Minä kiidin ulos kaupungista ja lähdin suoraa tietä lakeudelle.
Mieliharmi, vimmattu mieliharmi kalvoi mieltäni. Minä soimasin
ankarasti itseäni. Kuinka en voinut käsittää syytä, joka saattoi Asjan
muuttamaan yhtymäpaikkaa, kuinka en pannut arvoa siihen, kuinka
vaikeata hänen täytyi olla tulla tämän akan luo, kuinka en pidättänyt
häntä. Kahden kesken hänen kanssansa tuossa yksinäisessä, tuskin
valaistussa huoneessa minulla oli voimaa, oli sydäntä -- syöstä hänet
luotani, vieläpä soimatakin häntä... Ja nyt hänen kuvansa seurasi
minua, ja minä pyysin häneltä anteeksi; muistellessani noita vaaleita
kasvoja, noita kosteita ja arkoja silmiä, noita hajanaisia hiuksia
hänen kyykistyneellä niskallaan, muistellessani, kuinka hänen päänsä
hiljaisesti kallistui minun rinnalleni, minä tunsin tulen polttavan
itseäni -- "Teidän" ... kuiskahti vielä hänen vieno äänensä minun
korviini. "Minä olen menetellyt omantuntoni mukaan," koitin minä
vakuuttaa itselleni... Se ei ole totta! Tahdoinko minä todellakin, että
asia niin päättyisi? Onkohan minun mahdollista erota hänestä? Voinko
olla häntä ilman? -- Mieletöin! mieletöin! huudahdin minä katkerasti...
Sillä välin oli yö synkkine varjoineen laskeutunut maan yli. Pitkin
askelin minä riensin siihen taloon, jossa Asja asui.