XII.

Paappa oli jo paikalla ja tervehti meitä iloisella kädenlyönnillä.

-- Hyvää joulua ja tervetultuanne takaisin kotiin. Monta kertaa olen jo

tähystystornista etsinyt purjettanne. Aika laillahan te olette

miehistyneet!

-- Mikäpä siinä miehistyessä, kun miehen toimissa on oltu. Hyvinpä

tekin olette säilynyt, näytätte nuoremmalta ja notkeammalta kuin vuosi

sitten.

-- Ei notkeudessa ole kehumisen varaa. Mutta lämmittäähän henki vielä

näitä vanhoja luita. Ja on Luoja antanut terveenäkin pysyä, ettei vielä

menneenä kesänä tarvinnut hävetä jäämästäni muista niittäjistä jälelle.

Mutta suuria kantamuksia eivät enää minulle tahtoneet tytöt tehdä.

Ukon ylpeytenä oli pysyä heinämaalla ja leikkuutyössä toisten miesten

rinnalla.

Rupesimme purkamaan kuormaamme ja kantamaan aittaan, eikä ukko

pienempiä kantamuksia ottanut kuin me pojatkaan.

Ketään talonväestä ei sattunut olemaan paikalla tullessamme, joten

vältimme kaikki uteliaat kysymykset.

Vietyämme kaikki tavarat, yksin purjeenkin aittaan, läksimme tupaan, ja

paappa rupesi hommaamaan tuliaiskahvia.

Tavaroita aittaan korjatessa emme ehtineet juuri mitään puhua, ja nyt

tuntui istuminen paapan tuvassa meistä niin oudolta, ettemme tulleet

mitään sanoneeksi. Istuimme vain ääneti kuin säkki loukossa. Tämä ei

ollut arvatenkaan paapalle mieleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt

tahtovan mitään suoraan kysyä, pelkäsi ehkä näyttävänsä vanhuuttaan

uteliaalta.

Kun oli kahvi pantu pannuun ja kiehahtanut, veti ukko pannun

hiilokselle syrjään ja istuutui Matin viereen penkille.

-- Miksette puhu mitään, pojat, oletteko voin myyneet ja rahan

hukanneet?

Me vain ujoillen vastasimme, ettei ollut ostajaa, niin söimme itse.

Äänettömyys jatkui.

Ukko sai kupit kaapista pöydälle, kaatoi kahvia, toi sokeria, kermaa ja

ihan tuoretta jouluksi leivottua nisuleipää ja käski juomaan. Hyvältä

lemahti nenäämme outo haju. Tyhjennettyämme kupit kääntyi ukko suoraan

Matin puoleen, joka poissaoloaikanamme oli ruvennut näyttämään

miehekkäämmältä kuin minä, ja kysyi:

-- Pääseekö päivässä Kalajoelle, kun on välillä yötä?

-- Ei toki. Mutta olematta pääsee. Aamupuolella tulimme perille.

-- Katsopas poikajunkkareita, kun uskalsivat läpi yön. Entäs nyt

tullessanne?

-- Nyt matka kesti kuudetta päivää, kun on ollut huono tuuli.

-- Olitteko keväällä tukinuitossa?

-- Emme olleet.

-- Missä olitte viime talven töissä?

-- Patsassaarella.

-- Patsassaarella? Rupeaako muistini pettämään, kun en voi tuota nimeä

muistaa?

-- Se onkin uusi paikka.

-- Minkälaiset päiväpalkat maksoivat? Onko yhtään jäänyt säästöä?

Matti otti esille rannerenkaansa ja muut kultakoristeensa, näyttäen

"säästönsä".

Paappa tutki niitä hetkisen hyvin tarkasti ja kaatoi sitten lisää

kahvia itselleen ja meille. Juotuansa tutki hän ne vielä uudestaan,

katseli tutkivasti meitäkin ja sanoi lopuksi:

-- En usko. Niin paljon ei muutu ihminen yhdessä vuodessa, että

olisitte semmoisilla retkillä kulkeneet. Eikö ole kaikki rehellisellä

tavalla käsiinne tullut? Ne ovat kultaa. Puhdasta kultaa kaikkityyni.

Vakuutimme yksin suin, että ne saa vaikka viedä suoraa tietä

nimismiehelle. "Ja nimismiehelle ne onkin vietävä", lisäsi Matti, "kun

ne ovat sellaista maasta löydettyä vanhan ajan tavaraa, jota kruunu

ostaa."

-- Vai aarnihaudankaivajia teistä on tullut. Ja minä kun olin teistä

ajatellut kunnollisia tukkipoikia, ajan ollen ehkä isäntämiehiäkin.

-- Älkää, vaari kulta; sanottehan te itse, ettei sahapukilta saa

odottaa enempää kuin neljä luotia talia. Mitä me vielä, tämmöiset

poikajolpit. Mutta kyllä me olemme hyödyllisempääkin työtä tehneet kuin

salatuita aarteita käyneet etsimässä. Meillä on nyt oma tupa ja oma

sauna ja kaksi omaa venettä ja oma paja ja kaksi latoa heiniä ja toista

tynnyrinalaa maata, valmiiksi aidattuna ja ojitettuna --

-- Ja kaksi hevosta ja kuusi lehmää ja lampaita, sikoja ja kanoja

määrättä ja kahden rikkaan talon tyttäret emänniksi katsottuna. Kyllä

minä puheenne uskon. Mutta uskon -- valheeksi.

Paappa epäili, että olimme ruvenneet vanhalla tavalla ilveilemään ja

hän olisi jo tahtonut mieluummin ruveta kuulumisia kuulemaan.

Pian kuitenkin vanhuksen suuttumus suli pois, kun aloin juurta jaksain

kertoa kaikkia seikkailujamme ja ukko ymmärsi, että todella olimme

käyneet siinä paikassa, jossa usvapatsas oli, sieltä löytäneet uuden

maan ja asuneet kahden siinä maassa enemmän kuin vuoden ajan. Ukon ilo

uutisistamme ei ollut vähempi kuin oma ilomme onnellisesta

kotiintulostamme. Ja kun kerroimme tulevaisuudensuunnitelmistamme,

sanoi paappa heti tulevansa sinne meidän kanssamme asumaan ja

raatamaan.

-- Eihän minussa enää täyttä työmiestä ole, mutta varaksi vanha

veneessä, arveli vanhus.

Ilolla ja riemulla otettiin tarjous vastaan ja kolmiliitto uudistettiin

vahvemmaksi kuin ikinä. Vielä kauan jouluillallisen jälkeen istuimme

rätisevän takkavalkean edessä pakisten, ja sikeästi nukuimme, kun

paappa kello puoli kolme herätti meidät. Yhdessä talonväen kanssa

lähdimme hevosella joulukirkkoon.

* * * * *

Paljon minulla ei ole enää löytöretkestämme sanottavaa. Seurasimme

paapan neuvoja ja veimme löydetyt muinaistavarat vanhalle kamreerille.

Nuoresta nimismiehestä ei tosin puhuttu mitään pahaa, mutta paappa

luotti paremmin vanhaan. Ajaa hiisi hyvälläkin, lempo lautamiehelläkin,

sanoi hän.

Vanha kamreeri mittasi, punnitsi ja tutki koristeet tarkoin, kysyi myös

tarkasti, milloin ja mistä ne oli löydetty ja lupasi pyhästi säilyttää

salaisuutemme, mikäli sitä ei tarvinnut ilmoituskirjeessä kruunulle

ilmoittaa. Sitten hän laski omista varoistaan etukäteen pöydälle

kaksituhatta markkaa, otti Matilta laillisen kuitin ja sanoi, että

Matilla on vielä lähes tuhat markkaa saamista, jos kruunu tahtoo

lunastaa koristeet. Muussa tapauksessa saa Matti tyytyä siihen, mitä

hän nyt on saanut, ja kamreeri pitää itse koristeet tai myy ne kelle

tahtoo.

Matin ilo oli rajaton. Kun paapan kanssa menimme kotiin, rupesivat

Matin sarkavaatteet ahdistamaan niin pahoin, että hänen täytyi poiketa

räätäliin tilaamaan uudet verkavaatteet. Kolmen päivän perästä oli

lautamiehen komea musta ori Matin oma ja hän lähti heti lautamiehen

Marin kanssa ajelemaan. Minä kyllä tarjouduin kannoillaseisojaksi,

kuten Matti oli ehdottanut, mutta hän selitti, että kun lähtee juuri

ostettua hevosta koettamaan, ei ole hyvä ottaa kannoillaseisojaa

mukaan, ja niin he lähtivät kahden.

Kaksi viikkoa myöhemmin lähdimme Matin hevosella Ouluun muita

kalleuksiamme myymään. Kultaseppä, jolle menimme helmiämme tarjoamaan,

maksoi Matin helmistä seitsemänsataa markkaa, joka oli Matin mielestä

kultasepälle konkurssikauppaa. Minun isoa helmeäni hän punnitsi ja

tarkasti usealla suurennuslasilla, mutta sanoi lopputulokseksi, ettei

uskalla ryhtyä niin suureen kauppaan. Hän kehotti minua lähtemään

Helsinkiin, jossa useat kultasepät voisivat ehkä lyöttäytyä yhteen

tehdäkseen hyvän kaupan, mutta kielsi minua kuitenkin myymästä

vähemmällä kuin kahdellakymmenellätuhannella.

-- Sen hinnan minäkin uskaltaisin siitä maksaa, hän sanoi, mutta en

tahdo teiltä sitä niin vähällä ostaa. Helsingissä saatte monta vertaa

enemmän, jos siellä uskaltavat siihen kauppaan ryhtyä.

En muista enää, mihin paikkaan Matti ja minä istuuduimme. Me

pelästyimme kultasepän puheesta. Panin helmeni pois laatikkoon, missä

minulla oli pikkuhelmetkin ja otin sen sijaan esille pienen

palttinapussin, jossa minulla oli kilo kultahiekkaani. Kultaseppä taas

tarkasti, mittasi ja punnitsi, sanoi kullan olevan parasta Lapin kultaa

ja tarjosi minulle siitä lähes kolmetuhatta markkaa. Tätä kauppaa ei

hän kuitenkaan tehnyt, ennen kuin olimme molemmat näyttäneet hänelle

sekä papinkirjamme että nimismiehenpassimme, joissa jälkimmäisissä

sanottiin, että olimme juuri palanneet matkoilta Lapin puolesta ja

olimme täysin luotettavia nuorukaisia.

Huomattuani kultasepän kunnialliseksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi

tarjosin hänelle kourallisen kultahiekkaa, jos hän suostuisi tulemaan

mukaan Helsinkiin minulle avustajaksi. Muuten en uskaltanut sinne

lähteä. Siihenkin kauppaan hän suostui. Matti ei tahtonut sinne

seurata, vaan lähti kotiin kertomaan paapalle matkastamme. Hän taisi

myöskin vähän epäillä, tokko tuo kultaseppä osaisi kultaa pinspakista

erottaa.

Helsingissä kävi niin kuin uusi ystäväni oli sanonut. Hän itse ja kolme

muuta kultaseppää ostivat yhdessä ison helmeni hinnasta, jota minua on

kielletty ilmoittamasta. Kovin minua hävetti, kun sanomalehdissä

kerrottiin Lapin puolesta kotoisin olevasta pojasta, joka oli löytänyt

helmen, jonka ostamista varten täytyi muodostaa osakeyhtiö ja joka oli

Helsingin kultasepille myynyt viisitoista kiloa hienointa kultahiekkaa.

Muistaen kirjallisen sopimukseni Matin kanssa Pylväskoskesta, panin

puolet kultahiekan hinnasta Matin nimelle pankkiin.

Apinasilmistä kultasepät eivät voineet varmuudella muuta sanoa kuin

että ne eivät olleet helmiä, vaan jonkunlaisia jalokiviä, kuitenkin

hyvin outoa laatua, ne kun eivät olleet hiotutkaan jalokivien tapaan,

vaan helmien muotoon. Tämä kuuluu olleen kaikkein vanhin jalokivien

hiomistapa. Yksi kultasepistä, jolla oli suuri kaappi täynnä omaa

ammattiaan koskevia kirjoja, otti suuren vanhan kirjan esille ja rupesi

siitä toisille suomentamaan:

"Neljätuhatta vuotta sitten on Intiassa ollut epäjumalankuva, joka

esittää maan sisustassa olevien vesien jumalaa. Sillä kuvalla on ollut

silminä kaksi ihanaa helmenmuotoista jalokiveä, josta ei ole useampia

löydetty kuin nämä kaksi. Itse kuvakin on ollut puhdasta kultaa

ja se on esittänyt istuvaa jumalaa. Kuva on ollut kokoonpantu

yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä osasta, jotka on hyvin tarkasti

toisiinsa liitetty, ja kuhunkin osaan on kaiverrettu sen papin nimi ja

viisausoppi, joka sen osan on tehnyt ja jumalankuvaan liittänyt. Kuvan

vatsassa on ollut kätkettynä esine, jota sanotaan viisasten kiveksi ja

jota kaikki maailman viisaimmat ovat kaikkina aikoina turhaan etsineet.

Kuvan ylimmäinen pappi yksin on tämän salaisuuden tuntenut, ja siitä

on ollut säilytetty kokonaista salaista kirjastoa kahdeksassa

eebenpuisessa kaapissa. Pyhimmät näistä kaapeista ovat olleet lukitut

eräällä salaisella sanalla, joka löytyy samasta rasiasta, missä

viisasten kiveäkin säilytetään. Tätä rasiaa avattaessa noudatettakoon

erinomaista varovaisuutta, koska rasia, sadun mukaan, sisältää myöskin

kaksi aina elävää, pientä, mutta äärettömän myrkyllistä käärmettä."

"Tämän kuvan pyhine kaappeineen on ryöstänyt ja sotasaaliina mukanaan

vienyt eräs pohjoisesta päin tullut hurja kulkurikansa. Siitä lähtien

ei ole mitään tietoa säilynyt tuosta epäjumalankuvasta ja sen pyhistä

kaapeista."

Minä en puhunut tuosta sadusta sanaakaan, vaan kiitin onneani, etten

tutkinut sen enempää tuota iljettävää apinan kuvaa ja että annoimme

lappalaisen yläkaappien olla rauhassa. Enkä aio myöskään semmoisiin

asioihin ryhtyä, niin kauan kuin on kuokkamaata yllin kyllin

Patsassaarella. Ryhtykööt viisaammat miehet sotaan intialaisia

käärmeitä ja epäjumalten taikoja vastaan.

Kultasepät panivat jalokiveni säilytettäviksi pankkiin ja lupasivat

sodan loputtua lähettää ne Ranskaan erään kuuluisan asiantuntijan

tutkittaviksi. Sitten he veivät minut mukanansa paikkaan, jossa

sanoivat tavallisesti vietettävän tämmöisten suurten kauppain

harjakaisia. Siellä oli pöydälle katettu niin monia ruokia ja juomia,

etten kehdannut niitten ääreen istuakaan. Mutta kultasepät pitivät

hauskaa. Minulta he kysyivät, minkälaiset ruoat minun mielestäni

tämmöisissä kemuissa olisivat sopivimmat, johon omasta puolestani en

juuri osannut mitään selvitystä antaa. Sanoin vain, että kun meilläpäin

vanhat miehet joskus tahtoivat huvitella, niin sianlihaa ja sillinkalaa

ja pirttiviinaa ja mahorkkitupakkaa pidettiin parhaimpana ruokana.

Kultasepät naurahtivat Pohjanmaan ukkojen ruokalistalle ja jatkoivat

lystiään. Söin muutamia hyviä voileipiä ja lautasellisen lientä, jonka

jälkeen kultasepät hurrasivat minua kattoon asti. Mutta kun he nyt

rupesivat laulamaan ja ruotsia rupattelemaan, lähdin kortteeriini,

jossa nuo intialaiset käärmeet kauaksi aikaa ryöstivät unen silmistäni.

Seuraavana päivänä oululainen kultaseppä neuvoi minua erään herran

luokse, jonka sanoi tutkivan kultakiviä valtion puolesta. Hänen

haltuunsa jätin kultakivimöhkäleeni ja sitten lähdin kotiin. Muutama

viikko myöhemmin sain postissa isohkon kultakappaleen sekä kirjeen,

jossa sanottiin, että jos minulla on makasiini täynnä tuota kiveä, niin

minulla on leipää ikäni loppuun saakka, koska muualla maailmassa ei

olekaan niin hyvää kultakiveä kuin tämä. Vastasin tuolle ystävälliselle

virkamiehelle, että minulla on kokonainen vuori tuota samaa kiveä ja

yhden makasiinillisen annan mielelläni hänelle vaivastaan. Hän kiitteli

suuresti ja on nyt jonkun asianajajan avulla toimittanut minulle

lailliset oikeudet kultavuoreeni.

Matti on vieläkin sitä mieltä, että minulla on vain pinspakkivuori ja

että Helsingin herrat ovat minua pitäneet lystinään. Enkä minä itse

myöskään paljon siitä kultavuorestani välitä, mutta onhan se hyvä

olemassa, ellei maanviljelys ota onnistuakseen. Ja jos onnistuukin,

kuten varmasti uskon onnistuvan, niin voihan huvikseen väliajoilla

ryhtyä kullankaivamistoimeenkin.

Koko Rimpisuo järvineen ja saarineen on nyt Matin ja minun yhteistä

omaisuutta. Isossajaossa oli "viljelykseen täysin kelpaamattomana"

annettu kyläkunnalle yhteismaaksi. Kun kyläkunnalla ei ollut muuta

hyötyä yhteisnevastaan kuin mitä marjoja poimivat parpelot nauttivat,

ja mikä hyöty heille on yhä varmistettu, niin isännät katsoivat

tehneensä satumaisen hyvän kaupan, kun 100,000 markkaa puhdasta rahaa

pantiin pöydälle. Ellen olisi saanut isoa helmeäni myydyksi, emme olisi

kyenneet tämmöistä hintaa maksamaan. Mutta ei sitä myöskään olisi

pyydetty, ellei puhe pohjattomista rikkauksistamme olisi levinnyt

kaikkialle.

Ainoa, joka ei ole ollut täysin tyytyväinen asioiden kulkuun, on

isäntä, joka valitteli joutuvansa uudestaan holhoojantoimeen, josta jo

luuli olevansa vapaa. Muutaman vuoden perästä hän pääsee kuitenkin

toimestaan, emmekä me nytkään aiheuta hänelle suurta murhetta.

Ensi talvena muutetaan paapan ja Matin kanssa Patsassaarelle asumaan.

Olen kirjoittanut tämän kirjan sen varalta, että olisi toisia reippaita

poikia, jotka tahtoisivat seurata uudisasukkaina mukaan matkalle. Tilaa

on kokonaiselle kyläkunnalle.

Jos joku teistä sattuu omistamaan käyttökuntoisen kahdenlennettävän

lentokoneen, voimme jo tänä syksynä tehdä pienen huvimatkan

Patsassaarelle katsoaksemme, onko kaikki hyvin tallella. Mutta vasta

ensi syksynä muutetaan sinne miehissä. Postiosoitteeni on vain:

Jussi

Paapanmäen postitoimisto.