Seuraavana aamuna minä jälleen lähdin L:ään. Minä koitin vakuuttaa
itselleni, että minä tahdoin tavata Gagin'ia, mutta salaisuudessa
minä oikeastaan halusin saada nähdä, miten Asjan laita olisi,
"kummittelisiko" hän taasen, niinkuin edellisenä päivänä. Minä tapasin
molemmat vierashuoneessa, ja, mikä ihme! -- sentähdenkö, että minä
yöllä ja aamulla olin kauan muistellut Venäjän-maata -- Asja minusta
täydellisesti näytti venäläiseltä tytöltä, niin, yksinkertaiselta,
melkeinpä kamarineitsyeltä. Hän oli puettuna vanhanpuoliseen hameesen,
hiuksensa olivat kammatut korvien taakse, ja hän istui liikkumattomana
akkunan edessä ja työskenteli ompelupuiten ääressä tyyneenä,
rauhallisena, niinkuin ei ikänänsä olisi tehnyt muuta työtä. Hän oli
milt'ei äänetönnä ja katseli hiljaisena työtänsä; hänen kasvojensa
piirteet olivat niin yksinkertaisen, niin jokapäisen näköiset, että
minun ehdottomasti muistui mieleeni nuot meidän kotikasvuiset
Kathinka't ja Maschinka't; että yhtäläisyys olisi täydellinen, hän
lauloi puoliääneensä tuota venäläistä laulua "Äitiseni, rakkahani."
Minä silmäilin hänen kellahtavia, uleita kasvojansa, muistelin eilisiä
houreitani, ja muuan asia kävi säälikseni. Ilma oli ihmeen ihana. Gagin
ilmoitti minulle, että hän oli tänään aikonut mennä tekemään stuudioita
luonnon mukaan; minä kysyin, suvaitsisiko hän, että minä seuraisin
hänen mukanansa, enkö häntä häiritsisi?
-- Päinvastoin, virkkoi hän: -- te voitte antaa minulle hyviä neuvoja.
Hän asetti ympyriäisen Van Dyck'iläisen hatun päähänsä, pukeutui
päällyspaitaansa, otti paperilaukun kainaloonsa ja lähti matkaan; minä
seurasin häntä hitain askelin. Asja jäi kotiin. Lähtiessään Gagin pyysi
häntä pitämään huolta siitä, ett'ei keitos tulisi liian vetiseksi; Asja
lupasi käydä katsomassa kyökissä. Gagin saapui laaksoon, jonka minä
jo tunsin, istuutui kivelle ja alkoi kuvata vanhaa, korkeata,
tuuhea-oksaista tammea. Minä laskeusin ruohostoon ja otin kirjasen
eteeni, mutta en ennättänyt lukea kahta sivuakaan, ja hän yhä vain
tahrasi paperiansa; me aina vain keskustelimmekin, sen mukaan mitä minä
ainakin voin päättää, jotenkin älykkäästi ja hienosti siitä, miten
taitelian oli työskenteleminen, mitä hänen oli hylkääminen, mitä
omistaminen itselleen, ja mikä merkitys hänellä oli meidän aikoinamme.
Gagin ilmoitti vihdoin, ett'ei hän tänään ollut piirtämistuulella,
laskeusi maahan minun viereeni, ja tuossapa nyt vasta sujui esteetönnä
meidän keskustelumme, tuo nuoruudessa niin mieluinen, milloin hehkuva,
illoin uinaileva, milloin intohimoinen, melkein aina kuitenkin
epämääräinen keskustelu, johon Venäläinen niin mielellään antautuu.
Keskusteltuamme kylliksemme me palasimme kotiin tyytyväisyyden tunteen
valtaamina, ikäänkuin olisimme tehneet jotakin, edistyneet jossakin.
Minä tapasin Asjan samallaisena kuin olin hänet jättänyt. Vaikka
kuinkakin olisin koittanut häntä tarkastella -- mitään veikistelemisen
jälkeä, mitään teeskentelemisen merkkiä en hänessä voinut huomata;
tällä kertaa olisi ollut mahdotonta syyttää häntä menettelöstä, joka ei
olisi ollut luonnon mukainen.
-- Vai niin virkkoi Gagin: -- sinä olet ruvennut paastoamaan ja
katumaan tänään.
Illalla hän muutaman kerran teeskentelemättä haukotteli ja vetäytyi
aikaisin huoneesensa. Minä jätin itsekin pian jäähyväiset Gagin'ille,
enkä enään, tultuani kotiin, antautunut minkään hourailemisen
alaiseksi; tämä päivä kului ilman että tunteeni kertaakaan olisivat
olleet kohtuuttomasti jännitetyt. Kuitenkin minä muistan, että minä,
mennessäni levolle, ääneeni lausuin:
-- "Millainen kameleontti kuitenkin tuo tyttö on!" ja lisäsin, oltuani
jonkun aikaa mietteiden vallassa: -- "eikä hän sittenkään ole hänen
sisarensa."