Mutta hän ei tullut takaisin. Ja kuitenkin Pepita meni joka ilta
tähystämään kiviaidan juurelle ja katseli tielle, yhä vain odottaen.
Pitkään aikaan hän ei tiennyt, mitä tekisi, jos Sebastiano äkkiä
ilmestyisi. Kaikki oli sekamelskaa hänen sielussaan. Ensiksi tuntui
kuin hän koko olennollaan olisi hurjasti halunnut Sebastianon tuloa ja
itsepäisesti uskonut, että täytyi tapahtua niinkuin hän toivoi — että
Sebastiano ei voinut vastustaa häntä tai olla häntä tottelematta. Ken
oli koskaan tehnyt toisin kuin mitä hän oli toivonut? Ken oli koskaan
vastustanut hänen tahtoansa? Ei José. Ei Jovitakaan, toruipa hän kuinka
paljon tahansa, — eikä kukaan niistä muistakaan. Oliko siis luultavaa,
että hän, joka oli jumaloinut häntä enemmän kuin kaikki muut, joka oli
katsellut häntä nälkäinen rakkaus silmissä, voisi tehdä mitä kukaan muu
ei ollut milloinkaan voinut? Tätä hän toisteli itselleen yhä uudestaan
— mutta kaivattua ei kuulunut.
Pukeutuessaan hän alkoi saada kuumeentapaisen kiihkon, intohimoisen
halun olla kaunis — kauniimpi kuin koskaan ennen. Usein hän seisoi
pienen kuvastimensa edessä koettaen toista vaatimatonta koristetta
toisensa perään, järjestäen tumman tukkansa usean kerran päivässä ja
pistäen siihen uuden vereksen kukan. Hän kävi tuon tuostakin kaivolla
täyttämässä vesiruukkunsa, tyhjensi sen ja täytti jälleen, viipyi
siellä eikä väsynyt katselemasta ympärilleen kuullessaan askeleita —
mutta se oikea ei tullut koskaan, vaikka hän monesti tunsi sydämensä
lyövän valehälytyksen. Hän oli ainoastaan lapsi, intohimoinen
espanjalainen lapsi, tietämätön ja nuoruuden hurjien vaikutelmien
vallassa, ja hän ymmärsi ainoastaan lapsellisen kypsymättömiä
menettelytapoja. Senvuoksi hän teki itsensä kauniiksi ja näyttäytyi
paikoilla, missä arveli Sebastianon voivan hänet nähdä kykenemättä
vastustamaan hänen tahtoansa ja sulojansa. Mutta vaikka hän sai Josén
ottamaan hänet mukaansa sinne tänne ja kaikkialle, näki hän Sebastianon
vain yhden ainoan kerran.
Se tapahtui siinä puistossa, missä he ensi kerran olivat tavanneet
toisensa. He istuivat siimeksessä virkistäen itseänsä viinillä, ja hän
tuli heitä vastaan, heitä aluksi näkemättä. Pepita puristi viuhkaansa
niin, että se särkyi, ja hurja riemu kuohahti hänen rinnassaan. Ennen
kotoa lähtemistänsä hän oli huomannut, ettei ollut koskaan näyttänyt
niin kauniilta. Hänen kasvoihinsa oli tullut uusi ilme — tulisuus, joka
syvensi hänen viehätystään. Sebastiano näkisi... näkisi, että hän yhä
oli Pepita, ja ettei hän, Sebastiano, voinut pitää sanaansa, jos Pepita
ei sitä tahtonut — jos vain ei tahtonut.
Nuori mies saapui yhä lähemmäksi, vieläkään heitä huomaamatta. Hän
jutteli kolmen toverin kanssa, jotka olivat hänen seurassaan. Hän oli
hienosti puettu ja näytti voimallisemmalta, kauniimmalta ja komeammalta
kuin koskaan. Hän läheni lähenemistään. Ei, Pepita ei puhuisi hänelle.
Ei!
Sebastiano nosti katseensa, ja se osui heihin — Joséhen, Jovitaan ja
Pepitaan! Hän vetäytyi askeleen taaksepäin ja pysähtyi, teki heille
syvän kumarruksen — yhtä uljaan kumarruksen kuin hänellä oli tapana
tehdä areenalla kansanjoukon paukuttaessa käsiänsä. Mutta sitten hän
kääntyi ja meni. Meni sanaa sanomatta.
José huokasi syvään ja nousi.
»Tulkaa», sanoi hän surullisesti, »meidän täytyy lähteä. On parasta,
ettemme viivy täällä. Hän ei halua meitä tavata, ja hän pyysi minua
pysyttelemään poissa hänen näkyvistänsä. Se on vahinko — mutta hän
pyysi sitä minulta.»
»Mitä nyt?» kysyi vanha Jovita. »Sinä käyt kuin sinulla olisi
paholainen kintereilläsi. Tuskinhan voit hengittää. Oletko hullu?»
Illalla heidän istuessaan yhdessä Pepita alkoi puhua ensi
härkätaistelusta. Josén täytyi päästää hänet sinne. Hän toivoi sitä
niin hartaasti.
»On parasta, ettemme mene sinne», sanoi José. »Tiedät miksi. Hän ei
haluaisi nähdä meitä. Näithän, kuinka tänään kävi. Hän ei ole vihainen,
mutta hän on päättänyt välttää kaikkia muistoja. Pian hän matkustaa
pois, ja sitten sinä voit tulla minun kanssani niin usein kuin tahdot;
mutta ei nyt. Kun tämä viikko on päättynyt, matkustaa hän — kauas pois.»
»Minä tahdon mennä ensi kerralla», sanoi Pepita itsepäisesti. »Minä
menen ilman sinua, ellet tahdo tulla kanssani. Isabella, Juan ja
Manuelo ottavat minut kyllä kernaasti mukaansa. Hän voi — hän saa
katsella härkiänsä.»
Hän ei tiennyt, että epätoivo oli hänet vallannut — hän luuli sitä
uhmaksi. »Niin, niin», mietti hän henkeänsä pidätellen, »Sebastiano
saisi nähdä hänen nauravan ja juttelevan Manuelon, Carlosin, Juanin ja
muiden kanssa, ja silloin hän saisi rangaistuksensa».
Tyttö ei tahtonut kuunnella Josén estelyjä. Hän menisi sinne — hän
menisi sinne. Mistään muusta härkätaistelusta kuin tästä hän ei
välittänyt.
Hän voi tuskin hillitä itseään, kunnes kisojen päivä saapui. Hän oli
itse ommellut itselleen uuden puvun; hänellä oli uusi viuhka ja uusi
kaulanauha, jotka hän oli ostanut pienillä säästöillään.
Siellä oli runsaasti väkeä. Tiedettiin, että Sebastiano matkustaisi
pois, ja monet olivat tulleet siitä syystä, haluten nähdä hänet vielä
viimeisen kerran kisakaudella.
Alussa oli Pepita iloisempi kuin hänen ihailijansa koskaan olivat
nähneet hänen olevan. Hän suvaitsi puhua ja hymyillä heille, vieläpä
kuunnellakin. Hän oli kuin pieni levoton koreahöyheninen lintu.
Isabella katseli häntä ihmetellen.
»Sellainen hän ei ole koskaan ennen ollut», kuiskasi hän Juanille.
Ja sitten tuli Sebastiano, ja he näkivät vain hänet.
Kun sonni vihdoin makasi muodottomana möhkäleenä tomussa ja yleisö
riemuitsi ja hurmaantuneena melkein heittäytyi paikoiltaan ja
koreapukuinen uljas matadori kumarsi katsojille, kumarsi kerran
toisensa perään, istui Pepita kuin kivipatsas. Hänen kasvoissaan ei
ollut hitustakaan väriä, ja silmät tuijottivat jäykkinä. Hän ei näkynyt
kuulevan eikä näkevän, ennenkuin joku puhutte!! häntä. Silloin hän
nousi ja huomasi Manuelon.
»Täällä on liian kuuma», sanoi tyttö hiljaa äänellä, joka ei
muistuttanut hänen ääntänsä. »Minun täytyy lähteä. Aurinko... olen
saanut päänkipua. Tulkaa.»
Sebastiano ei ollut kertaakaan kohottanut silmiänsä häntä kohti.
Oli kuin Pepitaa ei olisi ollut olemassakaan — kuin hän olisi ollut
Isabella tai Carmenita, — eikä Sebastiano ollut suonut hänelle
ainoatakaan ajatusta. Ei, hän ei ollut kertaakaan katsahtanut ylös.
* * * * *
Seuraavana päivänä hän oli matkustanut. Niin kuuli Pepita Josén sanovan
Jovitalle, joka toraili kuten tavallista. Eukko oli unohtanut vanhan
inhonsa »hienoa väkeä» kohtaan.
»Ilman tuon tyttö-hupakon oikkuja hän olisi jäänyt», sanoi hän.
»Mitä hän voi enempää pyytää kuin Sebastianon kaltaisen kauniin ja
siromuotoisen miehen, joka on varakas ja josta jok’ainoa tyttö olisi
ylen onnellinen? Mutta hänelle ei millään muotoa kelpaa muu kuin
prinssi. No, saammehan nähdä. Hän saa ahertaa leipänsä edestä elämänsä
iltaan ja palvella muita, joilla on koti ja puoliso.»
Keskellä yötä hän heräsi johonkin — hän ei tiennyt mitä se oli. Mutta
pian hän huomasi, että Pepita seiso siinä väristen.
»Mikä nyt on?» kysyi eukko.
»Viivyin ulkona kosteassa ilmassa liian kauan, ja minua palelee», sanoi
Pepita.
»Sehän oli hyvä», vastasi Jovita. »Kylmetytä vain itsesi, niin
saat kuumeen ja meidän täytyy tuhlata kaiket varamme tohtoriin ja
lääkkeisiin; ja syy on vain siinä, että sinä suvaitset istuskella yöllä
ulkona, sen sijaan että makaisit ja nukkuisit.»
Pepita lepäsi pieluksellaan silmät aivan auki pimeässä ja puristi
pienillä käsillään rintaansa vasten jotakin, mikä riippui nauhaan
kiinnitettynä hänen kaulastaan. Se oli _divisa_, jonka hän oli
varastanut Jovitalta ja jota hän ei suinkaan ollut viskannut pois.
Päivällä se oli kätkettynä hänen povelleen hameenliivin alle, öisin
hän piti sitä kädessään. Nyt oli jonkinlainen kauhu sekaantunut hänen
kiihkeään kiukkuunsa ja tuskaansa, ja hän makasi vavisten ja hoki tuon
tuostakin itsekseen:
»Minä olen kuin Sarita, minä olen kuin Sarita!»
Hän lausui nuo sanat hyvinkin tuhat kertaa seuraavien viikkojen
ja kuukausien kuluessa, jotka hänen avuttomuudessaan tuntuivat
vuosilta. Hän lausui ne niin monessa eri tunnelmavivahduksessa kuin
vuorokaudessa oli hetkiä — milloin hurjassa järjettömässä raivossa,
milloin pelon puuskassa, milloin polttavaa häpeää tuntien, milloin
seisoessaan katselemassa tielle kalpein poskin ja silmät kyynelistä ja
itsesurkuttelusta laajentuneina.
»Minä olen kuin Sarita! Aivan kuin Sarita!»
Hän muisteli taikauskoisesti väristen kaikkea, mitä hänelle oli
sanottu rangaistuksesta, joka hänen sydämettömyytensä tähden häntä
kohtaisi. Hän muisti Jovitan ennustukset ja kuinka oli niille
ilveillyt, — muisti, kuinka julma oli ollut niitä kohtaan, jotka
olivat hänen tähtensä kärsineet, kuinka oli nauranut heille vasten
silmiä ja kääntänyt selkänsä heidän huokauksiansa kuullessaan. Hän
muisti Felipen, jota hän ei ollut mistään säästänyt, johon oli vain
halveksivasti tuijottanut, kun miesparka käsiänsä väännellen itki hänen
edessään. Oliko Felipe silloin, kun rukkaset saatuaan toivottomana
poistui, tuntenut samaa, mitä hän itse nyt tunsi?
Häntä riudutti kuume ja kalvava levottomuus. Hän ei enää saanut mitään
iloa kaupungin huveista, esityksistä huvittelukentällä tai omasta
kauneudestaan.
Toisinaan hän oli aivan varma, että hänet oli noiduttu — että häneen
oli isketty »paha silmä». Ja hän hiipi pois, lapsi-parka, polvistui
hiljaisessa, viileässä kirkossa ja rukoili vapautusta.
Mutta kerran hänen näin rukoillessaan juolahti hänen mieleensä uusi
ajatus.
»En huoli häntä enää muistella», sanoi hän itsekseen ja rypisti
kulmiansa, samalla tuntien tuimaa, pistävää tuskaa. »En huoli ajatella
hänen kasvojansa — en muistella hänen ääntänsä ja hänen lausumiansa
sanoja! En, en!»
Ja hänen rukousnauhansa putosi hänen käsistänsä kivilattialle. Hän otti
sen ylös, nousi polvistuvasta asennostaan ja lähti.
Koko sen päivän ja yön hän mietiskeli mietiskelemistään, ja seuraavana
päivänä hän meni jälleen kirkkoon rukoilemaan; mutta nyt hän ei
rukoillut vapautusta. Hän antoi alttarin juurella, jonka edessä
rukoili, lupauksia aineellisesta hyvästä uhrilahjoiksi. Hänen
rukouksensa eivät olleet pyhimyksen rukouksia, vaan vaativaisen,
uhmailevan lapsen, joka oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Hän ei
olisi rukoillut, jos olisi voinut toivoa apua joistakin maallisista
keinosta. Hän ei koskaan ennen ollut mitään rukoillut. Hän oli aina
saanut, mitä oli tahtonut, ja kulkenut omaa tietänsä; mutta hänellä
ei ollut monia tarpeita ollutkaan. Nyt tässä kummallisessa tuskassaan
hän ei voinut itse mitään, ja kaiketi oli Pyhän Neitsyen ja pyhimysten
asia häntä auttaa. Hän ahdisti komeron maalattua vahakuvaa viattomilla
rukouksillaan.
»Laita niin, että hän tulee takaisin — toimita hänet tulemaan takaisin
luokseni, Jumalan pyhä äiti! Hänen täytyy tulla takaisin! Lähetä hänet
muurin luo jonakuna iltana — niin, jo tänä iltana!»
Sebastiano ei millään muotoa saisi tietää, että hän oli kuin
Sarita, mutta hänen täytyi tulla. Ja mitä tahansa Pepita tekikään
tai sanoikaan, ihailija ei saisi mennä tiehensä. Hän möisi uuden
kaulanauhansa, äidiltä perimänsä hopeakamman — jonka hänen isänsä
oli antanut hänen äidilleen näiden kihlauksen aikaan, — ne hän möisi
ostaakseen kukkia ja vahakynttilöitä pyhälle äidille. Mutta takaisin
Sebastianon täytyi tulla, eikä hän saisi enää mennä pois, käyköön
muuten kuinka tahansa.
Hän polvistui kivilattialle kädet ristissä alati toistellen samoja
sanoja — joka kerralla edellistä hartaammin. Kaiken nuorekkaan voimansa
hän upotti rukoukseensa.
Ja kuitenkaan hänelle ei ollut selvinnyt, mitä hän tekisi ja sanoisi,
jos Sebastiano todella tulisi.
Kun hänen sitten oli noustava lähteäkseen pois, täytyi hänen yrittää
kahdesti ennenkuin siinä onnistui. Hän oli tyhjentänyt melkein kaikki
voimansa intohimoisiin rukouksiinsa, ja hän meni vavisten ulos
häikäisevään päiväpaisteeseen. Näin hän teki päivä päivältä — päivä
päivältä — ja illalla odotteli kiviaidan luona, mutta tie häämöitti
aina yhtä tyhjänä.
Eikä hän voinut saada tietää mitään. Hän ei voinut kysyä — ei
sittenkään, vaikka hän toisinaan istui ja tuijotti Joséhen nälkäisin
katsein ja hänestä tuntui, että hänen täytyi kaatua kuolleena maahan,
ellei tämä puhunut. Mutta veli ei virkkanut hänelle mitään, koska
hänellä ei juuri ollut mitään kerrottavaakaan ja koska hän sitäpaitsi
varmasti uskoi, että pelkkä Sebastianon nimen mainitseminen suututtaisi
sisarta.
Niin meni aika — viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, — ja vihdoin
Pepita eräänä iltana taas meni kirkkoon ja rukoili.
»Pyhä äiti», sanoi hän, »minä olen myynyt kamman ja kaulanauhan, olen
ponnistellut ja pitänyt sanani. Minä olen ostanut pienen kultasydämen,
jonka uhraan sinulle. Ja jos hän tulee», kuiskasi hän hiljempää, »en
sano hänelle mitään häijyä».
Sinä iltana hän ensi kertaa kuuli jotakin Sebastianosta.
Pieni Carlos tuli heille ja tiesi paljon uutisia.
»Sebastianolla kuuluu olleen suuri menestys, ja hän matkustanee
Amerikaan.»
»Missä Amerika on?» kysyi Jovita.
»Se on maailman toisessa ääressä, eikä siellä ole vielä koskaan nähty
härkätaistelua.»
»Eikö koskaan?» kysyi José hämmästyneenä. »Eihän se liene mahdollista!»
»Totta se on», vastasi Carlos. »Ja siellä ihmiset ovat rikkaita ja
pitävät kaikesta, mikä on uutta. Ja heidän kuninkaansa on sanonut, että
hän lähettää noutamaan Sebastianon. Hänestä tulee vielä niin varakas,
että voi rakentaa itselleen suuren palatsin vanhojen päiviensä varaksi.»
Muutamia päiviä myöhemmin hiipi hämärissä kirkkoon pieni olento, jonka
maalatut pyhimykset ja vaha-madonna hyvin tunsivat. Mutta tänään tuo
pieni olento näytti toisenlaiselta. Ensin se liikkui hiljaa — viipyen,
— pienet kasvot olivat kalpeat, silmät tuskasta hurjat. Hetkisen tyttö
seisoi alttarin edessä, sitten hän kiivaalla liikkeellä työnsi kätensä
ylös.
»Pyhä Jumalan äiti», huudahti hän sortuneella äänellä, »jos niin täytyy
olla, sano hänelle... sano hänelle, että minäkin olen kuin Sarita!»
ja sitten hän lysähti alttarin portaalle vavisten ja nyyhkyttäen kuin
kuritettu lapsi.