Tie rauniolle kulki kaidan metsän peittämän laakson vierua pitkin;
sen pohjalla juoksi puro kohisten kivien välitse. ikäänkuin
kiirehtien yhtymään suuren virran kanssa, joka rauhallisena välkkyi
terävähuippuisten vuorenharjujen tumman rajan takana. Gagin käänsi
huomiotani muutamien muita enemmän valaistujen kohtien puoleen, hänen
sanansa todistivat ainakin taitelijaa, joll'eivät juuri maalaria. Pian
alkoi raunio näkyä. Alastoman kallion huipulla kohosi neliskulmainen,
aivan tummentunut, vielä luja torni, joka kuitenkin pitkittäisen raon
kautta oli ikäänkuin halaistu. Sammaltunut muuri liittyi torniin;
siellä täällä luikerteli pitkin sitä murattipensaita; mutkikkaita
köynnöskasvia riippui alas harmaista tykkirei'istä ja lahonneista
holvikaarroksista. Kivinen polku vei eheänä säilyneelle portille. Me
lähenimme juuri sitä, kun edessämme äkkiä vilahti naisen muoto, joka
väleen juoksi soraläjän yli ja asettui muurin ulkonevalle osalle
suoraan syvyyden yläpuolelle.
-- Asjahan se on! huudahti Gagin: -- kuinka järjetöin!
Me astuimme portista vähäläntäiseen pihaan, joka puoliksi oli villien
omenapuitten ja nokkosten hallussa. Muurilla istui todellakin Asja. Hän
kääntyi kasvoin meihin ja naurahti, mutta ei liikkunut paikaltaan.
Gagin uhkasi häntä sormellaan, mutta minä soimasin häntä ääneeni hänen
varomattomuudestaan.
-- Suvaitkaa hänen olla, sanoi Gagin minulle kuiskaamalla: -- älkää
kiivastuttako häntä; te ette häntä tunne; hän kiipee vielä, saatte
nähdä, torniinkin. Ihmetelkää enemmin täkäläisten ihmisten
älykkäisyyttä.
Minä katsoin ympärilleni; sijoittuneena pieneen puusuojaan istui
eräässä sopessa vanha akka ja kutoi sukkaa katsellen meitä kieroon
silmälasiensa yli. Hän möi matkailijoille olutta, leivoksia ja
seltterivettä. Me laskeusimme istumaan penkille ja ryhdyimme raskaista
tinakannuista juomaan jotenkin raitista olutta. Asja yhä istui
liikkumatonna; hän oli nostanut jalkansa allensa ja kietonut päänsä
ympäri silkkisen vyöhyen; hänen sorea vartalonsa kuvautui selvästi ja
somasti kirkasta taivasta vastaan; minä kuitenkaan en saattanut
katsella häntä tuntematta mieliharmia. Jo edellisenä päivänä minä olin
huomannut hänessä jotakin jännitettyä, melkein luonnotointa... "Hän
tahtoo meitä hämmästyttää," ajattelin minä: -- "miksi sitä? millainen
lapsellinen oikku!" Ikäänkuin arvaten ajatukseni hän äkkiä loi minuun
terävän ja läpitunkevan silmäyksen, naurahti taasen, hyppäsi sitten
kahdessa loikkauksessa alas muurilta ja pyysi, astuen akan luo, häneltä
lasillisen vettä.
-- Sinä luulet ehkä, että minä tahdon juoda? sanoi hän kääntyen
veljeensä. -- ei; tuolla on kukkia muurilla, joita välttämättömästi
täytyy kastaa.
Gagin ei vastannut hänelle mitään; mutta Asja rupesi lasi kädessä
kiipeämään rauniota ylös, silloin tällöin pysähtyen ja kumartuen alas
ja miellyttävällä arvokkaisuudella vuodattaen maahan muutamia
vesipisaria, jotka kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Hänen
liikkeensä olivat viehättävät, mutta minua yhä entisen mukaan harmitti
katsellessani, vaikka vasten tahtoanikin ihailin hänen vikkelyyttänsä
ja kätevyyttänsä. Eräällä vaarallisella paikalla hän tahallansa
huudahti ja nauroi sitten ääneensä...
Minua harmitti vielä enemmän.
-- Hän kiipee kuin vuohi, myrisi akka itsekseen, heitettyään
sukankutimensa hetkeksi sillensä.
Sillä välin oli Asja tyhjentänyt koko lasinsa ja palasi nyt
veitikkamaisesti horjuen sinne tänne, meidän luoksemme. Kummallinen
hymy sai hänen kulmakarvansa, sieraimensa ja huulensa tuskin
huomattavasti värähtelemään. Hänen tummat silmänsä vilkkuivat puoleksi
rohkeasti, puoleksi hilpeästi.
Te katsotte minun menettelöni sopimattomaksi, näyttivät hänen kasvonsa
sanovan: -- olkoon menneeksi; minä tiedän että te yhtäkaikki minua
ihmetellen ihailette.
-- Taitavasti, Asja, sangen taitavasti, sanoi Gagin puoliääneen.
Äkkiä tämä ikäänkuin joutui hämilleen, antoi pitkien silmäripsiensä
vaipua alaspäin ja istuutui kainosti, ikäänkuin syyllisenä, meidän
luoksemme. Nyt ensi kerran olin tilaisuudessa ottaa hänen kasvonsa,
nuot vaihtelevimmat kasvot, mitä ikänäni olin nähnyt, tarkastuksen
alaiseksi. Muutaman hetken kuluttua ne tulivat ihan vaaleiksi ja saivat
tylsän, melkein surullisen muodon; niiden piirteetkin minusta näyttivät
tuntuvammilta, ankarammilta, yksinkertaisemmilta. Hän oli tullut aivan
äänettömäksi. Me kuljimme raunion ylt'ympäri (Asja seurasi meitä) ja
ihailimme näkö-aloja. Sillä välin päivällis-aika läheni. Maksaessaan
akalle Gagin pyysi vielä yhden tinakannullisen olutta ja sanoi,
kääntyneenä minuun, unekkaalla katseella:
-- Sydämemme naisen terveydeksi!
-- Onko hänellä siis -- onko teillä siis sellainen nainen, kysyi äkkiä
Asja.
-- Keliäpä ei sitä olisi? vastasi Gagin.
Asja vaipui hetkeksi ajatuksiin; hänen kasvonsa muuttuivat jälleen;
jälleen ilmaantui niissä tuo vaativainen, melkein röyhkeä hymy.
Paluumatkalla hän vielä kiivaammin nauroi ja hullutteli. Hän katkaisi
pitkän oksan, asetti sen olkapäällensä niinkuin pyssyn ja sitoi vyöhyen
päänsä ympäri. Minä muistan kuinka meitä kohtasi suurilukuinen joukko
vaaleatukkaisia, pöyhkeitä Englantilaisia: ikäänkuin komennon mukaan he
kaikki kylmäkiskoisella hämmästyksellä seurasivat Asjaa lasin
kaltaisilla silmillään, mutta ikäänkuin heidän harmiksensa tämä lauloi
ääneensä. Tultuansa kotiin hän heti meni huoneesensa ja tuli esiin
vasta päivälliseksi, puettuna paraimpiin vaatteisiinsa, huolellisesti
kammattuna ja hansikkaat kädessä. Pöydän ääressä hän käytti itseänsä
sangen säädyllisesti, melkein kankeasti, maistoi tuskin ruokalasia ja
joi vettä viinilasista. Nähtävästi hän nyt tahtoi esiytyä minulle
uudessa roolissa, säädyllisen ja hyvin kasvatetun neiden. Gagin ei
häntä siinä estänyt, nähtävästi hän oli tottunut noudattamaan hänen
tahtoansa kaikessa. Hän vain joskus katsahti hyväsydämisesti minuun ja
nosti vähän hartioitansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa. "Hän on
lapsi, olkaa suopea häntä kohtaan." Kun päivällinen oli loppunut, Asja
heti nousi, kumarsi meille ja kysyi, asettaen hatun päähänsä, saisiko
hän mennä "Frau Luise'n" luo.
-- Milloin viimeiseksi olet kysynyt lupaa? vastasi Gagin, tuo aina
samanlainen, tällä kertaa kuitenkin jotenkin hämmästynyt hymy
huulillaan: -- onko sinun ikävä meidän kanssamme?
-- Ei, mutta minä lupasin Frau Luise'lle vielä eilen käydä häntä
tervehtimässä ja sitä paitse minä ajattelin, että teidän on suotuisampi
olla kahden kesken. Herra N. (hän osoitti minua) kertoo sinulle vielä
jotakin.
Hän lähti.
-- Frau Luise, alkoi Gagin, koittaen välttää katsettani: -- on entisen
täkäläisen pormestarin leski, hyvänluontoinen, mutta ylönkatsottu
vaimo. Hän on suuresti mieltynyt Asjaan. Asjalla on tapana mielellään
tutustua alhaissäätyisten ihmisten kanssa; minä olen huomannut, että
perusteena siihen aina on ylpeys. Minä olen häntä kelpolailla
hemmoitellut, niinkuin näette, lisäsi hän hetken oltuansa vaiti: --
mutta mitä olen voinut tehdä? Ankaruutta en voi käyttää ketään kohtaan,
häntä kohtaan kaikkien vähimmin. Minun on _velvollisuuteni_ olla suopea
häntä kohtaan.
Minä olin vaiti. Gagin käänsi keskustelun toisaalle. Mitä enemmän minä
opin häntä tuntemaan, sitä lujemmin minä häneen kiinnyin. Minä rupesin
häntä jo pian ymmärtämään. Hän oli tuollainen perinpohjin venäläinen
mies, totuutta rakastava, rehellinen, yksinkertainen, mutta
valitettavasti jotenkin hidas, ilman pontevuutta ja sisällistä intoa.
Nuoruuden kiihko ei hänessä kuohunut, se ikäänkuin kimalteli kainona
valona. Hän oli hyvin rakastettava ja älykäs, mutta minä en voinut
saada itselleni selväksi, mitä hänestä miesikäisenä oli tuleva. Tulla
taiteiliaksi ... ilman uutteraa, alituista voimain ponnistusta ei tule
taiteiliiaksi, ja voimiasi ponnisteleva, ajattelin minä, silmäillen
hänen lempeätä kasvojensa luonnetta ja kuunnellen hänen hidasta
puhettansa, -- ei, voimiasi ponnisteleva sinä et milloinkaan ole, ja
itseäsi pakoittamisessa, siinä sinä et ole onnistuva. Ja kuitenkin oli
tuiki mahdotointa olla häntä rakastamatta; sydän ikäänkuin vetäytyi
hänen puoleensa. Noin tuntia neljä me vietimme yhdessä, milloin istuen
vieretysten sohvalla milloin levollisina käyskennellen talon edessä. Ja
näinä neljänä tuntina me täydellisesti liityimme toisiimme.
Päivä oli menossa maillensa, ja minun oli jo aika lähteä kotiin. Asja
vielä ei oikut palannut.
-- Hänpä vasta on oikein itsevaltainen! virkkoi Gagin: -- jos
suvaitsette, niin tulen teitä saattamaan. Matkalla poikkeemme Frau
Luise'n luo; minä kysyn onko hän siellä? Kierros ei paljoa tee.
Me kävelimme alas kaupunkiin, ja pysähdyimme, kuljettuamme kaitaa
mutkikasta poikkikatua pitkin, kahden akkunan levyisen ja neljän
kerroksen korkuisen rakennuksen eteen. Toinen kerros pistäytyi
ensimäistä enemmän kadulle päin, kolmas ja neljäs vielä enemmän kuin
toinen. Koko rakennus vanhanaikuisine veistokoristuksineen, kaksine
paksuine pylväineen, jyrkkine tiilikattoinen ja ullakosta esiin
pistäytyvine vintturineen oli suuren, kyttyräisen linnun näköinen.
-- Asja! huusi Gagin: -- oletko siellä? Valaistu akkuna kolmannessa
kerroksessa avautui ritinällä, ja me näimme siinä Asjan mustanverevän
pään. Hänen takanansa tirkistelivät vanhan akan hampaattomat ja
heikko-silmäiset kasvot.
-- Olen, vastasi Asja, nojautuen veikistelevästi kyynärvarsillaan
akkunalautaa vastaan: -- minun on täällä hyvä olla. Tuossa, ota, lisäsi
hän heittäen Gaginille geraaniumi-oksan: -- kuvaile mielessäsi, että
minä olen sinun sydämesi nainen.
Frau Luise nauroi.
-- N. on poislähdössä, vastasi Gagin: -- hän tahtoo jättää sinulle
jäähyväiset.
-- Todellakin, virkkoi Asja: -- siinä tapauksessa anna hänelle oksani,
minä tulen heti takaisin.
Hän veti akkunan kiinni ja nähtävästi suuteli Frau Luisia. Gagin antoi
minulle vaiti ollen oksan. Vaiti ollen minä pistin sen taskuuni, menin
poikkivientipaikalle ja annoin viedä itseni toiselle puolen virtaa.
Minä muistan, kuinka minua, astuessani kotiini mitään ajattelematta,
mutta kummallisen raskaalla sydämmellä, äkkiä kohtasi väkevä tuttu,
mutta Saksassa harvinainen haju. Minä pysähdyin ja näin tien vieressä
vähäläntäisen vartaallisen hamppua. Se synnyinmaani aroilla tavallinen
haju huomautti minua tästä ja herätti minussa innokkaan ikävöimisen
sinne. Minussa nousi halu saada hengittää venäläistä ilmaa, astua
venäläistä maata. "Mitä teen täällä, miksi kuljeskelen vieraassa maassa
vieraitten keskessä?" huudahdin minä, ja kuolettavainen raskaus, jota
tunsin sydämessäni, muuttui samassa katkeraksi, polttavaksi
mielenliikutukseksi. Minä saavuin kotiini aivan toisellaisessa
mielentilassa, kuin edellisenä päivänä. Minä tunsin itseni melkein
kiivastuneeksi, enkä pitkään aikaan voinut rauhoittua. Mieliharmi, jota
itsekään en voinut ymmärtää, valtasi minut. Vihdoin minä laskeusin
istumaan ja muistellessani uskotointa leskeäni (virallinen
muisteleminen tästä naisesta päätti jokaisen päiväni), sain käsiini
erään hänen kirjoittamistansa kirjeistä. Mutta minä en edes katsonut
siihen; minun ajatukseni alkoivat heti kulkea toisaalle. Minä rupesin
ajattelemaan ... ajattelemaan Asjaa. Minun juolahti mieleeni, että
Gagin keskustellessamme oli tehnyt viittauksia siihen suuntaan, että
olisi muka olemassa asianhaaroja, jotka vaikeuttaisivat hänen
palaamistansa Venäjälle... "Mutta onkohan tuo tyttö sittenkään hänen
sisarensa?" lausuin minä ääneeni.
Minä riisuin yltäni, laskeusin makaamaan ja yritin nukkua; hetkisen
kuluttua, minä jälleen nousin istumaan vuoteelleni ja rupesin,
nojautuen kyynärvarrellani päänaluseen, uudestaan muistelemaan tuota
"oikullista, teeskennellen nauravaa tyttöä"... "Hän on muodostettu
niinkuin pieni Raphael'in Galathea Farnesina'ssa," sanoin hiljaa
itsekseni: -- "niin; eikä hän sittenkään ole Gagin'in sisar..."
Ja lesken kirje oli tällä välin rauhallisena jalkapuolella himmeänä
kuin epämääräisessä valossa.