IV.

Tie rauniolle kulki kaidan metsän peittämän laakson vierua pitkin;

sen pohjalla juoksi puro kohisten kivien välitse. ikäänkuin

kiirehtien yhtymään suuren virran kanssa, joka rauhallisena välkkyi

terävähuippuisten vuorenharjujen tumman rajan takana. Gagin käänsi

huomiotani muutamien muita enemmän valaistujen kohtien puoleen, hänen

sanansa todistivat ainakin taitelijaa, joll'eivät juuri maalaria. Pian

alkoi raunio näkyä. Alastoman kallion huipulla kohosi neliskulmainen,

aivan tummentunut, vielä luja torni, joka kuitenkin pitkittäisen raon

kautta oli ikäänkuin halaistu. Sammaltunut muuri liittyi torniin;

siellä täällä luikerteli pitkin sitä murattipensaita; mutkikkaita

köynnöskasvia riippui alas harmaista tykkirei'istä ja lahonneista

holvikaarroksista. Kivinen polku vei eheänä säilyneelle portille. Me

lähenimme juuri sitä, kun edessämme äkkiä vilahti naisen muoto, joka

väleen juoksi soraläjän yli ja asettui muurin ulkonevalle osalle

suoraan syvyyden yläpuolelle.

-- Asjahan se on! huudahti Gagin: -- kuinka järjetöin!

Me astuimme portista vähäläntäiseen pihaan, joka puoliksi oli villien

omenapuitten ja nokkosten hallussa. Muurilla istui todellakin Asja. Hän

kääntyi kasvoin meihin ja naurahti, mutta ei liikkunut paikaltaan.

Gagin uhkasi häntä sormellaan, mutta minä soimasin häntä ääneeni hänen

varomattomuudestaan.

-- Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: -- älkää

kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte

nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten

älykkäisyyttä.

Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui

eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon

silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja

seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista

tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui

liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä

ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja

somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut

katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin

huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa... "Hän

tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: -- "miksi sitä? millainen

lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun

terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten

kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä

lasillisen vettä.

-- Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen

veljeensä. -- ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi

täytyy kastaa.

Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä

kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas

ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia

vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen

liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti

katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä

ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa

huudahti ja nauroi sitten ääneensä...

Minua harmitti vielä enemmän.

-- Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään

sukankutimensa hetkeksi sillensä.

Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt

veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen

hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin

huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi

rohkeasti, puoleksi hilpeästi.

Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa

sanovan: -- olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua

ihmetellen ihailette.

-- Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.

Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä

vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän

luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa,

nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen

alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat

tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät

tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan

äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja

ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan

akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi,

kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella:

-- Sydämemme naisen terveydeksi!

-- Onko hänellä siis -- onko teillä siis sellainen nainen, kysyi äkkiä

Asja.

-- Keliäpä ei sitä olisi? vastasi Gagin.

Asja vaipui hetkeksi ajatuksiin; hänen kasvonsa muuttuivat jälleen;

jälleen ilmaantui niissä tuo vaativainen, melkein röyhkeä hymy.

Paluumatkalla hän vielä kiivaammin nauroi ja hullutteli. Hän katkaisi

pitkän oksan, asetti sen olkapäällensä niinkuin pyssyn ja sitoi vyöhyen

päänsä ympäri. Minä muistan kuinka meitä kohtasi suurilukuinen joukko

vaaleatukkaisia, pöyhkeitä Englantilaisia: ikäänkuin komennon mukaan he

kaikki kylmäkiskoisella hämmästyksellä seurasivat Asjaa lasin

kaltaisilla silmillään, mutta ikäänkuin heidän harmiksensa tämä lauloi

ääneensä. Tultuansa kotiin hän heti meni huoneesensa ja tuli esiin

vasta päivälliseksi, puettuna paraimpiin vaatteisiinsa, huolellisesti

kammattuna ja hansikkaat kädessä. Pöydän ääressä hän käytti itseänsä

sangen säädyllisesti, melkein kankeasti, maistoi tuskin ruokalasia ja

joi vettä viinilasista. Nähtävästi hän nyt tahtoi esiytyä minulle

uudessa roolissa, säädyllisen ja hyvin kasvatetun neiden. Gagin ei

häntä siinä estänyt, nähtävästi hän oli tottunut noudattamaan hänen

tahtoansa kaikessa. Hän vain joskus katsahti hyväsydämisesti minuun ja

nosti vähän hartioitansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa. "Hän on

lapsi, olkaa suopea häntä kohtaan." Kun päivällinen oli loppunut, Asja

heti nousi, kumarsi meille ja kysyi, asettaen hatun päähänsä, saisiko

hän mennä "Frau Luise'n" luo.

-- Milloin viimeiseksi olet kysynyt lupaa? vastasi Gagin, tuo aina

samanlainen, tällä kertaa kuitenkin jotenkin hämmästynyt hymy

huulillaan: -- onko sinun ikävä meidän kanssamme?

-- Ei, mutta minä lupasin Frau Luise'lle vielä eilen käydä häntä

tervehtimässä ja sitä paitse minä ajattelin, että teidän on suotuisampi

olla kahden kesken. Herra N. (hän osoitti minua) kertoo sinulle vielä

jotakin.

Hän lähti.

-- Frau Luise, alkoi Gagin, koittaen välttää katsettani: -- on entisen

täkäläisen pormestarin leski, hyvänluontoinen, mutta ylönkatsottu

vaimo. Hän on suuresti mieltynyt Asjaan. Asjalla on tapana mielellään

tutustua alhaissäätyisten ihmisten kanssa; minä olen huomannut, että

perusteena siihen aina on ylpeys. Minä olen häntä kelpolailla

hemmoitellut, niinkuin näette, lisäsi hän hetken oltuansa vaiti: --

mutta mitä olen voinut tehdä? Ankaruutta en voi käyttää ketään kohtaan,

häntä kohtaan kaikkien vähimmin. Minun on _velvollisuuteni_ olla suopea

häntä kohtaan.

Minä olin vaiti. Gagin käänsi keskustelun toisaalle. Mitä enemmän minä

opin häntä tuntemaan, sitä lujemmin minä häneen kiinnyin. Minä rupesin

häntä jo pian ymmärtämään. Hän oli tuollainen perinpohjin venäläinen

mies, totuutta rakastava, rehellinen, yksinkertainen, mutta

valitettavasti jotenkin hidas, ilman pontevuutta ja sisällistä intoa.

Nuoruuden kiihko ei hänessä kuohunut, se ikäänkuin kimalteli kainona

valona. Hän oli hyvin rakastettava ja älykäs, mutta minä en voinut

saada itselleni selväksi, mitä hänestä miesikäisenä oli tuleva. Tulla

taiteiliaksi ... ilman uutteraa, alituista voimain ponnistusta ei tule

taiteiliiaksi, ja voimiasi ponnisteleva, ajattelin minä, silmäillen

hänen lempeätä kasvojensa luonnetta ja kuunnellen hänen hidasta

puhettansa, -- ei, voimiasi ponnisteleva sinä et milloinkaan ole, ja

itseäsi pakoittamisessa, siinä sinä et ole onnistuva. Ja kuitenkin oli

tuiki mahdotointa olla häntä rakastamatta; sydän ikäänkuin vetäytyi

hänen puoleensa. Noin tuntia neljä me vietimme yhdessä, milloin istuen

vieretysten sohvalla milloin levollisina käyskennellen talon edessä. Ja

näinä neljänä tuntina me täydellisesti liityimme toisiimme.

Päivä oli menossa maillensa, ja minun oli jo aika lähteä kotiin. Asja

vielä ei oikut palannut.

-- Hänpä vasta on oikein itsevaltainen! virkkoi Gagin: -- jos

suvaitsette, niin tulen teitä saattamaan. Matkalla poikkeemme Frau

Luise'n luo; minä kysyn onko hän siellä? Kierros ei paljoa tee.

Me kävelimme alas kaupunkiin, ja pysähdyimme, kuljettuamme kaitaa

mutkikasta poikkikatua pitkin, kahden akkunan levyisen ja neljän

kerroksen korkuisen rakennuksen eteen. Toinen kerros pistäytyi

ensimäistä enemmän kadulle päin, kolmas ja neljäs vielä enemmän kuin

toinen. Koko rakennus vanhanaikuisine veistokoristuksineen, kaksine

paksuine pylväineen, jyrkkine tiilikattoinen ja ullakosta esiin

pistäytyvine vintturineen oli suuren, kyttyräisen linnun näköinen.

-- Asja! huusi Gagin: -- oletko siellä? Valaistu akkuna kolmannessa

kerroksessa avautui ritinällä, ja me näimme siinä Asjan mustanverevän

pään. Hänen takanansa tirkistelivät vanhan akan hampaattomat ja

heikko-silmäiset kasvot.

-- Olen, vastasi Asja, nojautuen veikistelevästi kyynärvarsillaan

akkunalautaa vastaan: -- minun on täällä hyvä olla. Tuossa, ota, lisäsi

hän heittäen Gaginille geraaniumi-oksan: -- kuvaile mielessäsi, että

minä olen sinun sydämesi nainen.

Frau Luise nauroi.

-- N. on poislähdössä, vastasi Gagin: -- hän tahtoo jättää sinulle

jäähyväiset.

-- Todellakin, virkkoi Asja: -- siinä tapauksessa anna hänelle oksani,

minä tulen heti takaisin.

Hän veti akkunan kiinni ja nähtävästi suuteli Frau Luisia. Gagin antoi

minulle vaiti ollen oksan. Vaiti ollen minä pistin sen taskuuni, menin

poikkivientipaikalle ja annoin viedä itseni toiselle puolen virtaa.

Minä muistan, kuinka minua, astuessani kotiini mitään ajattelematta,

mutta kummallisen raskaalla sydämmellä, äkkiä kohtasi väkevä tuttu,

mutta Saksassa harvinainen haju. Minä pysähdyin ja näin tien vieressä

vähäläntäisen vartaallisen hamppua. Se synnyinmaani aroilla tavallinen

haju huomautti minua tästä ja herätti minussa innokkaan ikävöimisen

sinne. Minussa nousi halu saada hengittää venäläistä ilmaa, astua

venäläistä maata. "Mitä teen täällä, miksi kuljeskelen vieraassa maassa

vieraitten keskessä?" huudahdin minä, ja kuolettavainen raskaus, jota

tunsin sydämessäni, muuttui samassa katkeraksi, polttavaksi

mielenliikutukseksi. Minä saavuin kotiini aivan toisellaisessa

mielentilassa, kuin edellisenä päivänä. Minä tunsin itseni melkein

kiivastuneeksi, enkä pitkään aikaan voinut rauhoittua. Mieliharmi, jota

itsekään en voinut ymmärtää, valtasi minut. Vihdoin minä laskeusin

istumaan ja muistellessani uskotointa leskeäni (virallinen

muisteleminen tästä naisesta päätti jokaisen päiväni), sain käsiini

erään hänen kirjoittamistansa kirjeistä. Mutta minä en edes katsonut

siihen; minun ajatukseni alkoivat heti kulkea toisaalle. Minä rupesin

ajattelemaan ... ajattelemaan Asjaa. Minun juolahti mieleeni, että

Gagin keskustellessamme oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, että

olisi muka olemassa asianhaaroja, jotka vaikeuttaisivat hänen

palaamistansa Venäjälle... "Mutta onkohan tuo tyttö sittenkään hänen

sisarensa?" lausuin minä ääneeni.

Minä riisuin yltäni, laskeusin makaamaan ja yritin nukkua; hetkisen

kuluttua, minä jälleen nousin istumaan vuoteelleni ja rupesin,

nojautuen kyynärvarrellani päänaluseen, uudestaan muistelemaan tuota

"oikullista, teeskennellen nauravaa tyttöä"... "Hän on muodostettu

niinkuin pieni Raphael'in Galathea Farnesina'ssa," sanoin hiljaa

itsekseni: -- "niin; eikä hän sittenkään ole Gagin'in sisar..."

Ja lesken kirje oli tällä välin rauhallisena jalkapuolella himmeänä

kuin epämääräisessä valossa.

Asja · 第 7 / 24 题