Jos hänen laulunsa todisti hänen iloansa, lienee hän suuresti nauttinut
elämästä lähinnä seuraavina päivinä, sillä hän lauloi lakkaamatta.
Kun hän puuhaili askareissaan, leikki hymy aina hänen huulillaan ja
silmissään, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat häntä huvittaneet. Ja
hän oli niin hilpeällä tuulella, että José oli aivan ihastuksissaan.
Vain yksi seikka tuotti veljelle salaista huolta; muuten olisi kaikki
ollut hyvin.
Kaikki oli käynyt aivan kuin hän oli uneksinut, vaikka tuskin
uskaltanut toivoa niinä päivinä, jolloin hän sai niin kovin raataa
ja oli ollut huonosti ravittu ja huonosti puettu. Hänellä oli nyt
hyvä paikka ja entiseen verrattuna uskomattoman hyvä palkka. Hänellä
oli pieni sievä tupansa ja Pepita kävi yhtä hienoissa ja kauniissa
pyhävaatteissa kuin kuka muu tyttö tahansa, ja niihin puettuna hän
näytti iloisemmalta ja kymmentä kertaa kauniimmalta kuin kaikki toiset.
Tämä oli ennen kaikkea ollut Josén pyrkimyksenä, ja hänen päämääränsä
oli saavutettu. Kun hän sisarineen oli ulkona kävelyllä, niin kaikki
nuoret miehet, joiden sallittiin lähestyä — ja vielä monet muutkin —
rakastuivat tyttöön. Niin, se oli aivan totta; hän näki sen itse ja
kuuli sitä kaikilta tahoilta. Olisi tarvittu molempien käsien kaikki
sormet laskeakseen ne, jotka todella olivat häneen kiintyneet — ennen
kaikkea Carlos ja Manuelo.
Mutta tässäpä juuri olikin jotakin huolestuttavaa. Ja Pepita itse
sen huolen aiheutti ihailijainsa kohtelemisella. Jos sanoi, että hän
halveksi heitä, oli se liikaa — hän aivan yksinkertaisesti katseli
heitä välinpitämättömästi. He saivat tulla ja mennä, saivat seurata
häntä ja katsella häntä ja huokailla, — hän tuskin suvaitsi nähdä,
että he niin tekivät, ellei joku käynyt liian tungettelevaksi, jolloin
hän vain lävisti hänet lempeiden, mutta julmasti hymyilevien silmäinsä
katseella.
»Hän ei huoli kestään niistä puolisokseen», virkkoi José neuvottomana
Jovitalle.
»Oh, kyllä vielä tulee sekin aika», vastasi Jovita. »Hän on kaunis, ja
se tekee hänet hiukan hupakoksi — sellaisia ovat kaikki tytöt. Kauan ei
kuitenkaan kestä, ennenkuin se menee ohi, siitä voit olla varma. Hän on
niitä, jotka leimahtavat liekkiin äkkiä.»
»Minä en luule, että hän on yhtä hupsu kuin muut tytöt», sanoi José
vakavasti. »Mutta hän ei näytä välittävän rakkaudesta — hän ei näy
vielä heränneen. Hän ei edes sääli heitä, kun he ovat onnettomia.»
José ei laisinkaan ajatellut itseään puhuessaan sisarensa avioliitosta;
hän asettui aivan syrjään, sillä niin pian kuin joku muu mies täyttäisi
Pepitan elämän ja sydämen, olisi hänen tehtävänsä päättynyt ja hänelle
koittaisi ikävä aika, johon hän ei helposti voisi tottua. Hänellä oli
viaton tunne siitä, että ilman tuota rakkautta, josta kaikki niin
paljon puhuivat, sisaren elämä ei olisi täydellistä, ja hän tahtoi
tehdä sen mahdollisimman valoisaksi. Pepita oli liian kaunis ja liian
hyvä jäädäkseen naimattomaksi — ilman omaa kotia ja uljasta puolisoa,
joka rakasti hänen polkemaansa maatakin.
Hänhän oli vain José, ja veli korvaa huonosti sulhasen, joka voisi
jutella, laulaa ja laskea leikkiä ja olisi niin pulska, että tyttö
voisi hänestä ylpeillä.
»Niin se on», sanoi hän järkevästi itsekseen. »Naisella täytyy olla
joku, kenestä hän voi olla ylpeä — eikä hän minusta koskaan voi olla
ylpeä. Jos olisin Sebastianon kaltainen, niin olisi toista.»
Hän hillitsi äkkiä ajatuksensa ja raapaisi korvallistaan, niinkuin
hänellä oli tapana, kun hän säikähti tai joutui hämilleen. Ja hän tuli
aivan punaiseksi kasvoiltaan. Ehkä se johtui siitä, että hän muisti
kaikkien muiden joukossa ylvään, ylistetyn, komean Sebastianon olevan
sen, jota kohtaan tyttö osoitti vähintä harrastusta. Oikeastaan oli
Pepitan suhtautuminen häneen perin salaperäistä. He olivat tavanneet
hänet usein — hän oli käynyt mökillä useinakin iltoina ja istunut
viiniköynnösten siimeksessä. Kun he menivät ulos huvittelemaan,
tapahtui melkein aina, että he kohtasivat hänet, mutta kun hän astui
heidän luokseen, valtasi Pepitan heti jokin itsepäisyyden henki.
Ajatellessaan tätä José havaitsi nyt, ettei koskaan ollut kuullut
Pepitan häntä puhuttelevan — hän muisti tytön aina menetelleen niin,
että voi välttää suoraan vastaamasta siihen, mitä Sebastiano hänelle
sanoi.
»Se on aivan ihmeellistä», tuumi José eikä tiennyt mitä ajatella, kun
hänelle tämä selvisi, »vaikka tiedetään, kuinka taitava hän on härän
kaatamisessa! Ei ole ketään toista, joka kykenee voittamaan härän
niinkuin hän. Sitä katsellessa tekisi mieli itkeä ilosta, ja kuitenkin
saattaa tyttö kohdella häntä niin pahoin.»
Mutta hän ei tiennyt, kuinka pahoin — sen tiesi ainoastaan Sebastiano.
Siitä päivästä asti, jolloin hän kilpatantereella seisoessaan äkkiä
näki tytön — ikäänkuin tähti olisi nopeasti välähtänyt pilvestä
valaisten pienen tumman pään ja ruusuiset kasvot, — hän oli elänyt kuin
kuumehoureessa, ikäänkuin unessa, jossa hän aina ajoi takaa jotakin,
mikä näkyi olevan tavoitettavissa, mutta kuitenkin aina pääsi häneltä
karkuun. Mitä hän oli välittänyt muista naisista? Ei mitään. Häntä oli
kiusannut ja suututtanut, kun ne olivat heittäytyneet hänen tielleen
tai lähettäneet hänelle lahjoja, tai kun hänelle kerrottiin siitä tai
tästä kaunottaresta, joka oli rakastunut hänen ylevään ryhtiinsä ja
uljaaseen rohkeuteensa. Naisia! Mitä naiset olivat? Hän oli tavoitellut
vain kansan riemuhuutoja, häntä olivat viehättäneet vain härät ja
kilpakentän tarjoama hurja kiihoitus. Hänen ainoana pyrkimyksenänsä oli
ollut parhaimman iskun, notkeimman hyppäyksen oppiminen.
Mutta tämä tyttö, joka ei koskaan ollut alentunut avaamaan pientä
pilkallista suutansa lausuakseen hänelle ainoatakaan sanaa, joka ei
kertaakaan ollut sallinut hänen katsahtaa silmiinsä — tämä tyttö oli
tehdä hänet hulluksi. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, hän unohti
härätkin, vietti päiväkausia, toisinaan kaiket yöt, keksiäkseen jonkun
keinon, millä viettelisi hänet itseänsä puhuttelemaan, pakottaisi
hänet itseensä katsahtamaan. Kuinka itsepäinen hän olikaan! Kuin
taikakeinoilla Pepita osasi välttää häntä! Mitä hän olisikaan tehnyt
päästäkseen hänen lähelleen! Hän oli seurannut häntä kaikkialla. José
ei tiennyt, että Pepita tuskin meni ulos Sebastianon tulematta hänen
perästään ja puhumatta hänelle. Hänellä oli tapana ilmestyä tytön
sivulle aivan kuin olisi noussut maan sisästä, mutta parin, kolmen
ensimmäisen kerran jälkeen hänen ei ollut onnistunut saada häntä edes
hätkähtämään tai osoittamaan pienintäkään hämmästystä.
Mutta ensimmäisellä kerralla ja vielä toisellakin Pepita oli
hätkähtänyt. Ensimmäisellä kerralla hän oli ollut menossa vanhalle
kaivolle vettä noutamaan, ja hänen pysähtyessään hetkiseksi varjoon
levähtämään ilmestyi hänen eteensä Sebastiano, vihkonen mitä kauneimpia
ja harvinaisimpia kukkia kädessä.
»Jumala olkoon teidän kanssanne», tervehti hän ja laski kukkaset
kädestään ammentaessaan hänelle vettä.
Tyttö seisoi ja katseli hymyillen hiukkasen.
»Tulee kaunis ilma härkätaistelun ajaksi», sanoi nuori mies, kun ruukku
oli täytetty.
Pepita kohotti kätensä varjostaakseen silmiänsä vilkaistessaan
siniselle taivaalle, mutta ei virkkanut mitään.
»Tuletteko tänään Plaza de Torosille?» kysyi toinen. »Te saatte hyvän
paikan — kaikkein parhaan. Tänään meillä on uljaita sonneja — mustia
andalusialaisia — hurjia ja vaikeita käsitellä. Siitä tulee jännittävä
leikki. Kaihan te tulette?»
Pepita nojasi kaivonsyrjää vasten, katsellen veteen, niissä
näki kasvojensa kuvastuvan tummassa syvyydessä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän näki myöskin Sebastianon heijastuskuvan. Tämä
piti kukkia kädessänsä.
»Nämä», sanoi hän, »olen saanut kuninkaan puutarhurilta. Ne ovat
samanlaisia kuin ne, joita kuningatar toisinaan pitää. Minä otin ne
siltä varalta, että kenties tahtoisitte kantaa niitä härkätaistelussa.»
Pepita näki vesikuvastimessa, kuinka ihania ne olivat. Hän ei tahtonut
katsoa niihin suoraan. Ne olivat tavattoman kauniita, eikä hän koskaan
ollut nähnyt sellaisia kukkia ennen. Ja kuningatar itse oli käyttänyt
aivan samanlaisia kukkia. Jos joku toinen olisi ne tuonut — mutta tuoja
oli Sebastiano. Ja hän muisti Saritan. Kenties hän joskus oli antanut
kukkia Saritalle ajatellen, että yksinkertaiselle maalaistytölle, joka
ei mitään käsittänyt, ne olivat ylimmäinen ihanuus. Sarita olisi kyllä
ottanut ne vastaan.
Pieni häijy ilme värähti hänen kasvoilleen. Hän kääntyi ikäänkuin
ottaakseen vesiruukun maasta. Mutta Sebastian tarttui siihen.
»Te ette tahdo puhua minulle», sanoi hän kiivaasti. »Ette tahdo edes
katsahtaa kukkiin, jotka olen teille tuonut. Teidän pitää ainakin sanoa
minulle, mitä olen tehnyt, kun minua noin halveksitte. Enhän liene
mikään paha henki? Mitä tämä merkitsee?»
Tyttö pani kätensä selän taakse ja kiinnitti suuret silmänsä
hetkiseksi häneen. Nyt hän ei enää voinut sanoa, ettei Pepita ollut
häneen katsonut. Luuliko hän ehkä, että voisi pidättää hänet, ellei
hänellä ollut halua viipyä? Hänet, Pepitan! Tyttö seisoi tuijottaen
häneen hetkisen, kääntyi sitten ja meni tiehensä jättäen hänet siihen
vesiruukun kanssa. Hän saisi seisoa siinä vartioimassa sitä koko
päivän, jos tahtoi.
Pepita meni sisälle tupaan ja huusi Jovitaa.
»Jos haluat saada veden nyt, saat mennä itse sen kaivolta noutamaan. Se
on ammennettuna ja señor Sebastiano seisoo sitä vartioimassa.»
»Pyhä Jumalan äiti!» huudahti Jovita ja tuijotti. »Hän on hulluna
señor Sebastianoineen!»
Mutta eukko ei saanut häntä puhumaan sanaakaan enempää, ja ennenkuin
ehti kaivolle, tapasi hän pojan, joka kantoi vesiruukkua asuntoa kohti
ja kertoi saaneensa siitä työstä maksun.
* * * * *
He menivät härkätaisteluun, ja istuessaan muiden joukossa, voittaen
kauneudessa tukkaansa pistetyn punaisen ruusun, Pepita kuuli
sanottavan, ettei Sebastiano ollut koskaan ollut niin mainio, ei
koskaan ollut osoittanut sellaista rohkeutta ja taitavuutta.
»Hän katselee Pepitaa», sanoi Isabella Carlosille. »Kun Sebastiano tuli
sisälle, keksivät hänen silmänsä Pepitan, ennenkuin hän näki mitään
muuta.»
Niin, hän katseli Pepitaa, ja Pepita istui ja katseli häntä niin
tyynesti kuin jos se vaara, jolla Sebastiano leikki, ei olisi merkinnyt
mitään. Hänen ihanat silmänsä paloivat pitkien ripsien alla, mutta se
oli vain tilapäistä harrastusta hurjaan urheiluun — mies ei merkinnyt
mitään.
Niin ainakin Sebastianosta näytti. Hän oli saanut osalleen ilkeän
sonnin, villin ja salakavalan, joka riehui hulluna raivossaan. Kerran
oli silmänräpäys, jolloin pieninkin harha-askel olisi maksanut
Sebastianolle hengen. Silloin ei ollut aikaa katsella Pepitaa, mutta
kun vaara oli ohitse ja hän lähetti tytölle silmäyksen, istui tämä
löyhytellen hiljaa viuhkallaan ja hymyili Manuelolle ikäänkuin ei olisi
mitään nähnyt.
»Hän on sydämetön», ajatteli Sebastiano kärsimättömästi ja suuttuneena.
»Ei ole luonnollista nuorelle tytölle halveksia kaikkea, olla noin
julma, tunteeton ja aivan peloton. Hän on joko sydämetön tai häijy.»
Hän ei tahtonut enää katsella Pepitaa, hän vannoi sen. Ja kotvan
aikaa hän pitikin valansa, mutta sitten tuli silmänräpäys, jolloin
jokin — ihan vastustamaton tunne sai hänestä voiton. Oli ikäänkuin
hänen täytyisi katsoa sinnepäin, — ikäänkuin jonkin magneettisen
voiman pakotuksesta hänen silmänsä kääntyivät tyttöä kohden vastoin
hänen tahtoaan. Ja hänen katsahtaessaan sinnepäin häntä puistatti,
sillä nyt Pepita katsoi häneen, tytön silmät olivat luodut häneen
omituisen hartaasti, ikäänkuin hän olisi unohtanut itsensä ja vain
tuijottanut häneen jo monta minuuttia. Se oli ehkä pikkuseikka,
mutta se oli kylliksi hänen kuumalle verelleen ja hänen nopeasti
vaihtuvalle tuliselle ja herkälle luonteelleen. Hän oli juuri antanut
lopullisen iskun, seisoi huohottavana ja kuumana, ja kansa riemuitsi
nousten istuinpaikoiltaan ja toistellen hänen nimeänsä innokkaiden
kättentaputusten ja eläköön-huutojen kajahdellessa.
Hän oli sattumalta joutunut lähelle sitä riviä, missä Pepita istui
Jovitan, Josén ja muiden kanssa. Nämä paukuttivat käsiänsä, kuten
muutkin — kaikki paitsi Pepita, joka ainoastaan hymyili. Ja tämän
riemun hetkellä Sebastiano teki nopean liikkeen, niin nopean, että sen
tuskin saattoi käsittää — hän kosketti vain kädellä olkapäätänsä, ja
jotakin loistavaa, koreasti väritetyn linnun tapaista lensi kaiteitten
yli ja putosi Pepitan polvelle. Se oli heleänvärinen ja komea
nauharuusu, jota matadori silmänräpäystä aikaisemmin oli kantanut.
»Se on hänen _divisansa_!» huudahti Isabella säikähtyneenä.
»Se on hänen _divisansa_!» säesti José. »Hänen _divisansa_, Pepita! Hän
on heittänyt sen sinulle, Sebastiano.»
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän mykistyi kummastuksesta ja
kauhistuksesta. Pepita suoristausi ja alkoi nauraa. Hän löyhytteli
kevyesti viuhkallansa.
»Miksei hän viskannut sitä Jovitalle?» sanoi hän ja pyyhkäisi
välinpitämättömällä liikkeellä divisan polveltaan. Se putosi maahan ja
hän polki sitä jalallaan.
»Hän on astunut sen päälle», sanoi vanha Jovita. »Hän teki sen
ylpeydestä ja ollakseen muka muita parempi. Hän on valmis paholaisen
vietäväksi. Hänen pitäisi saada selkäänsä.»
»Sehän oli hänen _divisansa_», läähätti José. »Sebastianon _divisa_!»
Pepita lähti paikaltansa. Tuntui kuin hänelle olisi tapahtunut jotakin
ihmeellistä. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.
»Mitä hänen _divisansa_ minua liikuttaa?» sanoi hän. »Minä en huoli
siitä. Se ei koske minua. Vaikka hän heittäisi tuhannen, polkisin ne
kaikki jalkoihini, toisen toisensa perään. Virukoon se hiekassa. Voihan
hän antaa sen muille. Antakoon sen niille naisille, jotka tahtovat
saada sen — ja hänet itsensä.»
Hän tahtoi heti mennä kotiin — ei huvikentälle, ei mihinkään muualle
kuin kotiin omaan mökkiin; ja José seurasi häntä nöyrästi, kuin mykäksi
lyötynä. Hän oli kyllä nähnyt tytön itsepäisenä ja oikullisena,
lapsellisen kiivaana ja hieman vaikeasti käsitettävänä monet kerrat
ennen, mutta ei koskaan tällaisena. Mitä oli hänelle tapahtunut?
Mitä oli Sebastiano tehnyt? Jovita oli korjannut korean nauharuusun,
puhdistellut siitä tomun pois ja vienyt sen mukanaan kotiin, vihaisesti
muristen. Hän murisi kyllä aina, mutta tällä kertaa, kautta pyhimysten,
oli hänellä syytäkin!
»Ylpeydestä», toisteli hän lakkaamatta, »ja näyttääkseen olevansa
muita parempi! Pyhä Jumalan äiti! Kohta ei itse kuningaskaan ole
hänelle kyllin hyvä. Tulkoon hän vain ja rukoilkoon häntä polvillaan,
että seuraisi häntä hänen linnaansa, jossa hänelle pantaisiin kruunu
päähän, niin kyllä hän saa nähdä, mitä tuo tyttö tekee! Ne hupsut
miehet pilaavat ja tärvelevät hänet, ikäänkuin ei koskaan ennen olisi
nähty kauniita kasvoja. Heidän pitäisi kohdella häntä samoin kuin hän
kohtelee heitä, niin kyllä hän talttuisi. Hän on oikea paholainen
ylpeydessään.»
Mutta Pepita, joka kuuli kaikki, ei virkkanut sanaakaan, vaikka pari
kerta; purskahtikin ilvehtivään nauruun.