Minä olin silloin viidenkolmatta vuoden vanha, alkoi N. N. -- kauan
sitten kuluneitten aikain tapauksia, niinkuin näette. Olin vast'ikään
vapauttanut itseni kaikista toimistani ja matkustanut ulkomaille, en
sentähden, että siellä olisin tilaisuudessa "täydentää kasvatukseni",
niinkuin silloin oli tapana lausua, vaan suorastaan saadakseni katsella
Jumalan laveata maailmaa. Minä olin terve, nuori, vilpas, rahoja ei
puuttunut, murheet eivät vielä painaneet mieltäni, minä tein, mitä
tahdoin -- sanalla sanoen, minä elin huoletonna, iloisena, kuin
keväimen kukka. Mieleeni ei edes juolahtanutkaan, ett'ei ihminen
olekaan kukkanen, ett'ei hänen kukoistusaikansa ole ikuinen. Nuorena
ollessaan syö kullatuita makeisleivoksia ja ajattelee, että ne myös
vast'edes tulevat olemaan jokapäiväisenä leipänä; mutta tuleepa aika,
jolloin turhaan pyytää kuivanutta leipäpalastakin. Mutta eipä tästä
maksa vaivaa puhua.
Minä matkustin ilman silmämäärää, ilman matkasuunnitelmaa, viivyin
kaikkialla, missä tunsin viihtyväni, ja jatkoin taasen matkaa, kun
halusin saada nähdä toisia henkilöitä -- henkilöitä nimittäin. Minua
huvitti yksinomaisesti ihmiset; minä vihasin kaikkia huomiota
herättäviä muistomerkkejä, merkillisiä kokoelmia, ja nähdessäni
ainoasti jonkun palkkalakeijan, niin tämä jo herätti minussa
mieliharmia ja katkeraa tunnetta; Dresdenin "Grüne-Gewölbe'ssä" olin
kadottamaisillani järkeni. Luonto vaikutti minuun suuresti, mutta
kuitenkaan en pitänyt sen n.k. ihanuudesta, sen mahtavista vuorista,
sen kallioista, sen vesiputouksista; minua ei miellyttänyt, että se
väkivaltaisesti koitti vaikuttaa minuun, sillä silloin tunsin itseni
häirityksi. Sitä vastoin kasvot, ihmiskasvot -- ihmisten puheet, heidän
liikkeensä, naurunsa, tämä kaikki oli jotakin, jota ehdottomasti
kaipasin. Keskellä ihmisjoukkoa minun oli aina helppo ja virkeä olla;
minua ilahutti mennä sinne, minne muut menivät, huutaa. kun muut
huusivat, ja samassa katsella, kuinka nämät muut huusivat. Minusta oli
hauska silmäillä ihmisiä, ... niin, minä en ainoastaan heitä
silmäillyt, minä tarkastelin heitä jonkinmoisella uteliaisuudella,
josta minulla oli huvia ja johonka en milloinkaan kyllästynyt. Mutta
jälleen joudun pois oikealta tolalta.
Kaksikymmentä vuotta sitten minä matkallani oleskelin pienessä
saksalaisessa S:n kaupungissa Rhein'in vasemmalla rannalla. Minä etsin
yksinäisyyttä; muuan nuori leski, jonka kanssa olin tutustunut eräässä
kylpypaikassa, oli saanut vaikutusalaa sydämessäni. Hän oli erittäin
hyvänluontoinen ja älykäs, vaikisteli jokaisen kanssa -- sainpa
minäkin, poika parka, siitä osani, -- ja olipa alussa minua
rohkaissutkin, mutta jälkeenpäin haikeasti loukannut, uhrattuansa minut
eräälle punaposkiselle baierilaiselle luutnantille. Minun täytyy
tunnustaa, ett'ei sydämeeni sattunut haava juuri ollut syvä; mutta
kuitenkin katsoin velvollisuudekseni heittäytyä joksikin aikaa surun ja
yksinäisyyden valtaan -- milläpä ei nuoruus koita huvitella itseään! --
ja majauduin mainittuun S:n kaupunkiin.
Tämä soma kaupunki miellytti minua asemansa kautta kahden korkean
kukkulan juurella, vanhoine muurineen ja tornineen, ikuisine
lehmuksineen, Rhein'iin laskevan kirkkaan puron yli vievine jyrkkine
siltoineen, -- mutta pääasiallisesti kuitenkin oivan viininsä kautta.
Sen ahtailla kaduilla käveli iltasin heti auringon laskun jälkeen --
kesäkuu oli näet juuri kulumassa -- ihania, vaaleatukkaisia
Rheinin-rannattaria, jotka, kohdatessaan muukalaisen, lausuivat hänelle
suloisella äänellä "Guten Abend!" -- muutamat heistä eivät vielä
silloinkaan palanneet kotiinsa, kun kuu nousi vanhojen rakennusten
jyrkkien kattojen takaa ja pienet katukivet kuvautuivat selvästi sen
liikkumattomien säteitten vaaleassa valossa. Minua huvitti silloin
käyskennellä pitkin kaupunkia; kuu näytti minusta taukoamatta
katselevan sitä pilvettömältä taivaalta; ja kaupunki tunsi tämän
katseen ja lepäsi vienoon uneen vaipuneena, rauhallisena, kokonaan sen
valon, tuon hiljaisen ja samassa lempeästi mieltä liikuttavan valon
ympäröimänä. Korkean göötiläisen kellotapulin huipussa oleva
kukko kiilsi kullanhohtavana; samallaisina kullankiiltävinä
hehkuivat vesisäteet puron tummanhohtavassa pinnassa; pienet valot
(saksalainen on säästeliäs!) välkkyivät kainosti kapeissa akkunoissa
liuskakivikattojen alla, viiniköynnöksen kierrokkaat oksat pistäytyivät
salaperäisinä esiin kivi-aitauksesta; silloin vilahti jotakin ohitse
kolmikulmaisella torilla olevan vanhan kaivon varjossa; äkkiä kuului
yövartijan uninen, pitkäveteinen toitotus, hyvänluontoinen koira murisi
puoliääneen, ja ilma lehahti niin lempeänä kasvojen ympärillä ja
lehmukset tuoksuivat niin intoisesti, että rinta ehdottomasti huokui
yhä syvemmästi ja sana "Gretchen" -- puolittain huudahduksena,
puolittain kysymyksenä värähti huulilta.
S:n kaupunki on kahden virstan päässä Rhein'istä. Minä kävin usein
ihailemassa tätä valtavaa virtaa ja istuin useita tuntia kivipenkillä
yksinäisen, tuuhean saarnin varjossa, ajatellen jonkinmoisella voimain
ponnistuksella uskotointa leskeä. Pieni Madonnankuva milt'ei
lapsellisilla kasvoinpiirteillä, rinnalla miekkain lävistämä punainen
sydän, loi surulliset silmäyksensä sen oksien välitse. Vastakkaisella
rannalla oli L:n kaupunki, joka oli hiukan suurempi kuin se, johon minä
olin sijoittunut.
Eräänä iltana minä istuin tässä lempipaikassani ja katselin milloin
virtaa, milloin taivasta, milloin viinitarhoja. Edessäni kiipesi
valkotukkaisia poikia pitkin rannalle vedetyn veneen laitoja, joka oli
kaadettu kumoon, tervattu pohja ylöspäin. Pieniä pursia kiiti ohitse
vienon tuulahduksen täyttämine purjeineen; vihertävät aaltoset
vyöryivät hiljaisella kohinalla virran pintaa eteenpäin. Äkkiä musiikin
säveleet kaikuivat korviini; minä kuuntelin. Vastapäätä olevassa
kaupungissa soitettiin valssia; baassiviulu römisi katkonaisesti, viulu
soi epämääräisesti sillä välin, huilu kinusi näiden lisänä.
-- Mitä tämä on? kysyin eräältä ukolta, joka lähestyi minua, puettuna
plyysiliiviin, sinisiin sukkiin ja solkikenkiin.
-- Se on, vastasi hän minulle, muuttaen piippunsa toiselta puolen suuta
toiselle -- se on ylioppilaita, jotka B:stä ovat tulleet tänne pitämään
"kommers'iä".
"Saatanhan lähteä katsomaan tuota "kommers'iä", minä ajattelin: --
erittäinkin koska en vielä ole ollut L:ssä".
Minä etsin ehättäjämiehen, joka veisi minut virran poikki, ja lähdin
toiselle puolen.