Pepita ja muut, Manuelo heidän mukanaan, lopettivat päivänsä vielä
toisella juhlallisuudella. He aterioisivat kahvilassa ja kuulivat
ympärillä istuvien keskustelevan härkätaistelusta.
Erään pöydän ääressä heidän lähellään istui kolme _chuloa_
[härkätaistelijan apulainen. _Suom._], jotka haastoivat niin
äänekkäästi, että he kaiken aikaa kuulivat heidän sanansa. Ja
Sebastianosta he puhuivat, vaikuttavasti kuvaillen hänen rohkeata
urotyötään, kertoen, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän kykeni, sekä
vakuutellen, ettei Madridissa koskaan ollut nähty hänen vertaistaan.
Ja sitten hänen valloituksensa! Oli totta, että korkeasäätyiset naiset
— kauniit ja jalosukuiset — olivat lähettäneet hänelle kirjeitä ja
lahjoja. Gonsalvo, joka oli hänen läheinen ystävänsä, voisi kertoa
paljon, jos tahtoisi. Sebastiano oli saanut loistavia voittoja. Kerran
hän oli ollut suuressa vaarassakin senvuoksi, että nainen, joka häntä
rakasti ja kävi häntä tapaamassa, oli hyvin korkea-arvoinen: tämän
sukulaiset uhkasivat mieluummin tarttua tikariin kuin sallisivat hänen
jatkaa oikkuaan.
»Mutta sanotaan myöskin, ettei Sebastiano tuntenut häntä kohtaan
mitään rakkautta — ettei hän välitä kenestäkään», huomautti eräs. »Ne
juoksevat hänen perässään liian paljon, ne naiset!»
»Mutta tänään oli siellä joku...» aloitti eräs toisista. »Minä
kuulin sen Alfonsolta... hän näki tytön härkätaistelussa, Sebastiano
nimittäin, ja koetti ottaa selvää...»
Juuri tässä kohdassa hän käännähti ja joutui aivan vastapäätä Pepitaa,
joka ennemmin oli ollut kätkettynä Jovitan taakse. Hän vaikeni äkkiä,
koskematta viinilasiinsa, ja tuijotti tyttöön. Silmänräpäystä myöhemmin
hän kumartui eteenpäin ja jutteli matalammalla äänellä tovereilleen,
jotka myöskin kääntyivät katsomaan. Alfonso oli osoittanut tytön
hänelle heidän lähtiessään Plaza de Torosilta, ja nyt hän tunsi hänet.
»Tuo tyttönen tuolla takananne», virkkoi hän. »Sebastiano kysyi, oliko
kukaan meistä häntä ennen nähnyt ja tiesimmekö hänen nimeänsä.»
Pepita ei kuullut hänen sanojansa eikä tiennyt, että siitä hetkestä
asti kaikki hänet tuntisivat tai ettei ainakaan monta poikkeusta
ollut. Sillä että Sebastiano tunsi mielenkiintoa naiseen, jopa
vallan tiedusteli hänen nimeänsäkin, oli aivan uutta ja outoa ja sai
kaikki asiasta puhumaan ja kiinnittämään huomiotansa tyttöön. Ja se
seikka, ettei tämä ollut mikään hienoston nainen, vaan ainoastaan
kaunis tuntematon tyttö, jolla oli ruusu tukassa, teki asian vielä
jännittävämmäksi.
Kun Pepita illalla nukahti väsyneenä ja onnellisena, oli hän jo tiellä
kuuluisuuteen. Sebastiano — tuo heikäläisten kesken enin ihailtu, —
joka monista seikkailuistaan huolimatta ei koskaan etsinyt naisia, oli
kysynyt hänen nimeänsä, oli ponnistellut saadakseen sen tietää ja oli
kuullut, että niiden keskuudessa, jotka olivat kyllin onnellisia häntä
tavatakseen ja häntä puhutellakseen, hänet tunnettiin »Josén kauniin
sisaren» nimellä.
Viikkoa myöhemmin tuli José eräänä iltana kotiin tuoden Manuelon
mukanaan. Manuelo oli usein hänen kanssaan — ja muuten hän olikin
saanut paljon ystäviä. Melkein joka päivä joku iloinen tai vakava nuori
mies koetti häneen tutustua, ja tavalla tai toisella laajeni tuttavuus
pian Pepitaankin. Mutta Manuelo tuli useammin kuin muut, sillä hän oli
itsepäinen omalla ujolla tavallaan, ja tytön välinpitämättömyys, tämä
kun toisinaan ei näkynyt tietävän edes hänen olemassaolostaan, saattoi
hänet vain ymmälle, vaan ei vienyt hänen rohkeuttansa.
Tänä iltana hän oli menettänyt tavanmukaisen tyyneytensä samoin kuin
Josékin. He olivat tavanneet Sebastianon — olivat puhuneet hänen
kanssaan, ja ystäväjoukon läsnäollessa hän oli juonut viiniä heidän
kanssaan.
»Menimme kahvilan ohi ja näimme hänet», selitti Manuelo, »ja
pistäysimme sisään vähän katsellaksemme häntä ja kuullaksemme hänen
puhuvan. Eräs siellä seisovista chuloista kuiskasi meidät nähdessään
hänelle, jotakin — ikäänkuin olisi tiennyt, keitä olimme — ja heti
senjälkeen tuli sama chulo luoksemme Joséta puhuttelemaan, ja sitten
tuli Sebastiano itse ja jutteli meidän kanssamme. Ensiksi tullut oli
eräs niistä, jotka istuivat viiniä juoden viereisessämme pöydässä
härkätaistelupäivän iltana. Kerran lapsuudessaan oli Sebastiano asunut
kotikylänne läheisyydessä — tunsi padre Alessandron ja joitakuita muita
siellä päin. Hänestä oli hauska tavata José ja jutella sikäläisistä
henkilöistä; tuntui aivan kuin heistä heti olisi tullut ystävät.»
»Hänellä on hyvä sydän», lisäsi José, »kuten muuten kaikki hänestä
sanovatkin. Hän muisti kaikki — jopa vanhan Juaninkin, joka eli
satavuotiaaksi ja kävi aivan koukussa. Hän kysyi, elikö hän vielä. On
ihmeellistä, että hän kerran on asunut niin lähellä meitä, jolloin hän
oli pieni, köyhä poika ja sai osakseen huonoa kohtelua. Hän ei ole
liian ylpeä sitä muistaakseen. Hän olisi hyvä ystävä hätään joutuessa,
tuo Sebastiano, vaikka hän on rikas ja vaikka hänestä puhuu koko
maailma.»
Sellaisen kuuluisuuden täytyi Josén mielestä olla tunnettu kaikissa
maailman äärissä.
Sinä iltana, kun Pepita valmistausi nukkumaan, katseli häntä Jovita,
joka jo oli vuoteessa.
Tyttö seisoi kirkkaassa kuutamovirrassa, joka tulvi sisälle valaisten
osan vaatimatonta huonetta. Hänen paljaat käsivartensa olivat ylöspäin
kohotetut hänen irroittaessaan tumman tukkansa pehmeitä suortuvia,
missä vielä riippui muutamia valkeita jasmiinitähtiä. Hymyily leikki
hänen huulillaan ja hän hyräili jotakin säveltä.
»Mitä hän Josésta tahtoo, tuo Sebastiano?» sanoi Jovita
riidanhaluisesti.
»Kuka tietää?» vastasi Pepita.
»Jotakin hän tahtoo», jatkoi Jovita samaan sävyyn. »Eivät ne kaikessa
typeryydessäänkään tyhjän tähden tekeydy sellaisten ystäviksi, jotka
ovat heitä alempia; mutta hän tekee tuttavuutta tavatakseen sinua.»
»Mitä he minusta sanovat?» kysyi Pepita välittämättä katsahtaa
isoäitiin.
»Miehet ovat tyhmiä», murisi Jovita, »ja he luulevat, että tytöt ovat
yhtä tyhmiä. Sinulla sanotaan olevan kauniit kasvot, ja hän luulee
voivansa ilvehtiä sinun kanssasi niinkuin muidenkin kanssa.»
»Niinkö?» sanoi Pepita ja valtaisiin kuoppasiin hänen poskissaan
ilmestyi pieni julma hymy. »Hän voi siis aloittaa — huomenna tai jo
tän'iltana, jos tahtoo.»
»Oh, hän aloittaa kyllä aikanaan», vastasi Jovita. »Saatpa nähdä. Varo,
ettei hän leiki sinun kanssasi sitä vanhaa leikkiä, kuten Saritan
kanssa.»
Pepita ravisti kukat hiuksistaan ja alkoi jälleen sitoa tukkaansa,
samalla kun hän kirkkaalla äänellä lauloi:
»Jasmiineill' on valkokukat,
loistavat kuin tähdenlento.
Niiden anna askeleesi
johtaa tänne kotihini.
Täällä sua aina varron.
Jasmiineill' on valkokukat,
punaa hehkuu ruusunkukka,
hehkuvat on huulet mulla...»
Hän vaikeni äkkiä ja laski käsivartensa alas.
»Hän saa tulla niin usein kuin tahtoo», virkkoi hän, »saa tulla tuhat
kertaa, enkä minä häntä koskaan puhuttele».
Seuraavana sunnuntaina he tapasivat hänet puistossa. Pepita jutteli
nuoren Isabella-nimisen tytön kanssa, jonka veli Juan seurasi Manuelon
ja muiden jäljessä. Isabella ensiksi näki matadorin ja huudahti.
»Sinun veljesi tulee...», virkkoi hän, »tulee Sebastianon kanssa!»
Josén lauhkeat kasvot hehkuivat ihastuksesta, mutta Sebastiano näytti
vähemmän iloiselta ja hänen askeleensa eivät olleet niin huolettoman
joustavat kuin voittotantereella. Kun hän lähestyi ryhmää, katseli hän
ainoastaan Pepitaa. Mutta Pepita katsoi vain Joséhen nauravin silmin.
»Jovita on vihainen», sanoi hän, »hän on kysynyt sinua. Hän tahtoo
mennä kotiin.»
Sebastiano ei hellittänyt silmiään tytön kasvoista tai hänen
huuliltaan, kun tämä puhui. Härkätaistelujen sankari oli kuullut, että
hän oli tuollainen... ei katsonut kehenkään mieheen päin, ja että hän
oli mitä kaunein kukkiva ruusu ja yhtä julma kuin nuori käki. Ja hänen
sydämensä pamppaili, kun hän seisoi tytön läheisyydessä. Siitä hetkestä
asti, kun hän ensi kerran oli hänet nähnyt, hän oli ajatellut vain
häntä, kuinka saisi hänet jälleen nähdä ja mistä hänet tapaisi. Hän
oli tehnyt toisen rohkean suunnitelman toisensa jälkeen, mutta hänen
oli täytynyt luopua niistä kaikista, ja sitten oli sattuma johdattanut
Josén hänen tielleen. Ja nyt, kun hän vihdoin voi tyttöä lähestyä, tämä
oli häneltä livahtamaisillaan.
Hän virkkoi nopeasti muutaman sanan Josélle. Oli liian aikaista mennä
kotiin, juuri nyt alkaisivat huvit, hän halusi tarjota heille jotakin,
he eivät saaneet lähteä.
»Menen puhumaan Jovitalle», sanoi José ja jätti nuo neljä yksin.
Isabella ja hänen seuralaisensa joutuivat hiukan hämilleen uljaan
matadorin komeudesta; he katselivat häntä sekä uteliaina että
kunnioituksen tuntein. Olla niin lähellä häntä — se oli kylliksi,
tarvitsematta yrittää puhella.
Sebastiano astui Pepitan luo. Espanjalainen ei hukkaa aikaa.
»Minä näin teidät härkätaistelussa», sanoi hän.
Pepita katsoi hänen olkansa yli ja hymyili ohikulkevalle naiselle, joka
oli häntä tervehtinyt. Lemmenkuoppaset tulivat esille hänen poskikaan,
ja saattoi nähdä kaikki hänen pienet hampaansa. Matadoria hän ei
näkynyt huomaavankaan.
»Härkätaistelussa se oli», toisti hän, »kaksi viikkoa sitten. Teillä
oli punainen kukka tukassanne niinkuin tänäänkin. Siitä asti...»
»Se ei ollut totta», virkkoi Pepita iloisesti Isabellalle, »se mitä
Jovitasta sanoin. Hän kiukuttelee aina, mutta ei suinkaan halua lähteä
kotiin. Hän on tavannut vanhan muijan, jonka hän nuorena ollessaan
tunsi, ja hänellä on hirveän hauskaa.»
»Miksi sitten niin sanoit?» kysyi Isabella syystä kummastuneena.
»Siksi että itse tahdoin mennä kotiin.»
»Todellako!» huudahti Isabella. »No minkätähden?»
»Minusta ei täällä enää ole hauskaa», vastasi Pepita.
»Pidämme huolta siitä, että tulee hauskempaa», sanoi Sebastiano
innokkaasti. »Kyllä tulee hauskempaa...»
»Tuolla on Jovita sen vanhan akkansa kanssa», keskeytti Pepita. »Minä
menen juttelemaan heidän kanssaan.»
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli poissa — hänen liikkeensä
muistuttivat linnun lentoa. Sebastiano seisoi ja katseli häntä ääneti,
kunnes Juan kunnioittavasti puhutteli häntä.
»Perin kummallista», sanoi hän. »Sen tytön mielentilat muuttuvat aivan
aavistamatta. Juuri ennen tuloanne hän sanoi, että täällä oli hänestä
hauskaa, ja halusi viipyä.»
»Ehkä», aloitti Sebastiano hiukan hämillään, »ehkä minä...»
»Oh, señor», vakuutti Juan hyvin kohteliaasti, »mahdotonta! Sanotaan
hänen aina tekevän niinkuin häntä huvittaa, ja hänellä on tuhansia
päähänpistoja.»
»Se johtuu siitä, että hän on niin kaunis», selitti Isabella. »Hän on
paljoa kauniimpi kaikkia muita eikä välitä kenestäkään.»
»Niin kauniin tytön», huomautti Juan syvämietteisesti, »ei tarvitse
välittää kestään».
»Hän sanoo», lausui Isabella, »että ellei hän väiltäkään kestään, niin
välittävät muut hänen sijastaan; mutta jos hän välittäisi...»
Hän vaikeni kohdatessaan Sebastianon katseen ja joutui hämilleen.
»Mitä sitten tapahtuisi, jos hän välittäisi jostakusta?» kysyi tämä.
»Sitä en tiedä», vastasi Isabella, »mutta sitä hän ei koskaan tee — ei
koskaan».
Mutta jos Pepita usein muuttikin esiintymistään muihin nähden, ei
Sebastiano huomannut hänessä mitään muutosta itseään kohtaan. He
lähtivät puistosta sinä päivänä vasta myöhään illalla. Jovitalla oli
niin hauskaa vanhan nuoruudenystävänsä kanssa, että hän oli valmis
jokaiseen huviin, mitä hänelle tarjottiin.
Sebastianolla oli täysi kukkaro, ja ehkä hän ymmärsi sellaisia kuin
vanhaa Jovitaa. Hän teki itsensä hyvin miellyttäväksi molemmille
eukoille, etsi heille mukavimmat paikat ja toimitti heille hyvää
syötävää ja juotavaa, joita nauttiessaan nämä rupattivat sydämensä
pohjasta ja jättivät nuoret mielin määrin huvittelemaan. Ja nämä
olivat hyvin iloiset. Manuelokin, jota Sebastianon läsnäolo ja
vieraanvaraisuus elähdyttivät, päästi suustaan yhden ja toisen pienen
kokkapuheen. Mutta kukaan ei ollut iloisempi kuin Pepita. Hän oli
seuran keskipisteenä; kaikki katselivat häntä, kuuntelivat häntä ja
antoivat hänen pienimmänkin oikkunsa johtaa heitä. He menivät sinne ja
tänne, tekivät sitä tai tätä hänen toivomuksiensa mukaan. Sebastiano
oli heille kaikille isäntänä, mutta jokainen tiesi vaistomaisesti, että
Pepita oli päävieras, jota oli miellytettävä mihin hintaan tahansa.
»Onko hän tyytyväinen?» kysyi matadori kerran Josélta salavihkaa
matalalla äänellä. »Onko hänellä hauskaa?»
»Eikö hän sitä sitten sano?» vastasi José arasti.
»Minä en tiedä», virkkoi Sebastiano luoden silmänsä alas.
»Hän ei puhu minulle.»
José työnsi hattunsa taaksepäin ja hipaisi otsaansa. Hänen
kunnioituksensa Pepitan oikkuja kohtaan oli alkanut aikaisesta
lapsuudesta ja perustui kokemukseen.
»Hän on niin nuori», sopersi veli. »Hän on niin nuori. Kun hän
huvittelee, niin...»
Hän vaikeni nykäisten levottomasti olkapäitänsä. Hänestä oli aivan
kauheata, että tyttö kohteli sellaista kuuluisaa ja loistavaa sankaria
noin oikullisesti ja halveksivasti; mutta hän tiesi, ettei sille mitään
voinut.
»Hän ihailee teitä», sanoi hän, rohkeasti valehdellen. »Hän näki teidät
härkätaistelussa.»
»Kai hän tulee sinne taas? Ottanettehan hänet mukaanne — ensi
kerralla?» tiedusti Sebastiano.
»Kyllä», oli Josén vastaus. »Hän on jo pyytänyt minulta sitä. Se oli
suurin huvi, mitä hänellä koskaan on ollut.»
Mutta totta oli, että koko iltapäivänä tyttö ei ollut sanaa vaihtanut
Sebastianon kanssa. Hän oli ollut iloinen kuin leivo ja koko
seuran sielu. Hänen naurunsa ja lystikkäät sanasutkauksensa olivat
saavuttaneet tavatonta menestystä. Manuelo oli joutunut toivottomaksi
orjaksi. Isabella oli katsellut ja kuunnellut kunnioittavasti
ihmetellen. Jovitan ystävätär oli siiloin tällöin vilkaissut Pepitaan,
nyökännyt viisaasti ja lausunut: »Niin, hän ajaa aina tahtonsa perille,
se tyttönen. Onnellinen sinä, jolla on sellainen lapsenlapsi. Hänestä
ei koskaan tule taakkaa.» Mutta kaiken aikaa Pepita oli pitänyt
huolta siitä, ettei ainoakaan hänen sanoistaan kohdistunut suoraan
Sebastianoon. Jos tämä puhutteli häntä, vastasi hän lähinnä seisovalle.
Ellei Sebastiano suoraan kysynyt häneltä mitään, vastasi hän ainoastaan
naurulla tai viehkeällä irvistyksellä tai eleellä, joka kohdistui
kaikkiin muihinkin. Tuo oli pahempaa kuin välinpitämättömyys. Ehkä muut
eivät sitä laisinkaan huomanneet, mutta hän, joka etsi tytön katsetta
ja hartaasti ponnisteli sitä kohdatakseen, tiesi, ettei se hetkeksikään
viivähtänyt hänessä.
Ja kun hän sitten rohkeasti järjesti asiat niin, että José pyysi häntä
seuraamaan heitä kotiin, mitä hyötyä hänellä siitä oli? Pepita vietteli
hänet Jovitan viereen pysyttelemällä alkumatkalla tämän rinnalla, ja
tuskin oli vanha akka kietonut hänet pitkään ja ikävään keskusteluun
josta hän ei voinut päästä irti, kun pieni olento jo leijailikin pois
ja käveli lopun tietä Josén turvissa ja Manuelon sekä erään pienen,
hilpeän Carlos-nimisen miehen seurassa, joka laski leikkiä ja laverteli
kuin poika.
Ja kun he sitten olivat tulleet kotiin ja nousevan kuun valossa
istuivat viiniköynnösten alla, tiesi Sebastiano kuten ennenkin, että
ilon ja naurun kaikuessa hän jollakin salaperäisellä tavalla oli siitä
syrjäytetty, vaikka oli arvossapidetyin vieras.
Carlos, joka istui lähellä kukkivaa pensasta, teki pienen seppeleen
valkoisista kukkasista, ja soittaessaan kitaraansa ja laulaessaan
Pepita piti sitä päässänsä. Sitten Manuelo, jottei olisi huonompi
hänkään, sitoi kiehkuran heleistä oleanderinkukista, ja tyttö ripusti
sen kaulaansa jatkaessaan lauluansa.
Sebastiano unohti lopuksi puhumisen ja saattoi vain istua ja katsella
häntä. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta. Melkein samoin oli
muuten toistenkin laita. Pepita oli keskuskuvio, jonka ympärille kaikki
kerääntyivät, kun hän siinä istui ja soitti yötuulen tuon tuostakin
löyhytellessä pehmeitä kiharaisia hiuksia hänen otsallaan, noita mustaa
pöyheätä silkkiä muistuttavia kiharoita. Ja mitä hän lauloikin, kuinka
intohimoisen helliä tai hurjia hänen esityksensä olivatkin, kuinka
kaihoavalta värähtikin ääni, niin oli silmissä aina jotakin ilvehtivää
— ne ilkkuivat sanoille, hänen oman äänensä hellyydelle ja kuuntelijain
liikutukselle. Ja enemmän kuin muut tunsi Sebastiano, että tytön
ilvehtiminen etupäässä kohdistui häneen.
Mutta hän ei voinut lähteä. Jotakin ihmeellistä oli hänelle tapahtunut:
hän oli joutunut kuin lumouksen valtaan. Parempi sietää tuota pilkkaa
kuin mennä tiehensä. Hän viipyi niin kauan, että Jovita vaipui uneen,
torkahtaen viiniköynnösten siimekseen. Ja vihdoin Pepita laski kitaran
kädestään ja nousi. Hän asettui kuutamoon ja ojensi nauraen kauniit
käsivartensa.
»Hyvää yötä», virkkoi hän. »Nyt saa Jovita teitä huvittaa. Tässä
päivässä on jo ollut liian monta tuntia.»
Hän juoksi sisälle ilman muita jäähyväisiä kuin kädenviittaus, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä he saattoivat kuulla hänen laulavan
huoneessaan ja käsittivät, että hän aikoi mennä levolle.
Sebastiano nousi hitaasti.
»Hyvää yötä», sanoi hän Josélle.
Manuelo ja Carlos toivottivat myöskin hyvää yötä ja lähtivät yhdessä,
kulkien rinnan valkoista kuun valaisemaa tietä, mutta Sebastiano
poistui viiniköynnösten varjosta viipyvin askelin, ja José saattoi
häntä jonkun matkaa. Hänen sankarinsa vakavassa ja hajamielisessä
ilmeessä oli jotakin, mikä pelotti häntä.
»Sisarenne ei ollut huvitettu», sanoi Sebastiano vihdoin.
»Oli, oli toki», vastasi José. »Hänellä on ollut hauskaa kaiken päivää.
Ja hän huvittelee mielellään.»
»Hän sanoi, että tässä päivässä oli ollut liian monta tuntia.»
José puristi hetkisen miettivästi päätänsä, mutta sitten hänen
katseensa kirkastui.
»Hän tahtoi vain huvikseen hiukan ilvehtiä», sanoi hän hyväilevän
hellästi. »Ei hänessä ole mitään häijyä, Pepitassa, mutta toisinaan
hän saattaa huvin vuoksi lausua pienen valheen, mitään pahaa
tarkoittamatta, sillä hän tietää, että hänet ymmärrämme. Hän ei odota,
että sitä uskoisimme. Me, jotka olemme häneen tottuneet, tunnemme hänet
paremmin. Tekin joudutte ajan mittaan hänet paremmin tuntemaan.»
»Saan siis tulla toistekin?» kysyi Sebastiano.
Josén raskas ruumis ihan vapisi ilosta.
»Kaikki on teidän, señor», sanoi hän tehden kädenliikkeen, johon
sisältyi pieni mökki ja koko pieni puutarha. »Se on köyhä ja vähäinen,
mutta se kuuluu teille... ja me...»
Sebastianon tummat silmät viipyivät hetkisen pienessä ikkunassa
räystään alla, missä valkoisten kukkien peittämä todellinen jasmiini
kierteli tuuheassa vihannuudessaan. Ja hänen katsahtaessaan ylös tunki
ääni tuoksuvan uutimen läpitse, huolettomasti laulaen muutaman säveleen:
»Jasmiineill' on valkokukka,
suo sen johtaa askeleesi...»
»Pepita siellä on», sanoi José. »Hän laulaa aina, kun on tyytyväinen.
Se on hyvä merkki.»