Suostuttuna tuntimääränä minä kuljin Rhein'in poikki, ja ensimäinen
henkilö, joka tuli minua vastaan toisella rannalla, oli sama poika,
joka oli tullut minun luokseni aamulla. Hän nähtävästi oli minua
odottamassa.
-- Neiti Annett'eltä, sanoi hän kuiskaamalla ja antoi minulle toisen
kirjeen.
Asja ilmoitti, että hän oli määrännyt toisen paikan meidän yhtymistämme
varten. Minun piti puolentoista tunnin kuluttua menemän Frau Luise'n
taloon, eikä rukoushuoneelle, koputtaa alhaalla ja astua sitten
kolmanteen kerrokseen.
-- Sanonko taasen: "kyllä?" kysyi poika.
-- "Kyllä," toistin minä ja lähdin kävelemään pitkin Rhein^in rantaa.
Ei ollut enää aikaa palata kotiin, ja kaduilla minä en tahtonut
kuljeksia. Kaupungin muurin takana oli pieni puutarha katettuine
keilaratoineen ja pöytineen oluenjuojia varten. Minä lähdin sinne.
Joitakuita jo vanhanpuolisia Saksalaisia heitti keilaa; jyrinänä
vierivät puiset pallot ja silloin tällöin kuului mieltymyksen
huudahtuksia. Sievä palvelustyttö toi minulle olutkannusen; hänen
silmänsä olivat punaset itkusta. Minä katsoin häntä kasvoihin. Hän
kääntyi äkkiä ja meni pois.
-- Niin, niin lausui lähellä istuva lihava, punaposkinen porvari: --
Hannasemme on tänään sangen surullinen. Hänen sulhonsa on mennyt
sotamieheksi. Minä katsoin häneen: hän oli tunkeutunut erääsen nurkkaan
ja nojasi poskeansa käteensä; kyyneleitä vieri toinen toisensa jälkeen
alas pitkin hänen sormiansa. Joku pyysi olutta; tyttö vei hänelle
kannusen ja palasi jälleen paikallensa. Hänen surunsa vaikutti minuun:
minä rupesin ajattelemaan lähellä olevaa hetkeä, jona minun piti
tapaaman Asjaa, mutta minun ajatukseni olivat huolelliset, ilottomat.
Keveällä sydämellä minä en suinkaan mennyt tapaamaan häntä; minä en
saanut antautua keskenäisen lemmen vaikuttavan ilon valtaan; minun oli
pitäminen antamani lupaus, täyttäminen raskas velvollisuus. "Hänen
kanssansa ei ole hyvä leikkiä" -- nämät Gagin'in sanat olivat
tunkeutuneet kuin nuolet sydämeeni. Eikö minussa vielä neljä päivää
sitten istuessani tuossa aaltojen tuudittamassa veneessä hehkunut halu
onnellisuuteen. Sen saavuttaminen minusta näytti mahdolliselta -- ja
minä horjuin, työnsin sen pois; minun täytyi sen työntää pois
itsestäni... Sen odottamattomuus saattoi minun mieleni häiriöön. Itse
Asja, hänen tulinen luonteensa, hänen entuutensa, hänen kasvatuksensa,
tämä ihastuttava mutta kummallinen olento -- minun täytyy se tunnustaa
-- herätti minussa pelkoa. Kauan nämät tunteet taistelevat minussa.
Määrätty hetki lähestyi. "Minä en saata naida häntä," päätin minä
vihdoin; -- "hänen ei pidä saaman tietää, että myös minä lemmin häntä."
Minä nousin, -- ja pantuani talarin Hanna-raukan käteen (hän ei edes
kiittänyt minua siitä) lähdin Frau Luise'n taloon. Illan varjot
häälyivät jo ilmassa, ja taivahalta lähtevä kaita valo, iltaruskon
punainen kajastus, välkkyi hämärällä kadulla. Minä kolkutin hiljaa
ovelle; se avautui heti. Minä astuin kynnyksen yli ja jouduin
täydelliseen pimeyteen.
-- Tänne! kuului vanhan vaimon ääni. Teitä odotetaan.
Minä astuin haparoiden pari askelta; luinen käsi tarttui minun käteeni.
-- Oletteko Frau Luise? kysyin minä.
-- Olen, vastasi minulle sama ääni: -- minä se juuri olen, kaunis,
nuori herrani! Akka vei minua yhä ylöspäin jyrkkiä rappusia myöden ja
pysähtyi kolmannen kerroksen ovien edustalle. Himmeässä pienestä
akkunasta tulevassa valossa minä tunsin pormestarin lesken ryppyiset
kasvot. Tympeän viekas hymy vääristi hänen kuoppautuneita huuliansa ja
veti kokoon hänen pienet, uleat silmänsä. Hän osoitti minulle pienen
oven. vapisevalla kädellä minä aukaisin sen ja työnsin sen kiinni
jälessäni.