Pienessä huoneessa. johon minä astuin, oli jokseenkin pimeä, enkä heti
voinut huomata siinä Asjaa.
Kääriytyneenä pitkään saaliin hän istui tuolilla akkunan ääressä, pää
poispäin käännettynä ja melkein kätkettynä, niinkuin säikähtynyt
lintunen. Hän hengitti pikaisesti ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hän
kävi sanomattomasti minun säälikseni. Minä astuin hänen luoksensa. Hän
käänsi vielä enemmän päätänsä poispäin...
-- Anna Nikolajevna, sanoin minä.
Hän ojensi itsensä äkkiä, tahtoi katsoa minuun -- eikä voinut. Minä
tartuin hänen käteensä; se oli kylmä ja jäi niinkuin kuolleena minun
kouraani.
-- Minä halusin ... alkoi Asja, koittaen hymyillä, mutta hänen vaaleat
huulensa eivät totelleet häntä: -- minä tahdoin... Ei, en voi, sanoi
hän ja vaikeni. Ja todellakin, hänen äänensä keskeytyi joka sanassa.
Minä laskeusin istumaan hänen viereensä.
-- Anna Nikolajevna, toistin minä, enkä voinut minäkään sen enempää
sanoa.
Tuli äänettömyys. Minä yhä pitelin hänen kättänsä ja katselin häneen.
Hän pysyi yhä itsehensä vetäytyneenä niinkuin ennen, sai tuskin
henkeänsä vedetyksi ja pureskeli alahuultansa voidaksensa olla
itkemättä ja pidättääksensä esiintunkeutuvia kyyneleitä... Minä
katselin häneen: oli jotakin liikuttavan avutointa hänen arassa
liikkumattomuudessaan: oli ikäänkuin hän hervottomuudesta tuskin olisi
päässyt tuolille saakka ja sitten vaipunut sille. Sydämeni lakkasi
sykkimästä...
-- Asja, sanoin minä tuskin kuuluvasti...
Hän nosti hitaasti päätänsä ja loi silmänsä minuun... Oi lempivän
naisen katsetta, -- kuka sitä voi kuvata? Ne rukoilivat, nuot silmät,
ne kysyivät, ilmaisivat luottamusta, nöyryyttä... Minä en voinut
vastustaa niiden lumousvoimaa. Minä tunsin polttavan tulen niinkuin
kuumista neuloista lähtevän pistoksen tunkeutuvan lävitseni; minä
kumarruin alas ja laskin huuleni hänen kädellensä...
Värisevä ääni, niinkuin katkonainen huokaus, tunkeutui korviini, ja
minä tunsin heikon lehden tavalla vapisevan käden koskettavan
hiuksiani. Minä nostin päätäni ja näin hänen kasvonsa. Kuinka nopeasti
ne olivat muuttuneet! Pelko oli niistä kadonnut, katse kulki jonnekin
kauas avaruuteen ja vei minut sinne mukanansa, huulet olivat puoleksi
avoinna, otsa vaalea kuin marmori, ja kiharat olivat ikäänkuin tuulen
vieminä koottuina taakse-päin. Minä unhoitin kaikki ja vedin hänet
luokseni -- hänen kätensä totteli nöyrästi ja koko hänen ruumiinsa
seurasi sitä, saali soljui alas hänen hartioiltansa, ja hänen päänsä
lepäsi hiljaa minun rinnallani hehkuvien huulieni alla...
-- Teidän ... kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
Ja kietoutui minun käsivarteni hänen vartalonsa ympäri... Mutta äkkiä
Gagin ikäänkuin ukonnuolen leimaus muistui mieleeni. -- Mitä me teemme!
huudahdin minä ja vetäydyin äkkiä taaksepäin... Teidän veljenne ...
tietää kaikki.... Hän tietää, että me olemme täällä toisiamme
tapaamassa.
Asja vaipui tuolille.
-- Niin, jatkoin minä nousten seisoalleni ja astuen toiselle puolelle
huonetta. -- Teidän veljenne tietää kaikki... Minun täytyi sanoa
hänelle kaikki.
-- Täytyi? lausui hän epäselvällä äänellä. Hän ei nähtävästi vielä
voinut tointua eikä ymmärtää minua täydellisesti.
-- Niin, niin, toistin minä jonkinmoisella katkeruudella -- ja siihen
te yksinänne olette syypää, te yksinänne. -- Miksi te itse ilmaisitte
salaisuutenne? Kuka teitä saattoi kertomaan kaikki veljellenne? Hän oli
itse tänään luonani ja kertoi minulle teidän keskustelunne hänen
kanssansa. -- Minä koitin olla katsomatta Asjaan ja kävelin pitkin
askelin edes takaisin huoneessa. -- Nyt on kaikki hukassa, kaikki,
kaikki...
Asja oli nousta tuolilta.
-- Jääkää, huudahdin minä: -- jääkää, minä rukoilen teitä. Teillä on
tekemistä rehellisen miehen kanssa -- niin, rehellisen miehen kanssa.
-- Mutta Jumalan nimessä, mikä teitä niin on kiihoittanut? Oletteko
huomanneet minussa jotakin muutosta? -- Minun oli ihan mahdotonta
salata mitään veljeltänne, kun hän tänään kävi luonani.
"Mitä minä puhunkaan?" ajattelin minä itsekseni ja se ajatus, että minä
olin kunnotoin petturi, että Gagin tiesi meidän yhteentulostamme, että
kaikki oli ilmaistu, paljastettu, -- risteili päässäni.
-- Minä en kutsunut veljeä luokseni, kuului Asjan säikähtynyt, epäselvä
ääni. Hän tuli itsestään.
-- Katsokaapa nyt, mitä olette saaneet toimeen, jatkoin minä. Nyt te
tahdotte lähteä pois...
-- Niin, minun täytyy lähteä, sanoi hän yhtä hiljaisella äänellä: minä
olenkin pyytänyt teitä tänne ainoasti sitä varten, että saisin jättää
teine jäähyväiset.
-- Ja te luulette, virkoin minä, että minun on helppo erota teistä.
-- Mintähden te siis kerroitte veljelle? sanoi Asja.
-- Minä sanon sen teille -- minä en saattanut menetellä toisin.
Jollette itse olisi ilmaisseet asiatanne...
-- Minä olin sulkeutunut huoneeseni, sanoi hän suora-sydämisesti: --
minä en tiennyt, että emännällä oli toinen avain.
Tämä viatoin puolustus, hänen lausumansa, tällaisella hetkellä -- oli
silloin melkein suututtamaisillaan minua ... mutta nyt en minä saata
muistella sitä tulematta liikutetuksi. Rehellinen, vilpitöin lapsi
raukka!
-- Ja nyt on kaikki päättynyt! aloin minä uudestaan, -- kaikki. Nyt
meidän täytyy erota.
Minä katsoin salaa Asjaan ... hänen kasvonsa leimahtivat
tuli-punaisiksi. Hän tunsi, minä sen huomasin, sekä häpeätä että surua.
Minä itsekin kävelin ja puhuin niinkuin kuumetautinen. Te ette ole
antaneet kehkeytyvälle tunteelle aikaa kypsyä, te olette itse
katkaisseet meidän välimme, te ette luottaneet minuun, teillä oli
epäluuloa minua kohtaan...
Puhuessani Asja yhä enemmän oli kumartunut eteenpäin -- ja laskeutui
nyt äkkiä polvilleen, antoi päänsä vaipua käsiinsä ja rupesi tuimasti
itkemään. Minä syöksyin hänen luoksensa, koitin nostaa häntä, mutta hän
ei suvainnut sitä. Minun on mahdotointa kärsiä naisten kyyneliä: niitä
nähdessäni minä heti joudun vimmaan.
-- Anna Nikolajevna, Asja! huudahtelin minä tuskissani: minä pyydän,
minä vannotan teitä, Jumalan tähden herjetkää... Minä tartuin uudestaan
hänen käteensä ...
Mutta suureksi hämmästyksekseni hän äkkiä hypähti ylös, syöksyi
nopeasti kuin ukonnuoli ovelle ja katosi...
Kun Frau Luise muutamien hetkien kuluttua astui sisään, -- minä yhä
vielä seisoin keskellä lattiaa, niinkuin ukkosen kohtaamana. Minä en
käsittänyt, kuinka tämä yhteentulo voi päättyä niin pikaisesti, niin
typerästi -- päättyä, kun en vielä ollut sanonut sadannestakaan siitä,
mitä tahdoin, mitä minun tuli sanoa, kun en vielä ollut selvillä siitä,
miten se oli päättyvä.
-- Lähtikö neiti pois? kysyi minulta Frau Luise, kohottaen keltaiset
kulmakarvansa ylös otsalle saakka.
Minä katselin häneen niinkuin mielipuoli -- ja lähdin pois.