Niin kului kokonaista kaksi viikkoa. Minä kävin tervehtimässä Gagin'ia
joka päivä. Asja näytti minua välttävän, mutta hän ei enään osoittanut
tuota hulluntapaisuutta, joka niin suuressa määrin oli kummastuttanut
minua tuttavuutemme kahtena ensimäisenä päivänä. Minusta oli kuin hän
salassa olisi ollut murheellinen tahi hänen mielensä häiriötilassa; hän
myöskään ei enään nauranut niin paljoa. Minä tarkastelin häntä
uutterasti.
Hän puhui jotenkin hyvin ranskaa ja saksaa; kuitenkin saattoi kaikesta
huomata, ettei hän ollut lapsuudestansa saakka ollut naisihmisten
kätten johdatettavana, jonka vuoksi hänen kasvatuksensa oli saanut
omituisen, tavattoman luonteen, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen
veljensä kasvatuksen kanssa. Gagin'issa ilmaantui, pitämättä lukua
hänen Van Dyckiläisestä hatustaan ja päällys-paidastaan, hento,
puoleksi hempeä venäläinen aatelismies, mutta Asja ei ollut
jalosukuisen neiden kaltainen; kaikissa hänen liikkeissään oli jotakin
rauhatointa. Hän oli luonnostansa kaino ja arkatuntoinen, mutta tämä
kainous, tämä arkatuntoisuus harmitti häntä, ja tästä mieliharmista
päästäksensä hän koitti pakoittaa itseänsä olemaan vapaa ja rohkea,
joka hänelle ei aina onnistunut. Minä puhuin hänen kanssansa joitakuita
kertoja hänen elämästänsä Venäjällä, hänen entuudestaan; hän vastasi
hyvin vastenmielisesti näihin kysymyksiin; minä sain kuitenkin tietää,
että hän ennen lähtöänsä ulkomaille oli asunut kauan maalla. Kerran
minä tapasin hänet yksinään kirjan ääressä. Nojaten päätänsä molempia
käsivarsiansa vastaan, ja sormet pistettyinä syvään hiuksien sisään,
hän ahnaasti seurasi kirjan sisältöä.
-- Oivallista! lausuin minä astuessani hänen luoksensa: -- kuinka
ahkera te olette!
Hän nosti päätänsä ja loi minuun totisen ja ankaran silmäyksen.
-- Te luulette, ett'en minä osaa muuta kuin nauraa, sanoi hän ja tahtoi
lähteä pois.
Minä vilkasin kirjan nimilehteä; se oli joku ranskalainen romaani.
-- Ainakaan en saata kiittää teidän vaalianne, huomautin minä.
-- Mitä minun siis pitää lukeman! huudahti hän ja lisäsi, heitettyänsä
kirjan pöydälle: parempi on siis, että lähden hulluttelemaan, ja juoksi
ulos puutarhaan.
Saman päivän illalla minä luin Gagin'ille "Hermann und Dorothea'a."
Ensimältä Asja vain puuhaili ympärillämme, pysähtyi sitten äkkiä,
rupesi kuuntelemaan, istuutui hiljaa viereeni ja kuunteli lukemista
loppuun saakka. Seuraavana päivänä minä jälleen en tuntenut häntä,
ennenkuin huomasin, että hänen oli äkkiä pälkähtänyt päähän olla
taloudellisia asioita harrastava ja vakaa, niinkuin Dorothea. Sanalla
sanoen, hän oli minusta arvoituksen alainen olento. Täynnään
itserakkautta suurimmassa määrässä hän viehätti minua myös silloin, kun
olin häneen suuttunut. Yhdessä suhteessa minä kumminkin sain yhä
lujemman vakuutuksen, nimittäin siinä, ett'ei hän ollut Gagin'in sisar.
Tämä ei käyttänyt itseänsä hänen suhteensa veljen tavalla; siinä oli
jotakin liian ystävällistä, liian nöyrää ja samassa jotakin väkinäistä.
Omituinen tapaus oli omiansa vahvistamaan epäluuloani.
Tullessani eräänä iltana viinitarhalle, jossa Gagin'it asuivat,
huomasin portin suljetuksi. Arvelematta kauemmin minä menin eräälle
paikalle, missä aitaus oli murtunut, jonka paikan ennen olin keksinyt,
ja hyppäsin siitä ylitse. Lähellä tätä paikkaa oli sivupuolella tietä
pieni akaasialehto. Minä olin juuri saapunut sen luo ja olin jo
menemäisilläni ohitse, ... kun äkkiä minua hämmästytti Asjan ääni, joka
innokkaasti ja kyynelten vuotaessa lausui seuraavat sanat:
-- En tahdo rakastaa ketäkään muuta kuin sinua, en, en, sinua yksinään
ma tahdon rakastaa -- sinua ainiaan.
-- Rauhoitu siis, Asja, sanoi Gagin: -- tiedäthän, että minä uskon
sinua. Kummankin ääni kuului lehdosta. Minä näin heidät molemmat oksain
harvan lehdistön läpi. He eivät minua huomanneet. -- Sinua, sinua
yksinään, toisti Asja, ja alkoi, heittäytyen hänen kaulaansa, tuimasti
kyyneleitä vuodattaen suudella häntä ja painaa itseänsä hänen rintaansa
vastaan.
-- Kyllin, kyllin, vakuutti tämä, silitellen keveästi hänen
kiharoitansa.
Muutamia silmänräpäyksiä minä seisoin liikkumatonna ... minä säikähdin
äkkiä...
-- Menenkö heidän luoksensa?... En missään tapauksessa! kuiskahti
korvissani. Nopein askelin minä lähdin aitauksen luo, hyppäsin sen
ylitse tielle ja saavuin melkein juoksujalkaa asuntooni. Minä hymyilin,
hieroin käsiäni ja ihmettelin sattumusta, joka niin äkkiarvaamatta oli
todistanut arveluni oikeiksi (en hetkeäkään ollut epäillyt niiden
todenmukaisuutta); mutta samassa tunsin sydämessäni jotakin katkeraa.
Mutta osaavatpa he teeskennellä, ajattelin minä itsekseni. Ja mitä
varten? Mitä huvia heillä siitä on, että tahtovat minua pettää? Tätä en
odottanut häneltä... Kuinka mieltä karvastuttava havainto!