X.

Emme tahtoneet vieläkään ruveta ajattelemaan kotimatkaa. Tämä paikka

oli meistä ihanin, mikä maailmassa voi olla. Tuo mahtava, välistä

taivasta kohti nouseva, välistä taas laskeutuva vesipylväs ja veden

alituinen kohiseminen lumosi meidät siinä määrin, että meidän täytyi

aina välistä heittää työ kesken ja mennä järven rannalle ihailemaan

ihmettä. Olimme nostaneet lappalaisen ruuhen puron pohjasta, tehneet

siihen airot ja melan ja soudimme joka päivä järvellä. Mustat joutsenet

olivat nyt ihan kesyjä ja seurasivat meitä kaikkialla järvellä. Mitä ne

söivät, en tiedä. Ei siellä ainakaan näkynyt mitään muuta syötävää kuin

ruohoa ja joitakuita vesikasveja, joita emme tunteneet. Mutta ehkä ne

löysivät mieluisampaa ruokaa nevanrantaisesta järvestä, jolle ne joka

päivä lensivät.

Eräänä päivänä kun tuuli vei vesisateen sivulle, soudimme aina kallioon

asti, josta vesipylväs nousi. Kallio ei ollut kuitenkaan millään

tavalla omituinen. Se oli kauttaaltaan samanlaista valkoista, melkein

läpikuultavaa kiveä kuin nuo mustanharmaat kalliossa olevat vaaleat

juovat, joissa minä luulin olevan kultaa. Koetin pistää käteni

pylvääseen. Sitä kosketusta en uudistanut, sillä vesi heitti käteni

menemään semmoisella vauhdilla, että käsi oli nyrjähtää. Vesi ei ollut

maan sisästäkään tullessaan polttavan kuumaa. En luule kuitenkaan, että

hyväkään löylynottaja olisi kestänyt siinä kylpeä.

Muutamana kuutamoiltana emme malttaneet poistua järveltä, vaan istuimme

ruuhessa ihaillen veden loisketta. Matti otti silloin esille

rannerenkaansa ja rupesi leikillään kehumaan rikkauttaan.

-- Kun ensi talvena tulen kotiin, ostan itselleni oriin ja

verkavaatteet ja rupean ajelemaan kyliä, että tytöt ällistelevät!

Silloin sinä, köyhä mies, saat seistä kannaksilla tai istua

hunsvotilla.

-- Kyllä minä kävellenkin -- --. Määräähän vanha Ruotsin laki, että

jolla ei ole hevosta, kulkekoon jalkaisin. Etkä sinä siitä hevosestasi

paljon parane. Talonpoikana tulet pysymään verkatakkisenakin. Hurri on

hurri, vaikka sen voissa paistaisi. Eikä passaa pussata, kun on suu

papurokassa.

-- Ostaisit sinäkin vain hevosen niin kuin minäkin, mutta olet siihen

liian kaitakinttu. Kehräisi se kattikin lankaa, mutta on karvaiset

kämmenet.

-- Ehkä kehräisi. Puhuisihan sikakin saksaa, mutta kun on alaleuka

lyhyempi.

-- Onhan se hyvä, että osaat tyytyä vähempäänkin onneesi. Koirallakin

on hyvä tapa: ei syö kun ei anneta. Mutta sen minä kuitenkin sanon

sinulle, ettei tyhjä pala piipussakaan. Ja köyhä sinä olet kuin kirkon

rotta.

-- Kaikki köyhälle kelpaa: sianlihat, kananmunat.

-- Voi, Jussi, kun sinä puhut varomattomia sanoja. Minusta tuo

peuranliha rupeaa jo tuntumaan kovin suolattomalta. Ei siitä herkusta

henki äkisti lähde. Ja sinä puhut sianlihoista ja kananmunista! Jos

voit heti minulle hankkia kaksi paksua reikäleipää, niin maksan sinulle

tinkimättä markan kappaleelta ja syön ne elävältä tässä paikassa

suuhuni reikineen kaikkineen.

-- Arvaahan sen sinusta. Reikä on tehty rengin naamaan, johon palkkansa

paneepi, ansionsa ammentaapi. Tänä iltana olet syöläs kuin savolainen.

Savolainen pulloposki syöpi puuron leivän kanssa, kainuulainen

kaitanaama syöpi liemen leivättäkin.

-- Vai on se savolainen niin viisas mies. Tämän jälkeen minä rupean

savolaiseksi. Heti kun vain saan leipää ja puuroa. Mutta sinä raukka,

lammasnahkatuppi, et opi miehentapaisesti syömään, vaikka eläisit sata

vuotta ja pyhäpäivät päälle.

Olin eräänä päivänä, ollessani hetken yksin pajassa, takonut

kultakappaleeni kuution muotoiseksi. Se oli runsaasti kolme

senttimetriä läpimitaltaan ja kiilsi niin kauniisti, etten vähääkään

epäillyt, että se todella oli puhdasta kultaa. Matin kerskaushenki oli

nyt tarttunut minuunkin. Otin kultakappaleen taskustani, panin sen

Matin käteen ja sanoin hänelle:

-- Onkos se mies kerjäläinen, joka on tuon suuruisen kultakappaleen

omistaja?

Matti katseli hetkisen raskasta metallikappaletta kädessään, käänsi

sitä pari kertaa ja tarkasteli eri sivuja. Kuutamossa se näytti hänestä

ihan valkoiselta.

-- Ei paholaistakaan puurahoilla narrata, hän sanoi ja viskasi

kultakappaleen äkisti järveen.

Hävettää tunnustaa, että löin Mattia korvalle niin että läjähti.

Onneksi Matti samassa huomasi menetelleensä ajattelemattomasti.

Hän ei suuttunut, vaan pyysi anteeksi. Siitä palastahan olisi tullut

kaksi- tai kolmekymmentä kuulaa, ja lyijy oli saarella arvokasta,

vaikka lappalaisen kaapissa olikin useita suuria möhkäleitä. Selitin

Matille, että hän oli heittänyt järveen kultakappaleen, jolla olin

aikonut ostaa puolet saaresta omakseni. Mutta Matti vain nauroi minulle

ja pilkkasi minua, johon hän katsoi itsellään olevan täysi syy, kun oli

antanut minulle anteeksi korvatillikan, "jonka olisi voinut uskoa

väkevämmän miehen lyömäksi kuin Jussi-pussin". -- Tämä ilta oli ainoa

kerta koko saarella oloaikanamme, jolloin menin nurjalla mielellä

maata.

Heti kun päivä valkeni aamulla, lähdin järvelle etsimään kadonnutta

aarrettani, mutta järven pohja oli siinä paikassa aivan pehmeää.

Kultapalanen oli jo vajonnut pohjamutaan. Tarpeetonta etsiäkään.

Kun palasin nuotiolle, oli siellä minulle kirje. Matti oli kirjoittanut

puuhun kiinnitetylle tuohipalaselle lähteneensä hakemaan pirtille vähän

suolaa ja jauhoja. Hän lupasi palata takaisin seuraavan päivän iltana.

Menin heti pajaan, paikkasin palkeen pahimmat vuodot, täytin upottimen

soralla pajapankosta ja asetin ahjoon. Kun se tuli valkoisen

hehkuvaksi, hämmensin hetkisen ja poistin sitten valinkauhalla soran

upottimesta. Pohjalla oli sulanutta metallia. Kaasin sen pienempään

upottimeen ja uudistin sulattamistoimeni. Koko päivän tein ahkerasti

työtä, ja illalla oli minulla kultapalanen, tosin puolta pienempi kuin

se, joka minulla oli ollut edellisenä päivänä, mutta jonka itse olin

tehnyt. Ja ainetta enemmän valmistamiseen löytyi rajattomat määrät.

Olin nyt melkein varma siitä, että olin löytänyt kultavuoren. Kun Matti

vain pani kultalöytöni pilkaksi, päätin vahvasti olla sanomatta hänelle

sanaakaan kullastani.

Varhain seuraavana aamuna syötyäni aamiaisen heitin pyssyn olalleni,

menin puron yli ja sen eteläistä rantaa pitkin nevanrannalla olevalle

järvelle. Sitä tietä pääsi vaikeudetta järvelle asti. Vesiputoukselle

tultuani tein itselleni pitkän tangon, jolla mittasin sen kalliokuopan,

johon puron vesi vaahdoten syöksi. Kuoppa oli runsaasti parin sylen

syvyinen, ja pohja tuntui soraiselta. Kovasta paksusta tuohesta tein

lipin, jonka kiinnitin lujasti tangon päähän. Onnistuin jo ensi

yrityksellä saamaan näytteen pohjasorasta, ja se oli, kuten olin

aavistanutkin, puhdasta kultahiekkaa. Lapin kultahiekkaa olen kerran

nähnyt. Tämä oli ihan samanlaista, mutta nämä kultajyvät olivat

suurempia ja teräväsyrjäisempiä. Nostin lyhyessä hetkessä taskuihini

niin paljon kuin jaksoin kantaa, särjin lipin, sysäsin tarkasti kaikki

kalliolle jääneet kultamuruset kuoppaan takaisin ja kätkin tankoni

metsään.

Takaisin tultuani laitoin tuohesta pari pussia, joihin tyhjensin

kultahiekkani. Kourallisen kuitenkin sulatin ja sain siitä hyvin

kirkkaan ja kauniisti loistavan palasen, joka mielestäni oli

kauniimpikin kuin järveen heitetty.

Kun minulla nyt ei ollut mitään tärkeämpää tehtävää, ja koska epäilin,

että lappalaisella oli joku kultakätkö, rupesin etsimään sellaista

hänen huoneestaan. Kuten olen jo ennen kertonut, en päässyt kaapin

yläkerrokseen. Kaapin päällä ei ollut mitään muuta kuin tomua. Huoneen

seinät tuntuivat kaikkialla lujilta. Samaten se iso pölkky, jolla ruma

apina istui. Rupesin tutkimaan itse apinaa. Sehän voisi olla hyvä

kätköpaikka. Miksi se oli niin lujasti pölkkyyn kiinnitetty? Eläimen

nahkaa ei oltu nyljetty tuppeen, vaan se oli selkäpuolesta leikattu

auki. Nousin pölkylle, joten sain käteni eläimen selän taakse. Koko

eläin tuntui joka kohdasta tavattoman kovalta. Hartioitten kohdalla oli

nahka rikkinäinen, joten sain selkoa sen sisuksesta. Nyt ymmärsin,

miksi se oli niin lujasti pölkyssä kiinni. Eläin oli täytetty kullalla.

Kulta oli joko valettu tai taottu kappaleisiin, jotka oli siten ladottu

toisensa päälle, että ne täysin täyttivät nahan. Se kappale, jonka sain

käteeni, ei ollut raskaampi kuin jaksoin nostaa. Se oli outoja

riimukirjaimia kaverrettu täyteen. Niin tarkasti olivat kappaleet

liitetty toisiinsa, että jos nahka olisi poistettu, olisi kuva jäänyt

istumaan paikalleen yhtä varmasti kuin ennenkin. Asetin kaikki entiseen

kuntoonsa ja astuin alas lattialle. Nyt olin varma siitä, että tuo

iljettävä eläin oli vanhain pakanain epäjumala.

En katsonut olevani enää oikeutettu salaamaan Matilta, mitä olin

löytänyt. Tuo kuva maksoi varmastikin miljoonia.

Matti tulikin takaisin jo päivällisaikana. Hän oli käynyt ansoja

kokemassa ja toi mukanaan kelkalla eväitä viikon ajaksi. Padankin hän

toi, niin että voisimme laittaa linnunpaistia. Hän näytti hyvin

salaperäiseltä ja rupesi hetken perästä taas puhumaan rikkauksistaan.

Hän oli tullut pitkin järven rantaa ja käynyt uudestaan tutkimassa

uhrilehtoa ja siellä olevaa alttaria. Hetken perästä hän otti esille

useita rintasolkia ja muita koristeita, jotka epäilemättä olivat

kultaa. Ne olivat kuitenkin kömpelösti tehtyjä, kun rannerengas

sitävastoin oli taiteellista tekoa. Niitten yhteinen paino lähenteli

ehkä puolta kiloa.

Kun Matti nyt rupesi puhumaan siitä, että hän uusilla rikkauksillaan

yksin maksaa koko tämän saaren hinnan, mutta antaa minulle lahjaksi

toisen puolen, katsoin minäkin parhaaksi puhua omista rikkauksistani.

Näytin hänelle kultakappaleeni, kuitenkin tällä kertaa antamatta sitä

kädestäni, ja kerroin tehneeni sen pajassa. Kerroin, että koko tämän

saaren vuori sisältää kultaa ja että me kaksi olemme nyt ehkä Suomen

rikkaimmat miehet. Mutta Matti ei uskonut kultavuoreen eikä yleensä

muuhun kultaan kuin kultakoristeihin ja löi kaiken puheeni leikiksi,

vieläpä nauroi minulle sanoen minua kerjäläiseksi häneen verrattuna.

Minua rupesi Matin menettely suututtamaan enkä viitsinyt enää puhua

koko asiasta hänen kanssaan. Sovimme, että kukin olisi sen kullan

omistaja, minkä löytää, mutta molemmat lupasimme upiuhkeasti

toisillemme "äärettömän paljon rahaa". Tiesin kyllä miten epäedullinen

suostumuksemme oli Matille, mutta en aikonut sitä mitenkään niin

käyttää, enkä tulekaan ikinä käyttämään. Mutta kun näin miten iloiseksi

Matti tuli siitä -- hän ajatteli varmaankin hevosenostoaan --, en

pannut vastaankaan.

Tämän sopimuksemme nojalla omistan siis tällä hetkellä yhden

kultavuoren, yhden kultahiekkakuopan ja yhden kultaisen

epäjumalankuvan.

Seuraavina päivinä heiluteltiin kirveitä aamusta iltaan. Päätimme näet

panna koko laakson samaan kuntoon, missä se oli ollut siihen aikaan kun

puita hoidettiin. Ja linnan ympäristö oli jo tänä keväänä saatava

alkuperäiseen kuntoonsa.

Kun huhtikuun keskivaiheilla palasimme kotiin, oli maa järven rannoilla

jo suureksi osaksi paljas, niin että meillä oli kova työ vetäessämme

kelkkaa. Suksia ei sopinut käyttää muuta kuin varhain aamulla ja

myöhään illalla. Päivällisen söimme alttarikivellä. Ehkä oli tässä

samassa paikassa syöty monta pakanallista uhriateriaa. -- -- --

Kuvittelin, miten pakanalliset uhripapit sillä samalla kivellä

teurastivat uhrieläimen, uhkean peuran: toimiva uhripappi työntää

piikivisen veitsen peuran rintaan. Kauhistunut eläin nousee pystyyn,

sen veri purskuu uhrikiven päälle. Etusorkillaan se yrittää lyödä

kiinnipitäviä pappeja. Mutta väkevät kädet pitävät sitä hievahtamatta

määrätyssä asennossa. Eläin rupeaa vapisemaan. Verenvuoto vähenee ja

äkkiä kellahtaa uhri kumoon uhrikiven viereen. Teurastaminen

toimitetaan nopeasti, ja kohta kiehuu uhrieläimen liha mahdottoman

suuressa kuparikattilassa, joka vartavasten on tuotu tänne linnaan

rakennetusta papin asumuksesta. Suuressa piirissä seisovat peskeihin

puetut lappalaiset ympyrässä olevien istutettujen puiden edessä,

pelonsekaisella uteliaisuudella odottaen, että papit oman uhrinsa

toimitettuansa ryhtyisivät heidänkin uhrieläimiänsä teurastamaan.

Heidän liehuvat tulensa levittävät punaisen valonsa yli uhripaikan ja

valaisevat uhripappien veristä työtä. Korkealta taivaalta heittää

täysikuu aavemaisen valonsa yli koko ihmeellisen näytelmän.

Ajatukseni palaavat taas todellisuuteen. Nyt istuu pakanain uhrikivellä

kaksi nuorukaista, raskaasti kuormattu kelkka vieressään. Tulella

kiehuu tällä kertaa heidän pieni, nokinen patansa, keskipäivän aurinko

loistaa täydeltä terältä taivaalla, ja nuorukaiset odottavat nälkäisinä

keitoksensa kypsymistä. Jumalan aurinko ja taivaan sade ovat vuosien

vieriessä poistaneet kivestä jokaisen uhriveren pilkun, ja nuorukaiset

tulevat kohta käyttämään kiveä pöytänään.

Myöhemmin iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja tulimme vasta myöhään

illalla kotiin, missä kaikki oli samassa kunnossa kuin ennen. Olin

ollut kotoa poissa tasan kaksi viikkoa, ja tuntui suloiselta asua taas

nokisen orren alla.

Samana iltana päätimme ruveta, niin pian kuin järvestä lähtisi jää,

kulkemaan pyhinä Lämpimän veden laaksoon. Lappalaisen kivinen pirtti

olisi kesähuvilamme. Sen päätöksen pidimme myös. Läksimme tavallisesti

lauantaina heti päivällisen jälkeen ja palasimme sunnuntaina, usein

vasta myöhään illalla. Uistimella saimme näillä matkoilla kaloja

enemmänkin kuin tarpeeksi. Kun suolavarastomme yhä väheni, emme

tahtoneet monta kalaa samana päivänä saadakaan, sillä vaikka teimme

kellarin tuvan alle, eivät kalat kesän aikaan siinä monta päivää

säilyneet pilaantumatta. Lauantai-iltapäivät olimme melkein joka kerta

pajassa, sillä uusia työkaluja tarvittiin. Miilu poltettiin jo kesän

alussa, jolloin olimme enemmän kuin viikon vierailemassa. Sysiä tuli

paljon ja hyviä, vaikka taitava haudanpolttaja arvatenkin olisi saanut

vielä enemmän. Meistä sysienpoltto oli hauskinta työtä, mitä meillä

tähän asti oli ollut Patsassaarella. Sen nimen olimme löytöretkeilijäin

oikeudella saarellemme antaneet.

Niin pian kuin peuranliha oli savustettu, rupesimme valmistamaan

venettämme. Kun meillä nyt oli sekä rautanauloja että tarvittavia

työkaluja, tuli veneestä sekä keveä että omasta mielestämme oikein

sieväkin. Lomapohjainen siitä vain tuli, pitkä ja kapea, mutta

nopeakulkuinen ja keveäsoutuinen, ja se oli meidän mielestämme

tärkeintä. Olimme jo hyvissä ajoin talvella hakanneet tervaksia. Kun ne

oli hakattava kuorimattomista puista ja hauta tehtävä, ennenkuin

tervakset olivat täysin kuivia, tuli tervastamme jotenkin vetelää,

melkeinpä vetistä. Mutta paremminhan se meni puuhun. Talaan rakensimme

myös, vaikka siitä ei tosin tullut mikään rakennustaidon mestariteos;

se kun tehtiin täysin valmiiksi yhtenä päivänä ja oli enemmän pitkän

laatikon kuin talaan näköinen. Mutta se suojasi venettämme, joka sillä

tavalla pysyi keveämpänä kuin kaislikossa maaten.

Jäät lähtivät ennen kuin olimme odottaneet, ei kuitenkaan kaikilta

seliltä samaan aikaan. Pohjoisessa osassa järveä näkyi siellä täällä

silkkaa vettä jo huhtikuun alussa. Kotirannasta ei ollut jää kaikkialta

lähtenyt, kun tulimme kotiin huhtikuun 15 päivänä. Mutta jään mentyä

rupesi vesi nopeasti lämpiämään, ja kun Vapunpäivänä kävimme ensi

kertaa uimassa, oli vesi jo yhtä lämmintä kuin juhannuksen aikana, ja

lähinnä rantaa kasvavat koivut rupesivat tekemään hiirenkorvia. Päivien

laskussa emme erehtyneet. Meillä oli ollut vuoden allakka mukanamme

syksyllä kun tulimme, ja tämän vuoden olimme itse itsellemme tehneet.

Pääsiäisen myöskin onnistuimme saamaan oikealle päivällensä.

Paappa, joka tiesi monesta asiasta enemmän kuin koulunopettaja, oli

selittänyt meille, että kun kevätpäiväntasauksen jälkeen tulee

ensimmäinen täysikuu, niin seuraava sunnuntai on pääsiäinen. Emme

silloin oikein luottaneet ukon sanoihin, sillä luulimme, että piispat

ja rovastit määräsivät sen ajan. Panimme nyt kuitenkin pääsiäisemme

paapan opetuksen mukaan, kun meillä ei kumminkaan ollut luotettavampaa

tietoa, ja oikeaan osuttiin. Allakkamme ei missään pettänyt.

Juhannuskokkokin oli poltettu juhannusyönä, kuten myöhemmin

tarkastaessamme allakkaamme totesimme. Mitatkin ja painot meillä oli

tarkemmat kuin itse olimme uskaltaneet toivoa. Olimme ne tehneet

viidenpennin lanteista. Ellei meillä olisi sattunut sitä olemaan, emme

olisi mitenkään voineet tehdä niin tarkkoja mittoja, ettei

metrimittammekaan pettänyt täyttä millimetriä. Kymmenen kilon puntarin

olimme tehneet, ja se oli niin tarkka, että lautamies kerran sanoi

huonompiakin kruunattavan. Viidenpennin ominaisuudet olimme kuitenkin

oppineet koulussa. Paappa ei oikein pitänyt nykyajan painoista ja

mitoista, kun tynnyritkin olivat kutistuneet kokoon, etteivät vetäneet

enempää kuin kaksikymmentä kappaa. Mutta allakasta tiesi hän lukea

paljon enemmän kuin opettaja, ja se meitä oli kerran suuresti

huvittanut, kun ukko oli otellut opettajan kanssa Laurinpäivästä ja

Jaakonpäivästä ja Urpaanuksenpäivästä ja sen seitsemästä päivästä,

joista opettaja ei näkynyt tietävän paljon mitään.

Heti kun routa lähti maasta, ryhdyimme tiilentekoon. Se oli meille ihan

uutta työtä, emmekä ensin mitenkään saaneet tiiliä irti kehästä.

Vähitellen opimme senkin taidon. Koska tiilisavemme oli hyvin sitkeää

lajia, tiilemme rupesivat tuntumaan lujilta, vaikka niitä käytettiin

vain tuulessa kuivatettuina. Emme uskoneet osaavamme polttaa niitä,

sillä emme koskaan olleet nähneet, miten tiilipolttouuni on tehty.

Meillä päin käyttää köyhempi kansa yksinomaan tuulessa kuivattuja

tiiliä.

Muuraus kävi hyvin, ja kun Matti, joka toimi mestarina, ymmärsi jättää

savupiipun päähän reiän, niin "tornista" pian nousi paksut savupilvet.

Uudesta takasta olimme hyvin mielissämme. Vanhalla uunillamme oli

kesällä se vika, että heti kun savu lakkasi virtaamasta räppänästä,

tupa täynnä hyttysiä ja ellei räppänäluukkua oitis suljettu, tupa tuli

pimeäksi. Uuden takan savutorvea sitä vastoin voitiin käyttää ikkunana

niin kauan kuin hiiloksesta lähti lämpöä. Savupiipun päässä istui kyllä

koko pitkä rivi verenimijöitä kurkistamassa tupaan, mutta koska ne

eivät uskaltaneet syöksyä kuuman ilman läpi täytyi niitten tyytyä

murisemaan uudelle keksinnöllemme, jota ne ehkä pitivät yksinomaan

vehkeilemisenä ammattiansa vastaan. Muita vihollisia kuin hyttyset

meillä ei enää ollutkaan saarellamme. Ne eivät kuitenkaan olleet sitä

kaikkein pahinta laatua, jota Oulussa kuuluu olevan. Linnansuutari

kertoi hyttysistä joita sanotaan siellä päin mäkäräisiksi, että kun

illalla koppien ikkunat avattiin, niin tarkasti täytyi pitää silmällä

silakka-annostaan. Sillä jos mäkäräinen sattui lentämään ikkunasta,

niin se koppasi heti silakan poikkipäin suuhunsa ja lensi tiehensä.

Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä oikein käyttää. Tähän asti emme olleet

tätä lahjaa mainittavasti käyttäneet. Päätimme yhteisessä kokouksessa

aloittaa aina kesän aikana työpäivän kello kuusi aamulla ja päättää sen

jo kello neljä iltapäivällä. Saatuamme ruuhen ja takan valmiiksi ei

meillä näet ollut enää kiireellisiä töitä ja tahdoimme iltapäivällä

olla vapaat kulkemaan joko järvellä tai metsässä ja rannoilla.

Maanviljelyksemme ei vaatinut paljon aikaa, sillä mitään muuta

kylvettävää meillä ei ollut kuin ehkä kahvikupillisen verran nauriin

siemeniä. Matilla oli kotitalolla häkkilintu, jolle hänellä aina oli

nauriin siemeniä taskussa. Ja koska räätäli taskuja ommellessaan tekee

pitkiä pistoja, koottiin takin vuorin ja päällisen välistä

kylvösiementä riittävästi keskinkertaiseen naurismaahan. Kylään

palattuamme kävimme erityisellä kiittämiskäynnillä räätälillä ja

kehotimme häntä aina patustamaan aika tavalla takintaskuja

ommellessaan. Hän katseli meitä moittivasti eikä kiittänyt kiitoksesta.

Sanoi tämän olevan ensimmäinen kerta, jolloin hutiloimisesta

kiitettiin. Mutta kun juurta jaksain olimme ehtineet hänelle selittää,

räätälinmuori laittoi meille vehnäskahvit.

Tietysti olisimme mieluummin kylväneet viisi kappaa ohria kuin

kupillisen nauriinsiemeniä, sillä kesän alusta oli meidän pakko panna

puolet petäjäistä ruisjauhojen sekaan ja puuro rupesi käymään vähän

kitkeräksi. Lintuliemessä petäjäinen ei maistunut pahalta. Mutta kun

meillä ei ollut ohria, niin eivät nauriitkaan olleet halveksittavia.

Päinvastoin söimme niitä hyvällä ruokahalulla emmekä jaksaneet saada

niitä ihan loppuunkaan.

Vaikka meillä siis ei ollut paljon maanviljelystöitä sen kesän tarvetta

varten, ei meiltä silti puuttunut maatyötä. Jo kevään tullessa

tiesimme, ettemme voisi enää ainaiseksi jättää paikkaa. Jos jotenkin

voisimme, ostaisimme saaremme itsenäiseksi taloksi ja muuttaisimme

sinne asumaan. Talvisaikaan ei olisi mahdotonta tuoda sinne kotieläimiä

eikä tarvittavia maanviljelyskalujakaan. Kullankaivamista en silloin

ajatellut, enkä myöskään paljon tiennyt, miten kultaa kaivetaankaan.

Kun maanviljelys saataisiin hyvään alkuun, voisi sitten sopivina

väliaikoina huvitella kullankaivamisella.

Nämä tulevaisuudentuumamme estivät meitä silloin laiskottelemasta,

kunnes tähdellisemmät työt saatiin valmiiksi. Sitten meillä oli

tavallisen suuri peltomaa ojitettuna ja aidattuna. Kaksi latoa kattoon

asti täytettynä heinillä riittää luullakseni hevoselle ja parille

lehmälle yhden talven rehuksi. Kaikki nämä heinät oli hyvällä säällä

korjattu, enkä usko niiden pahenevan, vaikka kestäisikin jonkun vuoden,

ennen kuin niitä käytetään. Monta hikipisaraa oli tämä työ Matin ja

minun otsastani puristanut, semminkin kun työkalumme eivät olleet

parasta laatua. Lappalaisen pienet lapiot eivät kelvanneet

maanviljelyskaluiksi. Lapiot onnistuimme kuitenkin tekemään jotenkin

kunnolliset, mutta viikatteista ei ollut ensin tulla mitään; kaltot ja

vinot niistä tuli. Terottaminen tuotti myös meille paljon vaivaa,

lappalainen kun ei ollut käyttänyt pyöritettävää tahkoa. Se

liuskakivilaji, jota kallio täällä on, on erinomaista hienoksi

kovasimeksi, mutta tahkoksi se on liian hienojyväistä.

Nämä pienet vastukset suututtivat kerran Mattia siinä määrin, että hän

teki työlakon. Ojitimme sinä päivänä peltoa, ja saven nostaminen ojan

pohjasta kävi raskaaksi miehelle, jonka "sapuskasta" leipä kokonaan

puuttui ja puurokaan ei ollut täysivoimaista, puhumattakaan siitä,

ettei lehmällistä oltu maistettu samaan vuoteen. Koko työpäivän Matti

oli nurjalla mielellä, eikä sanonut ainoatakaan sananlaskua. Kun kello

oli neljä, työnsi hän lapionsa maahan ja sanoi päättäväisellä äänellä:

-- Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä. Vai onko se mies

täysin viisas, joka omistaa tuhat markkaa, ehkä enemmänkin, ja hikoilee

kuin hullu nostaessaan savea ojan pohjasta?

Siihen ei minulla ollut paljon mitään vastattavaa, sillä olin itsekin

jotenkin väsynyt. Sanoin kuitenkin erään paapan sananlaskun: "Milloin

laiska työtä tekeepi: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä

on suuret tuulet, keväällä vettä paljon." Matti ei ole mikään laiskuri,

sen voin todistaa. Leikilläni vain noin sanoin, kun hän suuttui

työhönsä.

Enempää ei Matti puhunut sinä päivänä lakkotuumistaan. Mutta seuraavana

aamuna kun nousin kello kuusi ja läksin pidentämään ojaani, Matti

julisti aikovansa tästälähin nukkua aamuisin kello kymmeneen ja muun

osan päivästä "huilata". Kävin aamiaisella, Matti nukkui. Samoin oli

kun uudestaan läksin työhön. Mutta kello neljä palatessani työmaalta,

Matti näkyi jo kyllästyneen uneen ja "huilaamiseen", koska hän oli

täydessä toimessa.

Matti kertoi käyneensä nevalla karpaloita syömässä. Silloin hänen

päähänsä oli pälkähtänyt mitata nevan syvyyttä. Hän oli tehnyt kuuden

sylen pituisen tangon kuorimalla hoikkakasvuisen petäjän, joka nyt

mahlan aikana oli ihan sileä. Kilometrin matkan oli neva kannattanut

hyvin, sitten se rupesi tulemaan vetisemmäksi. Silloin hän oli ruvennut

työntämään tankoansa alas. Se painui ensin tasaisesti. Mutta kun se oli

painunut vähän kolmatta syltä, vastus loppui äkisti. Sitten tanko

upposi koko pituudeltaan. Matti oli koettanut useassa eri paikassa, ja

kaikkialla oli vastus lakannut samalta kohdalta. Siitä Matti sanoi

keksineensä, että koko neva on ainoastaan ohut sammalkuori, jonka alla

oli vettä, kukaties kuinka syvältä.

Matti oli katkaissut tankonsa kolmen sylen pituiseksi, sahannut sen

pituudeltaan kahtia ja kirveellä ja höylällä tehnyt kummastakin

puoliskosta korun, jotka hän naulasi yhteen. Sillä tavalla hän sai

kolmen sylen pituisen putken, jonka reikä oli runsas tuuma

läpimitaltaan.

Kysyin Matilta, aikoiko hän tehdä pumppua ja pumputa nevanalaisen

järven tyhjäksi, vai aikoiko hän putkensa avulla laittaa suihkukaivon

nevallekin. Minusta tuntui hänen uskonsa nevanalaiseen järveen kovin

mahdottomalta, vaikka olin kylässä monta kertaa kuullut puhuttavan

nevanalaisesta järvestä. Mutta Matti ei tällä kertaa ehtinyt

suuttuakaan kysymyksistäni, pyysi vain saada lainata uistinsiimaani.

Olin monta kertaa ennenkin käyttänyt siimaa samaan tarkoitukseen

järvellä -- pohjoisessa päässä se kallion kohdalla ei ylettynyt

pohjaan, vaikka oli 36:n metrin pituinen -- ja Matti saikin sen nyt

haltuunsa. Näin sekä siiman että luodin viimeisen kerran. Jo

ensimmäisellä mittauspaikalla, noin pari sataa metriä nevan rannalta,

oli siima luiskahtanut Matin kädestä ja mennyt menojaan. Matti oli

oikeassa: nevan alla oli syvä järvi.

Siiman menettämisestä oli Matti enemmän pahoillaan kuin minä. Meillä ei

ollut muuta nuoraa kuin uistinsiima ja olin sentähden jo ennen pari

kertaa ehdottanut, että ottaisimme jääjahdista pois mastoharukset ja

tekisimme uuden vitsaköysistä. Mutta Matti oli vastustanut. Nyt täytyi

Matin kuitenkin tähän myöntyä. Harusköysistä saatiin paljon hamppua ja

punottiin neljä 20:n metrin pituista siimaa. Niistä tuli tosin vähän

paksumpia kuin vanha siima, mutta lujia, ja olimme niihin kaikin puolin

tyytyväiset. Teimme uuden luodin ja mittasimme kolmessa eri paikassa

nevanalaisen veden syvyyden. Saimme 42:n, 27:n ja 30:n metrin syvyydet.

Pohja oli siis epätasaista.

Matti oli tehnyt nahkapalasesta pumppulaitoksen. Vesi oli valkoista,

mutta ummehtunutta. Tuuman pituinen kuori tuli veden kanssa ylös. Se

oli omituisen näköinen, aivan kalpea ja melkein läpikuultava. Myöhemmin

saimme kerran nevan rannalla olevasta järvestä uistinta heittämällä

ison hauen. Matti, joka sen sai, väitti, että kun hän oli vetänyt sitä

jo kolme syltä maalle, niin ei vielä korviakaan näkynyt. Punnitsin

kalan kotona ja huomasin, ettei se ollut suurempi kuin totuutta

rakastavan kalastajan sopii saada.

Kotijärvessä ei ollut haukia. Useimmiten saimme taimenia, sekä

uistimella että ongella. Myöskin ahvenia saimme, sekä paljon että

suuriakin. Kotijärvi oli kalaisa. Nevajärvessä oli ainakin haukia ja

kouria. Siinä ei ollut yhtään saarta, mutta kotijärvessä sitävastoin

useita ja vehmaita. Todellinen saaristo erotti toisistaan kaksi isoa

selkää. Kapeat salmet erottivat toisistaan kolmattakymmentä isompaa ja

pienempää saarta.

Tässä saaristossa, jolle olimme antaneet nimen Arkipelaagi, oleskelimme

mielellämme kauniina iltoina. Se ei ollut ainoastaan kaunein, vaan

myöskin kalaisin paikka koko järvessä, ja siellä kasvoi runsaasti

marjoja. Salmien rannoilla kasvoi lumpeita. Paitsi tavallista valkoista

ja keltaista lummetta, siellä oli myöskin eräs laji, jonka kukat olivat

heleänpunaiset ja runsaasti neljä kertaa suuremmat kuin valkoisten ja

keltaisten. Mittasin muutamia suurimmista kukista. Ne olivat 18 ja 19

senttimetriä läpimitaltaan. Vaikka saarella oli paljon kauniita kukkia,

joitten joukossa monta semmoistakin, joita emme koskaan ennen olleet

nähneet, niin nämä punaiset lumpeet olivat kuitenkin mielestämme

kaikista kauneimmat. Että ne olivat myöskin saaren kasveista

hyödyllisimmät, sitä emme tienneet ennen kuin syyskesällä.

Jauhovarastomme pieneni kaiken aikaa ja puuro tuli kovin kitkeräksi,

jos jauhoihin pantiin enemmän kuin puolet petäjäistä. Rupesimme

etsimään jotain muuta ainetta, jota voisi käyttää hätäjauhoksi. Matti

ehdotti silloin, että koettaisimme valmistaa jauhoja näitten lumpeitten

juurakoista, jotka olivat paksuja ja mehukkaita. Tiesimme kyllä, että

lumpeen juurakko sisältää myrkkyä. Mutta koska nämä suuret juuret

olivat erittäin hyvänhajuisia -- ne haiskahtivat vahvasti mantelille --

päätimme kuitenkin koettaa ja ensi kerralla syödä vain hyvin vähän.

Niin tehtiinkin, ja kun emme voineet puurosta pahoin, lisäsimme annosta

ja viikon perästä söimme jo joka päivä uutta ryynipuuroamme. Jauhot tai

oikeammin ryynit teimme aivan samalla tavalla kuin perunaryynejä

valmistetaan. Niitten maku oli ihan samanlainen kuin perunaryynien,

ainoa ero oli ulkonäössä. Ne ovat näet vaaleanpunaisia. Ihmettelimme,

että ryyneihin tuli punainen väri, vaikka itse juuret olivat valkoisia

ja vivahtivat enemmän keltaiseen kuin punaiseen. Toimme kontillisen

näitä ryynejä tuliaisiksi paapalle. Hän pitää niistä erinomaisesti ja

väittää, että niistä keitetty puuro painuu kuin lämpöinen pumpuli

sydänalustaan. Hän tahtoo valmistaa tätä puuroa itse, sillä kuten hän

sanoo:

-- Kyllä kaikki osaavat puuron keittää, vaan eivät osaa tamputtaa.

Sen jälkeen kun rupesimme keittämään lummeryynipuuroa, vähensimme

lihan- ja kalansyöntiä, johon jo rupesimmekin väsymään. Monta päivää

söimme yksinomaan puuroa. Kesän tultua ruokamme ei ollut enää kovin

yksitoikkoista. Ennenkuin olimme keksineet lummepuuron, keitimme puuroa

niittysuolaheinistä sekä erään toisenkin kasvin varsista, jotka olivat

happamia. Luulen, että se oli raparperi, mutta kun meilläpäin ei

viljellä sitä kasvia, en voi varmuudella sanoa. Kaikesta happamesta

puurosta oli mielestämme kuitenkin karpalopuuro parasta. Myöskin

naurisvelli oli minusta hyvää ruokaa. Valokkia kasvoi nevalla

runsaasti. Kun purjehdimme pois saarestamme, jäi tupaan ainakin

kymmenen kiloa valokkihilloa. Emme tahtoneet kaataa sitä pois, sillä

arvelimme, että jos tapahtuisi jokin onnettomuus matkalla ja meidän

olisi pakko palata takaisin, olisi hillo hyvä olemassa.

Lummejuurakot olivat meidän oloissamme erittäin kallisarvoinen löytö.

Ja kun näitä juurakoita on paljon, tulevat ne tämän saaren asukkaille

aina olemaan tärkeä ravintoaine. Arkipelaagissa on kuitenkin toinen

aarre, jonka raha-arvo luultavasti on monin verroin suurempi kuin

juurakkojen. Eräänä sunnuntai-iltana, kun palasimme kotiin lappalaisen

linnasta Arkipelaagissa sousimme uistinta, tarttui uistin pohjaan.

Uistinkoukkuun oli tarttunut simpukka, ja nostettuansa uistimen Matti

heitti simpukan pääni yli takaisin järveen. Leikillä nostin käteni ja

satuin siten saamaan simpukan kiinni. Olen joskus ennen avannut

simpukoita koskaan löytämättä niistä mitään. Olen myöskin katsellut,

kun kulkevat karjalaiset kauppiaat ovat avanneet sadoittain näitä

eläimiä, mutta en ole sattunut huomaamaan, että hekään olisivat helmiä

löytäneet. Luulin sentähden heidän toimensa hukkatyöksi. Avasin

kuitenkin pilanpäiten simpukan, sillä kertaa tekoni ei ollut

hukkatyötä. Simpukassa oli helmi. Oliko sitä pidettävä suurena vai

pienenä, en tiennyt. Se oli peukalonpään kokoinen ja mielestäni oikein

kaunis esine. Matti luuli sitä suureksi. Hän oli näet nähnyt useita

eräällä karjalaisella kulkukauppiaalla. Suurin niistä ei ollut suurempi

kuin pyssymme luoti, ja karjalainen oli kertonut maksaneensa siitä

kymmenen ruplaa eräälle toiselle karjalaiselle, joka sen oli löytänyt.

Ihaillessani helmeni loistoa huomasin, että sen värivälke oli melkein

samanlainen kuin lappalaisen epäjumalan silmissä. Ainoa ero oli, että

epäjumalan silmät olivat suuremmat. Huomautin Matille asiasta. Mutta

tuskin rupesin puhumaan epäjumalasta, kun Matti jo alkoi ilkkua minulle

kysyen, palvelinko vieläkin sitä efeesiläisten Dianaa. Minun pisti

vihaksi, ja se oli viimeinen kerta, jolloin saarellamme puhuin

apinasta. Seuraavana lauantaina apina istui jo kannollaan ja tuijotti

minkä taisi, kahden heinätukon tukemana. En tiedä kuinka tyytyväinen se

oli pakkovaihtoon, ei se ainakaan mitään siihen sanonut. Kauniimmaksi

se ei muutosta tullut.

Päätimme käyttää yhden viikon helmenpyyntiin. Mattikin piti sitä työtä

rahaisana puuhana. Ensimmäisenä päivänä otimme simpukoita yksinomaan

Arkipelaagista ja löysimme useita kauniita helmiä. Ne olivat kuitenkin

kaikki pieniä, ja Matti ei uskonut ainoatakaan niistä "kymmenen ruplan

helmeksi". Mutta sitten huomasimme, että simpukoita oli kaikkialla

järven pohjassa, ja parhaimmat helmet saisimme syvimmistä koloista.

Kävimme sentähden pajassa, jossa teimme rautarenkaan. Siihen

kiinnitimme nuotanperän kaltaisen verkon. Tällä pyydyksellä pääsimme

vetämään kahdentoista, jopa viidentoistakin metrin syvyydeltä ja saimme

parhaimmista apajoista viisi ja kuusi simpukkaa. Niin isoa helmeä kuin

minun helmeni emme kuitenkaan enää löytäneet. Kiusasin Mattia

väittämällä, että minun helmestäni maksetaan yhtä paljon kuin hänen

rannerenkaastaan. Hän lupasi syödä sen raa'alta suuhunsa sinä päivänä,

jolloin siitä maksettaisiin tuhat markkaa -- vähemmällä hän ei luvannut

rannerengastaan myydä --, mutta myönsi, että ehkä tulisi saamaan siitä

sata tai kukaties sataviisikymmentä markkaa.

Yhteisesti pyydetyt helmet jaettiin tasan, ja kun minä luulin jo

entuudesta olevani rikkaampi Mattia, tyrkytin hänelle useimmat

suurimmista helmistä. Matilla ei ollut mitään tätä jakoa vastaan, sillä

karjalainen oli luvannut maksaa hänelle kelvollisista helmistä

määrähinnan grammapainon mukaan. Ja kun hän oli uhannut pakottaa

karjalaisen konkurssiin löytämällä oikein isoja helmiä, oli tämä

luvannut maksaa määrähintansa grammasta, vaikka helmi painaisi puoli

kiloa, ja semmoisesta vielä markan lisää kaupanpäälliseksi. Kaksi

päivää Matti avasi simpukoita, mutta koska ei löytänyt muuta kuin yhden

nuppineulanpään kokoisen helmen, hän kyllästyi koko työhön.

Kummankin osalle tuli tulitikkulaatikollinen puolillaan helmiä.