Kentiesi jokainen ei ole selvillä siitä, mitä tuollainen "kommersi"
tietää. "Kommersi" syntyy siten, että ylioppilaita samasta maasta tahi
veljeskunnasta (Landsmanschaft'ista) yhtyy omituiseksi juhlaseuraksi.
Melkein kaikki osanottajat ovat puetut vanhoista ajoista tavalliseksi
tulleesen saksalaisten ylioppilaitten pukuun: lyhyeesen nyöritakkiin,
pitkävartisiin saappaisiin ja pieneen lakkiin, jonka reunus on
koristettu määrätyillä väreillä. He kokoontuvat tavallisesti
päivälliseksi, "senior'in", s.o. vanhimman ollessa heidän esimiehenään
-- ja pitävät kestiä aina aamuun saakka, juovat, laulavat
"Landesvater'ia", "Gaudeamus'ia", tupakoitsevat ja parjaavat
"Philisteriä" [entisiä ylioppilaita]; toisinaan he tilaavat myöskin
soittokunnan.
Tällaista "kommers'iä" nyt vietettiin L:n kaupungissa pienen
"Auringoksi" nimitetyn ravintolan edessä olevassa puutarhassa, jonka
toinen pää oli katua kohti. Itse ravintolan katolla sekä puutarhassa
liehui lippuja; ylioppilaat istuivat pöytien ääressä tasalatvaisten
lehmuksien alla. Suuri verikoira makasi yhden pöydän alla; soittajat
olivat sijoittuneet sivulle erääsen murattilehtoon ja soittivat
hartaasti, virkistyttäen itseänsä silloin tällöin oluella. Kansaa oli
joukottain kokoontunut kadulle puutarhan matalan aitauksen taakse; L:n
kaupungin hyvänluontoiset asukkaat eivät tahtoneet olla käyttämättä
tilaisuutta saada katsella tänne saapuneita vieraita. Myöskin minä
yhdyin katselijoitten joukkoon. Minua huvitti silmäillä ylioppilaitten
kasvoja; heidän syleilyksensä, huudahduksensa, nuoruuden viatoin
kiekaileminen, heidän hehkuva katseensa. heidän tietämättänsä tapahtuva
naurunsa -- viattomin nauru koko maailmassa, -- koko tämä
virkeän nuoruuden tunteitten iloisa riehunta, tämä haluaminen ja
pyrkiminen eteenpäin -- minne tahansa, kunpa vain eteenpäin -- tämä
hyvänluontoinen vapaa olento minua liikutti ja samassa innostutti. Eikö
minun pitäisi lähtemän heidän luoksensa? kysyin itseltäni...
-- Asja, oletko jo saanut kylliksesi? lausui äkkiä takanani miehen ääni
venäjäksi.
-- Odottakaamme vielä, vastasi toinen, naisenääni, samalla kielellä.
Minä käännyin äkkiä... Minun silmäykseni sattuivat sievään nuoreen
mieheen, puettuna pieneen lakkiin ja väljään nuttuun; nojautuneena
hänen käsivarteensa kävi hänen rinnallaan tyttö, joka vartaloltaan ei
ollut pitkä ja jonka päässä oli olkihattu, joka kokonaan peitti yläosan
hänen kasvoistaan.
-- Te olette venäläisiä? kysähdin minä vasten tahtoanikin.
Hymy levisi nuoren miehen huulille, vastatessaan:
-- Niin, me olemme venäläisiä.
-- Minä en olisi odottanut ... näin kaukaisessa seudussa, olin minä
alkamaisillani.
-- Emme myöskään me, keskeytti hän, -- mutta mitä siitä! Sitä parempi.
Suvaitsetteko, niin esittelemme itsemme: nimeni on Gagin, ja tämä on
minun ... hän vaikeni hetkeksi: -- minun sisareni. Ja teidän nimenne,
minä pyydän?
Minä mainitsin nimeni, ja me ryhdyimme keskusteluun. Minä sain kuulla,
että Gagin, matkustellessaan huvikseen, niinkuin minäkin, viikkoa
sitten oli saapunut L:ään ja majautunut siihen. Minun täytyy tunnustaa,
että minä vastenmielisesti tutustuin venäläisten kanssa ulkomaalla.
Minä tunsin heidät jo kaukaa heidän käynnistään, heidän vaatteittensa
muodosta, pääasiallisesti kuitenkin heidän kasvojensa luonteen
kautta. Itsehensä tyytyväisyyden ja ylenkatseellisuuden, useinpa
vaativaisuudenkin piirteet äkkiä muuttuivat sellaisiksi, jotka
ilmaisivat varovaisuutta ja arkuutta... Yhdessä silmänräpäyksessä
ihminen ikäänkuin seisoi vartijana, hänen silmäyksensä kääntyivät
rauhattomasti joka taholle...
"Enkö vain lie sanonut jotakin tyhmää, eikö minua naureta?" näytti tämä
hämmästynyt katse lausuvan. Hetkinen vielä, -- ja rauhallisuus oli
jälleen laskeutunut hänen kasvoillensa, vain silloin tällöin
vaihdellaksensa tylsän neuvottomuuden kanssa. Niin, minä vältin
venäläisiä, mutta Gagin heti ensi hetkessä minua miellytti. Maailmassa
on olemassa sellaisia onnellisia henkilöitä, joita jokainen mielellään
katselee; miellyttävien kasvojensa kautta he vaikuttavat meissä
lämpimiä tunteita ja vetävät meitä puoleensa. Gagin'illa oli juuri
sellaiset suloiset, ystävälliset kasvot suurine lempeine silmineen ja
hienoine kiharine hiuksineen. Hän puhui niin, että, vaikk'ei häntä
olisi nähnytkään, jo hänen äänestänsäkin voi päättää, että hän nauroi.
Tyttö, jonka hän sanoi sisarekseen, näytti minusta heti ensi
katsannossa sangen miellyttävältä. Oli jotakin omituista, jotakin
erinomaista hänen tummanveristen, pyöreitten kasvojensa piirteissä;
hänen vähäläntäinen, hieno nenänsä, melkein lapsellisen pyöreät
poskensa, mustat säihkyvät silmänsä vaikuttivat hänessä jotakin
viehättävää. Sulotar ilmautui koko hänen vartalossaan; kuitenkaan hän
ei näyttänyt olevan täydellisesti kehkeytynyt. Hän ei ensinkään ollut
veljensä näköinen.
-- Tahdotteko tulla meidän luoksemme? kysyi Gagin minulta: -- minusta
olemme jo kyllin katselelleet Saksalaisia. Meikäläiset olisivat,
puhuakseni totta, jo aikoja sitten heittäneet akkunat rikki ja lyöneet
tuolit sirpaleiksi, mutta nämät käyttävät itseään vielä liiankin
siivosti. Miltä tuntuu Asja, lähdemmekö kotiin?
Tyttö nyökäytti myöntyvästi päätään.
-- Me asumme kaupungin ulkopuolella, jatkoi Gagin: -- eräässä
viinitarhassa, yksinäisessä rakennuksessa, korkealla. Meillä on
ihanata, te saatte nähdä. Emäntä on luvannut valmistaa meille hapanta
maitoa. Nythän jo pian rupee hämärtämään, ja teidän on parempi kulkea
Rhein^in poikki kuutamolla.
Me lähdimme matkaan. Matalan kaupungin portin kautta (vanha sorakivistä
tehty muuri ympäröitsi kaupunkia joka taholta, eivätkä tykkireijätkään
vielä kaikki olleet lahonneet) me astuimme kentälle ja kuljettuamme
noin sata askelta kivisen aitauksen vierustaa pitkin, pysähdyimme
ahtaan portin eteen. Gagin aukasi sen ja johti meitä jyrkkää polkua
pitkin vuorta ylös. Kummallakin puolen pitkin rinnettä kasvoi
viiniköynnöstä; aurinko oli juuri laskeutunut ja jättänyt vaan himmeän
purppurapunaisen valon viheriöille oksille, pitkille seipäille,
kuivalle maalle, joka oli täynnään suurempia ja pienempiä liuskakiviä,
ja pienelle valkoseinäiselle rakennukselle, joka oli varustettu
viistoilla, tummanvärisillä poikkipuilla ja neljällä valoisalla
akkunalla, ja joka oli sen vuoren kukkulalla, jota ylöspäin me
kiipesimme.
-- Tuossa on meidän asuntomme, huudahti Gagin, lähestyessämme pientä
taloa -- ja tuossa emäntämmekin jo tuo maidon. Guten Abend, Madame.
Me heti ryhdymme siihen; mutta ensin, lisäsi hän -- katsokaa
ympärillenne ... millainen on näkö-ala?
Näkö-ala oli todellakin ihmeen viehättävä. Rhein-virta oli edessämme
kokonaan hopeanhohtavana viheriöitten rantojensa välissä. Yhdessä
kohden se hehkui levolle laskeuneen auringon kullanpurppuraisessa
valossa. Kaikki rannalla olevan kaupungin rakennukset ja kadut olivat
nähtävinä; kukkuloita ja lakeuksia levisi lavealta edessämme. Alhaalla
oli kaunista, ylhäällä vielä kauniimpaa; omituisen vaikutuksen minuun
teki tummansinisen taivaan selkeys ja ilman kirkas läpikuultavuus.
Viileänä se aaltoili ja keveänä, ikäänkuin sekin olisi tuntenut itsensä
vapaammaksi korkeudessa.
-- Oivallisen te olette valinneet itsellenne asunnon, virkoin minä.
-- Asja on sen keksinyt, vastasi Gagin; -- no, Asja, jatkoi hän, aseta
kaikki järjestykseen. Käske tuoda kaikki tänne. Me tahdomme syödä
illallisemme taivasalla. Tänne soittokin kuuluu selvemmin. Oletteko
huomanneet, jatkoi hän, kääntyen minuun -- läheltä valssi toisinaan ei
kuulu miltään -- laimeita, käheitä ääniä vain; mutta etäältä, kuinka
ihmeen ihanata! -- se saattaa kaikki sydämen herkimmät kielet
värähtelemään.
Asja, jonka varsinainen nimi oli Anna, mutta jota Gagin kutsui
Asja'ksi, joksi minunkin suvaittanee häntä kutsua, lähti huoneesen,
mutta palasi pian takaisin emännän kanssa. He kantoivat yhdessä suurta
tarjotinta, jolle oli asetettu maito-ruukku, kantajia, lusikoita,
sokeria, marjoja ja leipää. Me laskeusimme istumaan ja ryhdyimme
syömään. Asja otti hatun päästänsä. Hänen mustat hiuksensa, jotka
olivat leikatut tasaisiksi ja kammatut pojan tapaan, valuivat tuuheina
kiharina alas hänen kaulalleen ja hartioilleen. Aluksi hän ujosteli
minua; mutta Gagin sanoi.
-- Asja, älä pelkää; hän ei ole vaarallinen!
Asja hymyili ja hetkisen kuluttua hän jo itse puhutteli minua. Minä en
milloinkaan ole nähnyt olentoa, joka olisi ollut levottomampi kuin hän.
Hetkeäkään hän ei istunut rauhallisena; hän nousi istumasta, juoksi
huoneukseen, tuli jälleen takaisin, hyräeli puoliääneen ja nauroi usein
erittäin kummallisella tavalla, näytti siltä, kuin hän ei olisi
nauranut sitä, mitä kuuli, vaan niitä eri ajatuksia, jotka tavan takaa
juolahtivat hänen mieleensä. Hänen suurista silmistään lähtevä
katseensa oli rehellinen, kirkas, pelotoin, mutta joskus hänen
silmäluomensa värähtelivät hiljaisesti ja silloin hänen silmäyksensä
äkkiä tulivat syvällisiksi ja lempeiksi. Me keskustelimme noin kahden
tunnin ajan. Päivä oli jo aikoja sitten sammunut, ja ilta, joka ensin
oli ollut kirkas, sitten purpuranpunainen, vihdoin vaaleanhämärä,
häiveni hiljalleen ja vaihtui yöhön, mutta meidän keskustelumme jatkui
yhä hiljaisena ja rauhallisena kuin ilma, joka meitä ympäröi. Gagin
tuotti pullon Rhein'in viiniä, jonka me kiirehtimättä vähitellen
tyhjensimme. Musiiki kaikui yhä korviimme; sen säveleet kuuluivat
meistä entistä vienommilta, suloisemmilta; valoja oli sytytetty
kaupunkiin ja virralle. Asja laski äkkiä päänsä alaspäin, niin että
hänen kiharansa valuivat hänen silmilleen, oli äänetönnä ja huokasi
syvään; sanoi sitten tahtovansa lähteä levolle ja meni huoneesen; minä
näin kuitenkin, kuinka hän sytyttämättä tulta, kauan seisoi suljetun
akkunan takana.
Vihdoin nousi kuu; sen epätasainen valo leijaili Rhein'in pinnalla;
kaikki kirkastui, synkeni, muuttui, viinikin tahkotuissa laseissamme
hehkui salaperäisesti välkkyen. Tuuli oli hiljentynyt, laskenut
siipensä kokoon ja asettunut täydellisesti; yöllinen hyvänhajuinen
lämpö nousi maasta.
-- Onpa jo aika lähteä, huudahdin minä; muuten en enää saa käsiini
ehättäjää!
-- On aika, kertoi Gagin.
Me astuimme polkua alas. Äkkiä kivet kalisivat takanamme; se oli Asja,
joka kiirehti jälessämme.
-- Etkö siis makaakkaan? kysyi häneltä hänen veljensä, mutta sanomatta
sanaakaan Asja kiirehti ohitse. Viimeiset sammuvat lamput, joita
ylioppilaat olivat sytyttäneet ravintolan puutarhaan, valaisivat
alhaalta puitten lehtiköitä, suoden niille juhlallisen, haaveellisen
näön. Me tapasimme Asjan rannalla; hän puhutteli ehättäjää. Minä
hyppäsin veneesen ja jätin jäähyväiset uusille ystävilleni. Gagin
lupasi käydä minua katsomassa seuraavana päivänä; minä puristin hänen
kättänsä ja ojensin oman käteni Asjalle; hän vain katseli minua ja
puristi päätään. Vene lähti rannasta ja kiiti ripeätä virtaa eteenpäin.
Ehättäjä, oiva ukko, painoi voimiensa takaa airoja tummaan veteen.
-- Te olette soutaneet keskelle kuutamon kirkasta juovaa ja olette
rikkoneet sen, huusi Asja rannalta.
Minä loin silmäni alaspäin; aallot huokuivat pimeyden verhoomina veneen
ympärillä.
-- Jääkää hyvästi, kaikui vielä kerran hänen äänensä.
-- Huomiseksi, lisäsi Gagin.
Vene saapui rantaan. Minä astuin maalle ja loin silmäykseni taakseni.
Ketään ei enää ollut nähtävänä vastakkaisella rannalla. Kuutamon kirkas
juova vetäytyi jälleen hopeisena siltana koko virran poikki. Ikäänkuin
jäähyväisiksi kaikuivat vielä vanhanaikaisen Lanner'in valssin
säveleet. Gagin oli oikeassa. Minä tunsin kaikkien sydämeni kielten
värähtelevän vastaukseksi noille suloisille säveleille. Minä kuljin
tummien kenttien poikki kotiini vitkalleen henkien hyvänhajuista ilmaa,
ja saavuin huoneeseni kokonaan suloisen väsymyksen valtaamana, jota
tarkoituksettomat ja määrättömät toiveet minussa vaikuttivat. Minä
tunsin itseni onnelliseksi... Mutta minkä johdosta minä olin
onnellinen? Minä en mitään halunnut, en mitään miettinyt ... minä olin
onnellinen.
Nauramaisillani viehättävien ja iloisten tunteitten kyllyydestä minä
heittäysin vuoteelleni ja olin jo sulkea silmäni, kun äkkiä juolahti
mieleeni, ett'en kertaakaan koko illan kuluessa ollut ajatellut julmaa
kaunotartani... "Mitä tämä lienee?" kysyin itseltäni; -- "enhän vain
lie rakastunut?" Mutta esitettyäni itselleni tämän kysymyksen, minä
nähtävästi jo olin nukkunut kuin lapsi kehdossa.