Kävi niinkuin José oli otaksunutkin. Kun hän ensimäisenä
vapaapäivällään vei Pepitan ja Jovitan mukanaan kaupungin puistoon,
loi jokainen ohikulkija useankin silmäyksen kauniiseen tyttöön.
Ihmiset melkein pysähtyivät häntä katselemaan, eikä varmaan ollut
ainoatakaan miestä, joka ei kääntänyt päätänsä tarkatakseen lumoavaa,
vyötäisiltään sirosti pyöreää, loistavakasvoista tyttöä, kun tämä pieni
pää ryhdikkäässä asennossa ja punainen ruusu mustien kiharain pilvessä
astui heidän ohitseen. Piankin pari kolme Josén työtoveria etsivät
tämän käsiinsä ja tervehtivät erinomaisen sydämellisesti. Heillä oli
mielestään kovin paljon hänelle puhuttavaa ja he tuhlasivat hänelle
huomaavaisuuttansa. Sellainen hauska mies tämä José — niin oivallinen
poika ja taitava työssään, että niitä Madridissa harvoin tapaa! Ja
näissä puistoissa saattoi tosiaan huvitella. Kaiken aikaa he katselivat
Pepitaa, ja onnellinen se heistä, jolla oli äiti tai sisar avustamassa
tyttöön tutustumisessa. Eikä vanha Jovita koskaan ollut saanut osakseen
tällaista kohteliaisuutta ja nauttinut tällaista kunnioitusta.
Pepita tunsi samanlaista riemua kuin linnunpoikanen ensimäisellä
lennollaan. Ja ilo elähytti kaikkea hänen ympärillään: juhlapukuinen
kansa, sininen taivas, päiväpaiste, vaatimattomat huvit, kaikki tuotti
hänelle päihdyttävää riemua. Hän teki tuttavuutta nuorten tyttöjen
ja heidän vanhempainsa kanssa, osoittautuipa ystävälliseksi nuorille
miehillekin, jotka kieppuivat Josén kintereillä ja näkyivät pitävän
hänen seuraansa viehättävämpänä kuin kenenkään muun.
Eräältä näistä nuorista miehistä — nimeltä Manuelo — Pepita ensin kuuli
Sebastianosta — iloisesta, ihmeellisestä, maankuulusta Sebastianosta.
Hän oli kysynyt Pepitalta, tuo Manuelo, menisikö hän ensi viikolla
Plaza de Torosille härkätaistelua katsomaan, ja kun tyttö vastasi,
ettei tiennyt — ettei koskaan ollut nähnyt härkätaistelua, oli miehellä
paljon asioita kerrottavana. Hän kuvaili laajan kilpakentän ihmeitä,
siellä kun oli tilaa kahdelletoistatuhannelle katsojalle ja rikkaasti
puetut ylhäiset ja kauniit naiset ihailijainsa ja aviopuolisoittansa
ympäröiminä huusivat ilosta ja innostuksesta taistelun käydessä
vaaralliseksi ja sekä härkäin että _toreadorien_ osoittaessa erityistä
rohkeutta ja eloisuutta; hän kuvaili pukuja, soitantoa, ratsuillaan
areenalle syöksyviä _picadoreja, banderilleroja_ heittokeihäineen ja
nauhoineen sekä _matadorin_ uhmailevaa rohkeutta, teräksisiä lihaksia
ja hermoja ja salamannopeata hyppäystä.
Sitten hän kuvaili Sebastianoa. Hänen innostuksestaan päättäen ei
Madridissa koskaan ennen ollut nähty sellaista matadoria, sellaista
surmaniskijää kuin Sebastiano. Ei koskaan niin kaunista, niin
säteilevää, niin yleensä jumaloitua nuorta miestä. Mitkä kaikuvat
kättentaputukset tervehtivätkään häntä, kun hän näyttäytyi areenalla!
Kun hän teki ylvään kumarruksensa juhlan esimiehelle ja sanoi: »Minä
kaadan tämän härän Madridin kansan ja tämän näytelmän korkea-arvoisen
ja mainion presidentin kunniaksi» ja viskasi hattunsa ilmaan astuessaan
eteenpäin ja heiluttaessaan punaista viittaansa, niin millaista
ihastusta hän herättikään! Hänestä laulettiin kaduilla, hänen kuvallaan
koristettiin viuhkoja ja hänen rohkeita tekojaan kerrottiin hienoille
vallasnaisille, jotka rakkaudesta häneen olivat itkeneet silmänsä
päästä. Mitä taas hänen oman säätyluokkansa naisiin tuli, ei ollut
ainoatakaan tyttöä Madridissa, joka ei hänestä uneksinut.
»Miksi niin?» kysyi Pepita lempeällä, järkkymättömällä äänellään ja
kylmä, utelias katse suurissa, pitkien ripsien verhoamissa silmissä.
»Siksi, että he ovat häneen rakastuneet — jok'ainoa», vastasi Manuelo
liioitellen.
»Miksi niin?» kysyi Pepita vielä kerran.
»Miksikö?» huudahti Manuelo hiukan hämillään tässä kysymyksessä
esiintyvästä rehellisestä ja välinpitämättömästä kaikkien luonnollisten
syiden tietämättömyydestä, »miksikö? Siksi, että hän on kookas ja
vahva, siksi, että hän on kaunis, siksi, että hän on rohkeampi ja
notkeampi kuin kukaan muu — siksi että hän on Sebastiano.»
Pepita nauroi ja avasi ja sulki nopeasti viuhkansa.
»Minkätähden te nauratte?» kysyi Manuelo.
»Ajattelin vain, kuinka hän niitä halveksineekaan», vastasi tyttö.
»Oh, ei suinkaan», sanoi Manuelo, joka ei ollut kovin nokkela, »hän
on aina ystävällinen naisille. Muistan Saritan — pienen raukan, joka
aina oli asunut maalla. Tyttö näki hänet ensi kerran härkätaistelussa
eikä senjälkeen enää koskaan ollut onnellinen. Hän ei voinut ajatella
ketään muuta kuin häntä ja oli liian viattoman yksinkertainen sitä
salatakseen. Usein hän hiipi kotoansa ja seurasi Sebastianoa tämän
näkemättä. Hän tapasi naisen, joka tunsi jonkun Sebastianon tuttavista,
ja tuhlasi kaikki pienet säästönsä lahjoiksi hänelle suositellakseen
hänet ystäväkseen ja juttelemaan hänelle Sebastianosta. Pari kertaa hän
tapasi Sebastianon, ja koska hän oli niin pieni ja herttainen tyttönen,
puhutteli Sebastiano häntä ystävällisesti ja lausui ihastuksensa hänen
silmistään ja tanssistaan. Hän ei aavistanut, että tyttö oli häneen
rakastunut.»
Pepita nauroi taas.
»Miksi ihmeessä te nauratte?» kysyi Manuelo.
»Hän tiesi sen», sanoi Pepita. »Hän tietysti uskoi, että tyttö oli
häneen rakastunut, vaikkei tämä olisi välittänyt hänestä rahtuakaan;
ja koska hän välitti hänestä, tiesi hän sen jo ennenkuin tyttö tiesi
itsekään ja oli siitä ylpeä ja teki asian niin paljon pahemmaksi kuin
voi.»
Manuelo katseli häntä hetkisen ääneti, kierrellen pieniä viiksiänsä.
Tuo pieni kaunis ilvehtivä olento, jonka huulten hymyn ja silmien
sulattavan lempeyden olisi luullut lupaavan suurta naisellista
hellyyttä, hämmästytti häntä kovin — oli ilmeistä, että Sebastianon
ihanuus oli jättänyt tytön aivan kylmäksi ja ettei tämä nähnyt
mitään lumoavaa hänen lemmenseikkailuissaan. Kuka muu tyttö olisi
kysynyt: »miksi?» — ja tuohon äänensävyyn? Manuelon oli vaikea jatkaa
kertomustaan.
»Sebastiano ei sille mitään voinut, että tyttö oli häneen rakastunut»,
sanoi hän. »Eikä tyttökään sille mitään voinut.»
»Miksi niin?» kysyi Pepita kolmannen kerran ja entistä
välinpitämättömämpänä.
»Miksikö?» sopersi Manuelo. »Siksi... siksi että niin käy kaikille.»
Pepita näytti kaikki pienet valkoiset hampaansa ja pisti sitten
ruusunvanan niiden väliin pitäen sitä kuin savuketta katsellessaan
ihmisvirtaa silmäripsiensä läpi. Ruusu ei ollut niin punainen kuin
hänen pieni pilkallinen suunsa.
»Sebastiano oli aina ystävällinen hänelle, kun hänet näki», jatkoi
Manuelo. »Kerran hän antoi hänelle _divisansa_ [härkätaistelijan
kokardi]. Kuollessaan tyttö piti sitä kädessään eikä tahtonut siitä
erota. Se sai seurata häntä hautaan. Hän oli kaunis lapsi, se Sarita,
mutta hän oli aina elänyt maalla ja oli kovin tietämätön.»
»Minäkin olen aina elänyt maalla ja olen kovin tietämätön», sanoi
Pepita singahduttaen veitikkamaisen katseen suurista silmistään,
»mutta minä voin tehdä kaikki, mihin minulla on halua. Muut eivät sitä
voikaan.»
Pepitan mielestä Manuelo oli ikävä ja väsyttävä, ja hän toivoi, että
mies pian menisi tiehensä, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan viipyi
kaikenlaisilla tyhmillä verukkeilla. Mitä enemmän tyttö sai hänet
ymmälle, sitä enemmän nuori mies lumoutui. Hänelle oli melkein kylliksi
vain seisoa ja tuijottaa tyttöön ja kuunnella tämän ääntä hänen
jutellessaan muille. Tuo tyttö oli niin hurmaava, hän piti päätään
niin ryhdikkäästi kuin olisi ollut ylhäissyntyinen nainen eikä mikään
maalaistyttö!
Kun eräät ohikulkevat, jotka olivat muita rohkeampia, tekivät kyllin
kuuluvasti huomautuksia hänen kauneudestaan, ei se häntä vähääkään
häirinnyt, ikäänkuin se ei olisi häntä koskenutkaan. Oliko mahdollista,
että joku tyttö saattoi olla välittämättä siitä, että oli niin kaunis?
Mutta luulottelu, ettei hän siitä välittänyt, oli suuri erehdys. Hän
välitti siitä paljon.
Aina pienestä lapsesta asti hän oli kuvastimenkappaleessaan ja lähteen
vedessä nähnyt kauniit kasvonsa vienoille rusoposkineen ja pehmeine
huulineen, mustat kosteat silmät ja otsaa kaartelevat lapselliset
kiharat. Hän oli myöskin aina kuullut, että oli kaunis, ja vanhemmaksi
tultuaan hän oli huomannut jotakin muutakin, nimittäin sen, että
hänellä oli kauneuttaankin valtavampi voima — voima, jota ihmiset
tuskin yrittivät vastustaa. Hän ei itse tiennyt sille mitään nimeä eikä
vähimmässäkään määrässä sitä ymmärtänyt. Usein hän sitä ihmetteli ja
usein hän tunsi salaista, lapsellista pelkoa, että paholaisella oli
siinä jotakin osaa, varsinkin kun hän ilman pienintäkään ponnistusta,
vain syrjässä seisoen ja katsellen muita, pienellä hymyllä oli esiin
loihtinut tyhmiä lemmenpurkauksia, jotka häntä suorastaan tympäisivät.
Sellaiseen ei kyennyt Dolores eikä Maria eikä Isabella, vaikka hekin
olivat kauniita. Ja vaikka he olivat kauniita, täytyi heidän luoda
silmäyksiä ihailijoihinsa, nauraa, tanssia ja haastaa tullakseen
huomatuiksi, kun hänen sitävastoin vain tarvitsi olla Pepita.
Kun hän myöhään sinä iltana istui Josén kanssa puutarhassa, missä ilma
oli raskas jasmiinin-, oranssin- ja sitruunankukkien tuoksusta, teki
hän tälle paljon kysymyksiä härkätaisteluista. Se oli varmaan jotakin
suurenmoista katseltavaa — sellainen ihmispaljous, niin koreita värejä,
tenhoavaa musiikkia! José osasi kuvailla niitä paremmin kuin Manuelo.
Hänen täytyi kertoa hänelle kaikki, mitä niistä tiesi.
Hän kuvaili niin hyvin kuin taisi, ja hitaasta esitystavastaan
huolimatta hän loihti sisarensa silmien eteen varsin jännittävän
taulun. Tai pikemminkin se oli tytöstä jännittävä, kuten kaikkien
näiden päivien uutuudet. Kun José ennen isoäidin ja Pepitan tuloa oli
ollut tekemässä pieniä valmistuksiansa heidän vastaanottamisekseen,
oli hän pistäytynyt parissa härkätaistelussa eikä mikään yksityiskohta
ollut jäänyt hänen miettiväiseltä luonteeltaan huomaamatta. Hän muisti
kaikki, se José.
»Mutta sinä saat tulla sinne», sanoi hän. »Sinä saat ensi kerralla
käydä itse katsomassa. Ensi viikolla taas on härkätaistelu. Me menemme
sinne ja otamme Jovitan mukaamme.»
Pepita löi ihastuksesta käsiänsä yhteen. Hän hypähti ylös ja pyörähti
muutaman tanssiaskeleen lapsellisessa ilossaan.
»Mikä onni!» huudahti hän. »Siitä tulee ihanaa! Ehkä sinne saapuu
kuningas ja kuningatarkin!»
»Sinä saat nähdä Sebastianon», sanoi José vakavasti.
»En välitä Sebastianosta», tuiskahti Pepita vallattomasti.
»Et välitä hänestä?» ihmetteli José hämmästyneenä.
»Et välitä Sebastianosta! Mitä tarkoitat?»
Pepita kohautti olkapäitänsä.
»Ne puhuvat hänestä liian paljon», vastasi hän, »ja hän on liian
itserakas. Hän luulee, että kaikki naiset ovat häneen rakastuneita ja
että maalta tullut tyttö ei käsitä mitään ja kuolee rakkaudesta, kun
vain saa hänet nähdä.»
»Sitä minä en tiennyt», virkkoi José hämillään. »En ole koskaan kuullut
kenenkään niin sanovan. Häntä mainitaan kunnon mieheksi.»
»Minäkään en ole koskaan kuullut kenenkään sitä sanovan», vastasi
Pepita ivallisesti, »mutta minä tiedän sen. Olen varma, että hän on
tyhmä ja itserakas.»
Tämä huomautus sai Josén aivan ymmälle ja antoi hänelle aihetta pitkään
ja syvälliseen mietiskelyyn, vaikkei hän kuitenkaan päässyt mihinkään
muuhun tulokseen kuin siihen, että se oli vain Pepitan oikkuja. Hän
melkein arasteli mainita, että hänellä oli ollut kunnia tavata tuo
suurenmoinen sankari kilpakentän ulkopuolella, vieläpä saada puhuakin
hänen kanssaan ja kuulla hänen puhuvan, kun hän seisoi ihailijajoukon
ympäröimänä eräässä kahvilassa. Tämän uutisen hän oli säästänyt
Pepitallc kerrottavaksi, mutta nyt hänestä tuntui, että oli paras
säästää sitä vielä vähän kauemmin.
Mutta kun härkätaistelun päivä tuli, ei ollut mahdollista sitä enää
salata.
Oi tuota ihmeellistä, tuota alusta loppuun ihanaa päivää! Pepita oli
ylhäällä jo aamunkoitteessa ja lauleskeli. Jovitan täytyi levätä, jotta
olisi parhaalla tuulellaan ja nauttisi juhlallisuuksista tärvelemättä
niitä torailulla. Pepita ei kaivannut lepoa — hänen pienet jalkansa
tanssivat hänen liikkuessaan.
Valmistaessaan aamiaista hän haastoi taukoamatta Josén kanssa kysellen
häneltä tuhansia asioita. Kaikki lisäsi hänen iloansa. Taivas oli
kirkkaan sininen, ja kevyt tuulonen teki lämmön siedettäväksi; linnut
lauloivat niin että niiden kurkut olivat haljeta, kasvit puutarhassa
näkyivät peittyneen uusilla kukkaröykkiöillä hilpeyttääksensä pientä
maailmaa heidän ympärillään. Ylhäällä Pepitan ullakkokamarissa oli
hänen juhlapukunsa levitettynä vuoteelle, ja hänen pienet uudet
kenkänsä olivat lattialla. Hän oli katsellut niitä kuunvalossa joka
kerta, kun hän yöllä heräsi. Vuosi sitten ei hänelle olisi ollut
mahdollista omistaa niin kauniita kapineita, ei niistä edes uneksia,
mutta tässä uudessa lumoavassa elämässä näytti kaikki mahdolliselta.
Ja kuinka hurmaava hän pukeuduttuaan olikaan! Hänen ruusunväriset
kasvonsa hehkuivat ja hymyilivät, tenhoavasti säteilivät sametinmustat
silmät, ylpeästi hän keikautti pientä tummatukkaista päätänsä, johon
oli kiharaisen hiussolmun sivuun pistetty loistava kukka. Jovita
töllisteli suu ammollaan ja melkein huudahti — hänen tapoihinsa ei
kuulunut vapaaehtoisesti ilmilausua mitään hyväksymistä, ja hän
ei pitänyt ihmisistä, jotka nuorille tytöille kehuskelivat näiden
kauneutta. Mutta José katseli sisartaan kuin tämä olisi ollut
harvinainen troopillinen lintu, joka äkkiä oli lentää pyrähtänyt
taloon. Hän tirkisti kerran toisensa perään ja väänteli viiksiänsä,
samalla kun hänen usein jäykänlaiset piirteensä lämpenivät.
»Niin, niin», sanoi hän, »kaikki on mainiota ja puku on kaunis. Kukaan
muista tytöistä ei ole hienompi. Ei edes Candida...»
Pepita nauroi. Candidaa oli heidän entisessä kotikylässään pidetty
suurena kaunottarena. Mutta Pepita tiesi olevansa kauniimpi kuin
Candida.
José nauroi myöskin, vaikka tuskin tiesi miksi. Sitten hän melkein
varovasti ja epävarmasti otti esille korean viuhkan — huokeahintaisen,
mutta heleävärisen.
»Kas tässä...» aloitti hän.
Pepita otti sen häneltä ja avasi sen nopealla ranteen liikkeellä.
Toisella puolen oli kuva, joka esitti komeata, uljasta miestä rikkaasti
koristellussa puvussa.
»Hän on Sebastiano», sanoi José arastellen.
Pepita nyökkäsi ja hymyili.
»Sen tiesin», vastasi hän. »Minä tiesin, että hän näyttäisi
tuollaiselta.»
»Kukaan muu ei voi kaataa härkää sillä tavalla kuin hän», virkkoi José.
»Minun puolestani hän saa niitä kernaasti kaataa», vastasi Pepita ja
löyhytteli viuhkallaan mitä siroin ja tutkimattomin ilme kasvoillansa.
Matka Plaza de Torosille oli Pepitasta melkein yhtä ihana kuin
härkätaistelu. Laajat ihmislaumat, jotka kaikki tulvivat samalle
taholle, kaikki parhaissa pukineissaan ja parhaalla tuulella nauraen,
tuuppien toisiaan, haastaen sekä vaihtaen tervehdyksiä tai leikillisiä
lauseita; upeat vaunut, jotka vierivät ohitse kuljettaen hienoja
naisia ja herroja; vanhat ränstyneet yhteis- ja raitiovaunut ja muut
ajovehkeet, joiden matkustajat olivat paljoa hilpeämpiä kuin noissa
komeammissa ajopeleissä istuvat; muulien kellojen kilinä, ajajien
huudot, ruoskanläiskähdykset, päiväpaiste, värit, vieläpä tomukin —
kaikki kohotti hetken jännitystä.
Kun he olivat raivanneet tiensä tungoksen lävitse, tuntui taas
kuin tuona ensimmäisenä sunnuntaina puistossa: päät kääntyivät ja
huudahduksia kuului Pepitan ohi kulkiessa. Ja miten olikaan, José
näkyi olevan tunnetumpi kuin hän itsekään oli luullut, sillä niin
monet häntä tervehtivät. Asian todellinen laita oli se, että ne, jotka
olivat nähneet nuoren tytön, olivat jutelleet hänestä keskenään ja
muiden kanssa, ja heidän helposti syttyvä espanjalainen luonteensa oli
ilmiliekissä. Ja ne, jotka eivät olleet häntä nähneet, vaan kuulleet
hänestä puhuttavan, olivat yhtä innokkaita kuin nuo onnellisimmatkin.
Häntä oli niin elävästi ja vaikuttavasti kuvailtu kerta toisensa
perään, että monet tunsivat hänet »Josén kauniiksi sisareksi».
Niin he häntä nimittivät, — Josén kauniiksi sisareksi. Hän kuuli
sen ainakin puolisen tusinaa kertaa, muttei edes kohottanut pitkiä
silmäripsiänsä. Hän oli niin tottunut ihailuun, että tuskin huomasi sen
häntä koskevankaan; eikä häneen tehnyt pienintäkään vaikutusta, vaikka
hän istuessaan härkiä katselemassa tiesi rohkeiden tai kaihoavien
silmien väijyvän hänen kasvojansa ja vaikka lakkaamatta tehtiin
yrityksiä hänen huomionsa herättämiseksi.
Se oli kaikkien mielestä ihana päivä. Nähtiin komeita härkiä ja
upeita pukuja, ja taistelijat olivat parhaimmillaan. Katselijatkin
olivat mitä parhaimmalla tuulella — pienellä vilvoittavalla viimalla
oli ehkä osansa siinä. Kaikki huvitti heitä, he paukuttivat hurjasti
käsiänsä, huusivat ihastuksesta tai rohkaistakseen härkiä samoin kuin
toreadorejakin. Yleisön hienompi osa oli kallisarvoisissa pukimissa;
kauniit naiset katselivat innostuksesta loistavin silmin härkiä,
jotka kantoivat heidän värejänsä silkkisissä ja kiiltokultaisissa
nauharuusuissa, tuhannet koreat viuhkat liehuivat kuin perhosparvi ja
soitonsäveleet täyttivät ilman.
Pepita istui kuin lumoavassa unessa. Väri vaihteli hänen poskillaan
ja ihastus säteili hänen silmistänsä. Hän oli espanjalainen tyttö
eikä niin paljoa aikaansa edellä, että kauhun silmänräpäykset hänen
edessään tapahtuvassa huvissa olisivat voineet himmentää sen tenhoa
ja jännitystä Totta puhuen hän unohti kokonaan Sebastianon eikä
edes tuntenut häntä uljaan jonon komeudessa: niin kiintynyt hän oli
loistavaan näytelmään.
Mutta kun härkä oli surmattava, oli se toista. — Juuri vähää ennen hän
oli huomannut Manuelon vieressään — kyllin lähellä, jotta tämä voi
häntä puhutella. Manuelo oli nähnyt hänet ja hetki hetkeltä käynyt yhä
levottomammaksi, kunnes vihdoin oli kiinnittänyt itseensä Josén ja
Jovitan huomion, ja ensi sanansa Pepitalle hän lausui riemuhuutojen ja
kättentaputusten kaikuessa.
»Sebastiano!» sanoi hän. »Tuolla on Sebastiano!»
Pepita kääntyi katsoakseen osoitettuun suuntaan. Kuinka ylpeänä ja
huolettoman näköisenä hän kulkikaan eteenpäin varmoin joustavin
askelin, kuinka ryhdikkäästi hän kohotti päätänsä ja hartioitansa,
kuinka hänen kulta- ja hopeanauhansa kimaltelivat ihmisjoukon
huudellessa hänelle ikäänkuin lemmekkäässä hurmassa! Häntä palveltiin,
hän oli kansan epäjumala. Niin, viilsipä Pepitankin kylmää sydäntä. Hän
tunsi sen sykkivän nopeammin. Olla noin ylväs ja rohkea ja voitokas —
olla kaiken keskipisteenä — kyetä herättämään näin ääretöntä riemua
— siinä oli sentään jotakin. Ja kaunis hän myöskin oli, vaikkei
Pepita siitä muutoin välittänyt, paitsi että näki sen lisäävän hänen
voittojaan ja tekevän ne täydellisemmiksi. Hänen miellyttävä tapansa
liikuttaa kookasta vartaloansa, hänen tummat, eloisat kasvonsa
intohimoisine andalusialaisine silmineen, joiden syvyyttä enensi
pitkien mustien ripsien varjo, jalan kaartuminen ja jäsenten kauniit
liikkeet — kaikki tuo oli omiaan tekemään hänet poikkeukseksi vähemmän
onnellisten kuolevaisten joukossa. Mutta omistaa tuo ja lisäksi olla
koko innostuneen kansan epäjumala — se oli kyllä elämisen arvoista.
Jos ollenkaan välitti miehistä, jollei pitänyt heitä ikävinä, jos
oli typerä — niinkuin Sarita — ja salli itsensä hurmata, oli tuossa
kaikessa toki jotakin, mikä saattoi viehättää.
»Tuolla on Sebastiano», virkkoi José.
Mutta Sebastiano puhui kisojen esimiehelle. Hän kohotti kiiltävän
miekkansa ja lausui sanottavansa kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.
Pepita kuunteli hänen puhuessaan. Ja sitten alkoi esityksen jännittävin
kohta. Sebastianon tehtävä ei ollut mitään lapsenleikkiä. Hurja musta
sonni, joka mulkoili häneen palavin silmin ja pää alas työnnettynä,
mylvi raivosta repiessään sarvillaan maata ja paiskellessaan sitä
tomupilvenä ympärilleen, oli taitavan ja uljaan vastustajan arvoinen.
Se oli vihainen, häijynilkinen, salakavala sonni. Picadorien ja
banderillerojen härnäily oli jo kiihoittanut sen raivoon, ja sitä
täytyi vartioida, tutkia, ärsyttää ja viekoitella. Ainoatakaan
sen liikettä ei saanut päästää silmistä eikä pitää vähäpätöisenä
— tarvittiin varovaisuutta, nopeutta, suurenmoista rohkeutta ja
joustavinta valppautta.
Millainen näytelmä se olikaan! Hurja kamppailu eläimen viekkauden,
voiman ja villiyden sekä inhimillisen rohkeuden, taidon ja
harkitsemisen välillä! Uljas ja notkea mies lepäsi tuskin
silmänräpäystäkään: hän syöksyi eteenpäin kieputtaen koreata viittaansa
taisteluhaasteeksi sonnille, heiluttaen miekkaansa, leikkien kuolemalla
ja vaaralla, mutta välttäen molemmat vastustamattomalla notkeudella ja
nopeudella, mikä oli ihmeellistä katsella ja kiihoitti yleisön uusiin
riemun ja ihastuksen huutoihin. Vanha Jovitakin havahti innostukseen,
joka muistutti hänen kauvan sitten paenneen nuoruutensa päivistä. José
ja Manuelo huusivat muiden mukana, ja Pepita tunsi jälleen — tunsi
entistä voimakkaampana — äkillisen vihlauksen ja sydämentykytyksen.
Vihdoin leikki läheni loppuansa; millä uljaalla harppauksella sankari
syöksähtikään antamaan viimeisen kunniakkaan iskun! Toista ei tarvittu:
härkä horjui, vavahti, putosi etunojoon polvilleen ja kellahti
kyljellensä. Sebastiano seisoi suorana, loistavana, huolettomana ja
taaskin voittajana, ilman kajahdellessa paukkuvista kättentaputuksista.
»Nyt olette hänet nähnyt», huudahti Manuelo Pepitalle, »te olette
nähnyt Sebastianon!»
»Niin», vastasi tyttö hiukan hengästyneenä, »minä olen nähnyt hänet».
Ja juuri kun hän puhui, tiesi hän, että Sebastianokin oli nähnyt hänet;
hän tiesi sen ennenkuin Manuelo vielä kerran kovin innostuneena lausui:
»Hän katsoo tännepäin... katselee meitä... teitä!»
Se oli aivan totta. Jokin oli vetänyt hänen huomionsa sille riville,
missä he istuivat, joku huuto — tai kuka tietää? — joku hieno
magneettinen voima. Sebastiano käänsi päänsä nopealla liikkeellä ja
hänen silmänsä sattuivat ja kiintyivät heti loistaviin kasvoihin, jotka
hehkuivat kuin kaunis kukka muiden vähemmän kukoistavien kasvojen
joukossa.
»Hän katselee sinua, Pepita», sanoi José.
»Hän katselee sinua ja Jovitaa», vastasi Pepita nauraen ja käänsi
kasvonsa pois.
Mutta sitä ennen oli Sebastiano ne kyllä nähnyt. Se oli sallimus.
Niin, sen hän tiesi. Hän oli usein ollut rakastunut, hänellä oli ollut
romanttisia seikkailuja, mutta hän oli aina ollut vastaanottajana
ja muut antaneet. Hän oli aina pysynyt Sebastianona, jumaloituna
sankarina. Ja nyt hän seisoi katsellen viuhkan puolittain kätkemää
pientä päätä ja unohti hetkiseksi, missä oli, ja että kansa yhä
riemuitsi ja mielipuolten tavoin paukutti hänelle käsiänsä.