Asja kohtasi meitä etehisen kynnyksellä; minä odotin jälleen naurua,
mutta hän tuli meitä vastaan ihan vaaleana, äänetönnä ja silmät maahan
luotuina.
-- Tuossa hän taasen on, sanoi Gagin hänelle: -- ja huomaa, hän on itse
tahtonut palata.
Asja loi minuun kysyväisen silmäyksen. Vuorostani minä nyt ojensin
hänelle käteni ja puristin voimakkaasti hänen kylmiä sormiansa. Minä
säälin häntä suuresti; nyt vasta minä ymmärsin hänessä paljon, mitä en
ennen ollut voinut käsittää: hänen sisällinen rauhattomuutensa, hänen
voimattomuutensa pidättää itseänsä, hänen teeskentelemishalunsa, --
kaikki minulle selveni. Minä loin silmäyksen hänen sieluunsa: salainen
paino rasitti häntä lakkaamatta, hänen kokematoin itserakkautensa kesti
hänessä alituista taistelua ja matkaan saattoi levottomana hänessä
suurta hämmennystä, vaan koko hänen olentonsa etsi totuutta. Minä
ymmärsin, miksi tämä kummallinen tyttö minua ihastutti; siihen ei ollut
syynä ainoastaan hänen huima viehätysvoimansa; hänen henkensä se oli,
joka minua miellytti.
Gagin alkoi puuhata piirustustensa ääressä; minä ehdoittelin Asjalle,
että hän tulisi kanssani kävelemään viinitarhaan. Hän suostui siihen
heti hilpeällä, milt'ei nöyrällä myöntyväisyydellä. Me astuimme ylös
puolivälille vuoren korkeutta ja laskeusimme istumaan leveälle
hiekkakivelle.
-- Eikö teidän ollut ikävä ilman meitä? alkoi Asja.
-- Oliko teidän sitten ikävä minun poissa ollessani? kysyin minä.
Asja katsahti minuun sivulta.
-- Oli, vastasi hän. -- Onko suloista olla vuorilla? jatkoi hän heti;
-- ovatko ne korkeita? korkeampia kuin pilvet? kertokaa minulle, mitä
olette nähneet. Te kerroitte siitä veljelle, mutta minä en ole saanut
kuulla mitään.
-- Miksi lähditte ulos? huomautin minä.
-- Minä lähdin ... syystä että... Nyt minä enää en lähde pois, lisäsi
hän luottavalla lempeällä äänellä: -- te olitte suutuksissanne tänään.
-- Minäkö?
-- Niin.
-- Mintähden? jos suvaitsette...
-- Minä en tiedä, mutta te olitte suutuksissanne ja lähditte
suutuksissanne pois. Se katkeroitti minun mieltäni, että siten lähditte
pois, ja minä olen iloinen siitä, että palasitte.
-- Myös minä olen iloinen siitä että palasin, virkoin minä.
Asja liikutti hartioitaan samalla tavalla kuin lapsilla on tapana tehdä
kun heidän on hyvä olla.
-- Oi, minä saatan arvata! jatkoi hän; -- muinoin minä kuullessani
isäni yskivän viereisessä huoneessa, jo siitä voin päättää, oliko hän
tyytyväinen minuun vai ei.
Tähän päivään asti Asja ei kertaakaan ollut puhunut minulle isästään.
Tämä minua kummastutti.
-- Te siis rakastitte isäänne? kysyin minä, ja äkkiä minä suureksi
harmikseni tunsin, että minä punastuin.
Hän ei vastannut mitään ja punastui hänkin. Me vaikenimme molemmat.
Kaukana Rhein'illä kulki savuten höyrylaiva. Me käänsimme katseemme
sinnepäin.
-- Miksi ette kerro? virkkoi Asja melkein kuiskaamalla.
-- Miksi te tänään rupesitte nauramaan heti kuu näitte minun? kysyin
minä.
-- Sitä minä en itsekään tiedä. Usein minun tekee mieleni itkeä, mutta
silloin minä nauran. Te ette saa arvostella minua ... sen mukaan, mitä
teen. Ah, muistaessani, millainen on tuo tarina Loreleista? Se on kai
hänen kallionsa, joka tuolla kaukana näkyy? Kerrotaan, että hän ensin
upotti jokaisen, mutta kun hän rakastui, niin hän itse syöksyi veteen.
Minua miellyttää tämä tarina. Frau Luise kertoo minulle kaikenmoisia
tarinoita. Frau Luisella on musta keltasilmäinen kissa...
Asja nosti päätänsä ja pudisti kiharoitaan.
-- Ah, kuinka hyvä minun on olla! sanoi hän. Samassa hetkessä kaikui
katkonaisia pitkäveteisiä säveleitä korviimme. Sataluku ääniä toisti
yht'aikaa kirkkolaulua, noudattaen määrätyitä välihetkiä: joukko
pyhissä vaeltajia kulki alhaalla tietä pitkin ristineen ja pyhine
lippuineen.
-- Oi, jos lähtisi heidän kanssansa, huudahti Asja, kuunnellen sävelten
vähitellen heikkonevaa kaikua.
-- Oletteko niin hurskas?
-- Minä haluaisin jonnekin kauas, rukoilemaan, tekemään jonkun vaikean
urotyön, jatkoi hän. Päivät vierivät vierimistään, elämä on kuluva
loppuunsa, -- ja mitä me olemme saaneet toimeen!
-- Te olette kunnianhimoinen, huomautin minä: -- te ette tahdo viettää
elämäänne ilmaiseksi, te tahdotte jättää jälkeenne merkkiä teidän
olemassa olostanne...
-- Onko tuo mahdotointa?
"Mahdotointa," olin juuri toistaa... Minä loin silmäyksen hänen
kirkkaisiin silmiinsä ja virkoin vain:
-- Koittakaa!
-- Sanokaapa, alkoi Asja jälleen, hetkisen vaitiolon jälkeen, jonka
kuluessa pian hälvenevä varjo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, jotka
taasen olivat ennättäneet tulla vaaleiksi: -- teitä kai suuresti on
miellyttänyt tuo nainen ... muistatteko, veli joi hänen maljansa
rauniolla seuraavana päivänä siitä kuin olimme tutustuneet?
Minä rupesin nauramaan.
-- Teidän veljenne laski leikkiä; ei mikään nainen ole vielä minua
miellyttänyt; ainakaan ei nyt kukaan miellytä.
-- Mikä teitä enimmin miellyttää naisissa? kysyi Asja viattomalla
uteliaisuudella.
-- Millainen kummallinen kysymys! huudahdin minä.
Asja joutui hieman hämille.
-- Minun ei olisi pitänyt kysyä teiltä tätä, eikö niin? Suokaa se
minulle anteeksi; minä olen tottunut lavertelemaan kaikkia, mitä
päähäni sattuu. Juuri sentähden minä pelkäänkin puhua.
-- Puhukaa Herran tähden, älkää peljätkö? virkoin minä: -- minä olen
niin iloinen siitä, että vihdoin olette herjenneet ujostelemasta.
Asja loi silmänsä maahan ja nauroi hiljaista, vienoa naurua; minä en
ollut nähnyt hänen ennen niin nauravan.
-- No, kertokaapa vihdoin, jatkoi hän, tasoittaen hamettaan ja vetäen
sitä alas jaloillensa, ikäänkuin valmistaaksensa itseään kauvan
istumaan: -- kertokaa, tahi lukekaa jotakin, niinkuin te taannoin
luitte meille "Onjeginistä"...
Hän vaipui äkkiä ajatuksiin...
"Miss' risti puiden varjossa
On kurjan äitein haudalla..."
sanoi hän hiljaa itsekseen.
-- Puschkin'issa nämät sanat kuuluvat vähän toisin, huomautin minä.
-- Minä tahtoisin olla Puschkin'in Tatjana, jatkoi hän yhä ajatuksien
vallassa... Kertokaa, huudahti hän elävästi.
Mutta minustapa ei ollut kertojaksi. Minä katselin häntä. hänen
istuessaan vieressäni kokonaan auringon kirkkaitten säteitten
valaisemana, tyynenä, lempeänä. Kaikki säteili iloa ympärillämme, sekä
alhaalla, että ylhäällä -- taivas, maa ja vedet, itse ilmakin näytti
suurelta valomereltä.
-- Katsokaa, kuinka kaunista! sanoin minä hiljentäen ehdottomasti
ääntäni.
-- Kaunista! vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä, katsomatta minuun.
-- Jos me molemmat olisimme lintuja, ... kuinka korkealla me silloin
lentäisimme, kuinka leijailisimme ... katoaisimme kokonaan tuonne
taivaan siniin... Mutta me emme olekaan lintuja.
-- Mutta meille voi kasvaa siivet, sanoin minä.
-- Kuinka niin?
-- Tulevaisuudessa -- te saatte nähdä. On tunteita, jotka kohoittavat
meitä ylös maasta. Olkaa huoleti, te saatte siivet.
-- Onko teillä siis ollut sellaiset?
-- Kuinka sitä sanoisin... Luullakseni en tätä ennen vielä ole
lentänyt.
Asja vaipui jälleen ajatusten mailmaan. Minä kumarruin hieman hänen
puoleensa.
-- Taidatteko valssia? kysyi hän äkkiä.
-- Taidan, vastasin minä jotenkin oudonlaisesti.
-- Menkäämme siis, menkäämme... Minä pyydän veljeä soittamaan meille
valssin... Me kuvailemme mielessämme, että lennämme, että meille on
kasvanut siivet.
Hän juoksi kotiin. Minä juoksin hänen jälkeensä ja muutaman hetken
kuluttua me pyörimme ahtaassa huoneessa Lannerin ihanain sävelten
kaikuessa. Asja valssi taitavasti, viehätyksellä. Jotakin hentoa,
naisellista ilmaantui äkkiä hänen lapsellisen totisissa kasvoissaan.
Vielä kauan jälestäpäin minä tunsin käteni koskettavan hänen
vartaloansa, vielä kauan minä olin kuulevinani hänen pikaisen, läheisen
hengittämisensä, näkevinäni edessäni hänen tummat, liikkumattomat,
melkein suljetut silmänsä, hänen vaaleat, mutta elävät kutrien
tuuheasti verhomat kasvonsa.
Tämä päivä kului niin hauskasti kuin suinkin voi toivoa. Me iloitsimme
kuin lapset. Asja oli sangen suloinen ja yksinkertainen. Gagin
riemastui katsellessansa häntä. Minä lähdin pois aivan myöhään.
Saavuttuani keskelle Rhein'iä minä pyysin ehättäjää jättämään veneen
virran valtaan. Ukko piti airoja ylhäällä -- ja valtava virta kuljetti
meitä mukanaan. Katsellessani ympärilleni, kuunnellessani,
johdatellessani mieleeni menneitä, minä äkkiä tunsin salaisen
rauhattomuuden sydämessäni ... minä nostin silmäni taivasta kohti ...
mutta taivahallakaan ei ollut rauhaa; välkkyvine tähtineen se oli
alituisessa liikkeessä, kierteli, värisi; minä kumarruin virtaa
kohti ... myöskin siinä, tuossa synkässä, kylmässä syvyydessä liikkui,
värisi tähtiä; rauhatoin levottomuus kohtasi minua kaikkialla -- ja
rauhattomuus suureni minussa itsessä. Minä nojauduin veneen laitaa
vastaan. Tuulen suhina korvissani, veden hiljainen loiske peräkeulan
takana minua säikähdytti; aaltojen hilpeä huokuminen ei minua
virkistyttänyt; satakieli viserteli rannalla, ja sen viserrys vuodatti
minuun suloista myrkkyä. Kyyneleet tunkeutuivat silmiini, mutta ne
eivät olleet tyhjän riemastuksen kyyneleitä. Mitä minä tunsin, se ei
ollut tuota kaikkia käsittävien toiveitten epämääräistä, äsken
herännyttä tunnetta, jolloin ihminen tuntee sielunsa laajenevan ja
kaikuvan vastaan hänen tunteillensa, jolloin hän tuntee, että hän
käsittää ja rakastaa kaikkia...
Ei, minussa hehkui halu onnellisuuteen. Minä en vielä rohjennut määrätä
sille nimeä, -- mutta onnellisuutta, onnellisuutta määrättömyyteen
asti, -- siinä se, jota minä halusin, johon minä pyrin... Mutta vene
yhä kiiti eteenpäin, ja ehättäjä-ukko istui ja uinaili, nojautuen
eteenpäin airoja vastaan.