Oli vienyt Josélta pitkän ajan ja tuottanut hänelle paljon puuhaa,
kun hän vanhaa isoäitiänsä ja Pepitaa varten asetti kuntoon pienen
asunnon Madridin ulkopuolella, jonne hän vihdoin riemulla saattoi
heidät kuumana kesäpäivänä, viiniköynnösten ja oliivipuidenkin lehtien
ollessa tomun peittäminä. Se oli hänelle ollut iso homma, koska hän
luonteeltaan oli hyvin hiljainen ja säyseä sekä yhtä hidas kuin hän
oli hyvä ja uskollinen Pepitaa ja isänsä äitiä kohtaan. Hänellä oli
iso ja voimakas ruumiinrakennus, ja sydänkin oli suuri ja avara.
Hän oli, kuten sanottu, hiljainen ja hidas — kaikessa muussa paitsi
puusepäntyössään. Ammattityönsä hän teki sekä nopeasti että hyvin, jopa
oivallisestikin, sillä tähän hänellä oli ollut halua ja taipumusta aina
siitä asti, kun hän pienenä poikana alkoi ahertaa enonsa viinitarhassa,
viljellä hänen vainioitaan ja ruokkia hänen kotieläimiään.
Hänen enoansa pidettiin naapurien kesken rikkaana miehenä, mutta kun
hänen sisarensa ja tämän mies kuolivat jättäen jälkeensä kaksi lasta,
Josén ja Pepitan, ilman ropoakaan perinnöksi ja ilman ketään muuta
hoitajaa kuin hän itse ja näiden isänäiti, joka jo oli vanha nainen,
joutui kuorma viimemainitun harteille, sillä eno ei tehnyt mitään muuta
heidän puolestaan kuin että silloin tällöin vastahakoisesti antoi
heille hiukan vihanneksia tai maahan varisseita hedelmiä. On kyllä
totta, että kun José tuli kyllin vanhaksi työskennelläkseen vainioilla,
hän antoi pojalle työtä; mutta hän maksoi hänelle huonosti, ja kohtelu
oli vielä kehnompaa: nuorukainen sai huonoa ruokaa, kuuli vihaisia
sanoja ja usein tuli hänen osakseen iskujakin, joita poloinen ei
ansainnut. Siitä johtui, että José työssään käydessään vähitellen teki
suunnitelman jättää tämän kaiken ja hankkia toisen kodin itselleen,
pienelle sisarelleen ja vanhalle isoäidilleen.
Hän tiesi, että se kävi päinsä vain yhdellä tavalla — jos hän voisi
päästä seutuun, missä hänen ainoa lahjakkuutensa kenties voisi olla
hänelle suuremmaksi hyödyksi kuin pienessä kurjassa maakylässä — jos
hän voisi päästä paikkaan, missä oli enemmän ihmisiä ja missä työstä
maksettiin runsaammin.
Siellä, missä kuningas ja kuningatar asuivat, täytyi tietysti olla
enemmän rahaa, ja siellä voisi saada enemmän työtä ja paremmat
elämismahdollisuudet. Tämän tuuman oli padre Alessandro, kylänpappi,
hänelle ensiksi ehdottanut. Tämä padre oli hyväluontoinen ja hilpeä
vanhus, joka kauan sitten oli nähnyt vähän maailmaakin; ja siitä ehkä
johtuikin, ettei hän koskaan ollut kovin ankara ripille tullutta
syntis-parkaa kohtaan; ja toisinaan hän saattoi antaa jonkun hyvän
neuvonkin. Hän oli aina ollut ystävällinen Josélle, ja kun Pepita
päivä päivältä tuli kauniimmaksi, oli hän usein puhunut tytöstä
vanhalle Jovitalle ja sanonut hänelle, että hänen oli opetettava
pojantyttärelleen kaikki mitä taisi sekä hyvin vartioitava häntä.
Olipa hau kerran, kun tyttö tuli sisälle vasullinen viinirypäleitä
pienen päänsä päällä, posket punottaen kuumuudesta Ja musta tukka
kiemuroiden kosteina kiharina otsalla — niin, silloin hän oli tehnyt
sen maailmallisen huomautuksen, että näin kauniilla nuorella tytöllä
pitäisi olla joitakin iloisempia tulevaisuudentoiveita kuin kovassa
työssä niukalla ravinnolla uurastaminen, mikä vanhensi ihmistä ennen
aikojansa eikä jättänyt mitään hauskoja muistoja elämän tieltä.
Mutta hän sanoi sen ainoastaan Jovitalle, ja Jovita vain tuijotti,
sillä hän ei ollut koskaan ajatellut, että maailmassa voisi olla muuta
kuin kovaa työtä ja köyhyyttä. Ja mitäpä kauneus hyödytti? Tekihän
vain luultavammaksi että joku iloinen nuori vetelehtijä olisi tyttöön
rakastuvinaan ja sitten vihkimisen jälkeen jättäisi hänet toimitta maan
kaikki työt kodissa ja hankkimaan ruokaa nälkäiselle lapsilaumalle.
Sellaista hän kyllä usein oli nähnyt. Eikö niin ollut käynyt Pepitan
äidin, joka kuoli kahdenkolmatta vuoden iässä työstä ja kovasta
kohtelusta melkein loppuun kuluneena kuin vanha akka?
Mutta sitte kun padre Alessandro tapasi Josén, jutteli hän tämänkin
kanssa Pepitasta, joskin vain ikäänkuin tilapäisesti muiden ainesten
lomassa.
»Hänen tulisi mennä naimisiin jonkun kunnon miehen kanssa, joka voisi
pitää hänestä huolta», sanoi hän. »Jos sinä muutat Madridiin, tulee
hänellekin paremmat olot.»
Ja kaiken lopuksi tuli, että pitkien, tarkkojen suunnittelujen, monien
toivomusten, paljon pelon ja useamman kuin yhden pettymyksen jälkeen
koitti päivä, jolloin enon täytyi mielipahakseen menettää parhain ja
kärsivällisin työntekijänsä. Kurja mökki oli nyt tyhjänä, ja José,
Pepita ja Jovita olivat uudessa maailmassa.
Ja millaiselta se uusi maailma heistä näyttikään! Padre Alessandron
ja erään tämän ystävän välityksellä José sai tuottavaa työtä, ja
hänestä tuntui, että hän kädenkäänteessä oli tullut rikkaaksi. Ja mökki
vankkoine seinineen ja kattoineen, siistine huoneineen ja pienine
puutarhoineen oli heidän entiseen hökkeliinsä verrattuna oikea palatsi.
Mutta ensimäisinä päivinä Jovitan oli vaikea sopeutua uusiin oloihin
Että ei tarvinnut tehdä mitään raskasta työtä, että oli riittävästi
ruokaa ja kaikki niin mukavaa, se oli hänestä luonnotonta ja ikäänkuin
jotakin suurta onnettomuutta ennustavaa.
Niin ei kuitenkaan ollut Pepitan laita. Nuoruuden koko ilo, kaikki sen
riemut ja toivomukset täyttivät hänen sydämensä. Olla niin lähellä
suurta tenhoavaa kaupunkia, pian saada nähdä kaikki sen ihanuudet,
kulkea sen kaduilla, ottaa osaa sen huhuiltuihin huvituksiin — tuo oli
korkein onni. Jos hän ennen oli ollut kaunis, tuli hän nyt kymmentä
kertaa kauniimmaksi. Hänen säteilevät silmänsä avartuivat ilosta ja
ihmettelystä, kepeät jalat liikkuivat melkein tanssiaskelin, hipiä oli
heleä kuin Damaskon ruusu. Jokainen päivä toi hänelle uusia viattoman
ilon aiheita.
Kun José iltasin tuli kotiin työstään, asettui Pepita hänen
viereensä istumaan ja kyseli häneltä tuhansia seikkoja. Oliko hän
nähnyt palatsin? — oliko nähnyt kuninkaan tai kuningattaren? — mitä
puuhailivat kaikki ihmiset? — olivatko kaupungin puistot kauniit? Ja
sitten hän väliin otti kitaransa, joka oli kuulunut hänen iloiselle
isälleen tämän iloisimpina päivinä, ja istuskeli ulkona pienessä
puutarhassa viiniköynnösten, sitruunapuiden ja oleanderien keskellä
soittaen ja laulaen toisen laulun toisensa perästä Josén poltellessa ja
lepäillessä, ihmetellessä ja iloitessa sisarestansa. Tuntui siltä kuin
Pepita olisi perinyt isän kaiken hilpeyden ja vilkkauden. José ei siitä
ollut saanut mitään osalleen, ja kun hän oli hidas ja yksinkertainen,
oli tyttö aina ollut hänelle ihme ja tuottanut hänelle omituista
huvia. Sisar oli oikeastaan ollut hänen elämänsä ainoa ilo, ja hänen
itsepäisyytensäkin viehätti häntä. Hän antoi sille aina perään ja oli
tyytyväinen. Pepitahan oli kerran uhmannut enoakin, kun kukaan muu
ei ollut sitä tohtinut. Hän oli keikauttanut pientä päätänsä, mennyt
häntä vastaan ja näyttänyt niin kauniilta vihansa puuskassa, että vanha
saituri ensi kertaa elämässään aivan lannistui ja senjälkeen aina oli
kohdellut häntä tavallaan kunnioittavasti, vieläpä sanonut eräälle
naapurille, että »poika oli tyhmeliini, mutta tyttönen sensijaan niin
viehättävän veikeä».
Kaikissa suunnitteluissaan oli José ennen kaikkea ajatellut Pepitaa.
Madrid oli hänestä kuin jonkinlainen kehys Pepitalle, pieni, siisti ja
mukava tupa oli Pepitan koti, ruusuja ja sitruunankukkia hän pitäisi
tukassaan; komeiden viiniköynnösten alla hän istuisi iltasin soitellen
kitaraansa. Josén palkka riittäisi hankkimaan tytölle mukavuutta ja
siroja yksinkertaisia vaatteita. Ja sitten saisivat kaikki nähdä,
kuinka kaunis hän oli, ja kun hän meni kirkkoon tai veljensä ja Jovitan
kanssa Pradolle tai Paso de la Virgen del Puertolle, tirkistelisivät
ihmiset häntä ja juttelisivat keskenään hänen ihanuudestaan; ja kaikki
tämä ehkä aikaa myöten päättyisi hyvään avioliittoon. Joku kunnon mies
rakastaisi Pepitaa ja tämä saisi oman kodin, missä hän hyörisi iloisena
päivät pitkät. Oli ainoastaan yksi este tämän oivallisen tuuman tiellä,
vain yksi pieni este — Pepita itse.
Omituista kyllä, Pepita tunsi piintynyttä vastenmielisyyttä avioliittoa
kohtaan. Hän oli jo aikaisin ilmoittanut aikovansa jäädä naimattomaksi,
ja kotikylänsä nuoria miehiä, jotka olivat tahtoneet häntä kosiskella,
hän oli kohdellut tylysti ja halveksivasti. Tietäen rakkaudesta
yhtä vähän kuin sulaton linnunpoika hän oli kylmäkiskoisuudessaan
viattoman julma. Hän ei koskaan yrittänyt tilannetta lieventää. Hän oli
kyllä valmis tanssimaan, nauramaan ja laulamaan, mutta kun hän näki
herättäneensä hellempiä tunteita, oli hän rehellisyyden perikuva.
»Miksi minä teitä kuuntelisin», oli hän sanonut useammin kuin kerran.
»Minä en pidä teistä. Te ette miellytä minua. Koska tahdotte minua
kanssanne avioliittoon, niin minä kammoan teitä. Menkää tiehenne ja
kosikaa jotakuta toista.»
Ja Josélle hän sanoi:
»Minä en tahdo mennä naimisiin. Tahdon jäädä sinun luoksesi, täällä kun
olen onnellisin. Tytöt, jotka menevät avioliittoon, tulevat rumiksi
ja onnettomiksi. Heidän miehensä eivät rakasta heitä, heidän täytyy
ahertaa työssä kuin orjat, hoitaa kotia ja lapsia. Katso Tessaa! Hänen
miehensähän oli ihan hullu hänen peräänsä. Nyt hän tähystelee Juanitaa
ja lyö Tessaa, jos hän valittaa. Ja emmekö molemmat muista, kuinka
äidillemme kävi? Minä en tahdo koskaan rakastaa ketään enkä koskaan
mene naimisiin. Rakastakoot minua, jos ovat niin typeriä, mutta minä
haluan olla rauhassa. En välitä ainoastakaan miehestä.»
Totta puhuen José tiesi, että muisto äidin onnettomuudesta ja Jovitan
kertomukset olivat kaiken tämän pohjana. Kauhistuen hän itsekin
muisti nuo onnettomat vuodet heidän aikaisimman lapsuutensa ajalta —
äidin suuret, kauniit, surulliset silmät sekä heidän iloisen, komean
isänsä ja tämän huolettoman julmuuden ja raakuuden. Kuinka monta
kertaa he, José ja Pepita, olivatkaan ryömineet iltasilla johonkin
ullakon nurkkaan ja kuulleet äidin nyyhkytykset ja monesti iskujen
läiskähdykset ja kiroukset, joita satoi hänen päällensä senvuoksi,
ettei hän enää ollut kaunotar ja että oli muita kaunottaria, jotka
tuhlasivat hymyjään pulskille miehille, sekä vapaille että avioliiton
kahleilla sidotuille. Oli kovin kiusoittavaa kauniille miehelle —
niin hän ajatteli — saapua likaiseen kotiin, sitte kun oli pitänyt
hauskaa muualla, ja pakosta joutua tuijottamaan köyhyyttä kasvoista
kasvoihin ja katselemaan repaleisia lapsia ja vaimoa, jolla oli suuret,
itkettyneet silmät. Niin, Pepita ja José muistivat kaiken tämän, ja
Pepitan luonteeseen se oli jättänyt ihmeellisiä merkkejä.
Nuori kun oli, hän oli herättänyt kiihkeitä intohimoja useammassa
kuin yhdessä sydämessä, ja parissa tapauksessa olivat kosijat olleet
paljoa paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän — joukossa oli
ollut rikkaan maanviljelijän ainoa poikakin, joka olisi voinut valita
itselleen paljoa ylväämmän puolison kuin tuon pienen ynseän kaunottaren
ja jonka vanhemmat mitä ankarimmin paheksuivat hänen mielettömyyttänsä
ja vihdoin lähettivät hänet Sevillaan. Mutta sitä ennen oli Pepita
häikäilemättä polkenut hänet pienillä jaloillansa maahan.
»Minä inhoan teitä enemmän kuin ketään niistä muista», sanoi hän ja loi
häneen isot, rehelliset silmänsä, kun hän paljasti hurjan raivonsa.
»Menkää tiehenne ja naikaa se tyttö, jonka isänne on teille valinnut —
jos hän teistä huolii. Heidän ei enää tarvitse minua pelätä eikä minua
panetella. Minä en huoli teistä. En voi sietää teitä lähelläni.»
Josén päähän ei koskaan pälkähtänyt valitella tytön käytöstä, mutta
Jovitan maailmallisten etujen vaisto tällä kertaa loukkaantui, eikä hän
epäröinyt lausua paheksumistansa.
»Eihän tässä Jumala nähköön kiirettä ole», sanoi hän, »mutta tämä
on tilaisuus, josta kuka tyttö tahansa voisi ylpeillä. Mutta kun on
sellainen houkkio! Niinhän se aina on. Sitten tulee joku, joka ei ole
minkään arvoinen, ja silloin tyttö tulee hulluksi, kuten muutkin, ja
juoksee kylläkin kärkkäästi hänen perässään.»
»Minäkö!» huudahti Pepita, joka seisoi ovella. »Minäkö?» Ja hän avasi
mustat silmänsä vihasta ja hämmästyksestä.
»Niin, juuri sinä», vastasi Jovita. »Ja sinun käy vielä kymmentä kertaa
pahemmin kuin kenenkään muun. Tytöt, jotka mielestään ovat liian
hyviä puhuteltaviksikin, ovat aina helpoimmat hupsuttaa, kun tapaavat
mestarinsa. Kun hän vain tulee, niin sinä putoat kuin kypsä rypäle.»
»Hän ei koskaan tule», sanoi Pepita, »ei koskaan!» Eikä hänen
kasvoillaan näkynyt epäilyksen vilahdustakaan — ei mitään muuta kuin
närkästystä Jovitan pahantuulisuudesta. »Minä en pelkää miehiä. Ne ovat
kaikki tyhmiä. Ne luulevat saavansa kaikki, mitä tahtovat, eivätkä
saakaan mitään. Heidän täytyy ensin kysyä, ja tytöt voivat vastata
kieltävästi. Silloin he tulevat onnettomiksi, kerjäävät ja rukoilevat,
kunnes heihin kyllästyy. Jos joku antaisi minulle kieltävän vastauksen,
en totisesti sallisi heidän nähdä, että se minua katkeroittaa. He
saisivat luulla, etten siitä vähääkään piinaisi.»
»Et sinä aina vastaa kieltävästi», murisi Jovita. »Odotahan, vielä
tulee päivä, jolloin vastaat myöntäen. Silloin teet sen kylläkin
mielelläsi. Sellaisia ovat naiset.»
Hurmaava pieni hymy värähdytti Pepitan huulia ja laajeni hänen
silmiinsä asti.
»Minä en ole mikään nainen», virkkoi tyttö ja katsahti päiväpaisteiseen
viinitarhaan. »Sen sanoi hän itse. Filippo sanoi: 'te ette ole nainen
— te olette velho, eikä kukaan voi liikuttaa sydäntänne tai voittaa
teitä'. Minä tahdon olla velho.»
Omassa mielessään hän oli pitänyt enemmän näistä sanoista kuin
mistään aikaisemmin kuulemistaan ihailevista lauseista. Hän kuuli
kernaasti, että oli voittamaton ja kaikelta vaaralta turvassa — että
oli velho, vapaa kaikesta tuollaisesta onnettomasta hupsuudesta ja
siis voittamaton. Niin, se miellytti häntä. Ei ollut hänen syynsä,
että miehet rakastuivat häneen. Hän ei heitä siihen kehoitellut. Ei
ensinkään. Hän ei koskaan sallinut heidän tulla lähelle tai itseään
koskea — hän ei milloinkaan suonut heille helliä silmäyksiä tai sanoja
Hän vain nauroi ja oli Pepita — siinä kaikki. Hänessä ei siis voinut
olla syytä.
Ja kuitenkin oli hänen pieni sydämensä lämmin. Hän rakasti hartaasti
Joséta — hän piti Jovitasta, hän helli pieniä lapsia ja eläimiä,
ja nekin suosivat häntä. Vanhat ukot ja akat rakastivat häntä
hänen yksinkertaisen, melkein lapsellisen hyväntahtoisuutensa ja
avuliaisuutensa vuoksi, hän kun aina oli valmis auttamaan niitä, jotka
tarvitsivat hänen nuorta voimaansa tai hänen iloista hilpeyttänsä.
Ainoastaan niille miehille, jotka tarjosivat hänelle rakkautta, hän ei
osoittanut mitään myötätuntoa. Sillä hän ei näitä asioita ymmärtänyt.