"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" kysyin itseltäni
herätessäni seuraavana aamuna. --
-- Minä en tahtonut luoda silmäystä itseeni. Minä tunsin että hänen
kuvansa. että "väkinäisesti nauravan tytön" kuva oli tunkeutunut syvään
sydämeeni, ett'enkä siitä helposti voinut irtaantua. -- Minä lähdin
L:ään ja viivyin siellä koko päivän. mutta Asjasta en saanut nähdä
muuta kuin vilahduksen silloin tällöin. Hän tuli alas hetkiseksi, kääre
otsan ympärillä, vaaleana, raukeana, silmät melkein suljettuina; hän
hymyili voimattomasti ja sanoi: -- "se menee ohitse, se ei ole mitään,
se menee ohitse, eikö niin?" -- ja meni pois. -- Tämä kävi säälikseni,
ja sydämessäni tuntui niin surullisen tyhjältä; minä en tahtonut
pitkään aikaan lähteä pois ja palasin kotiin vasta myöhään.
Seuraavan aamun minä mietin jonkinmoisessa puoliunen kaltaisessa
tilassa. Minä tahdoin ryhtyä työhön -- en voinut; koitin olla mitään
tekemättä, mitään ajattelematta ... tämäkään ei onnistunut. Minä
kävelin pitkin kaupunkia, palasin kotiin ja lähdin jälleen ulos.
-- Oletteko ehkä herra N.? kuului äkkiä takanani lapsen ääni. Minä
katsoin taakseni; edessäni seisoi poika. -- Tämä on neiti Annetet'eltä
teille, lisäsi hän, antaen minulle kirjelipun.
-- Minä aukaisin sen -- ja tunsin Asjan säännöttömän ja hätäisen
käsialan. -- "Minun täytyy ehdottomasti saada tavata teitä," kirjoitti
hän minulle, "saapukaa tänään kello neljä rauniolle vievän tien
varrella olevan rukoushuoneen luo. Minä olen tänään menetellyt sangen
varomattomasti... Tulkaa Jumalan tähden, te saatte kuulla kaikki...
Sanokaa kirjeen tuojalle: "kyllä."
-- Tuleeko vastausta? kysyi poika.
-- Sano: "kyllä," vastasin minä. Poika lähti juoksemaan pois.