alusmaistannekin, samalla kuin sulkevat meiltä tien liiton

tekemiseen, johon kaikilla muilla on tilaisuus avoinna, sekä kaikkeen

muunlaiseen avunhankintaan, vieläpä katsovat oikeuden tulevan

poljetuksi, jos te suostutte meidän pyyntöömme. Mutta paljoa enemmän

syyllisinä me tulemme pitämään teitä, jos emme voi teitä taivuttaa.

Sillä siinä tapauksessa te hylkäätte meidät, kun olemme ahdingossa

emmekä ole teidän vihollisianne, vaan heidän, jotka ovat teidänkin

varsinaiset vihollisenne ja ahdistajanne. Puhumattakaan siitä, että

estäisitte heidän hankkeitansa, te päinvastoin sallitte heidän koota

sotavoimia teidän omalta alueeltanne. Teidän tulee mitä jyrkimmin

estää heitä keräämästä palkkasotureita teidän alusmaistanne tai

toimittaa meille apua siten, kuin paraaksi katsotte, mieluummin

solmimalla juhlallinen liitto, jota me erityisesti toivomme. Teillä

on tästä, kuten jo aluksi huomautimme, monta tuntuvaa etua, joista

ennen kaikkea tärkein on se, että meillä on yhteiset viholliset,

mikä seikka on luotettavin vakuus uskollisuudestamme, vieläpä

voimalliset viholliset, jotka kyllä kykenevät rankaisemaan heistä

luopuneita. Ja kun liittoa tarjoava on merivalta eikä maavalta, niin

on kieltäytyminen sitä vaarallisempi. Teidän oma etunne vaatii näet,

jos vaan mahdollista, estämään kaikkia muita hankkimasta laivastoa

tahi ainakin, jos tämä ei käy päinsä, pitämään sitä merivaltaa

ystävänänne, joka on voimakkain".

"Jos joku teistä pelkää tämän kautta rikkovansa liittosopimukset,

vaikkakin hän katsoo kaiken tämän edulliseksi, niin tietäköön

hän, että tällainen pelko, jota toimintavoima on tukemassa, on

enemmän pelottava vihollisia, kun taas vastaisessa tapauksessa

meidän liittomme hylkäämisen kautta heikkoutunut uljuus on omansa

lisäämään mahtavan vihollisen rohkeutta. Tietäköön hän myöskin,

että teidän nyt tehtävästänne päätöksestä riippuu yhtä hyvin

Ateenan kuin Kerkyyrankin kohtalo, ja että hän ei siinä tapauksessa

pidä silmällä molempien kaupunkien etua, jos hän katsomalla vaan

nykyhetkeen, ottamatta huomioon uhkaavaa ja miltei jo alotettua

sotaa, hylkää senlaisen valtion ystävyydentarjouksen, jonka

vihamielisyys ja ystävyys ovat seurauksiltaan mitä tärkeimmät. Sillä

meidän kaupunkimme sijaitsee erittäin sopivalla paikalla Italiaan

ja Sikeliaan purjehdittaessa, niin että voimme estää laivoja

purjehtimasta sieltä Peloponneesokseen ja niinikään, milloin vaan

haluamme, lähettää laivoja sinne, muista eduista puhumattakaan.

Lyhyesti sanoen ovat ne syyt, jotka eivät salli teidän jättää

meitä oman onnemme nojaan, seuraavat: Hellaassa löytyy vaan kolme

huomattavampaa merivaltaa, teidän, meidän ja Korintolaisten. Jos

te nyt sallitte kahden näistä yhdistyä ja Korintolaisten kukistaa

meidät, niin täytyy teidän käydä merisotaa Kerkyyralaisten ja

Peloponneesolaisten yhdistettyjä voimia vastaan, mutta jos te otatte

meidät liittoonne, niin on teillä sodassa heitä vastaan käytettävänä

laivasto, joka on suuresti lisääntynyt meidän laivojemme kautta".

Täten puhuivat Kerkyyralaiset. Heidän jälkeensä lausuivat

Korintolaiset seuraavaan suuntaan:

"Koska nuo Kerkyyralaiset eivät ole puhuneet ainoastaan heidän

ottamisestaan teidän liittoonne, vaan myöskin siitä, että me

olisimme tehneet heille vääryyttä ja ryhtyneet sotaan heitä vastaan

vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, niin täytyy meidänkin ensiksi

kajota kumpaiseenkin kohtaan, ennenkuin siirrymme puhumaan muista

asioista, jotta te jo heti aluksi voisitte varmuudella tietää meidän

puoleltamme tehdyn vaatimuksen olevan oikeutetun, sekä ettette syyttä

hylkää näiden pyyntöä."

"He väittävät varovaisuudesta pidättäytyneensä rupeamasta liittoon

kenenkään kanssa. Mutta näin he ovat menetelleet kataluudessaan,

eivätkä suinkaan vilpittömässä mielessä, he kun eivät ole tahtoneet

ottaa ketään liittolaiseksi eivätkä myöskään todistajaksi, jottei

heidän tarvitsisi hävetä muitten edessä. Tämän ohessa tekee heidän

kaupunkinsa yksityisen asemansa kautta heidät itsensä tuomareiksi,

jos he ovat muita loukanneet, paremmin, kuin jos jotkut liitot

heitä sitoisivat, koska he ani harvoin purjehtivat naapuriensa luo,

jotavastoin toisten on pakko poiketa heidän luoksensa. Tällaiseen

kierouteen perustuu heidän kauniilta kaikuva puolueettomuutensa,

jota he viisaasti ovat käyttäneet naamarinaan. Sillä he eivät

ole noudattaneet puolueettomuutta, pidättyäkseen muiden kanssa

tekemästä vääryyttä, vaan voidakseen sitä tehdä yksin, erittäinkin

harjottaakseen väkivaltaa, missä ovat voitolla, sekä toisen

kustannuksella saavuttaakseen etuja salassa muilta ja esiintyäkseen

hävyttömästi, jos jotakin vääryyden avulla ovat saavuttaneet. Jos he

olisivat kunnon miehiä, kuten kerskaavat, niin he sitä mieluummin

olisivat suostuneet oikeudenmukaiseen ratkaisuun, kuta vaikeampi

toisten on pakottaa heitä siihen".

"Mutta näin he eivät ole menetelleet meitä eivätkä muitakaan kohtaan.

Sillä vaikka he ovat meidän siirtolaisiamme, niin kapinoivat he

alituisesti ja ryhtyvät nyt julkiseen sotaankin meitä vastaan

sanoen, ettei heitä ole lähetetty kärsimään huonoa kohtelua

meidän puoleltamme. Mutta emmehän varmaankaan ole perustaneet

siirtolaiskuntia, kärsiäksemme heidän puoleltansa röyhkeyttä ja

väkivaltaa, vaan pysyäksemme heidän johtajinaan ja saadaksemme

heidän puoleltaan osaksemme meille tulevaa kunnioitusta. Muut

siirtolaiskaupunkimme meitä kyllä kunnioittavat ja rakastavat. Onhan

aivan selvää, että, kun muut siirtolaiset ovat meihin tyytyväiset,

näillä yksinään ei voi olla pätevää syytä nurjamielisyyteen.

Emmekähän me näin ankarasti kävisi heidän kimppuunsa, elleivät

niin törkeästi olisi meitä loukanneet. Mutta vaikka olisimmekin

hairahtuneet, olisi heidän sopinut väistää meidän vihaamme, jolloin

taas meille olisi ollut häpeällistä käyttää pakkokeinoja niin

maltillisesti esiintyviä vastaan. Rikkauksiensa nojalla he ovat

esiintyneet röyhkeästi meitä vastaan monasti muulloinkin ja ovat nyt

päällepäätteeksi anastaneet Epidamnoksen, joka kieltämättä kuuluu

meille. Tosin he, niin Kauan kuin Epidamnos oli hädässä, eivät siitä

välittäneet, vaan kun me riensimme sen avuksi, valtasivat he väkisten

kaupungin".

"He kyllä sanovat tarjoutuneensa tätä ennen alistumaan oikeudelliseen

ratkaisuun. Mutta tällaisella tarjouksella on ainoastaan siinä

tapauksessa merkitystä, jos sen tekijä astuu oikeuden eteen,

ennenkuin on ryhtynyt taisteluun ja ennenkuin on saavuttanut etuja

taistelussa. Nämä eivät tehneet kauniilta kuuluvaa tarjoustaan jättää

asian oikeudellisesti ratkaistavaksi, ennenkuin olivat ryhtyneet

piirittämään kaupunkia, vaan vasta sitten, kun huomasivat, ettemme

voisi toimettomina katsella tapahtumain kulkua. Ja nyt tulevat

he teidän luoksenne tyytymättä siellä tekemiinsä vääryyksiin,

saadaksensa teidät liittolaisikseen ja vieläpä avustamaan heitä

vääryydenteoissansa, ja liittolaisiksenne pyrkivät he nyt vasta,

kun välimme ovat julkisesti rikkoutuneet. Heidänhän olisi sopinut

kääntyä teidän puoleenne juuri silloin, kun heillä ei ollut mitään

pelättävää, eikä nyt, kun he pelkäävät meitä kohtaan harjottamiensa

vääryyksien seurauksia, eikä liioin nyt, koska teillä ei milloinkaan

ole ollut hyötyä heidän sotavoimistansa, vaan kumminkin tulisitte

olemaan meidän silmissämme yhtä rikollisia kuin he, vaikka teillä

ei ole mitään osaa heidän rikoksiinsa. Jos ennen olisitte toimineet

yhteisin voimin, niin tulisi teidän myöskin kärsiä seuraukset".

"Me olemme täten osottaneet, että esiinnymme oikeusperusteilla, mutta

että Kerkyyralaiset ovat väkivallanharjottajia ja rosvoja. Meidän

tulee vielä todistaa teille, ettette toimi oikeudenmukaisesti, jos

otatte heidät liittoonne. Sillä jos kohtakin liittosopimuksessa on

sanottu, että liittoon kuulumaton kaupunki vapaasti saa liittyä,

kumpaiseen puolueeseen vain haluaa, niin ei sopimus suinkaan

tarkota niitä, jotka toimivat muiden vahingoksi, vaan niitä,

jotka, vetäytymättä pois auttamasta muita, tarvitsevat apua, eikä

luonnollisesti ole sovellutettava niihin, jotka ajattelemattomille

suojelijoillensa tuottavat sotaa rauhan asemesta. Tämä tulee

olemaan teidän laitanne, jos ette seuraa meidän neuvoamme. Sillä

te ette ainoastaan tule heidän avustajiksensa, vaan myöskin meidän

vihollisiksemme, kun tähän saakka olette olleet ystäviämme. Jos

te nimittäin käytte heidän puolellensa, niin on meidän mahdoton

puollustautua heitä vastaan ahdistamatta teitä. Kohtuullisinta olisi,

ettette menisi kumpaisenkaan puolelle, tahi muuten, että liittyisitte

meihin noita vastaan. Olettehan jo ennestään sopimuksissa

Korintolaisten kanssa, jotavastoin te Kerkyyralaisten kanssa ette

milloinkaan ole edes tehneet aselepoakaan".

"Älkää ottako tavaksenne suojella muiden luopuneita alamaisia.

Emmehän mekään, kun Samolaiset kapinoitsivat, äänestäneet teitä

vastaan, vaan Peloponneesolaisten ollessa eri mieltä, tuliko niitä

puollustaa, vastustimme me julkisesti tätä tuumaa lausuen, että

jokaisella on oikeus rangaista liittolaisiansa. Jos te otatte

liittoonne ja puollustatte noita pahantekijöitä, niin kyllä piankin

käy ilmi, että jommoinenkin määrä liittolaisistanne siirtyy meidän

puolellemme, ja että noudattamanne menettelytapa tulee olemaan teille

itsellenne vahingoksi eikä meille".

"Näillä myöskin Helleeniläisten lakien mukaan riittävillä

oikeudenperusteilla astumme teidän eteenne: tämä on se

ystävällisyyden velka, jonka me kehotamme teitä nyt maksamaan,

koskemme ole kylliksi vihollisia tahtoaksemme vahingoittaa

teitä, emmekä liioin kylliksi ystäviä halutaksemme hyödyttää

teitä. Sillä kun teillä, sotiessanne Aiginalaisia vastaan ennen

Meedialaissotaa, ei ollut kylliksi sotalaivoja, niin saitte te

Korintolaisilta 20 laivaa. Tämä meidän suosiollisuutemme, kuten myös

käytöksemme Samolais-rettelöissä, jolloin Peloponneesolaiset meidän

kehotuksestamme eivät avustaneet Samolaisia, hankki teille voiton

Aiginalaisista ja voiman rankaisemaan Samolaisia. Ja tämä tapahtui

sitäpaitsi semmoiseen aikaan, jolloin ihmiset hyökkäävät toistensa

kimppuun, välittämättä muusta kuin omasta voitostaan, ja jolloin

ystävästä käy avustaja, vaikkakin ennen on esiintynyt vihollisena,

mutta sitävastoin vihollisesta vastustaja, joskin muuten on ystävä,

koska hetken voitonhimon tähden omat edut laiminlyödään."

"Miettikää näitä seikkoja ja neuvokoot vanhemmat nuoria ymmärtämään,

että on kohtuullista avustaa meitä, kuten me teitä, älköönkä kukaan

tuumiko, että tämä kyllä voi kuulua kohtuulliselta, mutta että

sodan syttyessä aivan toinen menettely olisi hyödyllinen. Sillä

mitä vähemmän poiketaan oikeudesta, sitä varmemmin etu saavutetaan.

Mitä taas syntyvään sotaan tulee, jolla teitä Kerkyyralaiset

koettavat pelottaa, saadaksensa teitä vääryyttä harjottamaan, niin

se on tuiki epävarma. Ei teidän pidä, tämän kautta kiihotettuina,

hankkia itsellenne aivan varmasti hetimiten syntyvää vihamielisyyttä

Korintolaisten puolelta, vaan koettakaa mieluummin poistaa meissä

Megaralaisten takia vallitsevaa epäluuloa. Sillä myöhäinenkin

sopivassa tilaisuudessa osotettu ystävyys voi, jos kohtakin se on

vähäarvoisempi, sovittaa suurimmankin loukkauksen. Älkää antako

viekotella itseänne sillä, että he tarjoavat teille voimakasta

laivastoliittoa; sillä paljoa varmempi tuki on rehellinen menettely

vertaisiansa kohtaan, kuin hetken viehättämänä koettaa saavuttaa

vaaranalaisia etuja."

"Koska me nyt olemme joutuneet samaan asemaan, josta me

Lakedaimonissa puhuimme, että nimittäin jokaisella on oikeus

rangaista liittolaisiansa, niin pyydämme me nyt teitä menettelemään

samoin meitä kohtaan, jottette te päätöksellänne vahingoita meitä,

me kun silloin äänestimme teidän hyväksenne. Maksakaa hyvä hyvällä:

sillä tietäkää, että nyt on se ratkaiseva hetki käsissä, jolloin

avustaja on paras ystävä ja vastustaja pahin vihollinen. Vieläkin

kerran: älkää ottako Kerkyyralaisia liittolaisiksenne meidän

mielipahaksemme älkääkä avustako heitä vääryyden tekemisessä.

Tällätavoin te sekä menettelette velvollisuutenne mukaisesti että

päätätte omaksi hyödyksenne."

Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet

kumpaisenkin puolueen esityksen, kutsuttiin kansa kahdesti kokoon.

Ensimmäisessä kokouksessa sai Korintolaisten puhe paljon kannatusta,

mutta toisessa kokouksessa muuttivat Ateenalaiset mielensä ja

päättivät tehdä liiton Kerkyyralaisten kanssa, että nimittäin heillä

olisi yhteiset viholliset ja yhteiset ystävät. Sillä jos Ateenalaiset

Kerkyyralaisten kehotuksesta olisivat hyökänneet Korintosta vastaan,

niin olisivat he rikkoneet Peloponneesolaisten kanssa tehdyt

sopimukset. He solmivat vaan puollustusliiton, jonka kautta he

sitoutuivat avustamaan toisiansa, jos joku hyökkäisi Kerkyyraa,

Ateenaa tai heidän liittolaisiansa vastaan, sillä Ateenalaiset

pitivät sotaa Peloponneesolaisia vastaan miltei varmana eivätkä

sallineet, että Kerkyyra, jolla oli niin mahtava laivasto, joutuisi

Korintolaisten valtaan, vaan toivoivat, että nämä mitä kiivaimmin

hyökkäisivät toistensa kimppuun, jotta heidän olisi sitä helpompi

sotia Korintolaisia ja muita merivaltioita vastaan, jos niin olisi

pakko. Myöskin näkyi heistä tämä saari sijaitsevan erinomattain

sopivalla paikalla, jos tahtoi purjehtia Italiaan ja Sikeliaan.

Tässä aikeessa ottivat Ateenalaiset Kerkyyralaiset liittoonsa ja

lähettivät välittömästi, Korintolaisten lähdettyä, heille avuksi 10

laivaa. Näitä johtivat Kimoonin poika Lakedaimonos, Strombikoksen

poika Diotiimos ja Epikleen poika Prooteas. Heillä oli käsky välttää

tappelua Korintolaisten kanssa, jolleivät nämä purjehtisi Kerkyyraan

tai johonkin sille kuuluvaan paikkakuntaan, yrittäen viedä siellä

maihin sotaväkeä, mutta että heidän väkivallalla tulisi estää tätä

tapahtumasta. Tämän käskyn antoivat Ateenalaiset heille, jotteivät

rikkoisi rauhan sopimuksia. Ja näin saapuivat nämä 10 laivaa

Kerkyyraan.

Kun Korintolaiset olivat valmiit varustuksissaan, purjehtivat he

Kerkyyraan 150 laivalla. Näistä laivoista oli kymmenen Eeliläistä,

12 Megaralaista, kymmenen Leukadialaista, 27 Amprakialaista ja

yksi Anaktorialainen, mutta Korintolaisten omia 90. Näille oli

kukin kaupunki valinnut johtajat omia laivojansa varten, mutta

Korintolaisia laivoja johtivat Eytykleen poika Xenokleidees ynnä

neljä muuta päällikköä. Kun he purjehtien Leukaasta lähestyivät

mannermaata vastapäätä Kerkyyraa, ankkuroivat he laivansa Tesprootian

maassa sijaitsevan Keimerionin edustalle. Tämä on satama ja

ylempänä sitä merestä kauempana sijaitsee Tesprootialaisessa

Elaiatis-maakunnassa Efyyra niminen kaupunki. Lähellä tätä laskee

Akeruusia-järvi vetensä mereen. Tesprootian läpi juoksee tähän

järveen Akeron-joki, josta järvi on saanut nimensä. Myöskin

Tyamis-joki virtaa näiden seutujen halki, erottaen Tesprootian ja

Kestrineen toisistansa. Näiden jokien välillä kohoaa Keimerionin

kallioniemi. Tälle paikalle mannermaata ankkuroivat Korintolaiset

laivansa ja leiriytyivät.

Kun Kerkyyralaiset saivat tiedon heidän lähestymisestänsä,

miehittivät he 110 laivaa, joita johtivat Mikiades, Aisimides ja

Eyrybatos. Nämä leiriytyivät yhdelle niistä saarista, joita kutsutaan

Sybota-saariksi. Tänne olivat myöskin saapuneet Ateenalaisten

lähettämät kymmenen laivaa. Leykimnee-niemellä oli heillä jalkaväkeä

ja 1,000 heille avuksi tullutta Sakyntolaista raskasaseista.

Korintolaisilla oli niinikään suuri joukko barbarilaista sotaväkeä.

Sillä täkäläiset mannermaalaiset ovat aina olleet hyvissä väleissä

heidän kanssansa.

Kun Korintolaiset olivat saaneet kaikki valmiiksi, varustautuivat he

kolmen päivän muonalla ja purjehtivat sitten yöaikaan Keimerionin

satamasta, ryhtyäksensä meritappeluun vihollisia vastaan. Kun päivä

alkoi sarastaa, huomasivat he purjehtiessansa Kerkyyralaisten

laivain aavalla merellä tulevan suoraan heitä vastaan. Tultuansa

toistensa näkyviin, asettuivat he taistelujärjestykseen vastakkain,

Ateenalaiset laivat Kerkyyralaisten oikealle siivelle, mutta

keskirintaman ja vasemman siiven muodostivat Kerkyyralaiset itse,

jakaen laivansa kolmeen osastoon, joista kutakin johti yksi noista

kolmesta päälliköstä. Näin olivat Kerkyyralaiset järjestyneet.

Korintolaisten oikean siiven muodostivat Megaralaiset ja

Amprakialaiset laivat, keskirintaman muut liittolaiset, mutta itse

asettuivat he parailla laivoillansa vasemmalle siivelle Ateenalaisin

ja Kerkyyralaisten oikeaa siipeä vastaan.

Kun merkki molemmin puolin oli annettu, törmäsivät he yhteen, ja

meritappelu alkoi. Kummallakin puolella oli laivojen kansilla paljon

raskasaseisia, nuolenampujia ja keihäänheittäjiä, vanhan tavan mukaan

huonosti varustettuina meritaistelua varten. Ottelu oli kuuma, mutta

vailla taidokasta järjestelyä, melkeinpä maatappelun kaltainen.

Kun laivat olivat törmänneet yhteen, niin eivät ne enää laivojen

paljouden synnyttämän tungoksen takia päässeet erilleen toisistansa,

ja voitto riippui tykkänään kannella olevista raskasaseisista, jotka

taistelivat määrätyssä asennossa, laivojen pysyessä liikkumatta.

Vihollisen laivaryhmää ei koetettu puhkaista, vaan tuli taistelussa

ilmi enemmän urhoollisuutta ja voimaa kuin taitavuutta. Tässä

meritappelussa vallitsi kaikkialla kauhea meteli ja sekasorto.

Taistelun kestäessä olivat Ateenalaiset laivat valmiina auttamaan

Kerkyyralaisia, jos heitä missä kovin ahdistettiin, aiheuttaen pelkoa

vihollisissa, mutta eivät ottaneet osaa tappeluun, koska pelkäsivät

hallituksensa kieltoa. Pahimmin kärsi Korintolaisten oikea siipi.

20 laivalla pakottivat Kerkyyralaiset heidät täällä peräytymään,

ajoivat yksityisiä laivoja takaa mannermaata kohti, purjehtien aina

heidän leiriinsä asti, astuivat maihin, polttivat autioiksi jääneet

teltat ja ryöstivät heidän tavaransa. Tällä siivellä kärsivät siis

Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tappion, ja Kerkyyralaiset

saivat voiton. Mutta vasemmalla siivellä, missä Korintolaiset itse

taistelivat, saivat he loistavan voiton, koska Kerkyyralaisten

muutenkin vähempilukuisesta laivastosta puuttui 20 vihollisia takaa

ajavaa laivaa. Kun Ateenalaiset näkivät Kerkyyralaisten olevan

suuressa ahdingossa, riensivät he julkisesti heidän avuksensa, vaikka

he alussa olivat karttaneet hyökkäystä. Mutta kun Kerkyyralaiset

yleisesti pakenivat, ja Korintolaiset heitä ankarasti ahdistivat,

ryhtyivät kaikki laivat eroituksetta taisteluun, niin että

Ateenalaiset ja korintolaiset väkistenkin joutuivat käsikähmään

keskenänsä.

Kerkyyralaisten paettua, eivät Korintolaiset huolineet korjata

uppoavia laivoja, vaan käänsivät raivonsa niissä oleviin miehiin,

ja surmasivat, purjehtien hylyksi joutuneiden laivojen rivien läpi,

heitä mieluummin, kuin ottivat heitä vangeiksi. Tässä tilaisuudessa

surmasivat he myöskin epähuomiosta omia miehiänsä, koska eivät

tietäneet, että heidän oikea siipensä oli joutunut tappiolle. Sillä

kun molemmin puolin oli paljon laivoja, peittäen hyvin suuren alan

merta, niin taistelun kuohussa ei ollut helppo erottaa, kutka olivat

voitolla, kutka tappiolla. Helleenien kesken oli tämä meritappelu

laivojen paljouteen nähden siihenastisia suurempi. Kun Korintolaiset

olivat ajaneet Kerkyyralaiset maalle saakka, käänsivät he huomionsa

laivanhylkyihin ja kaatuneisiin sotureihin. Heidän onnistuikin

korjata useimmat näistä Sybotaan, joka on autio satama Tesprootiassa,

ja jonne barbarilais-sotajoukko oli kokoontunut heille avuksi. Tämän

tehtyänsä purjehtivat he uudestaan kokoontuneina Kerkyyralaisia

vastaan. Nämä purjehtivat myöskin vihollisia vastaan vielä

merikelpoisilla laivoillaan ja niillä, jotka eivät olleet ottaneet

osaa taisteluun, ynnä Ateenalaisten laivojen kanssa, peläten, että

Korintolaiset koettaisivat astua maihin heidän alueellensa. Oli

jo myöhäistä illalla ja sotahuuto hyökkäykseen oli jo kajahtanut,

kun Korintolaiset äkkiarvaamatta käänsivät laivansa, huomattuansa

20 Ateenalaista laivaa purjehtivan heitä kohti. Nämä laivat

olivat Ateenalaiset, edellämainittujen kymmenen laivan lähdettyä,

lähettäneet Kerkyyralaisille avuksi, peläten, että Kerkyyralaiset

joutuisivat tappiolle, joten myös tapahtui, ja että heidän kymmenen

laivaansa ei riittäisi näitä suojelemaan.

Korintolaiset huomasivat ensin nämä laivat ja arvasivat niiden

tulevan Ateenasta, ja koska he luulivat niitä useammiksi, kuin

he näkivät, vetäytyivät he takaisin. Mutta Kerkyyralaiset, jotka

laivojen suunnan takia eivät niitä huomanneet, ihmettelivät, miksi

Korintolaiset käänsivät aluksensa, kunnes jotkut erottivat laivat

ja ilmottivat niiden tulon toisille. Silloin Kerkyyralaisetkin

vetäytyivät takaisin, sillä alkoi jo hämärtää ja Korintolaiset

vetäytyivät yhä edemmäs. Täten erosivat he toisistansa, ja

yö keskeytti tämän meritappelun. Kerkyyralaiset leiriytyivät

Leykimneen edustalle, jonne saapuivat myöskin heidän avuksensa

lähetetyt 20 Ateenalaista laivaa, purjehtien laivahylkyjen ja

kaatuneiden keskitse, vähän sen jälestä, kuin ne oli huomattu. Näitä

johtivat Leagroksen poika Glaukon ja Leogoroksen poika Andokides.

Kerkyyralaiset pelkäsivät ensin niiden olevan vihollisia, sillä

oli jo yönaika, mutta tunsivat heidät sitten ja saattoivat heidät

satamaan.

Seuraavana päivänä purjehtivat nuo 30 Ateenalaista laivaa ja ne

Kerkyyralaiset laivat, jotka olivat vielä merikelpoisia, siihen

Sybotan satamaan, jossa Korintolaisten laivasto oli ankkurissa,

houkutellaksensa niitä tappeluun. Purjehdittuansa ulos satamasta,

asettuivat Korintolaiset aavalla merellä sota-asentoon, mutta

pysyivät liikkumatta paikoillaan, haluamatta ryhtyä taisteluun, koska

he huomasivat, että Ateenasta oli tullut uusia vahingoittumattomia

laivoja. Sitäpaitsi tuotti heille paljon vaikeuksia laivoissa

säilytettyjen vankien vartioiminen ja laivojen korjaamiseen

tarpeellisten rakennusaineiden hankkiminen asumattomilla seuduilla.

Heidän suurin huolensa oli nyt, miten paraiten pääsisivät

purjehtimaan kotia, peläten, että Ateenalaiset, koska jo oli oltu

käsikähmässä heidän kanssansa, pitäisivät sopimukset rikottuina ja

estäisivät heitä purjehtimasta kotia.

He päättivät sentähden lähettää muutamia miehiä ilman airuesauvaa

Ateenalaisten luo tiedustelemaan, mitä nämä aikoivat tehdä.

Lähettiläät puhuivat seuraavin sanoin: "Ateenan miehet! Te

teette väärin, kun ryhdytte sotaan meitä vastaan ja rikotte

rauhansopimukset, ase kädessä estäen meitä rankaisemasta

vihollisiamme. Jos aikomuksenne on estää meitä purjehtimasta

Kerkyyraan, tai minne muualle me haluamme, ja rikkoa rauha, niin

käykää nyt ensinnä meidän kimppuumme ja kohdelkaa meitä vihollisina."

Näin puhuivat lähettiläät, ja ne, jotka Kerkyyralaisten leiristä

kuulivat tämän, huusivat, että nämä välittömästi olivat otettavat

kiinni ja tapettavat. Mutta Ateenalaiset vastasivat seuraavasti:

"PeIoponneesolais-miehet! Me emme alota sotaa emmekä riko rauhaa,

vaan me olemme tulleet avustamaan Kerkyyralaisia, liittolaisiamme.

Jos tahdotte purjehtia minne tahansa muualle, emme me teitä estä;

mutta jos purjehditte Kerkyyraan tahi johonkin sen alle kuuluvaan

paikkakuntaan, niin me voimiemme mukaan tulemme sitä estämään."

Kun Ateenalaiset olivat näin vastanneet, valmistautuivat

Korintolaiset purjehtimaan kotiinsa ja pystyttivät voitonmerkin

Sybotan mannermaalle. Kerkyyralaiset puolestaan korjasivat

kaatuneiden ruumiit ja laivanhylyt, jotka yöllä noussut tuuli ja

aallot olivat sinne tänne ajelleet, sekä pystyttivät hekin voittajina

voitonmerkin Sybotan saarelle. Kumpikin piti itsensä voittajana

seuraavista syistä: Korintolaiset, koska he meritappelussa yöhön

saakka olivat olleet voiton puolella, olivat voineet korjata

huostaansa useimmat laivanhylyt ja kaatuneiden ruumiit, olivat

ottaneet vangeiksi 1,000 miestä ja upottaneet noin 70 laivaa.

Kerkyyralaiset pystyttivät voitonmerkin sillä perusteella, että

olivat hävittäneet noin 30 laivaa ja Ateenalaisten tultua olivat

korjanneet heidän rannoillensa sortuneet laivanhylyt ja kaatuneet, ja

koska Korintolaiset, huomattuansa Ateenalaisten laivat, edellisenä

päivänä olivat peräytyneet eivätkä olleet Sybotasta purjehtineet

näitä vastaan. Näillä perusteilla arvelivat kumpaisetkin päässeensä

voitolle.

Kotimatkallansa anastivat Korintolaiset viekkaudella Amprakian

lahden suulla sijaitsevan Anaktorionin, joka oli Korintolaisten ja

Kerkyyralaisten yhteinen siirtola, asettivat sinne Korintolaista

siirtoväkeä ja palasivat sitten kotia. Kerkyyralaisista vangeista

möivät he 800, jotka olivat orjia, mutta 250 miestä vartioivat he

vankeina, kohdellen heitä hyvin, jotta nämä, tultuansa kotiin,

toimittaisivat Kerkyyran Korintolaisten käsiin, koska useimmat näistä

sattuivat olemaan Kerkyyran mahtavimpia miehiä.

Tällä tavoin suoriutui Kerkyyra sodassa Korintolaisia vastaan,

ja Ateenalaisten laivat palasivat kotiinsa. Ensimmäinen aihe

Korintolaisten ja Ateenalaisten väliseen sotaan oli siis, että

Ateenalaiset, rauhan kestäessä, taistelivat Kerkyyralaisten puolella

Korintolaisia vastaan.

Heti tämän jälkeen antoivat myös seuraavat Ateenalaisten ja

Peloponneesolaisten välillä ilmaantuneet eripuraisuudet yllykettä

sotaan. Kun Ateenalaiset näet saivat vihiä Korintolaisten

kostonhankkeista heitä vastaan, käskivät he Potidaialaisten,

jotka asuivat Palleeneen niemellä ja olivat Ateenalaisten veroa

maksavia liittolaisia, mutta Korintolaista sukuperää, purkaa

kaupunkinsa muurit Palleeneen puolelta ja lähettää heille

panttivankeja, jotapaitsi heidän tulisi kaupungistaan karkoittaa

eikä tulevaisuudessa ottaa vastaan niitä epideemiuurgeja, joita

Korintolaisten oli tapana lähettää heidän luoksensa. Ateenalaiset

pelkäsivät näet, että Perdikkas ja Korintolaiset houkuttelisivat

näitä luopumaan heistä ja samalla saattaisivat muutkin Traakian

rannikolla asuvat liittolaiset heistä luopumaan.

Ateenalaiset ryhtyivät näihin toimenpiteisiin Potidaialaisia vastaan

jo ennakolta heti Kerkyyran meritappelun jälkeen. Sillä Korintolaiset

osottivat julkista vihamielisyyttä Ateenalaisia vastaan, ja

Makedonian kuningas, Aleksanterin poika Perdikkas, joka ennen oli

ollut heidän liittolaisensa ja ystävänsä, nousi nyt heitä vastaan,

koska Ateenalaiset olivat liittoutuneet hänen veljensä Filippoksen

ja Derdaan kanssa, jotka olivat hänen vastustajansa. Tätä liittoa

peläten, lähetti Perdikkas sanansaattajia Lakedaimoniin, jotta saisi

Peloponneesolaiset sotaan Ateenalaisia vastaan. Korintolaiset sai

hän puolellensa Potidaian luopumisen kautta. Hän koetti myöskin

saada Traakian rannikolla asuvat Kalkidilaiset ja Bottikelaiset

puolellensa, arvellen, että hän näitten naapurivaltojen avulla

huoleti voisi ryhtyä sotaan. Kun Ateenalaiset saivat vihiä tästä ja

koska he tahtoivat estää näitä kaupunkeja luopumasta, niin käskivät

he laivapäällikkönsä vaatimaan Potidaialaisilta panttivankeja,

repimään Potidaian muurit ja pitämään tarkasti silmällä, etteivät

naapurikaupungit pääsisi luopumaan. Jo tätä ennen olivat he näet

Lykomeedeen pojan Arkestratoksen ja neljän toisen päällikön johdolla

Perdikkasta vastaan lähettäneet 30 laivaa ja 1,000 raskasaseista.

Potidaialaiset toimittivat nyt lähettiläitä Ateenalaisten luo,

koettaaksensa taivuttaa heitä jättämään asiat entiselleen, mutta

kääntyivät myöskin Korintolaisten kanssa Lakedaimonilaisten

puoleen, jotta tarpeen tullessa saisivat näiltä apua. Mutta kun he

pitkien keskusteluiden jälestä eivät Ateenalaisilta saaneet mitään

tyydyttävää vastausta, vaan kun päinvastoin Ateenalaisten Makedoniaan

lähettämät laivat purjehtivat heitä vastaan, ja kun Lakedaimonin

hallitus lupasi hyökätä Attikaan, jos Ateenalaiset ahdistaisivat

Potidaialaisia, niin katsoivat viimeksimainitut ajan sopivaksi

luopuakseen Ateenalaisista, solmittuansa liiton Kalkidilaisten ja

Bottikelaisten kanssa. Perdikkas taivutti myöskin Kalkidikeelaiset

jättämään ja hävittämään merenrannikolla sijaitsevat kaupunkinsa

sekä muuttamaan Olyntokseen ja lujasti linnoittamaan tämän ainoan

kaupungin. Näille asuinpaikoistansa luopuneille antoi hän kappaleen

Mygdonian alueesta Bolbeen järven seutuvilta asuttavaksi, niin kauan

kuin sota kestäisi Ateenalaisia vastaan. Nämä muuttivatkin kauemmaksi

merenrannalta, hävitettyänsä kaupunkinsa, ja varustautuivat sotaan.

Sillävälin saapuivat mainitut 30 Ateenalaista laivaa Traakian

rannikoille ja tapasivat Potidaian sekä muutkin sikäläiset kaupungit

luopuneina heidän puoleltansa. Mutta koska päälliköt pitivät

mahdottomana sotia sekä Perdikkasta että luopuneita kaupunkeja

vastaan käytettävinään olevilla sotavoimilla, kääntyivät he

Makedoniaa vastaan, johon he alkuperäisesti olivatkin lähetetyt, ja

liittoutuivat Filippokseen ja Derdaan veljeksiin, jotka sisämaasta

olivat sotajoukolla hyökänneet Makedoniaan.

Kun Korintolaiset saivat tietää, että Potidaia oli luopunut, ja että

Ateenalainen laivasto oleskeli Makedonian vesillä, niin valtasi

heidät pelko tämän paikkakunnan suhteen, ikäänkuin vaara olisi

uhannut heidän omia etujansa. Tämän johdosta lähettivät he sinne

omasta keskuudestaan vapaaehtoisia ja muualta Peloponneesoksesta

palkkasotureita, kaikkiaan 1600 raskasaseista ja 400 kevytaseista

miestä Adeimantoksen pojan Aristeyksen johdolla. Useimmat

vapaaehtoiset Korintolaiset ottivat osaa tähän retkeen etupäässä

suosiessaan tätä miestä, sillä hän oli aina ollut Potidaialaisten

ystävä. Nämä saapuivat Traakiaan neljäntenäkymmenentenä päivänä

Potidaian kapinoimisen jälkeen.

Kohta saapui Ateenalaisillekin tieto kaupunkien luopumisesta,

ja kun he saivat tietää, että näille Aristeyksen johdolla oli

lähetetty apuväkeä, niin lähettivät hekin kapinoitsijoita vastaan

2,000 raskasaseista ja 40 laivaa Kalliaan ja neljän muun päällikön

johdolla. Saapuessaan Makedoniaan, saivat nämä tietää, että sinne

ennen lähetetyt 1,000 miestä olivat valloittaneet Termeen ja

parastaikaa piirittivät Pydnaa, jonkatähden he pysähtyivät tänne ja

avustivat Pydnan piirittäjiä. Myöhemmin oli heidän kuitenkin pakko

tehdä puolustus- ja hyökkäysliitto Perdikkaan kanssa, koska heidän

oli tärkeää päästä Pydnaan, johon Aristeys jo oli saapunut. Siispä he

lähtivät Makedoniasta, ja turhaan koetettuansa valloittaa Beroian,

jatkoivat maitse matkaansa Potidaiaan. Heitä oli 3,000 raskasaseista

omaa väkeä, sitäpaitsi suuri joukko apuväkeä ja 600 Makedonialaista

ratsumiestä Filippoksen ja Pausaniaan johdolla. Samalla purjehti

sinne 70 laivaa. Hitaasti kulkien saapuivat he kolmantena päivänä

Gigoonokseen, johon leiriytyivät.

Potidaialaiset ja Aristeyksen johtamat Peloponneesolaiset olivat

leiriytyneet niemimaalle lähelle Olyntosta, odottaaksensa

Ateenalaisia ja ulkopuolelle kaupunkia laittaneet kauppapaikan

ruokatavaroita varten. Liittoutuneet valitsivat yhteisen jalkaväen

päälliköksi Aristeyksen ja ratsuväen johtajaksi Perdikkaan. Tämä

oli näet taas luopunut Ateenalaisista ja taisteli Potidaialaisten

puolella, asetettuansa Jolaoksen sijaishallitsijaksensa. Aristeyksen

tuuma oli pitää silmällä Ateenalaisten sotajoukkojen liikkeitä

kannaksella, jotteivät ne pääsisi etenemään. Sitävastoin oli

aikomus, että Kalkidilaiset ja muut ulkopuolella kannasta olevat

liittolaiset sekä Perdikkaan 200 ratsumiestä jäisivät Olyntokseen ja

takaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jos nämä ahdistaisivat

Aristeystä, jotta vihollinen täten joutuisi saarroksiin heidän

väliinsä. Ateenalaisten ylipäällikkö Kallias ja hänen alapäällikkönsä

taasen lähettivät Makedonialaiset ratsumiehet ja vähäisen määrän

apujoukkoja Olyntokseen, estääksensä sikäläisiä vihollisia

avustamasta sotatovereitansa, mutta lähtivät itse sotajoukkoinensa

Potidaiaa vastaan. Kun nämä, saavuttuansa kannakselle, näkivät

vihollisten jo olevan taisteluasennossa, niin asettuivat hekin

samaten vastaan, ja tappelu syntyi miltei välittömästi. Aristeyksen

oma siipi yhdessä Korintolaisten ja hänen johdossaan olevien muitten

valiojoukkojen kanssa työnsi heitä vastaan asettuneet viholliset

pakosalle ja ajoi heitä takaa pitkän matkaa; mutta Ateenalaiset

voittivat muut Potidaialaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot, ja

nämä pakenivat Olyntoksen muurien suojaan.

Kun Aristeys, palattuansa vihollista takaa-ajamasta, huomasi, että

toinen osa hänen sotajoukostansa oli joutunut tappiolle, niin oli hän

kahdella päällä, pitäisikö hänen koettaa päästä Olyntokseen vaiko

Potidaiaan. Hän päätti vihdoin koota väkensä niin pienelle alalle

kuin suinkin ja juoksujalkaa kiirehtiä Potidaiaan. Kulkiessansa

suurella vaivalla vihollisten nuolisateessa pitkin kiviperäistä

merenrannikkoa, menetti hän pienen luvun miehistänsä, mutta sai

kuitenkin suurimman osan heistä pelastetuksi. Kun Olyntoksesta

Potidaialaisille avuksi rientävät miehet huomasivat tappelun alkaneen

ja liput kohotetuiksi, sillä nämät kaupungit ovat ainoastaan 60

stadionin päässä toisistansa ja toistensa näkyvissä, marssivat he

vähän matkaa auttaakseen Potidaialaisia. Mutta Makedonialaiset

ratsumiehet olivat asetetut heitä tästä estämään. Kun sitten voitto

kallistui Ateenalaisten puolelle ja liput vedettiin alas, vetäytyivät

ensiksimainitut muurien suojaan, ja Makedonialaiset liittyivät

uudestaan Ateenalaisiin. Ratsuväki ei siis avustanut kummallakaan

puolella. Taistelun jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin

ja antoivat Potidaialaisille aselevon suojassa heidän kaatuneensa.

Potidaialaisista ja heidän liittolaisistansa kaatui hiukan vähemmän

kuin 300 miestä, Ateenalaisista taasen 150, näitten joukossa

ylipäällikkö Kallias.

Välittömästi tämän jälkeen rakensivat Ateenalaiset muurin kannaksen

puolelle ja miehittivät sen, mutta Palleeneen puolen jättivät he

muuritta, koska heillä mielestänsä oli liian vähän miehiä pitääksensä

kannaksen puolta miehitettynä ja samalla rakentaaksensa muurin

Palleeneen puolelle, peläten, että Potidaialaiset liittolaisineen

hyökkäisivät heidän kimppuunsa, jos he näin jakaisivat voimansa.

Kun nyt Ateenassa saatiin tietää, että Palleeneen puoli oli jätetty

muuritta, niin lähetettiin heti 1,600 raskasaseista omaa väkeä sinne

Asoopioksen pojan Formioonin johdolla. Saavuttuansa Palleeneen

kannakselle, lähti tämä joukkoinensa kulkemaan Afytiksesta Potidaiaa

vastaan lyhyin päivämatkoin ja hävitti maata. Kun ei kukaan tullut

häntä vastaan taistelemaan, niin rakensi hän muurin Palleeneen

puolelle, joten Potidaia tuli tarkasti saarretuksi molemmilta

puolilta; sitäpaitsi saarsi laivasto sen meren puolelta.

Kun Aristeyksella ei ollut enää mitään pelastuksen toivetta,

sittenkun piiritys oli alkanut, jollei vasten tavallisuutta tulisi

apua joko Peloponneesoksesta tahi jostakin muualta, niin neuvoi

hän jättämään ainoastaan 500 miestä kaupunkiin, joiden kanssa hän

itse tarjoutui jäämään, mutta muun väen pitäisi suotuisen tuulen

avulla koettaa päästä pakoon, jotta muonavarat siten riittäisivät

kauemmaksi aikaa. Kun hän ei saanut kannatusta ehdotukselleen,

mutta kaikin mokomin tahtoi säilyttää tämän kaupungin, sekä tahtoi

järjestää ulkoasiat paraalle kannalle, niin hän purjehti pois

kaupungista Ateenalaisten huomaamatta. Hän meni Kalkidilaisten

luokse, joiden avulla hän sekä kävi muita sotia, että asetuttuaan

väijyksiin Sermyyliläisten kaupungin läheisyyteen, surmasi suuren

joukon tämän kaupungin asukkaista. Samalla lähetti hän sanansaattajan

Peloponneesokseen pyytämään apua. Sillä välin hävitti Formioon,

saarrettuansa Potidaian, 1,600 miehensä avulla sekä Kalkidikeen että

Bottikeen alueen, myöskin valloittaen muutamia pieniä kaupunkeja.

Nämät seikat enensivät Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten

välistä katkeruutta ennen sodan puhkeemista. Korintolaiset

valittivat, että Ateenalaiset piirittivät Potidaiaa, joka muka

oli heidän siirtokuntansa, ja siellä oleskelevia Korintolaisia

ja Peloponneesolaisia. Ateenalaiset taasen valittivat, että

Korintolaiset muka olivat yllyttäneet heille veronalaisen kaupungin

kapinaan ja julkisesti taistelivat heitä vastaan Potidaialaisten

puolella. Sota ei kumminkaan vielä syttynyt, vaan kesti jonkun aikaa

aselepoa, koska Korintolaiset olivat toimineet vaan omin päin.

Mutta kun Potidaia oli saarrettuna, eivät he enää pysyneet

toimettomina, osaksi sentähden, että kaupungissa oli Korintolaisia,

osaksi koska he pelkäsivät tämän kaupungin joutuvan Ateenalaisten

haltuun. He kutsuivat viipymättä liittolaisensa Lakedaimoniin ja

syyttivät siellä Ateenalaisia ankarasti rauhanrikkomisesta ja

vääryydenteosta Peloponneesolaisia kohtaan. Aiginalaiset pelkäsivät

Ateenalaisia eivätkä uskaltaneet julkisesti ottaa osaa kokoukseen;

mutta salassa he yllyttivät sotaan Ateenalaisia vastaan, väittäen,

etteivät he huolimatta sopimuksista saaneet elää itsenäisinä. Tämän

johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset omat liittolaisensa sekä

kaikki muutkin, jotka katsoivat Ateenalaisten loukanneen heitä,

tavanmukaiseen kokoukseen ja vaativat jokaista tässä tuomaan esille

syytöksensä. Kukin kohdastaan ilmotti tässä syytöksensä, Megaralaiset

varsinkin valittivat monestakin seikasta ja erittäinkin siitä, että

Ateenalaiset vastoin tehtyjä sopimuksia eivät sallineet heidän käydä

satamissaan, eivätkä myöskään Attikan markkinoilla. Mutta annettuaan

muiden ensin kiihottaa Lakedaimonilaisia, astuivat Korintolaiset

viimein esiin ja pitivät seuraavan puheen:

"Lakedaimonilaiset miehet! Teidän rehellinen menettelynne niin hyvin

yleisissä kuin yksityisissä asioissa saattaa teidät epäilemään

meitä, jos me muita vastaan jotakin sanomme. Teillä on kyllä

ymmärrystä sisällisissä asioissa, mutta kovin vähän kokemusta

ulkonaisissa. Vaikka me usein olemme valittaneet Ateenalaisten meitä

kohtaan harjottamista vääryyksistä, ette te ole tarkemmin ottaneet

valituksiamme tutkittavaksenne, vaan olette luulleet meidän puhuvan

itsekkäästi omia itsekkäisiä etujamme silmällä pitäen. Siksipä

te ette ole kutsuneet kokoon näitä liittolaisianne silloin, kun

vääryyttä jo harjotettiin, vaan vasta nyt, kun me jo olemme joutuneet

hätätilaan. Meillä on siis enimmän syytä valittaa, koska olemme

enimmän saaneet kärsiä sekä Ateenalaisten vääryyksien että teidän

leväperäisyytenne tähden."

"Jos he salassa tekisivät vääryyttä koko Hellasta kohtaan, niin voisi

luulla, ettette te sitä tiedä, ja että tulisi teitä tästä seikasta

huomauttaa. Mutta nyt ei tarvitse uhrata monta sanaa, koska te omin

silmin nyt näette, että osa meistä jo on joutunut orjuuteen, ja että

toisia uhkaa sama kohtalo, etupäässä liittolaisiamme, sekä että

Ateenalaiset jo kauan aikaa takaperin ovat varustautuneet sotaan.

Muutenhan he eivät väkivallalla olisi riistäneet meiltä Kerkyyraa

eivätkä piirittäneet Potidaiaa. Viimeksi mainittu paikka on erittäin

sopiva asemapaikaksi sotatoimia varten Traakiassa; Kerkyyrasta taasen

olisivat Peloponneesolaiset saaneet mitä suurimman laivaston."

"Ja kaikkeen tähän olette te syypäät, koska olette sallineet heidän

linnottaa kaupunkinsa ja rakentaa pitkät muurinsa sekä ryöstää

vapauden niin hyvin niiltä, jotka he ovat saattaneet orjiksensa,

kuin myös omilta liittolaisiltanne. Sillä itse asiassa ei ole se,

joka saattaa toisen orjuuteen, syypää tähän onnettomuuteen, vaan se,

joka, vaikkakin voisi estää, ei huoli sitä tehdä, joskin hänellä on

tuo kunniakas nimi 'Hellaan pelastaja'. Suurien ponnistusten jälkeen

olemme päässeet kokoontumaan, eivätkä meillä kuitenkaan ole asiat

selvillä; sillä nyt ei enää tarvitse tutkia, onko meitä loukattu,

vaan miten paraiten voisimme puollustautua vääryydentekijöitä

vastaan. Vastustajamme käyvät viipymättä kimppuumme jo aikoja sitten

tehdyn suunnitelman mukaan, ennenkuin me ehdimme päättää mitään.

Tunnettuahan on miten Ateenalaiset aina vuorotellen ahdistavat

naapureitansa. Niin kauan kuin teidän välinpitämättömyytenne tähden

luulevat saavansa vehkeillä huomaamatta, hillitsevät he itseään,

mutta kun he huomaavat, että te olette välinpitämättöminä, vaikka

tunnettekin asianlaidan, niin he kyllä panevat kaiken voimansa

liikkeelle. Te, Lakedaimonilaiset, olette ainoat Helleenit, jotka

autatte vihollistanne, ette ase kädessä, vaan hitaudellanne, ja

ainoat, jotka ryhdytte kukistamaan vihollistanne vasta sitten, kun

hän on tullut kahta vertaa voimakkaammaksi, ettekä heti alussa.

Teidän kyllä sanotaan varustautuneen kaikkien tapausten varalle,

mutta tässä on paljon liiottelua. Tiedämmehän, miten Meedialaiset

ehtivät tulla tänne Peloponneesokseen maailman ääristä saakka,

ennenkuin te ryhdyitte mihinkään puollustuspuuhaan. Nyt te samoin

olette huolettomia Ateenalaisten suhteen, jotka eivät ole kuten nuot

kaukaa tulleet, vaan aivan läheltä. Sen sijaan että ryhtyisitte

ehkäisemään heidän hyökkäysaikeitansa, tahdotte mieluummin odottaa,

kunnes teidän on pakko puollustautua heidän hyökkäyksiänsä vastaan,

ja he saattavat teidät onnettomuuksiin, jotka voivat teitä kohdata,

jos teidän on taisteltava paljon vahvempaa vihollista vastaan.

Kumminkin te tiedätte, että barbarit juuri itse olivat syypäät

useimpiin onnettomuuksiinsa, samoin kuin että meidän voittomme

Ateenalaisten suhteen on enemmän seuraus heidän omista virheistänsä,

kuin että teidän antamanne apu olisi siihen vaikuttanut.

Sillä teidän apuunne luottaen ovat jo monet sortuneet, jotka

herkkäuskoisuudessansa ovat olleet varustautumatta sodan varalta.

Älköön kukaan teistä luulko, että se, mitä tässä puhumme, olisi

nurjamielisyydestä aiheutuvia syytöksiä, vaan ainoastaan nuhteita.

Sillä nuhteita annetaan erehtyvälle ystävälle, mutta syytöksiä

tehdään vihollista vastaan, joka harjottaa ilmeistä vääryyttä."

"Jos kukaan, niin etupäässä me katsomme itsemme oikeutetuiksi tuomaan

esiin moitteita naapuriamme vastaan, semminkin kun mitä tärkeimmät

asiat ovat kysymyksessä, joita te taas ette näy ollenkaan käsittävän,

yhtä vähän kuin te myöskään arvaatte, millaisen vihollisen te

Ateenalaisissa saatte, he kun ovat luonteeltaan teihin verraten

perinpohjin erilaisia. He ovat yrittelijäitä ja kekselijäitä sekä

panevat nopeasti päätöksensä toimeen. Te sitävastoin tyydytte

säilyttämään vaan sen, mitä teillä jo on, miettimättä mitään

uusia yrityksiä, ja usein te ette edes hanki välttämättömimpiä

varustuksiakaan. He taas uskaltavat yli voimiensa, ovat rohkeita

päätöksissään ja toivorikkaita vaaroissa. Te tavallisesti uskallatte

paljon vähemmän kuin voisitte, pitämättä mitään tuumaa varmana, ja

vaaran uhatessa luulette te heti olevanne hukassa. He rakastavat

toimeliaisuutta, te taasen lepoa. He kuljeksivat ympäri maailmaa, te

sitävastoin pysytte kotona. Matkoillansa toivovat he saavuttavansa

etuja, te taas luulette panevanne omaisuutenne vihollisille

alttiiksi, jos poistutte kotoa. Voitettuansa vihollisen, anastavat

he mitä suurimman saaliin, voitettuina eivät he menetä toivoansa.

He katsovat henkisten voimien enemmän hyödyttävän isänmaata kuin

ruumiillisten. Jolleivät he saavuta sitä, mitä haluavat, arvelevat

he menettäneensä jotakin omaisuudestansa, mutta jos he pääsevät

pyrintöjensä perille, pitävät he sitä vähäpätöisempänä sen suhteen,

mitä toivovat voivansa saada. Jos heiltä joku yritys onnistuu

huonosti, korvaavat he tappionsa uusilla yrityksillä. Sillä he ovat

ainoat, jotka pitävät toivottua etua jo saavutettuna, sentähden että

he panevat aikomuksensa nopeasti täytäntöön. He koettavat toteuttaa

aikomuksensa vaivoista ja vaaroista väsymättä, pitävät saatuja etuja

vähäpätöisinä ja ryhtyvät uusiin yrityksiin. Heitä eivät saa heidän

juhlansakaan estää ryhtymästä välttämättömiin toimiin, ja he pitävät

toimetonta lepoa rasittavampana kuin vaivaloista työtä. Sanalla

sanoen, he ovat syntyneet ollaksensa milloinkaan lepäämättä ja

kieltääksensä lepoa myöskin muilta."

"Lakedaimonin miehet! Tällainen on tämä kaupunki, jonka kanssa olette

tekemisissä, ja te vaan vitkastelette ettekä usko, että ne voivat

paraiten säilyttää rauhan, jotka eivät tee muille vääryyttä, vaan

samassa toiminnallaan selvästi osottavat, etteivät he voi tyyneesti

kärsiä, jos heille tehdään vääryyttä. Te katsotte sen oikeaksi,

ettette missään tee muille vääryyttä ja ettette itse saa kärsiä

mitään rasitusta puollustustoimien tähden. Teidän olisi vaikea

saavuttaa tämä, joskin naapurikaupunkinne olisi teidän kaltaisenne,

mutta nyt on teidän ajattelu- ja toimintatapanne Ateenalaisiin

verraten kokonaan vanhanaikuinen. Asianlaita on tässäkin suhteessa,

kuten taiteessakin, että uusi on vanhaa parempi. Rauhallisissa

oloissa elävässä kaupungissa on vanhoillaan pysyminen parasta; mutta

niiden on pakko ryhtyä uudistuksiin, jotka haluavat toimia. Sentähden

ovatkin Ateenalaisten valtioasiat monien kokemuksien kautta tulleet

paljon uudenaikaisemmiksi kuin teidän."

"Lopettakaa jo vihdoinkin tuo vitkastelemisenne, auttakaa nopeasti

lupauksenne mukaan niin hyvin muita ystäviänne kuin erittäinkin

Potidaialaisia, tekemällä hyökkäyksen Attikaan, älkääkä jättäkö

ystäviänne ja veriheimolaisianne heille vihamielisimpien ihmisten

mielivaltaan, pakottaen meitä neuvottomina etsimään muita

liittolaisia. Siten me emme suinkaan tekisi mitään vääryyttä jumalien

edessä, jotka valvovat valojen pyhinä pitämistä, emmekä ihmisten

edessä, jotka kykenevät asioita arvostelemaan. Sillä ei niitä voi

pitää valanrikkojina, jotka hyljättyinä kääntyvät toisten puoleen,

vaan niitä, jotka eivät auta liittolaisiaan. Jos te osotatte olevanne

valmiit auttamaan, niin me mielellämme tahdomme pysyä liitossanne.

Siinä tapauksessa me emme menettelisi velvollisuutemme mukaan, jos me

liittoutuisimme muiden kanssa, emmekä voisi helposti löytää toisia,

joiden kanssa me niin hyvästi voisimme tulla toimeen. Tähän katsoen

päättäkää nyt järkevinä ihmisinä ja koettakaa menetellä niin, ettei

Peloponneesos teidän johtonne alaisena joutuisi huonompaan asemaan,

kuin millaisena sen esi-isänne ovat teille jättäneet."

Näin puhuivat Korintolaiset. Juuri tähän aikaan sattui

Ateenalainen lähetystö olemaan Lakedaimonissa muilla asioilla.

Kun heille tuli tieto, mitä kokouksessa oli puhuttu, katsoivat he

viisaammaksi esiintyä Lakedaimonilaisten eteen, eivät kuitenkaan

puollustautuaksensa niiden syytösten johdosta, joita muut kaupungit

tekivät heitä vastaan, vaan etupäässä huomauttaaksensa, etteivät

Lakedaimonilaiset tekisi liian äkkipikaista päätöstä, asiaa

tarkemmin punnitsematta. Samalla tahtoivat he näyttää, kuinka

suuri heidän mahtavuutensa oli, ja muistuttaa vanhempia siitä,

mitä nämät jo tiesivät, sekä selittää nuoremmille asioita, joita

nämät eivät tunteneet, toivoen sanoilla voivansa taivuttaa heidät

mieluummin pysymään rauhassa kuin ryhtymään sotaan. He astuivat siis

Lakedaimonin hallitusmiesten eteen ja pyysivät saada puhua kansalle,

jollei mikään sitä estäisi. Nämät kutsuivat kansan kokoon, ja

Ateenalaiset puhuivat seuraavalla tavalla.

"Meidän lähetystömme ei ole tänne saapunut vastataksensa teidän

liittolaistenne syytöksiin, vaan sitä toimittamaan, mitä varten

kaupunkimme on meidät tänne lähettänyt. Mutta koska olemme saaneet

tietää, että meitä Ateenalaisia vastaan on tehty sangen paljon

valituksia, niin olemme pyytäneet saada esiintyä, emme suinkaan

torjuaksemme päältämme noitten kaupunkien tekemiä valituksia, sillä

emme me eivätkä nuotkaan pidä teitä tuomareina, vaan jottette

te näin tärkeissä asioissa tekisi päätöstänne kevytmielisesti

liittolaistenne yllyttäminä, ja koska me tahdomme samalla huomauttaa,

mikäli asia meitä koskee, ettemme vääryydellä ole hankkineet sitä,

mitä meillä on, ja että kaupunkimme ansaitsee kunnioitusta. Miksi

tässä puhuisimme ikivanhoista asioista, jotka ovat kuulijoillemme

tunnetuita enemmän kertomuksien kuin kokemuksien kautta?

Meedialaisesta sodasta ja sen yhteydessä olevista seikoista, jotka

ovat teille perin tunnetuita, täytyy meidän lausua muutama sana,

niin ikävä kuin teistä onkin kuulla meidän aina puhuvan siitä.

Kun me muinoin siihen ryhdyimme, taistelimme me yhteisten etujen

edestä, ja myöskin teille koitui siitä suuri hyöty. Mutta tästä

taistelusta saatua kunniaa emme ole vielä peräti kadottaneet,

jos sillä jotakin merkitystä on. Me emme suinkaan mainitse näitä

seikkoja puollustautuaksemme, vaan mieluummin todistuksena siitä,

millaisen kaupungin kanssa te tulette taistelemaan, jos päätöstä

tehdessänne ette menettele viisaasti. Me voimme sanoa, että me yksin

uskalsimme asettua vastustamaan barbareja Maratonin kentällä. Ja kun

he myöhemmin tulivat takaisin, emmekä katsoneet itseämme kykeneviksi

vastustamaan heitä maalla, niin nousimme me kaikki laivoihin ja

taistelimme heitä vastaan merellä Salamiin salmessa, josta oli

seurauksena, etteivät he voineet purjehtimalla kaupungista kaupunkiin

hävittää Peloponneesosta, sen asukkaiden ollessa kykenemättömiä

auttamaan toisiansa niin suurilukuista laivastoa vastaan.

Meedialaiset itse ovat tämän paraiten osottaneet. Sillä tämän merellä

kärsimänsä tappion jälkeen katsoivat he itsensä liian heikoiksi

jatkamaan sotaa, ja suurin osa vihollisten sotajoukoista pakeni mitä

nopeimmin pois maastamme."