Järven pohjoinen pää päättyi, kuten olen jo ennen kertonut, jyrkkään
vuorenseinämään, ja vuorenseinässä oli korkealla vedenpinnan
yläpuolella luolan aukko. Meillä oli aikomus tutkia tätä luolaa, mutta
emme panneet aikomusta toimeen, sillä päätimme vastaisuudessa muuttaa
asumaan saarelle. Ehtiihän sen silloinkin tutkia. Luolaan pääsee
luullakseni tällä tavalla: hakataan useita pitkiä tankoja, joitten
latvapäihin sidotaan nuorat. Tangot heitetään raskaampi tyvipää edellä
luolaan. Vetämällä nuorista kootaan latvapäät yhteen paikkaan
luolansuun kohdalle. Punotaan sitten nuorat yhteen. Tätä köyttä pitkin
luulen voitavan kiivetä luolaan.
Luulen, että tuolta paikalta on muinaisina aikoina kaivettu kultaa,
sillä juuri luolan kohdalla käy läpi koko vuoren leveä juova tuota
valkoista kiveä, jonka sorasta olin sulattanut kultaa.
Luolan tutkiminen jääköön vastaisuuteen. Sitä vastoin emme tahtoneet
siirtää sen niityn tutkimista, joka ympäröi pohjoisen ja itäisen osan
saartamme. Käytimme kaksi sunnuntaita tähän tutkimustyöhön emmekä
sittenkään saaneet työtä päätökseen. Niitty oli parasta niittymaata ja
tasainen kuin lattia. Ainoastaan siellä täällä kasvoi viidastoa, jota
peurat näkyvät, varsinkin kesäaikana, käyttävän suojapaikoikseen.
Idässä tätä niittyä oli runsaasti peninkulman leveydeltä metsänrajasta
mitaten, ennen kuin maa rupesi muuttumaan vetiseksi. Saaren pohjoisessa
päässä olevasta kalliosta kävelimme yhteen menoon kolme tuntia
pohjoiseen tulematta vesiperäiselle maalle. Siellä oli siis monta
tuhatta ladonalaa heinäviljelykseen kelpaavaa maata. Rehevä heinäkasvu
riippui arvatenkin saaren maanalaisesta lämmöstä. Viidastojen reunoilla
kasvoi luhdikoita. En ole ennen voinut aavistaa, että maailmassa voi
olla niin paljon luhdikoita kuin täällä kasvoi.
Tähdellisimmät työmme päättyivät syyskuun loppupuolella.
Luonto oli silloin vielä täydessä ihanuudessaan. Ei näkynyt vielä
missään kellastunutta lehteä. Sekä kotijärven ympäristö että
Lämpimänvedenlaakso houkuttelivat meitä luokseen. Pyssyt olalla
kuljimme koko pitkät päivät metsässä ja järven rannoilla. Sekä
kotijärvi että nevan rannalla oleva järvi näkyivät olevan vesilintujen
lepopaikkana niitten muuttoretkillä pohjoisesta etelään syksyllä ja
samaten etelästä pohjoiseen keväällä. Nyt syyskuun lopulla oli järven
pinta usein melkein täynnä lintuja. Tultuaan ne lepäsivät jonkun
tunnin, mutta sitten alkoi elämöiminen, joka kuului kauas metsään asti.
Harvoin oli järvi tähän aikaan vuodesta linnuista aivan tyhjä, sillä
sikäli kun toinen joukko poistui, tuli aina toinen sijaan. Varsinkin
hanhet pitivät illoin aamuin kovaäänistä elämää.
Ammuimme ja savustimme vesilintuja koko talven varaksi. Meidän oli nyt
pakko savustaa niitä suolaamatta, mutta koska olimme tottuneet syömään
niitä suolaamattomina, olivat ne mielestämme hyviä. Saarelta
poistuessamme savustettu saaliimme ei mahtunut tyhjään jauhosäkkiimme.
Myös metsälintuja ammuimme näinä vapaina viikkoina paljon. Niitä emme
savustaneet, vaan söimme ne tuoreeltaan.
Vesilintuja ampuessamme kävimme useasti myöskin nevarantaisella
järvellä, kuitenkin ainoastaan länsituulella, sillä koska meillä ei
ollut siellä ruuhta, emme saaneet saalistamme korjatuksi, ellei tuuli
tuonut sitä rannalle.
Luonto oli syyskuun lopussa ja lokakuun alussa hyvin omituinen.
Ajatelkaa tuota ääretöntä koleaa nevaa, joka näin syksyllä, ennen kuin
lumi sen peitti, teki kolkon, melkeimpä kamalan vaikutuksen. Myöskin
järvi tuntui nyt syksyllä, erittäinkin pilvisinä päivinä, ikään kuin
manalan portilta. Koivuvyöhyke nevan rannalla loisti heleän keltaisena.
Mutta puron rantoja seurasi vihreä vyö kesäpuvussaan olevia koivuja,
jotka halkaisivat tuon tuuhean, mustanvihreän havumetsän. Ja kaiken
tämän keskellä oli tuo aina loiskiva puro vesiputouksineen. Nyt emme
enää pelänneet seisoa "puron alla", kun lappalainen oli haudattu. Kun
katselimme alas tuohon kuohuvaan kattilaan putouksen alla, oli minulla
monta kertaa huulillani sananen sen pohjasta, mutta pelkäsin Matin
ivaa, ja sana jäi joka kerta sanomatta. Mutta kun Matti, joka on
käytännöllinen mies, uhkasi rakentaa tähän paikkaan sahan, jossa
suurista hongista ja kuusista tehtäisiin lankkuja, niin minä julistin
antavani hänelle samana päivänä kun hän siihen työhön ryhtyisi
semmoisen selkäsaunan, ettei työstä tulisi ikinä valmista. Lupasin
kuitenkin samalla hankkia tästä samasta koskesta hänelle kipurahaa, jos
selkää kovin kirvelisi, muutamia kymmeniä tuhansia. Ja Matti, joka ei
myöskään ole lupauksilleen kitsas, lupasi samana päivänä, jona hän
minulta ottaisi rökkiinsä, juoda koko tämän kosken vesineen ja
vaahtoineen yhtenä kulauksena suuhunsa.
Hetken kiisteltyämme sanoi Matti tämän asian olevan niin tärkeä, että
siitä täytyy tehdä kirjallinen sopimus. Hän kiskoi irti nelikulmaisen
tasaisen tuohilevyn, jonka hän hetken perästä toi minun
allekirjoitettavakseni. Tuohelle oli kirjoitettu: