IX.

Yöllä maaliskuun viimeistä päivää vasten oli satanut lunta. Ihmeeksemme

huomasimme aamulla, että järven pohjoinenkin pää oli mennyt jäähän;

sekin loisti nyt valkoisena, vaikka viikkoa ennen, jolloin myös oli

satanut lunta, se pää oli pysynyt yhtä tummana kuin aina.

Mutta ihmeellisempää oli meidän mielestämme se, että auringon noustessa

usvapatsas näkyi yhtä kauniina ja ruusunpunaisena kuin konsanaan. Ilma

oli ihan tyyni, ja semmoisella ilmalla oli pilvi aina todellisen

patsaan näköinen, kapea ja korkea. Mielestämme tuntui siltä kuin patsas

ei olisi noussut suoraan järven keskeltä, vaan pikemminkin sen

vasemmalta rannalta. Mutta kun pilveä ei näkynyt maan kohdalla, vaan

vähän ylempänä, ei tätä asiaa voitu varmasti ratkaista.

Usvapatsaan salaisuus ei ollut siis vielä muuta kuin puoleksi

selitetty. Nyt kun koko järvi oli jäässä, ei tuo loistava ilmiö voinut

syntyä järvestä lähteneistä lämpimistä vesihöyryistä. Täytyi löytyä

joku muukin lämpimän lähde kuin itse järvi. Muuta emme voineet

ymmärtää.

Olimme itseemme puoliksi suutuksissa siksi, että emme olleet ennen

tehneet tutkimusretkeämme saaren pohjoiseen päähän. Mutta mielestämme

olimme jo niin täysin käsittäneet sumupilven salaisuuden, ettemme

tulleet ajatelleeksikaan saaren pohjoisessa päässä olevan mitään outoa

tai salaista. Vuorelta olimme mielestämme nähneet koko saaren, ja

parhaimman yleiskuvan luulimme saaneemme juuri saaren pohjoisesta

päästä.

Kaikki työ jätettiin kesken, ja me rupesimme heti valmistautumaan

voidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä tutkimusretkelle järven

pohjoiseen päähän.

Kaikkien narrien päivän aamulla astuimme siis suksille ja ohjasimme

kulkumme pohjoiseen päin. Tällä kertaa emme lähteneet pitkin järven

rantaa, vaan metsän läpi. Tahdoimme näet samalla matkalla saada selkoa

myöskin siitä, oliko metsä keskeytymätöntä vai oliko ehkä niittyä tai

hakamaata muuallakin kuin järven rannalla. Ainoastaan muutamin paikoin

oli joitakuita niityntapaisia, mutta suurimmaksi osaksi oli metsä

hongistoa tai sankkaa kuusimetsää.

Kun rupesimme lähestymään saaren pohjoista päätä, tulimme aukeamalle,

josta neva näkyi. Aloimme seurata nevan laitaa. Päivä teki juuri

tuloaan. Ihmeeksemme näimme vähän etelämpänä nevan rannalla isohkon

mustan paikan, ja lähemmäksi tultuamme huomasimme sen järveksi, joka

oli arviolta neliökilometrin suuruinen eikä ollut jäässä. Jos syksyllä

pyryilmassa tullessamme olisimme sattuneet purjehtimaan siihen,

olisimme auttamatta purjehtineet suoraa tietä manalaan. Mutta siihen

Lapin ukon valta ei riittänyt meitä ohjaamaan -- jos hän todella oli

meille kaikkea pahaa suonut. Ehkei ollutkaan.

Olimme pysähtyneet, kuten luulimme, järven rannalle katselemaan. Hetken

seisottuamme purskahti äkisti vesi esiin altamme. Hyvin vähällä oli,

että matkamme olisi päättynyt siihen paikkaan. Emme uskaltaneet

pysähtyä, ennen kuin puut ympärillämme vakuuttivat meille, että meillä

oli vahva maa suksien alla. Kaataessaan veden pieksusaappaistaan ei

Matti puhunut muuta kuin: "Yritti tuo vielä yhden kerran." Johon minä

vastasin: "Oma syy, kun lähdimme heikolle jäälle."

Teimme nyt suuren tulen, söimme aamiaisen ja kuivasimme jalkineemme,

mikä olikin välttämätöntä, ettei meille olisi käynyt samalla tavalla

kuin paapan isälle.

Syötyämme jatkoimme matkaamme pitkin järven rantaa, tällä kertaa

viisaasti pysytellen metsän rajassa. Hiihdettyämme lyhyen matkan

rupesimme kuulemaan omituista loisketta ikäänkuin vesiputouksesta.

Metsä oli siellä niin tiheätä, että meidän oli pakko tunkeutua

eteenpäin jalkaisin. Eikä lunta ollutkaan niin paljon, että sukset

olisivat luistaneet.

Yhtäkkiä loppui kuusimetsä ja edessämme oli kuten olimme arvanneetkin,

vesiputous. Vesi tuli äkkijyrkän, parin sylen korkuisen kallion päältä

ja syöksyi alemmalle kalliolle, jota pitkin se laski järveen. Paikka

oli luonnon ihana ja sitä suojasivat korkeat koivut, jotka nyt

olivat paksussa huurteessa. Kallio, jonka päältä vesi tuli, oli

tummanharmaata, melkein mustaa ja valkojuovikasta, mutta alempi kallio

oli tavallista harmaata kiveä. Kovaan kallioon oli vesi aikojen

kuluessa sorvannut syvän kolon, jossa se kiehui vaahtoavana koskena

jatkaakseen siitä hiljaisena purona matkaansa viereiseen järveen. Vesi

oli lämmintä, ja myöskin kallio tuntui lämpimältä. Ilmakin tuntui siinä

veden läheisyydessä lauhkealta. Otimme lämpimän kylvyn, joka oli

tarpeellinen ja virkistävä, vaikka tosin saunakylvyt pirtissä olivat

mielestämme kylvyistä parhaimmat.

Tämä lämmin puro, joka nevan rannalta laski järveen, antoi meille

selityksen, paitsi sumupatsaan syntyyn, myöskin erääseen toiseen

asiaan, jota olimme monta kertaa oudoksuneet. Neva oli kotirannassa, ja

kuuleman mukaan muuallakin, talvisaikana korkeampi kuin kesäisin.

Syksystä se rupesi aina nousemaan ja nousi kevääseen asti laskeakseen

kesän aikana vähitellen matalammaksi. Tämän huomasi selvästi rantakiviä

tarkastamalla. Jos talvi oli pitkä, oli neva keväällä parikymmentä

senttimetriä korkeampi kuin syksyllä. Kesän aikana väheni nevan

vesimäärä haihtumalla; talvella kun nevan pinta oli jäässä, neva kasvoi

korkeammaksi. Olimme kuulleet väitettävän, että Rimpisuon pohjalla

olisi silkkaa vettä. Jos näin oli ja vesi oli lämmintä, oli sekin

selitettävissä, miksi tästä nevasta, joka kuitenkin oli hyvin vetinen,

ei koskaan tullut varhaista kesähallaa eikä kylmiä sumuja.

Järven ranta oli puron kohdalla ja pari sataa askelta siitä pohjoiseen

samaa järveen päin hiljaa luisuvaa harmaata kiveä, jonka päällä oli

toinen tummempi valkojuovikas kalliokerros. Tämän kalliokerroksen reuna

oli kaikkialla äkkijyrkkää, muutamin paikoin se nousi neljän- tai

viidenkymmenen jalan korkeuteen.

Puron ylitse, tai oikeammin sanottuna alitse, pääsimme kuivin jaloin

kallioseinän ja veden välistä, jolloin vesi muodosti katon päämme

päälle. Keskipaikalla pysähdyimme, ja Matti käski minun pitää

muistissa, että tämä paikka oli hyvä sadekatos. Tuskin Matti oli saanut

tämän sanotuksi, kun jo aika paksu hirrenpätkä, jonka puro oli tuonut

mukanaan, tipahti alas nenämme vierestä. Jos se olisi pudonnut

jaloillemme, olisivat jalkaterämme olleet mennyttä kalua. Nopeasti

poistuimme tuosta vaarallisesta paikasta. Koetin selittää Matille, että

vesi välistä kuljettaa rannoilta mukanaan kokonaisia puitakin, jotka

puolilahonneina sattuvat kaatumaan veteen. Matti ei siihen selitykseen

virkkanut mitään. Sanoi vain synkän näköisenä: "Sitä hiittä hirmunen,

jonka hiiden vallan alla."

Menimme järven rantaan ja hakkasimme kivellä vesimerkin kallioon.

Seuraavana syksynä olisi järven pinta tässä tasan kaksikymmentä

senttimetriä matalampi kuin nyt merkkiä tehdessämme.

Jatkoimme kulkua pitkin järven rantaa etsien paikkaa, josta pääsisimme

ylemmälle kalliolle. Mutta kallioseinä näytti kaikkialla kovin jyrkältä

ja rantakaistale tuli yhä kapeammaksi, kunnes se vihdoin kokonaan

loppui ja kallioseinä laskeutui jyrkkänä suoraan järveen.

Meidän täytyi siis palata takaisin etsiessämme tarkemmin. Ehkä löytyisi

sittenkin joku mahdollinen nousupaikka. Puron alitse emme tahtoneet

enää kulkea, koska paikka näytti olevan vaarallinen.

Löysimme vihdoin paikan, josta nousu ylemmälle kalliolle mielestämme ei

ollut aivan mahdoton, kun jätettiin sukset, pyssyt ja kontit rannalle.

Kallio oli tosin tässä paikassa hyvin korkea, mutta se ei ollut niin

pystyjyrkkä kuin muualla. Kallioseinä oli nyt myös epätasaisempi kuin

muualla. Raoissa kasvoi siellä täällä pieniä koivupensaita, jotka

voisivat noustessa antaa vähän tukea. Aivan kallioseinän juurella oli

suuria särmikkäitä kallionlohkareita, jotka näyttivät ihmiskäden

kalliosta lohkaisemilta.

Minä, joka olin pienikasvuisempi ja ainakin omasta mielestäni myös

ketterämpi kuin Matti, tein ensiyrityksen. Pistin uistinsiimani

taskuun, heitin takin päälleni ja lähdin kiipeämään. Puolitiehen asti

ei nousu ollut vaikeaa. Sitten tuli vaarallinen kohta. Jos pääsisin

onnellisesti sen ohitse, ei olisi enää mitään mainittavaa vaaraa.

Rannaltakin näin, että siitä kohdasta pääseminen olisi ollut kerrassaan

mahdotonta, ellei siellä olisi kasvanut iso koivupensas, josta sekä

käsi että jalka sai tukea. Kaikki riippui siitä, oliko tuo pensas niin

syvästi juurtunut, että siihen uskalsi luottaa.

Olin tullut koivupensaalle. Se oli mukava paikka hetkisen levätä.

Vilkaisin alas. En uskaltanut kuin sen kerran: niin hirvittävältä

näytti tuo kiviröykkiö syvällä jalkaini alla. Jos sinne putoaisin,

täytyisi minut koota pussiin, sillä eheänä en silloin enää olisi.

Ylöspäin katsellessani päätä ei huimannut ja sentähden katsoin sinne.

Pääni päällä oli ulkoneva kallionkieleke, joka tarjosi hyvän

kädensijan. Hyvä kädensija olikin tarpeen, sillä muuta mahdollisuutta

päästä kielekkeelle ei ollut kuin heilauttaa itsensä sen yli. Jos

onnistuisin siinä olisin pelastettu. Tunsin että tulisin onnistumaan.

Olin mielestäni levännyt riittävästi; otin koivunjuuresta hyvän

vauhdin, tein heilahduksen ja samassa makasin jo vatsallani

kallionkielekkeellä. Yksi ainoa nytkäys vielä, niin nousisin seisaalle

ja olisin turvassa.

Mutta ennen kuin olin tuon nytkäyksen ehtinyt tehdä, kuulin Matin

huutavan rannalta: "Pidä itsesi lujasti kiinni äläkä säikähdä, mitä

hyvänsä tapahtuukin." Tuskin oli varoitus annettu kun jo kuulin kovaa

suhinaa ilmasta, näin tumman varjon vilahtavan ohitseni ja tunsin

jonkun pehmeän esineen raapivan kylkeäni. Se toistui parin sekunnin

väliajoin monta kertaa -- Matin sanoman mukaan yksitoista kertaa.

Kahdennellatoista kerralla tunsin saavani aika sysäyksen kylkeen. Olin

jo epämukavasta asennostani väsynyt, käteni hellitti ja -- putosin.

En kuitenkaan menettänyt tajuani. Tunsin päinvastoin, miten joka hermo

samassa jännittyi äärimmilleen. Putosin koivupensaan läpi, ja se

vähensi niin paljon putoamisen vauhtia, että onnistuin tarrautumaan

paksuimpaan oksaan, mikä kasvoi ihan juuren kohdalla. Oksa kesti, juuri

kesti ja -- käsivarsi kesti, vaikka aika hytkäyksen se saikin. Muistan

hyvin, mitä rajua iloa tunsin, en pelastuksestani, vaan siitä, että se,

joka minut lakaisi kallionkielekkeeltä alas, ei onnistunutkaan

pysäyttämään vauhtiaan koivupensaaseen, vaan juuri nyt, kuten selvästi

kuulin, jysähti kiviröykkiöön.

Pääsin helposti taasen jaloilleni koivupensaan juurelle. Silloin vasta

hermoni väsähtivät. Rupesin ankarasti vapisemaan. Onnistuin kuitenkin

tunkeutumaan sillä tavoin koivun ja kallion väliin, että pääsin

istualle, ja kun tunsin siinä paikassa olevani täysin turvatussa

asennossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin hermotärinä lakkasi ja tunsin

voimani palaavan. Vasta sitten uskalsin kysyä Matilta, mikä se oli,

joka oli hyökännyt kimppuuni? Mutta Matti ei tahtonut kertoa sitä

minulle. Sanoi vain:

-- Oli mikä oli, se on nyt kuollut. Peto taittoi niskansa, ei sitä

tarvitse enää pelätä. Uudista yrityksesi kun jaksat, ei se enää voi

sinua vahingoittaa.

Nousin seisomaan ja hetkisen jälkeen tein uudestaan tuon vaarallisen

hyökkäyksen. Tällä kertaa onnistuin heilauttamaan itseni korkeammalle,

niin että samalla vauhdilla pääsin polvilleni. Heti sen jälkeen seisoin

jo turvallisessa, jopa mukavassa asennossa kielekkeellä. Kymmenen

minuuttia myöhemmin seisoin kallion laella.

Panin uistinsiimani kaksinkertaiseksi ja heitin toisen pään Matille. Ei

kestänyt kauan, ennen kuin sukset, pyssyt ja kontit olivat kalliolla.

Matti käski minun vielä kerran heittää siima alas. Hän kiinnitti siihen

raskaan kantamuksen, joka oli kääritty hänen ja minun takkeihini. Kun

sain kuorman jyrkänteen yli, oli Matti jo kiivennyt hyvän matkaa ja

eteni nopeasti. Koivupensaan kohdalle tultuaan hänkin pysähtyi hetkeksi

lepäämään. Annoin hänelle nelinkertaiseksi kierretyn uistinsiiman,

sillä hänelle voisi olla siitä jotain apua. Mutta hän vastasi vain.

-- Hyvä kun tulee omillansa toimeen, sanoi kerjäläinen. Ja samassa hän

teki tuon vaarallisen heilahduksen, joka oli helpompi hänen pitkille

kuin minun lyhyille jaloilleni. Pian seisoi hän vieressäni kalliolla.

-- Kuule, Jussi.

-- Mikä nyt?

-- Eikö sinun sopisi peruuttaa tuota väitettäsi, etteivät pitkät koivet

ole hyödyksi muualla kuin tuohen kiskonnassa?

-- Eihän sitä tarvitse peruuttaa, tehdään pieni lisäys vain. Kömpelölle

miehelle ovat ne hyödyksi myös kiipeämisessä.

Matista ei kannattanut vaihtaa sanoja niin itsepäisen miehen kanssa

kuin minä olin. Sen sijaan hän käski katsoa, minkä otuksen hän oli

hankkinut päivälliseksi. Aukasin takkikäärön. Siinä oli suuri joutsen.

Mutta joutsen ei ollut lumivalkea kuten tavallisesti. Se oli

päinvastoin musta kuin neekeri sydänyön aikana. Matti kertoi että

samassa kun jäin riippumaan tuohon vaaralliseen paikkaan

kallionkielekkeellä, lensi pitkä jono suuria mustia lintuja pitkin

vuorenseinää. Kukin liiti niin läheltä kalliota kuin mahdollista. Vain

siipi riipasi kylkeeni. Mutta viimeinen lintu lensi henkensä kaupalla

suorastaan päälleni. Hirvittävältä näytti, kun suin päin kukerruimme

kielekkeeltä alas. Minä pelastuin, mutta hornan linnulta taittui niska.

Jatkoimme matkaa puron pohjoista rantaa pitkin. Puron notko oli kapea

ja jyrkkärantainen, mutta sanomattoman kaunis. Korkeitten koivujen

latvat muodostivat huurteisen holvikaton. Veden läheisyydessä oli ruoho

viheriäistä kuin kesällä. Metsä näytti sillä kohtaa olevan leveämpi

kuin olimme uskoneet. Noin pari kilometriä kuljettuamme rupesi

kuulumaan mahtava tyrsky. Luulimme tulevamme toiselle vesiputoukselle

ja arvattavasti puron lähteelle, joka todennäköisesti alkoi

putoukselta. Metsä harveni, ja tyrsky kuului yhä mahtavammalta kuta

lähemmäksi tulimme. En ole nähnyt enkä kuullut mitään suurempaa

vesiputousta, semmoista kun ei ole meidän paikkakunnallamme, mutta

ymmärsin, että se kohisee jotenkin samaten kuin se ääni, joka nyt soi

korvissamme. Meistä tämä ääni oli yhtä hauskaa kuin ihanin soitto.

Lähteen toisella puolella mahtoi metsä olla mahtavan tiheä, koska

syksyllä kulkiessamme pitkin järven rantaa emme kuulleet kohinaa

lainkaan.

Mutta ennen kuin saavuimme siihen paikkaan, josta tyrsky kuului, tuli

eteemme samanlaista kalliota kuin järven rannallakin, ei äkkijyrkkää

kuitenkaan, vaan päinvastoin loivaa, hiljaa meihin päin viettävää.

Puro tuli kallion alta.

Näytti siltä, ettemme tulisi saamaan mitään muuta tietoa tämän

ihmeellisen, lämmintä vettä tuovan puron synnystä kuin että se sai

alkunsa kallion alta.

Tyrsky ei kuitenkaan tullut maan alta, vaan pikemmin jostain edestämme.

Jatkoimme siis kulkukallion kuvetta ylös kunnes kallio loppui

samanlaiseen äkkijyrkänteeseen kuin järvenkin kohdalla.

Eteemme avautuva näky oli semmoinen, että Matti heittäytyi maahan

kivien taakse ja pyytämällä pyysi, että heti palaisimme takaisin emmekä

ikinä enää lähestyisi tätä paikkaa, jos henki oli meille rakas. Hän

sanoi ettei tahtonut katsella sitä enempää, sillä on mahdotonta, että

ihminen saa tuommoista katsella ja kuitenkin jäädä henkiin. Lappalainen

oli noitumisillaan kääntänyt silmämme. Se, mitä näimme, ei voinut olla

todellista, vaan ainoastaan uusi väijymys henkeämme vastaan,

vaarallisempi kuin yksikään edellinen. Jos pakenisimme emmekä yrittäisi

päästä tuommoisten kiellettyjen salaisuuksien perille, voisimme ehkä

pelastua. Meidän olisi ensi tilassa purjehdittava pois tästä

taikasaaresta.

Kuuntelin vain toisella korvalla Matin puhetta, vaikka selvästi

ymmärsin, että hänen pelkonsa ei ollut teeskentelyä. Minuakin näky

ensin pelotti, mutta en voinut silti kääntää silmiäni pois, en henkeni

kaupallakaan. Pelon sijaan astui kuitenkin pian huumaava ihastus.

Jostain näin kauniista en ollut vielä ikinä saattanut uneksiakaan.

Edessäni oli ympyrän muotoinen tasainen laakso, joka oli noin

viisi- tai kuusisataa metriä läpimitaltaan ja äkkijyrkkien

kallioseinämien ympäröimä. Keskellä laaksoa oli järvi, sekin ympyrän

muotoinen. Järvestä sai puromme alkunsa ja juoksi sitten tyynenä

kallionseinälle asti, jonka alle sen vesi katosi tullakseen taas esille

kallion alta. Keskellä järveä kalliopohja kohosi muodostaen muutaman

metrin korkuisen kalliosaaren. Ja siinä paikassa oli tuo kohiseva

vesiputous.

Kovalla pauhinalla nousi saaren korkeimmasta huipusta suorana ilmaan

vesipylväs, paksumpi ja korkeampi kuin suurin honka metsässä.

Huipussaan se jakaantui kaikille suunnille, ja vesi laski

rankkasateena, melkeinpä pilven putoamana alas saaren rannoille ja

järven pinnalle, joka saaren läheisyydessä kuohui kuin kattila.

Keskipäivän kirkkaassa auringonvalossa vesi säkenöi ja salamoi kuin

tuhannet eriväriset jalokivet. Ja niin mahtava oli tyrsky, että vaikka

seisoin noin kolmensadan metrin etäisyydessä vesipylväästä, tuntui kuin

kallio jalkojeni alla olisi vavissut.

Kuin magneetti veti tuo mahtava luonnonilmiö katseeni puoleensa. Joku

liike saaren takana kuitenkin pakotti minut kääntämään huomioni

toisaalle. Saaren takaa ui esille pitkä rivi upeita joutsenia, kaikki

yhtä kiiltävän mustia kuin se, joka oli äsken menettänyt henkensä

yrittäessään estää minua kiipeämästä kalliolle. Mustat sulat kiilsivät

kauniisti vesisateen räiskyessä lintujen selkään. Kun linnut huomasivat

minut, ne nostivat pitkät kaulansa ilmaan, ja muutaman sekunnin

kuluttua huomasin, miten koko joukko lensi huimaavaa vauhtia minua

kohti. Heittäydyin maahan Matin viereen. Se tapahtui viime tingassa,

sillä tuskin olin kiven suojassa, kun joukko yhtenä suhinana lensi

ylitsemme. Jos tuommoinen raskas lintu olisi lentänyt semmoisella

vauhdilla rintaani vasten, olisin epäilemättä kaatunut kumoon ja ehkä

lyönyt pääni murskaksi kallioon. Parin minuutin perästä linnut

palasivat tekemättä mitään uutta hyökkäystä ja laskeutuivat jälleen

järveen.

Matti väitti kyllä jyrkästi, että joutsenetkin olivat lappalaisen

karjaa ja että tämä lähetti ne estääkseen meitä pääsemästä hänen

salaisuuksiensa perille. Mutta kotiin palaamisesta ei hän enää puhunut,

ja tämä oli minusta pääasia.

Läksimme kulkemaan pitkin jyrkännettä etsiäksemme paikkaa, mistä

voisimme päästä alas laaksoon. Semmoista emme kuitenkaan löytäneet,

ennen kuin tulimme takaisin lähes samaan paikkaan, josta olimme

lähteneet. Siellä täällä kohosi laaksossa lehtipuitten välissä jokunen

mahtava honka, ja yksi, joka kasvoi lähellä kallionjyrkännettä, oli

vanhuuttaan kaatunut ja nojasi nyt jyrkänteeseen. Sen runkoa pitkin ei

ollut vaikea päästä laaksoon ja nousta takaisin kalliolle. Mahtavien

kynsien jäljistä huomasimme, että puun runkoa oli jo ennenkin käytetty

siltana. Pinta näytti jotenkin lahonneelta, mutta jos puu oli karhun

painon kestänyt, tulisi se kyllä kaksi tämmöistä jolppiakin

kannattamaan.

Ja kannattikin.

Maa laaksossa oli tasaista ja laakso kauttaaltaan lehdontapaista. Maa

ei tuntunut olevan roudassa, ja kulo näkyi melkein kaikkialla.

Ainoastaan jossain kolossa oli joku pieni kinos. Veden läheisyydessä

oli ruoho viheriäistä kuin kesällä.

Astuimme pyssyt kädessä ja peukalo hanalla ihan järven rannalle

saadaksemme läheltä katsella mahtavaa näytelmää. Ihmeeksemme eivät

joutsenet nyt osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä. Päinvastoin:

ne uivat rannalle aivan jalkaimme viereen ja näyttivät ihmettelevän

meitä yhtä paljon kuin me niitä. Ranta oli matalaa ja kivettyä, siinä

oli ihmiskäden jälki. Ympyrän muoto oli tarkasti säilytetty joka

kohdalla. Vesi oli ihmeellisen läpikuultavaa, niin että pohja näkyi

kauas rannalta. Veden syvyys rantojen kohdalla oli kaksi tai kolme

metriä.

Kävelimme järven ympäri tarkastellen rantaa ja ihmetellen ihailimme

tuota voimallista suihkukaivoa. Mitään muuta merkkiä kuin rannan

kivireunustan emme voineet huomata ihmisen läsnäolosta. Mutta kun

tulimme siihen paikkaan, josta puro alkoi, ja katselimme puron pohjaa,

huomasimme pohjassa ruuhen. Se näytti kannattavan kolme tai neljä

miestä ja oli kivillä upotettu. Omistaja oli sen luultavasti aikanaan

sinne upottanut estääkseen sitä ravistumasta, kun hän itse poistui

pitkäksikin ajaksi. Nykyaikaista tekoa ruuhi ei ollut, koska siinä ei

oltu missään käytetty rautaa. Siksipä se olikin niin hyvin säilynyt,

että näytti täysin käyttökuntoiselta. Ihmettelimme, ettei veden

lämpökään ollut sitä mädättänyt. Veden lämpö lähenteli kai

neljääkymmentä astetta, koska se ei juuri polttanut ihoa, mutta ei

paljon vaillakaan ollut. Kaasimme pari puuta ja laitoimme portaan puron

yli. Tarkastimme kompassia ja huomasimme, että puro alkoi järven

läntisimmästä rannasta ja juoksi suoraan länteenpäin nevarantaiseen

isompaan järveen.

Noin viidenkymmenen metrin päähän järven rannasta oli istutettu

lehtipuita, jotka muodostivat koko järven ympäri samanlaisen ison

ympyrän kuin se, jonka olimme nähneet kotijärven rannalla. Nämä puut

olivat kaikki mahtavan suuria tammia, luultavasti enemmän kuin tuhannen

vuoden vanhoja. Ympyrän takana kasvoi toisia lehtipuita, niin että

muodostui lehto, joka varmaan kesäaikana oli ihastuttavan kaunis. Mutta

näin talviaikana olivat mielestämme koivut hienoine oksineen ja

valkoisine runkoineen paljon kauniimmat kuin muut lehtipuut.

Tammiympyrään oli pohjoista kohti jätetty aukko, josta leveä

koivukujanne johti suoraan pohjoiseen. Sen toisessa päässä häämötti

harmaa kivimuuri. Oliko se lappalaisen taikalinna? Olimme kuulleet,

ettei lappalaisilla ollut linnoja, mutta linnantapaiselta tuo muuri

näin kaukaa katsottuna näytti. -- Käydessämme järven ympäri olivat

joutsenet koko ajan seuranneet meitä. Nyt kun poistuimme rannalta ja

menimme lehtokujalle päin, astuivat joutsenet rannalle ja rupesivat

juhlallisen näköisinä seuraamaan meitä. Meitä jo nauratti

katsellessamme saattoamme. Pelonsekainen tunne, joka tähän asti oli

painostanut mieltämme poistui.

Kuta lähemmäksi tulimme kivimuuria, sitä linnamaisemmalta se meistä

näytti. Muuri oli noin kolmen tai neljän sylen korkuinen ja se muodosti

pyöreän rakennuksen -- kaikkihan täällä oli pyöreää --, joka

läpimitaltaan taisi olla parikymmentä syltä. Mitään sisäänkäyntiä emme

aluksi löytäneet, mutta kun kaikkialla muurin ympärillä kasvoi

vesakkoa, ei nousu tuon kehämuurin päälle näyttänyt vaikealta.

Tarkemmin tutkittuamme huomasimme kuitenkin sisäänkäytävän, joka oli

suoraan lehtokujaan päin. Aukosta käytävä vei jyrkänpuoleisesti

ylöspäin.

Onko milloinkaan poika kiivennyt puun avulla jonkun muurin yli, kun hän

on löytänyt salaperäisen käytävän, joka johtaa hänet suoraan muuriin

sisälle? En luule.

Mutta jos olisikin semmoinen ihme joskus maailmassa tapahtunut, ei se

kumminkaan tässä tilaisuudessa uusiutunut. Pyssyt kädessä rupesimme

kiipeämään ylöspäin. Ainoastaan parin kolmen metrin päässä suusta

käytävä haarautui. Sivukäytävä johti oikealle. Se oli pimeä, mutta

pääkäytävän yläpäästä näkyi päivä. Sivukäytävän kohdalla ollessamme

huomasimme kuitenkin päivänvalon äkisti katoavan. Samassa kuului ryske

ikään kuin puuta olisi katkaistu. Hyppäsimme nopeasti sivukäytävään.

Juuri silloin pääkäytävän yläpäästä vieritettiin alas hirvittävän suuri

ympyriäinen kivi. Sivukäytävä oli vähän kapeampi, eikä kivi

mahtunutkaan siitä kohdasta, vaan tarttui kiinni, niin että koko

rakennus oli jysähtää kumoon. Kivi oli pyöreä kuin kuula ja se täytti

sivukäytävän suun niin kokonaan, ettei olisi kissakaan päässyt ulos,

saatikka ihminen.

Olimme pilkkopimeässä. Ryhdyimme heti ottamaan selkoa siitä, mihin

käytävämme johti. Se johti pieneen kellarintapaiseen huoneeseen. Mitään

muuta uloskäytävää kuin se, joka äsken suljettiin, ei löytynyt. Otin

vähän pumpulia lakkini vuorin alta, kiersin rasvaa ympärille ja panin

lusikkaani. Uhrasin yhden tulitikun, ja meillä oli lamppu,

huononpuoleinen tosin, mutta parempi kuin ei mikään. Sen valossa

tarkastimme tarkemmin vankilaamme ja huomasimme heti olevamme suljetut

karhunkoppiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olimme näet karhun

talvipesässä. Onni meille, ettei karhu ollutkaan tavalliseen aikaan

mennyt pesäänsä, vaan vainosi meitä, kunnes saimme sen tapetuksi. Nyt

oli hyvä osa karhua jo meidän vatsassamme. Ellei näin olisi ollut,

olisimme me ehkä joutuneet sen vatsaan.

Ei ollut muuta tekemistä kuin istuutua syömään; sen teimme ikävästä

asemastamme huolimatta perusteellisesti. Eipä meillä muutakaan

tekemistä ollut. Ajatuksemme olivat suloiset kuin mustalaisen

rukoukset. Lempiruokaa tai muuta keittoruokaa ei ollut. Eipä edes vettä

juotavaksi.

-- Kuule, Jussi, aamulla ei tiedä, mitä iltaseksi keitetään.

-- Tyytyisin minä nyt vaikka nauriskeittoon, kun vain jotain lämmintä

saisin vatsaani.

-- Enhän minä juuri sitä ajatellut. Ajattelin sitä, että aamulla oli

meillä lämmin pirtti ja leveä penkki ja pehmeätä jauhokaljaa. Silloin

kelpasi elää. Nyt illalla ollaan karhunkopissa tai missä lappalaisen

kellarissa lietäneekään.

-- Ollaan vain, sanoi Kälviän lukkari, kun ojassa makasi.

-- Oleminen tässä on. Milläpä täi rykii, kun ei ole rintaluita.

-- Tallellahan me tässä ollaan, niinkuin täi turkissa. Ollaan Jurvassa,

ollaan turvassa: mutta menepäs Teuvalle, saat leuoille.

-- Menisin minä vaikka Teuvalle, kunhan vain pääsisin tästä lemmon

luolasta. Ennen kuin ruokamme on loppuun syöty, olemme jo janoon

kuolleet ja jäämme tänne mätänemään kuin sieni metsässä.

-- Niinhän sinä äköttelet olojasi kuin pottu piimävellissä. Kovalle on

koira luotu, kivilläkin makaamaan. Eikä ihmisenkään sovi moittia,

vaikka hänen täytyisi olla ajastaika aitanakin, päivä aidanvitsanakin.

Tällä saarella olemme olleet pahemmassakin pulassa kuin nyt. Minun

luuloni on, ettei kettu kesällä kuole, kun ei talvella tapettu. Ja nyt

pannaan maata. Huomenaamulla lähdetään pois kuten majatalosta ainakin.

Paneuduimme maata karhun pehmeälle vuoteelle, sammutimme

lamppupahasemme ja nukuimme hetken perästä yhtä levollisesti kuin

omassa pirtissämme.

Yörauhaamme ei häiritty. Aamulla oli pakko taasen uhrata yksi

tulitikku. Rupesimme heti uudesta vankilastamme seiniä tarkastamaan.

Kivet olivat särmällisiä ja kivien välit sammalilla täytetty. Missään

ei ollut semmoista kiveä, jonka olisimme saaneet irti. Silloin tulimme

ajatelleeksi lattiaa. Kannoimme ensin käytävään karhun sammalvuoteen,

puhdistimme lattian ja rupesimme tarkastamaan lattiakivien saumoja.

Yksi niistä oli laatantapainen. Olisi siis tietysti pitänyt löytyä

salainen ponnistin, jota painamalla laatta olisi poistunut ja avannut

meille tien toiseen käytävään. Niinhän on aina. Mutta tässä ei

ollutkaan mitään semmoista, ja meidän täytyi suruksemme huomata, ettei

linna ollutkaan kaikkien muitten linnojen malliin rakennettu. Mutta kun

lattiakivet eivät olleet suurempia kuin mitä jaksoimme nostaa,

rupesimme niitä poistamaan ja kantamaan käytävään, joka täyttyi melkein

kokonaan. Kellarin seinät lattian alapuolella eivät olleet niin tarkoin

tehtyjä kuin sen yläpuolella, ja vihdoin meidän onnistui saada muutamia

kiviä irti. Tulimme isoon huoneeseen. Se oli täynnä kivipilareita,

jotka kannattivat kivistä kattoa. Olimme siis jonkinlaisessa alustassa.

Ihan vieressämme näkyi päivänvaloa, mutta kun muuri oli sillä kohtaa

ainakin sylen paksuinen ja suurista kivistä tehty, ei ollut mitään

toivoa päästä sitä tietä vapauteen.

Jatkoimme kulkua pitkin ulkomuuria etsien paikkaa kaikkialta, josta

voisi päästä ulkoilmaan. Mutta missään ei näkynyt rakoakaan.

Lähestyimme jo paikkaa, joka oli vastapäätä yöllistä majataloamme.

Silloin tulimmekin todelliseen huoneeseen.

Huone oli paja, täysikuntoinen paja.

Kaikki oli hyvässä järjestyksessä. Sepän työkapineita oli runsaasti,

kaikki syvässä ruosteessa, mutta suurin osa muuten täysin

käyttökelpoisia. Painoin paljetta: tuhka ja tomu lensi ahjosta. Rautaa

ja terästä oli runsaasti. Sysihinkalo oli täynnä. Ei mitään muuta

näyttänyt pajasta puuttuvan kuin seppä.

Meille tämä löytö oli todellinen aarreaitta, joka avasi uudet

mahdollisuudet vankilastamme vapautumiseen. Kun väkivasaroita ja

rautakankia oli useitakin, ei ollut mahdotonta saada muuria jostakin

kohdasta särjetyksi. -- Matti oli poistunut ja jättänyt minut yksin

pajaan. Rupesin kaivelemaan ahjoa ja löysin tuhasta isonpuoleisen

upokkaan metallin sulattamista varten. Sen pohjassa olikin keltainen

metallinpalanen, jota ensin luulin messingiksi. Mutta kun otin sen

käteeni se tuntui kovin raskaalta kokoonsa nähden. Rupesin aavistamaan,

että se oli kultaa. Pistin sen taskuuni enkä vielä puhunut Matille

löydöstäni mitään. Ahjopankko oli täynnä rikkisurvottua soraa, jota

selvästi oli tehty musertamalla sitä vaaleata kiveä, jota leveinä

juovina oli tummemmassa kivessä. Tarkastin nyt lähemmin sekä tuota

soraa että muutamia kivisirpaleita, ja, totta tosiaan, huonon

lamppunikin valossa erotin pieniä keltaisia jyviä. Olimmeko löytäneet

sen kultavuoren, jota Lapissa oli niin kauan etsitty? Ehkä Matti ja

minä emme olekaan luodut hirrenhakkaajiksi ja purilapojiksi, vaan

kullankaivajiksi?

Saalis miehen yllyttää pyhänäkin pyytämään! Vielä eilen aamulla

pirtistä lähtiessämme en ollut voinut kuvitella mitään ihanampaa kuin

oikoisia ojia ja pitkiä sarkoja metsän rannasta järven rannalle. Nyt jo

näin itseni syvässä kolossa likaisena ja nokisena kultaa kaivamassa.

Kaikista kullankaivaja-ajatuksista herätti minut äkisti Matin huuto:

-- Tule tänne, Jussi!

-- Mikä hätänä?

-- Olen löytänyt sepän tien pajalle. Ja hyvä on tie kuin Kakolanmäeltä

Turkuun.

Matti oli löytänyt jotain, joka meidän oloissa oli paljon

kallisarvoisempaa kuin minun löytöni. Ihan pääkäytävän vieressä, joka

nyt oli tukossa, oli käytävä, joka johti nykyisestä olopaikastamme

ylös. Kahden minuutin jälkeen seisoimme vankilamme lämpimässä

auringonpaisteessa. Helpotuksen huokaus nousi rinnastani, ja Matti teki

kolmen jalan korkuisen hyppäyksen ilmaan, heitti pyssynsä ja konttinsa

maahan ja uhkasi heti syödä aika aamiaisen.

Syödessämme rupesimme tarkastamaan ympäristöä. Koko muurin ympäröimä

alue oli täytetty niin paksulla multakerroksella, että siinä kasvoi

ruohoa. Ainoastaan noin metrin korkuinen rintasuoja esti asukkaat

pimeän aikana syöksymästä suin päin alas. Suihkukaivo näytti tästä

paikasta katsottuna erinomaisen mahtavalta. Keskellä tätä pyöreätä

pihaa oli rakennus, tehty samanlaisista kivistä kuin piirimuurikin,

mutta ovea ei ollut, tyhjä oviaukko ammotti meitä vastaan. Ettei tupa

ollut asuttu oli meistä selvä. Pihalle oli tuvan ovesta aina muurin

sisäänkäytävään asti asetettu rivi pyöreitä kivikuulia. Viimeinen sija

oli tyhjä. Tiesimme kyllä minkä tähden.

Rakennus pelotti ensin meitä, sillä luulimme sitä joksikin

pakanalliseksi temppeliksi. Tiesimmehän, ettei lappalaisilla ollut

temppelejä eikä linnoja, mutta ehkä heidän suuri tietäjänsä oli ennen

muinoin täällä asunut ja he tulivat määräaikoina tuomaan suihkukaivolle

uhrejaan.

Oli tämä asia miten oli, aamiaisen syötyämme olimme jo niin rohkealla

päällä, että päätimme mennä tarkastamaan huonetta.

Astuttuamme oviaukosta huoneeseen paljastimme päämme. Ovenvastaisella

seinällä makasi nahkavuoteella pieni mies, peskiin puettu, lakki

päässä, kallokkaat jalassa, rinnallaan nahkainen laukku, joka

arvatenkin sisälsi joitakin taikakaluja. Mies makasi ihan oikoisena

selällään, kädet pitkin kylkiä. Jos hän, kuten oli täysi syy otaksua,

oli sama lappalainen, josta paappa oli puhunut, hänen kuolemastaan oli

todennäköisesti jo kulunut kahdeksankymmentä, ehkä satakin vuotta.

Vaatteissa ja vuoteessa ei näkynyt enää ainoatakaan karvaa, niin

puhtaaksi oli koi kaikki syönyt. Ruumis oli kuivettunut kuin

egyptiläinen muumio.

Hetkisen katseltuamme vainajaa menimme sanaakaan toisillemme sanomatta

pajaan, otimme sieltä rautakangen ja lapion, kaivoimme muurin viereen

haudan, kiersimme ruumiin vuoteen nahkoihin ja laskimme hautaan.

Samassa kilahti lukko Matin rannerenkaassa ja rengas avautui. Taika oli

ranteesta irroittunut.

Matti sanoi ainoastaan:

-- Jos tuo mies on kuollessaan näin paljoon kyennyt, miten olisi meidän

käynyt, jos hän olisi elänyt?

Lausuin luvut, mitkä pappi hautauksessa sanoo, sekä luin Isä meidän ja

Herran siunauksen. Täytimme sitten haudan. Oliko vainaja ollut pakana

vai kristitty, sitä en tiedä täysin varmasti vieläkään. Kristillisen

hautauksen hän ainakin sai.

Tämän tapauksen jälkeen ei meillä ollut saarella ainoatakaan

mainittavaa vastoinkäymistä. Vainajan henki näkyi päässeen rauhaan.

Kun olimme saattaneet kuolleen lappalaisen hautaan, katsoimme myöskin

olevamme hänen lailliset perillisensä. Menimme takaisin hänen

asuntoonsa. Kun silmät olivat taasen tottuneet hämärään, joka siellä

vallitsi, huomasimme kauhuksemme suuren iljettävän apinan, joka istui

nurkassa paksun kannon päässä ja tuijotti meihin vihaisesti.

Kangistuimme pelästyksestä. Samassa ymmärsimme kuitenkin, ettei eläin

voinut olla elävä. Menimme lähelle ja huomasimme sen olevan täytetty.

Senkin nahka oli niin tarkoin koin syömä, ettei näkynyt yhtään karvaa.

Silmät olivat lasiset ja tekivät hirviön hyvin elävän näköiseksi.

Arvelimme apinan olevan niitten lappalaisten epäjumala, jotka näillä

seuduin olivat käyneet. Ehdotin että kuva syöstäisiin muurilta alas.

Mutta se oli alustaansa kiinnitetty tai täytetty hyvin raskaalla

täyteaineella: emme saaneet sitä liikahtamaankaan paikaltaan.

Huoneesta ei löytynyt mitään muuta huonekalua tai talouskapinetta kuin

mahdottoman suuri kuparinen kattila, joka oli padanjalalla, ja suuri

puinen kaappi, joka oli toisella päätyseinällä. Kaappi oli tehty

mustasta ulkomaan puusta, kauniilla leikkauksilla koristettu ja näytti

olevan hyvässä kunnossa. Se oli arvatenkin vanha sotasaalis. Sitä emme

vain ensin voineet ymmärtää, miten lappalaiset olivat saaneet sen tänne

kuljetetuksi. Tämäkin asia meille kuitenkin selkeni. Kaappi oli

kaksikerroksinen, kumpikin kerros varustettu neljällä ovella. Se oli

kokoonpantu kahdeksasta eri kaapista, jotka voitiin irrottaa ja taasen

liittää toisiinsa siten, että ne näyttivät yhdeltä suurelta kaapilta.

Kaikki yläkaapit olivat lukitut ja avaimia emme voineet löytää. Ehkä

lukot eivät olleetkaan enää käyttökunnossa. Emme tahtoneet särkeä näitä

kauniita kaappeja, emmekä siis tiedä, mitä salaisuuksia ne sisälsivät.

Ne ovat vieläkin paikallaan samanlaisina kuin silloinkin. Arvelimme

niiden sisältävän niitä pakanalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvia

salaisuuksia tai taikakaluja, joita tuo pakanuuden viimeinen ylimmäinen

pappi oli käyttänyt. Olimme näet nyt jotenkin varmat siitä, että se oli

ollut vainajan virka ja että tuo kamala apina oli hänen epäjumalansa.

Alakaapeissa oli kaikenlaisia muinaiskaluja kivikauden ajoilta. Yhdessä

kaapissa oli useita viimeisen asukkaan yksityiseen omaisuuteen kuuluvia

kapineita. Meille mieluisimmat olivat pitkä isoreikäinen rihlapyssy,

iso ruutisarvi, joka sisälsi ainakin kaksi tai kolme kiloa ruutia, ja

useat isot lyijymöhkäleet. Kokonainen varasto limssiöitä näkyi ukolla

myöskin olleen. Pyssyn rihlat olivat pahoin ruostuneet, mutta lukko oli

täydessä käyttökunnossa. Pyssy oli latingissa. Onnistuimme saamaan

peräruuvin irti. Latasimme aseen uudestaan nyt löydetyllä ruudilla ja

ammuimme laukauksen. Kuula tarttui puuhun kiinni, mutta ei mennyt

sisään. Ruuti oli liian vanhaa ja heikkoa. Sankissa se kuitenkin syttyi

hyvin ja säkenöi aika tavalla. Pyssystä tuli siten hyvät tulukset,

jotka olivat meille kovin tarpeelliset, koska meidän oli pakko hyvin

säästävästi käyttää tulitikkujamme.

Koska kaapissa oli iso viinalekkeri puolillaan viinaa tiesimme melkein

varmasti, että vainaja oli sama lappalainen, joka oli paapan isää niin

kauheilla kirouksilla uhannut. Päätimme viipyä paikalla muutamia

päiviä, mahdollisesti onnistuaksemme ampumaan jonkun otuksen. Mustaa

joutsenta emme tahtoneet syödä. Lähdimme sentähden isolle järvelle,

joka olikin lähempänä kuin olimme uskoneet. Siellä onnistuimmekin

ampumaan otuksen, jonka olosta saarellamme meillä ei ollut tähän asti

ollut aavistustakaan, nimittäin peuran. Kun tulimme kalliolle, johon

järven pohjoinen pää päättyi, noin neljä- tai viisikymmentä peuraa

karahti seisoalleen, ja ennen kuin ne lähtivät karkuun, onnistui Matin,

jolla ei ollut pyssy tupessa ampua yksi.

Keväällä kun lumi suli, huomasimme metsänreunasta nevalle päin olevan

laajan vyöhykkeen matalaa, mutta kovaa maata, joka suurimmaksi osaksi

kasvoi ruohoa, osaksi myös peuranjäkälää. Peurat näkyivät oleskelevan

saaren pohjoisessa osassa. Muuten olisimme ne kyllä jo ennen

huomanneet. Kotona oli meillä kelkka, jolla myöhemmin toimme kotiin sen

osan peuranlihasta, jota emme paikan päällä syöneet. Nahan jätimme

lappalaisen tupaan, jossa sitten kesällä käytimme sitä vuoteena.

Lappalaislinnaan meno ja sieltä pois pääseminen muurin vieressä

kasvavan puun avulla oli meistä hyvin vaivalloista. Mutta jo seuraavana

päivänä onnistui meidän irrottaa kivikuula käytävästä. Lappalaisen

pajasta tuli meille yhtä hyödyllinen kuin hauska työpaikka. Palje kyllä

vuoti aika tavalla, mutta kun painoi tiheään, teki se tehtävänsä. Emme

katsoneet tarpeelliseksi ruveta sitä korjaamaan, vaikka meillä nyt oli

siihen tarvittava nahka. Kesällä kun ammuimme toisen peuran, panimme

uudet palkeennahat, joten siitä tuli kuin uusi ja se on nyt mitä

parhaimmassa kunnossa. Lappalaisen kaapissa oli useita kirveitä. Mutta

pyöritettävää tahkoa hänellä ei näy olleen. Kirveet oli teroitettava

hinkkaamalla, johon toimeen soveltuva kivi löytyi pajasta.

Kaadoimme maahan koko viidaston linnamme ympäriltä aina suuriin puihin

asti, jotka muodostivat säännöllisen ympyrän linnan ympärille. Linnamme

rupesi tämän perkauksen jälkeen näyttämään paljon mahtavammalta.

Suuremmat puut halkaisimme, pienimpiin kuorimme parkkireunat, ja kesän

alussa poltimme tavallisen ison sysimiilun. Meillä on nyt sysiä ehkä

useankin vuoden tarpeeksi.

Kaksi kokonaista päivää käytimme rautanaulojen takomiseen. Päätimme

näet tehdä ruuhemme rautanauloilla, jotta saisimme siitä keveämmän kuin

puunauloilla tehden. Matista rupesi tulemaan jo oikein kätevä seppä.

Naulojen päätkin tulivat häneltä jo aika sievät. Teimme useampia

höylänteriä sekä muita tarpeellisimpia puusepän työkaluja.