Gagin otti minut ystävällisesti vastaan, nuhdellen minua kohteliailla
sanoilla, mutta Asja oli tuskin nähnyt minut, ennenkuin hän tahallansa,
aivan ilman aihetta, rupesi nauramaan ääneensä ja tapansa mukaan heti
juoksi pois. Gagin joutui hämille, soimasi häntä mielipuoleksi ja pyysi
minua antamaan hänelle anteeksi. Minun täytyy tunnustaa, että minä
suuresti harmistuin asiaan; jo ilman sitäkin minä tunsin
vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuossa minun nyt taasen täytyi
kuulla tuota luonnotointa naurua, nähdä tuota kummallista
veikistelemistä. Minä teeskentelin kumminkin, niinkuin en mitään olisi
huomannut, ja selitin hänelle pienen matkailemiseni eri kohtia. Hän
kertoi minulle mitä hän oli tehnyt minun poissa ollessani.
Keskustelu kumminkaan ei tahtonut sujuta; Asja tuli sisään huoneesen,
ja juoksi uudelleen pois. Minä ilmoitin vihdoin, että minulla oli
kiireinen työ käsillä, että minun siis oli aika lähteä kotiin. Gagin
tahtoi ensin minua pidättää, mutta luotuansa minuun terävän silmäyksen
hän tarjoutui minua saattamaan. Etehisessä Asja äkkiä astui luokseni ja
ojensi minulle kätensä; minä puristin tuskin huomattavasti hänen
sormiansa ja kumarsin hänelle aivan jäykästi. Yhdessä Gaginin kanssa me
sitten kuljimme Rhein'in poikki ja istahdimme, tullessamme
lempisaarnini luo, Madonnankuvan edessä olevalle penkille,
ihaillaksemme näkö-alaa. Huomiota ansaitseva keskustelu nousi siinä
välillämme.
Aluksi me vaihdoimme keskenämme vain muutamia sanoja, vaikenimme sitten
ja pidimme silmäyksemme luotuina kirkkaasen virtaan.
-- Sanokaa, alkoi Gagin, tuo tavallinen hymy huulilla: -- mikä ajatus
teillä on Asjan suhteen? Eikö ole totta, että hän näyttää teistä
jotenkin kummalliselta?
-- On, vastasin minä jotenkin epäilevästi. Minä en luullut, että hän
rupeisi puhumaan hänestä.
-- Hänet täytyy hyvin tuntea, ennenkuin voi hänestä päättää, virkkoi
Gagin: -- hänellä on hyvä sydän, mutta omituinen pää. Vaikeata on hänen
kanssansa tulla toimeen. Muuten täytyy hänelle antaa anteeksi, ja jos
te tuntisitte hänen elämänvaiheensa...
-- Hänen elämänvaiheensa^ keskeytin minä... Eikö hän siis ole teidän...
Gagin katsahti minuun.
-- Luuletteko siis, ett'ei hän ole minun sisareni?... Ei, jatkoi hän
kääntämättä huomiota minun hämmennykseeni: -- kyllä hän todellakin on
minun sisareni, minun isäni tytär. Kuunnelkaa minua. Minä luotan teihin
ja kerron teille kaikki.
"Isäni oli sangen hyvänluontoinen, älykäs ja sivistynyt mies -- mutta
onnetoin. Kohtalo ei ollut menetellyt hänen suhteensa ankarammin kuin
monen muunkaan; mutta hän ei kestänyt sen ensimäistäkään kohtausta.
Noudattaen sisällistä taipumusta hän meni aikaiseen naimiseen; hänen
vaimonsa, minun äitini, kuoli hyvin pian; minä jäin hänen jälkeensä
kuusikuukautiseksi. Isäni vei minut maalle, ja kokonaisen kahteentoista
vuoteen hän ei matkustanut mihinkään. Hän johti itse minun
kasvatustani, eikä olisi milloinkaan eronnut minusta, joll'ei hänen
veljensä, minun setäni, olisi tullut meidän luoksemme maalle. Tämä
setäni oleskeli yhtä mittaa Pietarissa. jossa hänellä oli jotenkin
tärkeä virka. Hän kehoitti isääni jättämään minut hänen haltuunsa,
semmenkin koska isäni ei millään ehdolla suostunut lähtemään pois
maalta. Setäni esitteli hänelle, kuinka minun ikäiseni pojan on sangen
vaarallista elää täydellisessä yksinäisyydessä, kuinka minä sellaisen
yhäti surullisen ja äänettömän miehen johdatettavana, kuin isäni oli,
ehdottomasti jäisin yhdenikäisteni jälkeen, sekä kuinka itse
luonteenikin siitä voisi turmeltua. Isäni vastusti kauan veljensä
kehoituksia, mutta myöntyi vihdoin. Minä itkin, erotessani isästäni;
minä rakastin häntä, vaikka en milloinkaan ollut nähnyt hymyä hänen
huulillaan ... mutta jouduttuani Pietariin minä pian unhoitin synkän ja
ilottoman kotini. Minut asetettiin junkkarikouluun. mutta muutettiin
täältä erääsen kaartin rykmenttiin. Joka vuosi minä matkustin maalle
muutamaksi viikkoa, ja huomasin isäni vuosi vuodelta tulevan yhä
surullisemmaksi, raskasmielisemmäksi aina arkuuteen asti, ja vaipuvan
kokonaan itseensä. Hän kävi joka päivä kirkossa ja unhoitti melkein
puhumistaitonsa. Kun minä kerran olin tällaisella tervehtimässä
käynnillä isäni luona -- minä kävin jo silloin kahdettakymmentä -- minä
ensimäisen kerran näin talossamme laihtuneen, mustasilmäisen, noin
kymmenvuotisen tyttösen -- Asjan. Isäni sanoi hänen olevan orvon, jonka
hän oli ottanut -- elätettäväksensä -- niin hänen sanansa kuuluivat.
Minä en kääntänyt erityistä huomiota tähän tyttöön; hän oli
huimapäinen, vikkelä ja äänetöin kuin pieni eläin, ja niin pian kuin
minä astuin isäni lempikamariin, suureen ja synkkään huoneesen, jossa
äitini oli kuollut ja jossa päivälläkin paloi kynttilöitä, hän heti
kätkeytyi isäni vanhanaikaisen nojatuolin tahi kirjakaapin taakse.
Tapahtuipa, että palvelusvelvollisuuteni seuraavina kolmena, neljänä
vuotena estivät minua käymästä tervehtimässä isääni. Minä sain häneltä
joka kuukauden kuluessa lyhyen kirjeen; Asjaa hän mainitsi ani harvoin
ja vain ohimennen. Isäni oli jo kuudennellakymmenellä, mutta näytti
vielä nuorelta mieheltä. Ajatelkaapa minun kauhistustani: äkkiä minä
aivan odottamatta saan talonhoitajalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa
isäni makaavan kuoliuvuoteellaan, ja rukoilee minua tulemaan kotiin
niin pian kuin mahdollista, jos vielä tahtoisin ottaa häneltä
jäähyväiset. Minä kiirehdin täyttä vauhtia kotiin ja tapasin hänet
vielä hengissä, mutta viimeisillään. Minun tuloni ilahutti häntä
suuresti, hän sulki minut riutuneilla käsillään syliinsä, loi minuun
pitkällisen milloin tutkivan, milloin rukoilevan katseen ja
vannoitettuansa minua täyttämään hänen viimeisen pyyntönsä, hän käski
vanhimman kamaripalvelijansa tuomaan Asjan sisään.
"Vanhus saattoi hänet huoneesen; hän tuskin pysyi jaloillaan ja koko
hänen ruumiinsa värisi.
"-- Kas tuossa, sanoi isäni minulle voimainponnistuksella; -- minä
jätän sinun huostaasi tyttäreni -- sinun sisaresi. Sinä saat kuulla
kaikki Jaakolta, lisäsi hän, osoittaen kamaripalvelijaan.
*Asja kaatui kyynelten valtaamana kassoilleen vuoteelle... Puolen
tunnin kuluttua oli isäni kuollut.
"Minä sain kuulla seuraavan. Asja oli minun isäni sekä entisen
äitivainajani kamarineitsyen, Tatjana'n tytär. Elävästi minä vielä
muistan tämän Tatjana'n, muistan hänen pitkän, sorean vartalonsa, hänen
kauniit, totiset, älykkäät kasvonsa suurine, tummine silmineen. Hän oli
ylpeän tytön maineinen, jota oli mahdotonta lähestyä. Niin paljon kuin
voin huomata Jaakon nöyrästä ja katkonaisesta puheesta, oli likeisempi
suhde vallinnut isäni ja hänen välillänsä muutamia vuosia äitini
kuoleman jälkeen. Tatjana ei siihen aikaan enään ollut asunut
herrastalossa, vaan naineen sisarensa, karjakon, tuvassa. Isäni oli
suuresti mieltynyt häneen, olipa minun lähdettyäni vielä tahtonut
naidakin hänet, mutta hän ei itse suostunut olemaan hänen vaimonansa,
huolimatta hänen pyynnöstään.
"-- Tatjana Vasiljevna vainaja oli, niin Jaakko kertoi minulle
seisoessaan kädet selän takana ovella: kaikessa sangen järkevä, eikä
tahtonut saattaa isäänne häpeään. Kuinka minä sopisin teidän
puolisoksenne? mikä aatelisneiti minä olen? sanoi hän, minun
läsnäollessani hän sen sanoi. Tatjana ei ollut edes tahtonut muuttaa
meidän luoksemme, vaan oli yhä asunut sisarensa luona Asjan kanssa.
Tatjana'n minä usein olin juhlapäivinä nähnyt kirkossa. Tumma huivi
päässä ja keltainen saali kaulassa hän seisoi kansanjoukossa lähellä
akkunaa: -- hänen ankaran näköinen kasvojensa luonne kuvautui selvästi
läpikuultavaa akkunaa vastaan -- hän rukoili nöyrästi ja hartaasti,
kumartuen syvään vanhan tavan mukaan. Kun setäni vei minut pois, Asja
oli kaksivuotias; yhdeksän vuoden ikäisenä hän kadotti äitinsä.
"Heti Tatjana'n kuoleman jälkeen isäni otti Asjan luoksensa kartanoon.
Hän oli jo ennenkin ilmaissut halunsa saada pitää hänet luonansa, mutta
Tatjana ei siihen ollut suostunut. Kuvailkaapa mielessänne, mitä Asja
silloin epäilemättä tunsi, kun hänet kutsuttiin kartanon herran luo.
Tähän päivään asti hän ei ole voinut unhoittaa sitä hetkeä, jolloin
hänet ensikerran puettiin silkisiin vaatteisiin ja suudeltiin hänen
kättänsä. Äiti oli eläissänsä pitänyt häntä ankarassa kurissa; isän
luona hän sai nauttia täydellistä vapautta. Hän oli itse hänen
opettajanansa; paitse häntä Asja ei nähnyt ketään. Isäni tosin ei häntä
hemmottelut sillä tavalla kuin moni lapsenhoitaja olisi tehnyt, mutta
hän rakasti häntä intohimoisesti, eikä kieltänyt häneltä mitään: hän
tunsi hengessään itsensä syylliseksi hänen suhteensa. Asja huomasi
pian, että hän itse olikin päähenkilö talossa, hän tiesi, että
kartanonherra oli hänen isänsä; mutta pian hän ymmärsi myöskin oman
epäiltävän asemansa; itserakkaus kehkeytyi suuressa määrin,
epäluottamus samoin; sopimattomia tapoja juurtui häneen yhä enemmän,
yksinkertaisuus katosi. Hän tahtoi -- hän itse sen minulle kerran
tunnusti -- pakoittaa koko mailman unhoittamaan hänen syntynsä; hän
häpesi äitiänsä, häpesi sitä, että hän häntä oli hävennyt, ja ylpeili
hänestä samassa. Te näette siis, että hän tiesi ja tietää paljon, jota
hänen ikäisensä ei pitäisi tietämän... Mutta voiko häntä itseä pitää
siihen syypäänä? Nuoruuden voima oli hänessä valloillaan, veri kuohui,
eikä ollut kättä tarjona, jonka häntä olisi johtanut... Täydellinen
riippumattomuus kaikessa! Oliko hänen siis helppo pysyä lujana? Hän ei
tahtonut olla huonompi muita ylhäisiä neitejä; hän ryhtyi kirjoihin.
Mitä hyvää siitä voi lähteä? Säännöttömästi alkanut elämä yhä kehkeytyi
säännöttömästi, mutta hänen sydämensä kuitenkaan ei turmeltunut, ja
järki pysyi terveenä.
"Ja tuossa nyt minä, kaksikymmenvuotias poika parka äkkiä näin
kolmentoista vuotisen tytön haltuuni jätetyksi! Ensimäisinä päivinä
isän kuoleman jälkeen vaikutti jo minun äänenikin hänessä kuumetaudin,
minun hyväilemiseni saattoivat hänet raskasmieliseksi, ja vasta
vähitellen hän minuun tottui. Jälestäpäin, kun hän tuli siihen
vakuutukseen, että minä todellakin tunnustan hänet sisarekseni, ja
rakastan häntä niinkuin sisarta ainakin, hän kiintyi minuun
intohimoisesti: hänessä ei ainoakaan tunne jää puolinaiseksi.
"Minä vein hänet Pietariin. Kuinka vaikeata minun ikänänsä olisi
ollutkin erota hänestä, -- niin en kuitenkaan missään tapauksessa
voinut elää yhdessä hänen kanssansa; minä asetin hänet yhteen
paraimmista kasvatuslaitoksista. Asja kyllä ymmärsi, että meidän oli
välttämätöntä erota, mutta kuitenkin tämä vaikutti hänessä taudin, joka
saattoi hänet miltei kuoleman partaalle. Vähitellen suru kuitenkin
poistui hänen mielestään, ja hän oli neljä vuotta kasvatuslaitoksessa,
mutta pysyi, vastoin sitä, mitä olin odottanut, melkein samallaisena,
kuin ennen oli ollut. Laitoksen johtajatar valitti hänestä usein
minulle. 'Aivan mahdotointa on häntä rangaista', hän tavallisesti sanoi
minulle; -- 'ja ystävällisyydestä ei ole mihinkään hänen suhteensa'.
Asja käsitti kaikki erittäin hyvin, oppi mainiosti, paremmin kuin
kaikki muut, mutta ei millään ehdolla tahtonut antautua yleisen kurin
alaiseksi; hän niskoitteli, jöröitteli... Minä en saattanut häntä siitä
liiaksi moittia: siinä tilassa, jossa hän oli, hän ei saattanut muuta
kuin joko olla nöyrä jokaista kohtaan, tahi karttaa jokaista. Kaikista
kumppaneistansa hän katsoi ystäväksensä ainoasti erään sekä muotonsa
että syntynsä puolesta vähäpätöisen, köyhän tytön. Muut neitoset joiden
yhteydessä häntä kasvatettiin, ja jotka suurimmaksi kuuluivat eteviin
perheisin, eivät hänestä pitäneet, vaan kiusottelivat häntä ja
pistelivät niin paljon kuin suinkin taisivat; Asja ei antanut heille
hiuskarvaakan perää. Kerran uskontotunnilla opettaja sattui puhumaan
paheista. 'Liehakoitseminen ja pelkurimaisuus ovat törkeimmät paheet,'
sanoi Asja ääneensä. Sanalla sanoen, hän jatkoi käydä omaa tietänsä;
ainoasti hänen seurustelutapansa tuli paremmaksi, vaikk'ei hän
tässäkään suhteessa juuri suuresti näyttänyt edistyneen.
"Vihdoin hän saavutti seitsemännentoista ikävuotensa; hänen ei enään
käynyt jääminen kasvatuslaitokseen. Minä olin suuressa pulassa. Vihdoin
hyvä ajatus juolahti mieleeni; minä päätin ottaa eron palveluksestani,
lähteä ulkomaille yhdeksi tahi kahdeksi vuodeksi ja viedä Asja
mukanani. Tuumasta toimeen; ja nyt minä oleskelen hänen kanssansa
Rhein'in rannoilla, jossa minä koitan harjoittaa maalaustaidetta, hän
taasen ... veikistellä ja hullutella vanhan tavan mukaan."
-- Nyt minä toivon, että te ette tuomitse häntä liian ankarasti, sillä
vaikka hän teeskenteleekin ikäänkuin kaikki olisi hänestä saman
tekevää, hän kuitenkin panee suuren arvon siihen. mitä muut, varsinkin
mitä te hänestä ajattelette.
Ja lempeä hymy ilmaantui taas Gagin'in huulilla.
Minä puristin voimakkaasti hänen kättänsä.
-- Niin on asian laita, virkkoi Gagin jälleen: minä olen pahassa
pulassa hänen suhteensa. Hän saattaa kuumia hiiliä jalkojeni alle, tuo
tyttö. Tähän asti kukaan ei ole miellyttänyt häntä, mutta silloin on
hätä käsissä, jos hän rakastuu johonkuhun. Minä toisinaan todellakaan
en tiedä, mihin minun on ryhtyminen hänen suhteensa. Taannoin hänen
päähänsä pälkähti ruveta vakuuttamaan minulle, että minä olin tullut
häntä kehtaan entistä kylmemmäksi, sekä ett'ei hän rakasta ketään muuta
kuin minua, että hän ainiaan on rakastava ainoasti minua. Ja tämän
ohessa hän rupesi niin itkemään...
-- Tämä se siis oli ... oli juuri päästä huuliltani, minä purin
kieleeni.
-- Mutta sanokaapa, pyysin minä Gaginia: koska kerta avosydämisyys
vallitsee meidän kesken -- eikö hän todellakaan ole tähän asti
mieltynyt kehenkään? Pietarissa hän varmaan on nähnyt paljon nuoria
miehiä.
-- Nämät juuri häntä eivät ensinkään miellyttäneet. Ei, Asja vaatii
itsellensä sankarin, epätavallisen ihmisen -- tahi maalarin kuvaamaan
vuoren rotkossa istuvan paimenen.
-- Mutta olenpa jo kyllin laverrellut ja pidättänyt teitä, lisäsi hän
nousten.
-- Kuulkaapa, sanoin minä: -- menkäämme teidän luoksenne, minun ei tee
mieleni kotiin.
-- Mutta teidän työnne?
Minä en vastannut mitään; Gagin hymyili hyväsydämisesti, ja me
palasimme L:ään. Nähdessäni tutun viinitarhan ja valkoisen rakennuksen
vuoren huipulla, jonkinmoinen suloinen tunne valtasi minut -- niin,
minun sydämessäni tuntui niin suloiselta, ikäänkuin joku olisi
äänetönnä vuodattanut siihen lievitystä, Mieleni keveni Gagin'in
kertomuksen jälkeen.