Kun Pepita oli ehtinyt kotiin, oli hänen mielentilansa muuttunut aivan
toiseksi — viha oli haihtunut tai ainakin kaikki merkit siitä. Hän
lauloi laittaessaan illallista ja jutteli iloisesti Josén kanssa.
Hänellä oli sittenkin ollut hauskaa härkätaistelussa. Hänellä oli
ollut hauskempaakin kuin edellisellä kerralla; hänellä oli ollut hyvin
hauskaa.
Hän alkoi viehättävästi laskea leikkiä kaikesta, toisteli ihmisten
nimiä, jotka oli nähnyt tai tuntenut, kuvaili Josélle nuorten
tyttöjen pukuja, miesten ulkonäköä ja ritarillisuutta. Hän nauroi ja
pakotti Josénkin nauramaan, ja kaiken aikaa hän näytti niin kauniilta
säteilevine silmineen, hohtavan valkoisille hampaineen ja kirkas ruso
poskillaan, että saattoi tosiaan panna pyörälle kenen pään tahansa.
Kuu oli sinä iltana kirkkaimmillaan. Koko maa kylpi puhtaassa ja
lumoavassa valkeudessa, joka ikäänkuin henki sulotuoksua, hiljaisuutta
ja salaperäistä hellyyttä. Millainen yö! Hengitettiin ruusujen,
oranssinkukkien ja jasmiinien tuoksua.
Pepita istui ruusujen juurella, lauloi ja laverteli; José poltteli
ja tunsi itsensä onnelliseksi, mutta yhä hämmentyneeksi, vaikka
hiljaisen illan kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti ja teki hänet
tyytyväiseksi, kun hän siinä istui mietteissään mitään virkkamatta.
Jovita vaipui uneen. Hän nukahti aina ulkona lämpiminä kesäiltoina ja
talvisin sisällä tulen ääressä. Pepita lakkasi juttelemasta ja lauloi
toisen laulun toisensa perään. Sitten hän lakkasi laulamastakin ja
näppäili vain hiljaa kitaraansa silloin tällöin. Hetkisen perästä
nukahti Josékin, joka oli ojentanut itsensä penkille.
Sitten Pepita lakkasi koskettelemasta kitaransa kieliä. Hän katseli
kuutamossa uinuvia kukkasia ja oli jonkun minuutin hyvin hiljaa.
Senjälkeen hän laski kitaran kädestään ja astui ulos kuutamoon.
Kuun valossa ei voi eroittaa kasvojen väriä. Siitä ehkä johtui,
että näytti siltä kuin olisi väri poistunut hänen poskiltaan. Hän
näytti ihan kalpealta, ja hänen kauniit kulmakarvansa vetäytyivät
kokoon, kunnes olivat yhtenä ainoana mustana juovana hänen otsallaan.
Hän pani kätensä ristiin päänsä taakse, ja kasvot hiukan ylöspäin
käännettyinä, niin että valo lankesi niille, hän vaelsi puiden ja
tuoksuvien pensaiden sekaan. Enimmin hän rakasti jasmiineja, ja eräällä
kohdalla korkeata kiviaitaa kierteli pensas, jonka kukkaset tuikkivat
kuin kymmenettuhannet tähdet. Hän meni sinne ja asettui sen viereen,
toisinaan katsellen kukkia, toisinaan tuijottaen alas tielle, joka
hohti lumivalkoisena kuutamossa.
Ja hänen seisoessaan siinä kohosi äkkiä muurin toiselta puolen hahmo,
jonka hän hyvin tunsi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tämä oli
hypännyt ylitse ja seisoi aivan hänen vieressään. Sebastiano!
Pepita seisoi hiljaa kädet yhä pään takana ja kasvot ylöspäin
käännettyinä ja katsoi häneen.
Tulija laski kätensä ristiin rinnalleen ja katsoi häneen takaisin.
Aiheuttiko sen kuutamo vai ei, ainakin _hän_ oli kalpea kuin kuolema.
»Niin», sanoi hän, »te olette aina sama. Te ette muutu. Olette sama,
tulee koska tahansa. Mutta kuulkaa minua. Luulette, että olen tullut
teitä moittimaan. Mutta miksi sen tekisin? Minä olen taistellut
härkien kanssa, mutta se ei minulle opeta, kuinka minun on meneteltävä
naisten kanssa. Luulin, että kun antoi jollekulle koko sielunsa,
elämänsä ja henkensä, niin tuo joku kerran heltyisi ja sallisi
itseänsä ajateltavan. Te olette nainen ja olette luotu sitä varten,
että teitä rakastettaisiin; mutta sydämessänne on jotakin kovaa. Te
ylpeilette siitä, että olette ilveillyt miehelle, joka oli rehellinen
ja kunniallinen ja rakasti teitä. Mutta kuulkaa mitä sanon: Parempi on
olla vähemmän kaunis ja enemmän nainen.»
Hän vaikeni. Pepita oli muuttanut asentoansa ja seisoi jasmiinipensaan
vieressä, riipoen siitä kukkia toisen toisensa perään. Hän alkoi
hymyillä ja hiljaa hyräillä ikäänkuin itsekseen:
»Oi, pikku lintu ikkunalla,
sa laula mulle vain...»
»Ja enemmän nainen», toisti Sebastiano. »Naisia miehet haluavat.»
Pepita katsahti häneen ja nauroi. Sitten hän lauloi jälleen:
»Hipaiset yöllä kukkain rintaa,
oranssin varvun katkaiset...»
Sebastiano teki äkillisen liikkeen ja tarttui hänen ranteeseensa
säihkyvin silmin.
»Se ei muuten mitään haittaakaan», sanoi hän. »Te olette kylliksi
nainen sellaisenakin. Aika tulee, jolloin teillä on toiset tunteet.
Teidät voidaan pakottaa rakastamaan. Niin, te olette niitä, joita
täytyy pakottaa. Silloin tekin saatte kärsiä, ja se tekee teille hyvää.
Silloin te kyllä puhutte.»
Hän vaikeni ja piti tytön kättä hiukan ulompana itsestään ja katsahti
häneen äkkiä hyvin surullisesti.
»Olette niin kaunis», sanoi hän. »Niin pieni ja kaunis! Jos olisitte
hyväsydäminen ja lempeä, ja jos saisi hiljaa silittää teidän poskeanne
ja hiuksianne, kuinka silloin teitä rakastaisikaan ja tekisi kaikki
teidän tähtenne! Ei — te ette voi liikahtaa. En ole turhaan taistellut
härkien kanssa. Jos sallisin teidän liikahtaa, te riuhtaisisitte
itsenne irti ja satuttaisitte itseänne. Kuulkaa! Minä matkustan pois.
Minä en kiusaa teitä kauemmin. Minä odotan. Jos odottaa kyllin kauan,
taukoo tuska ja toiveet unhottuvat. Niin on haavan laita, ja miksei
myöskin niiden tunteiden laita, joita meillä on naista kohtaan?
Sanoin, että teidät pakotettaisiin rakastamaan, mutta sen minä jätän
jonkun toisen miehen tehtäväksi. Minä en halua sellaista rakkautta.
Minä tahdon saada naisen. Päivä tulee, jolloin ette viskaa divisaa
jalkoihinne. Te otatte sen silloin vastaan ja kätkette sen povellenne.
Se ei ole silloin minun, vaan jonkun muun, joka rakastaa teitä
vähemmän. Minä rakastin teitä, olin melkein hulluna teidän tähtenne.
Mutta siitä tulee loppu. On parempi ajatella vain härkiä kuin näytellä
mielipuolta naisen edessä, jonka sydämessä ei ole rakkautta. Te olette
kaunis, mutta se yksinään ei riitä. Te voitte tenhota miehen, mutta
lumousketjun läpi voi murtautua. Kas niin, menkää nyt!»
Hän loi tyttöön pitkän silmäyksen, melkein paiskasi hänen kätensä
luotaan ja hyppäsi puutarhan muurin yli. Seuraavassa silmänräpäyksessä
hän oli poissa.
Pepita seisoi yhä paikallaan, nyrkkiin puristetut kätensä sivuilla, ja
tuijotti silmät suurina alas valkoiselle, kuun valaisemalle tielle.
* * * * *
Seuraavana iltana José tuli tavallista myöhemmin työstään. Hän kulki
tietä pitkin allapäin ja raskain, hitain askelin. Istuuduttuaan
aterialle hän söi vain hiukan ja kumartuessaan liemensä yli hän kuuli
Jovitan toruvan.
»Se on poissa», ärisi hän. »Sinä otit sen ja olet kai heittänyt sen
pois.»
»Eikö se sitten ollut minun?» kysyi Pepita. »Se oli minun. Minä en
välittänyt siitä ja olen tehnyt sen kanssa mitä tahdoin.»
José kohotti päätään ja kuunteli.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.
»Hän on heittänyt pois divisan, jonka minä olin kätkenyt», vastasi
Jovita. »Minä olin piilottanut sen, ja hän on sen ottanut. Mitä se
hänelle merkitsi, kun se oli sellaisessa paikassa, missä ei voinut sitä
nähdä.»
»Otitko sinä sen», kysyi José Pepitalta.
»Ei suinkaan se ollut hänelle aiottu?» vastasi Pepita. »Sanoinhan minä,
että hänen olisi pitänyt heittää se hänelle eikä minulle.»
José taittoi kappaleen leipää ja murenteli sitä konemaisesti pöydällä.
»Sinä et olisi saanut sitä tehdä» sanoi hän. »Minä toivon, että olisit
antanut sen olla. Se olisi ollut parasta; emmekä me häntä enää näe.
Hän ei enää tule tänne. Ja pian hän matkustaa pois. Kuka tietää, mitä
sitten voi tapahtua?»
Pepita läksi ulos sanaa sanomatta. Hän ei palannut pitkään aikaan,
eivätkä he tienneet, mihin hän oli mennyt. Mutta kun se oli hänen
tapansa hänen ollessaan pahalla tuulella, eivät he olleet hänestä
levottomia.
Kun hän vihdoin tuli takaisin, oli jälleen kuutamo. Jovita makasi
viiniköynnösten varjossa, ja José istui penkillä oven ulkopuolella ja
poltti tupakkaa.
Pepita istahti kynnykselle ja nojasi päänsä pihtipieltä vasten. Hän
ei virkkanut mitään, vaan katseli kasteesta painuneita kuun valossa
säkenöitseviä kukkasia.
Oli muutaman minuutin äänettömyys, mutta sitten José liikahti
levottomasti ja lausui:
»Kuten sanottu, hän ei enää tule tänne ja pian hän matkustaa pois.
Parasta niin. Hän on hyvin luja ja päättäväinen. Kamppailu härkien
kanssa lienee hänet sellaiseksi tehnyt. Hän sanoi, että hän tahtoi
saada sinut omakseen, mutta että sinä et huolinut hänestä, ja senvuoksi
hänen täytyy koettaa unohtaa sinut. Hänen täytyy lakata sinua
ajattelemasta ja välttää kuulla sinusta puhuttavan. Hän pyysi minua
ystävänä, etten sallisi hänen nähdä itseäni vähään aikaan, kunnes
kaikki on ohi. Minun näkemiseni muistuttaisi hänelle sinua, mutta se
ei käy päinsä. Hän sanoi sen ystävänä — ei ollenkaan äreästi — ja hän
_on_ minun ystäväni, vaikka hän on Sebastiano ja minä vain tällainen
raatava raukka. Kaikki tulee yhtä hyväksi kuin konsaan, kun hän pääsee
tämän yli ja me jälleen tapaamme. Jos sinä olisit tahtonut ottaa hänet
vastaan, olisi meistä tullut veljet.»
Pepita istui ääneti. Mitä ihmeellistä hänessä tapahtui? Hän ei sitä
tiennyt. Hänen hengityksessään oli jotakin vikaa. Oli jotakin, mikä
pakotti hänen sydänalaansa — jyskytti siellä niin raskain iskuin,
että hän oli tukehtua. Hän sulki kätensä niin tiukkaan, että kynnet
tunkeutuivat nahkaan. Hän ei olisi voinut lausua sanaakaan, vaikka
olisi mitä maksettu.
Ennenkuin José ehti sanoa enempää, nousi hän äkillisen kiivaasti, meni
hänen ohitseen ja oli jälleen poissa. Miesparka katseli surullisesti
pienen nopean olennon jälkeen.
»Jos Pepita olisi ottanut hänet vastaan», mumisi hän itsekseen, »olisi
hänestä tullut hyvä aviomies, ja me olisimme tulleet veljiksi. Mutta
tyttöä ei ole helppo miellyttää, eikä myöskään ole hänen tapaistaan
rohkaista niitä, jotka eivät häntä heti miellytä. Mutta kukaan ei kaada
härkää niinkuin Sebastiano!»
Pepita liiti pois kuin lintu, kunnes saapui kiviaidalle, jonka
juurella jasmiinipensas kasvoi, juuri samalle paikalle, missä oli
seisonut edellisenä iltana. Siellä hän pysähtyi läähättäen. Jasmiinien
tuoksu täytti ilman hänen ympärillään. Hän katsoi valkoiselle tielle.
Ihmeellinen uusi tunne täytti hänen rintansa. Hän ei tiennyt, oliko
se vihaa vai mitä se oli, mutta jos se oli vihaa, oli se uutta lajia,
tuskallisempaa kuin tavallisesti.
Hän ei enää palaisi — ei enää koskaan palaisi! Hän ei enää äkkiä
ilmestyisi hänen viereensä ikäänkuin maan sisästä kohonneena, hän ei
seuraisi häntä eikä yrittäisi hellyttää häntä tai katselisi häntä
kaiken aikaa, kun oli hänen läheisyydessään, — hän ei enää koettaisi
saada häntä puhumaan. Viimeksi eilenillalla hän oli täällä, juuri
samalla paikalla, ja nyt hän ei enää koskaan puhuisi niinkuin silloin
puhui. Hän unohtaisi hänet — ei enää kyselisi häntä — unohtaisi hänet —
Pepitan!
Tyttö ei tahtonut sitä uskoa. Hän tiesi, ettei hän sitä voisi...
eiväthän ne koskaan voineet. Ne rakastivat häntä aina eivätkä
huolineet kestään muusta... Ja kuitenkin jatkui raskas jyskytys hänen
sydänalassaan, ja hän hengitti työläästi ja läähättäen.
»Tule takaisin!» huudahti hän ja katsoi valkoiselle tielle. »Minä
pyydän sinua tulemaan takaisin. Sinun täytyy tulla. Kuuletko? Minä
sanon sen — minä — Pepita.»
Mutta ei kuulunut vastausta — ei äännähdystä, ei askelta; ei näkynyt
merkkiäkään mistään lähestyvästä haamusta. Tie ulottui kauvaksi
valkoisessa yksitoikkoisuudessaan, ja kummallinen, hurja ilme tuli
pieniin kauniisiin kasvoihin.
»Etkö kuule?» toisti hän. »Minä en tahdo puhua sinulle, ellet tule, en
anna sinulle mitään, en katsettakaan; mutta sinun täytyy tulla siksi,
että minä sitä tahdon — siksi että minä olen Pepita.»
Yhä oli kaikki hiljaista ja äänetöntä. Äkkiä hän nosti kätensä ylös ja
polki jalkaansa.
»Minä tapan sinut!» huudahti hän. »Ellet sinä tule, niin minä tapan
sinut!»
Ja sitten hän laski äkkiä kätensä pamppailevalle sydämelleen ja vaipui
maahan haudaten kasvonsa jasmiinin kasteesta märkiin, tuoksuviin
köynnöksiin.