Allekirjoittaneet, Matti ja Jussi, olemme koskiriita-asiassamme
sopineet kuin seuraa:
Jos Matti yrittää panna tämän kosken käyttämään sahalaitosta,
niin Minä, Jussi, sitoudun antamaan samana päivänä, jona Matti
siihen toimeen ryhtyy, hänelle semmoisen selkäsaunan, ettei
puuhasta tule ikinä totta. Ja Minä, Matti, puolestani sitoudun
samana päivänä, jona Jussi voi antaa minulle rokkiin, juomaan
suuhuni yhtenä kulauksena koko tämän koskirustingin vesineen
ja vaahtoineen. Mutta jos Minä, Matti, luovun näistä
sahanrakennuspuuhistani, niin Minä, Jussi, sitoudun tästä
samasta koskesta hankkimaan Matille niin paljon rahaa, että
sillä voi rakentaa oikein höyrysahan eli niinsanotun
valkiasahan.
Vaikka tämä kontrahti määrää meille kummallekin kovat markongit,
niin se on oleva niin peruuttamaton, etteivät ylhäisimmätkään
herrat pysty sitä tyhjäksi tekemään. Tämä sopimus on tehty itse
riitapaikalla, joka tapahtui Kyprianuksen päivänä 1914.
Matti.
Tosin olin luvannut Matille muutamia kymmentuhansia ainoastaan jos
hänen selkäänsä kovin kirvelisi, mutta panin kuitenkin nimeni
kirjoituksen alle muistuttaen, että tältä saarelta ei saa kantaa
ainoatakaan puuta myytäväksi, vaan ainoastaan asukkaiden tarpeeksi.
Kun riita-asiamme täten oli onnellisesti ratkaistu, tuli Matista ja
minusta heti yhtä hyvät ystävät kuin aina ennenkin.
Syksyisistä toimistamme Patsassaarella ei ole enää paljon sanottavaa.
Olimme toivoneet aikaista talvea, sillä vuoden erakkoelämä rupesi
tuntumaan meistä jo riittävältä. Köyrin aikana oli meillä jo
lumijahtimme täysin kuormattuna. Olimme käyneet jäähyväisillä kaikilla
mielipaikoillamme ja toivoimme vain pakkasta ja pohjatuulta. Mutta
tuuli pysyi itsepintaisesti etelässä. Kun odotusaika mielestämme rupesi
käymään pitkäksi, ryhdyimme sitä lyhentääksemme rakentamaan saunaa.
Sauna-, aitta- ja halkovajapaikat olimme jo keväällä katsoneet, mutta
navetan ja tallin paikoista emme vielä olleet aivan selvillä. Sauna
ehtikin jo valmistua käyttökuntoon. Tuohikatto siitä vain puuttuu. Oli
mielestämme hauska taasen päästä saunaan, sillä saunakylpyjä emme
olleet saaneet sen jälkeen kun pirtin kiuasuuni revittiin tiilitakan
tieltä. Järvessä kylpeminen rupesi marraskuun lopulla käymään kylmäksi.
Vesi oli lämmintä, mutta ilma liian kylmää.
Vasta marraskuun loppupuolella rupesi pakastamaan. Neva jäätyi lujaksi,
ja me odotimme vain pohjatuulta lähteäksemme matkalle. Mutta
pohjatuulen sijaan tuotti Antinpäivä aika suojan. Paappa kyllä sanoi:
Antti aisoilla ajaapi,
Martti maata vahvistaapi,
Simo siltoja tekeepi,
Nikolaus nivoopi kiinni.
Silta oli kuitenkin nevalla jo niin luja, ettei muutaman päivän suoja
pystynyt sitä heikentämään. Pakkanen uusiutui pian, mutta vasta
Nikolauksen päivänä tuli tuo odotettu pohjatuuli.
Olimme jo pitkälliseen odotukseen niin kyllästyneet, että heti kun
jahti rupesi kulkemaan, lähdimme liikkeelle. Nostimme kolminkertaisen
eläköönhuudon jäähyväisiksi saarellemme ja minuutin perästä kiisimme jo
asutuita seutuja kohti. Lunta oli juuri parahiksi. Aamupäivällä tuuli
yhä kiihtyi, niin että jahtimme meni murhaavaa vauhtia. Päivällisaikaan
kirkastui taivas ja Rimpisuon usvapatsas loisti ruusunpunaisena kaukana
takanamme. Tunsin jotain kosteata silmäpielissäni, ja kun katselin
Mattia, joka piti perää, huomasin hänen poskellaan kyyneleen.
Koti-ikävä oli äkisti saanut meistä voiton, koti-ikävä omaan saareen ja
omaan pirttiin.
Niin kovin kourin tämä koti-ikävä minuun iski, että huudahdin Matille:
-- Käännetäänkö takaisin? Ehdimmehän me myöhemminkin talvella lähteä
kotikylään!
Hullu teki niin kuin hupsu käski. Jo kymmenen sekuntia myöhemmin oli
jahdin kokka käännetty luovaamiseen. Sumupatsas oli ihana. Ei ihme,
että sen äkkinäinen ilmaantuminen lumosi meidät. Mutta sama väriloisto,
joka koti-ikävän noin mahtavasti nosti rintaan, saattoi minut samassa
repäisemään peräsimen Matin kädestä ja kääntämään aluksemme takaisin
entiseen suuntaan.
-- Itsehän käskit.
-- Ja itse myös kiellän. Ennen kuin vuosi on kulunut umpeen, on tuo
saari oleva meidän omamme. Mutta se ei voi tapahtua, ellemme nyt
tukehduta ikäväämme täksi vuodeksi.
-- Milläpä tyhjä säkki seisaallaan kestää? Meillä ei ole yhteensä
kahtatuhatta markkaa. Ja meidän saartamme ei osteta neljälläkään
tuhannella. Voivat siitä pyytää kukaties kuusi- tai kahdeksankin
tuhatta. Ellemme narraamalla saa. Mutta semmoiseen peliin en ryhdy.
-- Eikö meidän löytömme saisi löytäjilleen mitään hyötyä tuottaa? Eihän
tuokaan mies, josta raamatussa kerrotaan, joka tuon aarteen pellosta
löysi, puhunut löydöstään mitään, ennen kuin oli pellon ostanut. Ja
laillisesti hänkin menetteli, koska ei hänestä moittivasti puhuta.
Sitäpaitsi aion puhua asiat juuri niin kuin ne ovat. Minulla on enemmän
rahaa kuin luulet ja vielä suuremmat summat saarelle kätkettynä. Enkä
aio niitä ilmaiseksi vieraille antaa.
-- Taas sinä rupeat kultaisesta epäjumalastasi lörpöttelemään. Mutta
nyt onkin kova tosi edessä. Tässä ei auta efeesiläisten epäjumalat,
elleivät voi tuulta luoda.
Matti oli oikeassa. Tuuli oli arveluttavalla tavalla heikentynyt.
Aluksemme kulki kuitenkin kello viiteen asti, joskin hitaasti. Mutta
kello viisi pohjatuuli päätti päivätyönsä ja meni kotiin nukkumaan.
Pohjoisella lempeä vaimo, suvella äkäinen akka. Äkäisen akkansa tähden
etelä ei uskaltanut lähteä yöksikään kotiin, vaan vihoissaan puhaltaa
pahemmin yöllä kuin päivällä. Ryhdyimme matkustajan tavallisiin
iltatoimiin.
Tällä kertaa ei tarvinnut puita säästää, sillä olimme ottaneet hyvän
varaston mukaamme. Kun Matti rupesi panemaan purjetta kokoon, ryhdyin
minä sen kerran puuron keittäjäksi. Tämä ei ollut oikein Matin mieleen.
Hän katsoi minuun moittivasti. Ja ehkä syystä, sillä kun olin unohtanut
härkkimen pirttiin ja muutamista koivunrisuista, jotka olivat jääneet
haloista poistamatta, tein vispiläntapaisen, niin puurosta tuli vain
huononpuoleista velliä. Kun nostin padan tulelta, oli Matti saanut
ilta-askareet tehdyksi. Hän katseli pataa, avasi suunsa ja sanoi:
"Äkkiä se velli keitettiin, mutta kakkaroita on kuin kissanpäitä."
Matin puheessa oli perää, minkä tähden minun ei sopinut vastata mitään.
Otin siis lusikkani esille ja rupesin syömään. Jotain kuitenkin
sanoakseni Matille virkoin:
-- Parempi lusikka taskussa kuin sulka lakissa. Matti oli näet aamulla
lähtiessään ylpeästi pistänyt sulan lakkiinsa, mutta lusikkansa
unohtanut pirttiin.
Seuraavana päivänä oli tuuli heikompi, mutta myötäinen kuten
edellisenäkin päivänä. Silloinkin jahti seisahtui kello viisi eikä
kulkenut, vaikka lykkäämällä koetimme taivuttaa sitä kulkemaan. Lumi
oli kyllä tasaista ja liukasta, mutta tuulta oli liian niukasti. Matti
oli päivän kuluksi tehnyt härkkimen ja lusikan. Nyt tuli puurosta
moitteetonta. Olin päivällä ennen lähtöpäivää ampunut kaakkurin, jonka
heitin jahtiin matkaevääksi. Ajattelin, ettei niin kaunis lintu voinut
olla hullumpaa syötäväksikään. Puhdistin sen, kun ilta kävi pitkäksi,
kehotin Mattia laittamaan linnunpaistia toiseksi illalliseksi. Hän ei
kuitenkaan siihen tehtävään suostunut, mutta kehotti minua ryhtymään
itse asiaan. Keitin lintua puolitoista tuntia saamatta siitä kuitenkaan
kypsää. Kaadoin veden pois ja laitoin lintuni uuteen veteen kiehumaan.
Kun lintu ei nytkään pehmennyt, ilmoitti Matti antavansa minulle huonon
arvosanan keittotaidossa, koska en osannut edes niin yksinkertaista
asiaa kuin kaakkurin paistoa. Minä kun aina olen ollut opinhaluinen,
pyysin kauniisti Mattia neuvomaan itseäni. Hän opetti silloin
jalomielisesti minulle yhden keittotaidon suurimmista salaisuuksista,
jonka hän oli eräältä vanhalta eränkävijältä oppinut. Kaakkuri on, jos
siitä mielii oivallista tehdä, keitettävä kolmessa vedessä.
Ensimmäiseen ja toiseen ei saa panna mitään muuta höystettä kuin
suolaa. Mutta kolmanteen veteen on höysteeksi pantava puolipitoinen
kovasin. Keitetään molempia yhdessä, kunnes tavallinen perunapuikko
hyvin painuu kovasimen lävitse. Silloin on lintukin parhaillansa
paistettavaksi.
Eihän oppi ojahan kaada; mutta kun meiltä puuttui tärkeä höyste,
puolipitoinen kovasin, oli minun pakko säästää Matin keitto-vihje
vastaiseksi. Tarjosin kyllä hänelle viisikymmentä penniä hänen hyvästä
neuvostaan, mutta Matti sanoi, että kun hän nyt on rikas, ei hän välitä
pienemmistä rahoista kuin puolesta markasta. Minun täytyi siis maksaa
velkani kertomalla hänelle eräästä seikkailusta. Se oli sattunut
vanhalle ukolle, joka joutui vankilaan silloin kun linnansuutari oli
siellä sakkoja sovittamassa.
Suutari sanoi käyttäytyneensä siivosti, kuten Jooseppi vankilassa,
jonka tähden hänet oli ylennetty "kong-suppariksi". Tämän ammatin hän
sanoi vastaavan vääpelin virkaa sotaväessä. Kongsupparin tehtävä on
lakaista käytäviä, pestä astioita, kylvettää tulokkaita ja muuta
semmoista, johon ei joka moukka pysty.
-- Samana päivänä kun suutari ylennettiin, saapui vankilaan hyvin vanha
ukko sovittamaan viisitoista päivää "vesikoppia". Se oli sitä aikaa
jolloin vielä tuomittiin vesi-leipä-rangaistukseen. Ei ukko ollut
mikään vakinainen ammattirikollinen, olihan vain pahasta tottumuksesta
pitänyt mälliä oikeassa poskipielessä, vaikka lakimääräys kuuluu
olevan, että sitä on pidettävä vasemmassa. Ja kun tuommoisissa
raskaammissa rikosasioissa nimismies on velvollinen kruunun puolesta
vaatimaan edesvastuuta, niin ukolle tuomittiin viisitoista vuorokautta.
-- Noh, kun ukko tuli velkaansa kruunulle suorittamaan, niin suutari
pisti hänet kylpyammeeseen, kuten säännöt määräävät. Samassa soitettiin
päivälliselle, ja suutari meni syömään. Vangit sattuivat sinä päivänä
pitämään tavallista enemmän lystiä, ettei suutari muistanutkaan ukkoa
ennen kuin illalla. Kun hän tuli kylpyhuoneeseen, ukko istui ammeessa,
ja katkerat kyyneleet valuivat hänen poskipäilleen. Suutari kysyi, mikä
ukkoa itketytti.
-- Onpa minulla syytä itkeä, kun rupeaa nyt jo olemaan vilu tässä
ammeessa ja minulla on viidentoista vuorokauden 'kaplatsooni'.
Mitenkähän minun lopulta käykään? tämä vastasi. -- Suutari oli silloin
lohduttanut ukkoa, että vesi lämmitetään uudestaan joka aamu. Vieläpä
oli luvannut aina illan tullen varastaa ukon ammeesta pois ja kätkeä
yöksi johonkin tyhjään selliin. Tämä on luvallista, kun sen vain osasi
tehdä niin salaisesti, etteivät vartijat huomanneet. Vesikoppilainen
oli ollut hyvin kiitollinen ja luvannut suutarille lämpimät
tulijaispidot, jos hän kotimatkalla pistäytyisi ukon luona. Niin sitten
tapahtuikin.
Suutarin oli ollut käydä hullusti, kun vartija oli saanut tiedon hänen
hajamielisyydestään. Mutta hänen selityksensä, että ukko oli niin
paksussa liassa, ettei hänestä saatu ihmistä muuten kuin panemalla
iltapäiväksi likoon, sai kuitenkin armollisen hyväksymisen, ja suutari
pysytettiin kongsupparina.
Tämän kaltaisilla ilveilyjutuilla saimme matkamme toisen illan
kulumaan. Toivoimme kuitenkin hartaasti ehtivämme seuraavaksi illaksi
kylään.
Seuraava aamu oli rasvatyyni. Päivä oli kirkas, ja metsänranta näkyi
edessämme selvänä. Matti väitti voivansa erottaa Paapanmäen suoraan
etelässä, ja usvapatsas takanamme näkyi hyvin. Rannalle meillä oli ehkä
kolmisenkymmentä kilometriä. Päivä pysyi tyvenenä, ja pakkanen kiihtyi.
Emme olleetkaan nyt oikein tottuneet pakkaseen, koska saarella ilma
talvellakin aina oli paljon leudompi kuin muualla. Makasimme sentähden
melkein koko päivän vällyjen alla ja kulutimme aikaa napupelillä.
Väitetään, että päivä on aamusta pisin. Mutta minun mielestäni oli se
nyt illasta pisin. Koetin saada Mattia jatkamaan kaakkurinkeittämistä
lupaamalla hänelle höysteeksi kappaleen kultakivimöhkäleestäni. Mutta
en saanut häntä toimeen taivutetuksi, sillä hän väitti, ettei siihen
tarkoitukseen kelvannut mikään muu kuin puolipitoinen kovasin.
Seuraavana aamuna heräsin Matin kysymykseen:
-- Mitä nyt nyitään, kun parta loppui?
Ei vähintäkään tuulen henkäystä. Olimme illalla jättäneet purjeen
kiertämättä kokoon ja ajatelleet heräävämme sen lepattamiseen, jos
yöllä rupeaisi tuulemaan. Minulla ei ollut parempaa vastausta Matin
kysymykseen, kuin "hampaat naulaan, kun leipä loppui." Matti käsitti
sanani siten, että kääri purjeen kokoon ja sitoi lujasti mastoon
kiinni.
-- Olkoon nyt siinä, kunnes rupeaa tuulemaan semmoinen vihuri, että se
itsestään avautuu.
-- Älä toki sentään! Kyllä härkä häntänsä tarvitsee, ellei ennen niin
kesällä.
-- Mutta me emme enää tarvitse tätä lepattamislaitosta. Tällä turkasen
nevallahan seisoo aurinkokin niinkuin Josuan sodassa. En saa aikaani
mitenkään enää kulumaan. Kelloni ei ole vielä kymmentäkään.
-- Kellot käy kuin kerjäläiset: toinen edellä toinen jäljessä. Minun
kelloni on jo viisi minuuttia yli. Mutta onhan se ensimmäinen yö
hirsipuussakin pisin.
-- Vai ensimmäinen yö! Kolmas yö minun laskuni mukaan on tässä loukussa
jo kulunut. Mutta sinun järkesi ei riitä kolmeen asti. Ei ne kaikki
miehiä ole, jotka pöksyissä pyörivät.
-- Mitä sinä miehistä puhut. Semmoinen puhe on aivan kielletty siltä,
joka on itse kokoonpantu linnun luista ja potaattivoista.
-- Niin paljon hyvää kun olen sinulle opettanut, ja nyt kehtaat tuolla
tavalla! Mutta anna koiralle lihaa, saat luuta takaisin! Uskallat nyt
suutasi soittaa, kun olen jo ennen sinulle selittänyt, etten minä
kehtaa nahatonta nylkeä enkä viitsi paljaspään kanssa tukkanuottaa
vetää.
-- Ethän sinä vain, Matti, ole salaa ottanut lappalaisen lekkeriä
mukaasi? Puheesi tuntuu liian uhkarohkealta selvän miehen puheeksi.
-- Punnittu on joka sana. Tarkoin punnittu ja mitattu. Ei viitsitä,
Jussi kulta, ilveillä, kun on tilamme todella arveluttava. Kielsi vanha
Väinämöinen humalassa huutamasta, veneessä viheltämästä. Nyt on päätös
tehtävä, mihin ryhdytään jos vielä huomennakin on sama ilma kuin eilen
ja tänään.
-- Myötäpäivää mylly pyörii, vastapäivää jauhetahan. Minä ehdotan, että
odotamme vielä tämän päivän ja huomispäivän. Mutta ellei huomennakaan
ilma muutu, niin pannaan kalliimmat tavarat kelkalle ja varhain
ylihuomenna astutaan suksille ja lähdetään pois. Sopivalla tuulella
palaamme noutamaan jääjahtia lasteineen.
-- Niin kuin minun suustani puhuttua. Se vain, että olin ajatellut
huomispäivän lähtöpäiväksi. Mutta jaksan minä vielä yhden päivän
tämänkin jälkeen. Ei minulla niin kiire ole kuin sillä miehellä, joka
lähti perjantaina kirkkoon, että penkkiin pääsisi. Ylihuomennahan on
aatto.
-- Niin on. Ja jouluaatto onkin. Minä en kiirehdi koskaan enkä myöhästy
mistään. Sentähden ehdotan, että vasta ylihuomenna otamme jalat
allemme, ellemme muulla keinoin pääse perille. Paapan pöydältä maistuu
lipeäkala ja ryynipuuro paremmalle kuin missään muualla.
-- Suloisia sanoja puhut, Jussiseni. Ensin lipeäkalaa ja
ohraryynipuuroa. Ja sitten viikon aikana kolme reikäleipää päivässä
ynnä muuta miehenruokaa, oikein savolaisen tavalla. Tätä Patsassaaren
järvimannaa en pane ikinä enää suuhuni. Pussin jätämme tänne suolle
mätänemään. Ja savustetut linnut heitän pellolle, maan höysteeksi.
Mädäntykööt siihen. Hyi kun tuo yksitoikkoinen ruoka rupeaa sydäntäni
iljettämään.
-- Syntisiä sanoja puhut, Matti. Ellemme olisi noita kasveja löytäneet,
jota järvimannaksi herjaat, olisit ruvennut keripukkitautia
sairastamaan. Merimiehet kertovat, että kun he joutuvat siihen tautiin,
eivät he uskalla loppuunpureskeltua mälliään suusta sylkeä, hampaat kun
seuraavat siinä tapauksessa mukana. Sinunkin hampaasi voisivat nyt
koristella pirtin mäkirinteitä, ja vanhan ämmän näköisenä saisit palata
ihmisten asunnoille. Älä puhu järviryyneistä pahaa.
-- Mutta minäpä en pureksikaan mälliä enkä aiokaan sillä vietävällä
ikinä suutani tuhria. Hampaani ovat siis hyvässä turvassa. Enkä siihen
keripukkitautiisi paljon usko. Olen vain yhden ainoan kerran elämässäni
nähnyt keripukkia sairastettavan, ja sen teki eräs pitkä roikale, joka
minulle syyti rumempia sanoja kuin yhdenkään vaimosta syntyneen
tarvitsee sietää. Hän sai tuommoisen äkkinäisen taudinkohtauksen, jota
sinä keripukiksi nimität.
-- Ei se oikeaa keripukkia ollut, mitä pukkausta lie ollutkaan. Mutta
oli miten oli, kyllä minä ryynipussin ja savustetut linnut korjaan. --
Ylihuomenna siis joka tapauksessa lähdetään täältä pois.
-- Hyvä on, että tämä asia nyt on päätetty. Aikakin rupeaa rattoisammin
kulumaan. Oikein olen iloinen.
-- Siinä tapauksessa on tällä haavaa maailmassa neljäkin iloista.
-- Ketkä ne kolme ilokumppania?
-- Kissanpoika, vohlanpoika ja keski-ikäinen leski. Ne ovat aina
iloisia.
-- En minä keski-ikäisestä leskestä ilokumppaniksi huoli.
-- Olkoon sitten kissanpoika, vohlanpoika ja meidän Matti, niin pysyvät
sittenkin kolmena. Vähennetään keski-ikäinen leski tykkönään pois.
Seuraava päivä ei tuonut mitään ilmanmuutosta. Siksi kuormasimme kelkan
lähteäksemme hiihtämällä varhain aattopäivän aamulla matkaan.
Kello viisi seuraavana aamuna teimme päätöksestä totta ja hiihdimme
kompassin mukaan tarkoin siihen suuntaan, missä Matti luuli nähneensä
Paapanmäen. Puolen tunnin verran hiihdettyämme emme voineet erottaa
kompassin viivoja. Taivas oli mennyt pilveen. Samassa tunsin
tuulahduksen niskassani. Rupesi tuulemaan. Samalla hetkellä käännyimme
takaisin hiihdettyä latua ja osasimmekin, suurella vaivalla tosin,
jahdin luo. Ajolumi täytti nopeasti suksenjäljet. Kelkka nostettiin
jälleen jahdille ja purje mastoon. Aluksi meidän täytyi tallustella
vieressä ja lykätä sauvoilla, mutta hetken perästä tuuli voimistui ja
aluksemme rupesi menemään. Kompassia ei voinut käyttää muuta kuin pari
kertaa tulitikun valossa, joten ohjasimme jahtia arviolta tuulen
mukaan. Vasta kymmenen aikana rupesimme erottamaan kompassin viivoja,
ja huomasimme pitäneemme liian paljon oikealle. Virhe korjattiin
pitämällä enemmän vasemmalle. Tunnin kuluttua tuuli kiihtyi aimo
lailla, ja pian sen jälkeen rupesimme erottamaan Paapanmäen noin parin
peninkulman päästä edessämme.
-- Oikeassa ollaan, koska hovirätti näkyy, huusi Matti riemastuneena.
Minunkin täytyi ilosta nousta seisomaan aluksessa, joka
silmänräpäyksessä teki "täyskäännöksen vasempaan" ja lennätti minut
aika viekkiä kinokseen. En loukkaantunut. Sain peräsimen uudestaan
käteeni, ja kohta jahti kulki vinhasti, mutta vakavan käden ohjaamana,
päämaaliansa kohti. Kuta enemmän rantaa lähestyimme, sitä selvemmin
näkyivät maiseman yksityiskohdat, ja kello kahdentoista aikana erotimme
selvästi paapan ryhdikkään vartalon Paapanmäen ylimmällä laella.
Samassa antoi tuuli meille hyvän "satamakyydin", ja viisi minuuttia
myöhemmin seisahtui lumijahti saman kannon viereen, josta lähes
neljätoista kuukautta varhemmin olimme lähteneet liikkeelle.
Löytöretkemme oli päättynyt onnellisesti.