VIII.

Joulun aattopäivänä siirsimme vuoteemme pirttiin. Seinät olivat tosin

vielä tilkitsemättä -- sammaloitu ne oli kuitenkin runsaasti -- ja

vuoteet asetettiin vain multalattialle, mutta omassa pirtissä asuttiin.

En voi mitenkään kuvata sitä kodikkuuden tunnetta, joka valtasi

sydämemme, kun astuimme kynnyksen yli ja suljimme oven jälkeemme. Se

oli juhlallinen hetki. Itsestään menivät kädet ristiin, ja pitkän

hetken seisoimme siinä oven vieressä sanaakaan puhumatta. Oli kuin emme

olisi uskaltaneet astua etemmäksi. Mutta äkisti sieppasin päreen

orrelta, sytytin sen palamaan ja pistin pihtiin. Oli meillä

kynttilöitä, niin kauan kuin mäntyjä mäellä kasvoi. Matti teki samaten

pannen vielä kaksi "kynttilää" palamaan, niin että kolmihaara loimusi

tuvassa. Kopeloin konttiani, sain sieltä virsikirjani, istuin pölkylle

ja luin ääneen joulupäivän epistolan ja evankeliumin rukouksineen.

Mattikin sai virsikirjansa esille, lauloimme jouluvirren ja luimme

siunauksen.

Näin aloitimme joulujuhlan, vihkien samalla kertaa pirttimme

asuttavaksi.

Ovilukossa meillä oli jo kaunis pino kuivia kuusihalkoja. Kuusihaloista

lähtee vähän savua. Ne ovat kiukaassa parhaimmat. Kaksi tuohisankkoa

täynnä vettä oli palokaluinamme. Kun tuohi tähän aikaan vuodesta ei ole

rovellaan, oli vesisankojen valmistus tuottanut meille paljon vaivaa.

Rumia ne olivatkin nähdä, mutta keväällä tehtäisiin paremmat.

Yhdessä laitoimme puut ensi kertaa kiukaaseen ja pantiin ne palamaan.

Nyt oikea jouluriemu syttyi. Päreet valaisivat pirtin, takkavalkea

loimusi, savu nousi kattoon ja varjosti teltantapaisesti koko huoneen.

Olimme tehneet kaksi räppänää, yhden kumpaankin päätyyn. Oli

mielestämme kuin noituutta, että huone oli ihan savuton, mutta jos

pölkylle nousi ja nosti kätensä kattoa kohti niin huomasi paksun

savukerroksen.

Ajatuksemme menivät nyt kotikylään ja pysähtyivät paapan tupaan.

Tiesimme, että sauna-aika oli jo ohitse ja että paappa oli mennyt omaan

mökkiinsä. Tiesimme myös, että ukko nyt istui rätisevän takkavalkean

ääressä ja ajatteli meitä. Sydänalusta rupesi tuntumaan niin omituisen

tyhjältä.

-- Matti, muistatko enää, mitä paappa sanoi joulun tulosta?

-- Joudu, joulu, milloin joudut:

jo on paita paikattuna,

pyhäliinat pyykittynä.

-- En minä tuota ajatellut, mutta tuota sanaa, jossa hän puhui

jouluruoasta:

-- Tule, joulu, koska joudat,

kyll' on kystä aitassani:

sirkan reisi, paarman jalka,

peipposen peräpakara.

-- Eikö siinä ollut jotain sisiliskoistakin?

-- Se on oikeastaan köyristä, se sana. Kyllä minä senkin muistan:

Tule, kekri, joudu joulu,

kyll' on kystä aitassani:

sisiliskon silmäpuoli,

sammakon sakarivarvas.

-- Tuo se oli, jota tavoittelin. Köyhän joulua paappa sillä kuvasi. Ei

suinkaan köyhälle tule joulu jollotellen, juustokämpäle kädessä.

-- No, on joulu köyhälläkin, laskiainen laihallakin. Jopa kettukin

jouluksi kenkärajansa kokoaa.

-- Pelkään minä vain, ettei linnansuutari tänä iltana sianpäätä

padassaan paista. Vaikka kyllä hän minulle kerran kehui, että hänellä

on joulu joka päivä, toisin päivin pääsiäinen.

-- Ja minulle sanoi: saaman pitää jouluna piimää, vaikka saappaassa

kirnuttaisiin.

-- Kyllä kai sillä ukkorahjuksella aina saappaita on, ellei aina

omiakaan, niin toisten. Mutta mistä se kirnupiimä lähtee, kun ei ole

lehmällistä kirnuun panna? Eikä sillä lie muukaan särvin erinomainen.

Riski ja leikkisä ukko se vain on, vaikka töllikin on niin pikkuinen,

että hän tuskin voi koipiansa oikoa. Ja silmät ovat sikkarassa, vaikka

kalja on tynnyrissä vetistä.

-- Voi, kyllä me olemme sentään herroja häneen verrattuina, vaikka

meiltä taitaa olla parikymmentä peninkulmaa kirkolle. Ei meidän taida

tänä jouluna kannattaa nousta kolmen aikana lähteäksemme kirkkoon?

-- Ei kannata. Mutta aattoa voimme sitä kauemmin viettää. Ei minua

ollenkaan miellytä mennä tänä iltana varhain maata. Tuntuu niin

omituisen hyvältä asua tuvassa.

-- Istutaan vain valveilla. Eiköhän yötä piisaa ja pärettä. Mutta juoda

jouluna pitääpi, syödä lihaa laskiaisna, siankyttä kynttelinä,

lapaluuta laskiaisna. Kaljatynnyri tänne!

Kaljatynnyrin olimme tehneet jo ennen kuin pirtin rakentamiseen

ryhdyttiin. Ensimmäinen panos ei onnistunut oikein hyvin, koska meillä

ei ollut muuta hapatetta kuin reikäleipää. Mutta silloin keksin hyvän

keinon: panin niittysuolaheinää tynnyriin, ja kaljanteko onnistui

erinomaisesti. Meidän mielestämme oli kaljamme parempaa kuin paapan

paras vaarinkalja. Ja vielä parempaa piti tulla nyt, kun saatiin

tasaisempaa lämpöä.

Nostin kaljatynnyrin uunin viereen ja täytin haarikan. Siemauksen

juotuani ojensin haarikan Matille.

-- Saappas tästä, Saparo-Matti, Keikka-Heikin kiulusta!

-- Tää poika ei olekaan mikään Saparo-Matti! Luulen, että koipeni ovat

pitemmät kuin sinun.

-- Eihän ne pitkät sääret muualla auta kuin tuohen kiskonnassa.

Oikoiset ne ovat minunkin sääreni. En minä ole tynnyrissä kasvanut,

enkä runnista ruokittu, enkä elämääni puukirkossa käynyt. Muista se

toistaiseksi.

-- Kyllä minä muistan, että katajassakin on tervaa. Koetetaanko, kenen

paidassa kaulus kestää?

-- Valmis minä olen, niinkuin lukkari sotaan. Mitä huoli mies nuori,

terve ja ripeä eikä mistään kipeä.

-- Se nähdään sitten kun on leikki loppunut, kuka on terve ja ripeä

eikä mistään kipeä. Mutta jos aiot ruveta haukkumaan Saparo-Matiksi,

niin minä sanon, että suus tuppeen ja munalukko suun eteen. Ota omasta

nenästäsi kiinni, siinä on hyvä kädensija.

-- Noin se puhuu, jolla ei ole myssyssä mitään, kun on lampaanmaidolla

ruokittu. Rähisee niin, etteivät harakat kestä tuvan katolla.

-- Lentäkööt sitten. Mutta sen minä sanon, ettei pitkillä puheilla

kissaa säkkiin panna ja kynnet sillä pitää olla, joka sammakon nylkee.

Eikä sinussa ole miestä minua purematta nielemään.

-- En minä nyle enkä niele. Mahtuuhan kaksikin sammakkoa pappilan

kaivoon. Sovitaan pois, en minä sano ikinä enää Saparo-Matiksi.

-- Kas se oli viisas sana ja sinulle itsellesi erinomaisen hyödyllinen.

Vaikka enhän minä oikeastaan olisi viitsinytkään heikonpuoleiselle

pojalle voimiani näyttää. Eihän sokeata sakkoon panna eikä jalatonta

jalkapuuhun.

-- No vanha rauha siis ja pappi joka pitäjään. Juo jo, kalja jäähtyy!

Matti joi nyt aika kulauksen, ja oli sitten muka pyyhkivinään vaahdon

parrastansa. Matissa näkyi näet jo vähän merkkiä, mihin paikkaan

viikset kasvavat.

-- Vai pyyhkäiset! Ei sitä vielä tiedä, kasvaako tuohon paikkaan

höyheniä vai partaa. Ei parta pahoille kasva, turpajouhet joutaville.

-- Paha on olla parratonna, paha pitkän parran kanssa. Nää viikset ovat

minun omiani ja mielestäni juuri parahiksi pitkät. Mutta sinun nokkasi

alusta näyttää vielä vähän tyttömäiseltä.

-- Minun nokkani alusta on minun omani, ja pidän sen semmoisessa

kunnossa kuin itse tahdon. Ota jo silakkarasia esille. Kun on joulu,

niin olkoon joulu, paistetaan kaksikin silakkaa.

Minä tahdoin näet kääntää puheen toisaalle, koska Matin viiksien alut

olivat minulle kuin silmätikku.

-- Kah kun on särelläkin sappea. Mutta onhan tässä syytäkin. Lahna on

aina suuri toisen miehen paatinpohjassa. -- Mutta voi todella tätä

joulua! En minä muista ainoatakaan joulua ilman joulukalaa. Ja pieniä

ne ovat silakat joulukaloiksi. Eikö nyt ole kolme joulupyhää, kun

meillä on tänään torstaipäivä?

-- On kai. Huomenna on joulupäivä, lauantaina Tapaninpäivä, ja

lauantaita seuraa minun laskuni mukaan sunnuntai. Tietäähän hönttökin,

että sunnuntaina on pyhä.

-- Pläsiin minä sitä lyön, joka minua höntöksi haukkuu.

-- Enhän minä sinua. Sanoin vain, että hönttökin sen tietää, että

sunnuntaina on pyhä.

-- Älä sano tuota kolmatta kertaa. Tarkoitit minua, vaikket puhu

suoraan.

-- No en minä kolmatta kertaa sano, koska et tahdo. Tehdään uusi rauha,

kun vanha ei kestänyt.

-- Tehdään vain. Eiväthän ne rauhat sinun kanssasi näy kauan kestävän.

Täytyy usein uudistaa. Mutta parempi laihakin sopu kuin lihava riita.

-- Eihän tässä riidellä. Leikkiähän minä vain lasken. Mutta ethän sinä

leikkiä ymmärrä. Tikulla silmään pistää, niin jo suutut.

-- Enhän minä niin vähästä. Koettaisit pitää pärettä paapalle, niin

saisit nähdä äkkipikaista. Kerran kun olin hänellä pärepihtinä, niin en

tehnyt muuta kuin pyyhkäisin karren poikki ukon nenänpäähän. Olisitpa

nähnyt, miten hän rähisi.

-- Nenästäänhän se äkkipikainen suuttuu. Vai sinunmoisesi pihdiksi

hän otti! Kyllä minä nyt tiedän, miksei ukko hyväksynyt minua

päreenpitäjäksi, vaikka minä oikein pyytämällä --, sanoi vain, että kun

on itse pihti, niin on näkö rihti. Paappa muisti tietysti niitä sinun

pahoja töitäsi.

Matti ei ollut kuulevinaan puhettani, mutta otti esille neljä silakkaa,

leipäpuoliskon ja kauraryynejä. Silakat olivat tähän asti olleet

parhaimpana herkkunamme, mutta nyt Matti moitti niitä taas pieniksi

joulukaloiksi.

Sitten oli aika minunkin tuoda esiin joululahjani. Koska meillä oli

ollut aikomuksena metsätöitten loputtua lähteä uittoon, olin ottanut

konttiini sekä onkivehkeet että uistimen. Ja kun edellisenä sunnuntaina

kävelin pitkin järven rantaa ja näin kalan hyppivän, lähdin noutamaan

uistintani ja onnistuin heittämällä samaan aika ison taimenen. Matti ei

tiennyt uistimestani mitään, ja kalansaaliini olin myös onnistunut

häneltä salaamaan.

Kun Matti siis uudestaan rupesi silakoista nurisemaan, menin

halkoloukkoon ja vedin halkopinon takaa esille taimeneni.

-- Kelpaisiko tää sinulle joulukalaksi?

Matti oli hämmästyksestä pudota lattialle. Otti sitten kalan käteensä,

käänteli sitä pari kertaa takan edessä, mutta ei puhunut mitään.

-- Mikset vastaa? Ei tämä varastettu ole. Haukiuistimella se on saatu.

Vai etkö tiedä, että Kaskisessa on kaikki kalamiehiä, paitsi pormestari

ja Ponki, jotka istuu ja onkii?

-- Sitähän minä sunnuntaina rupesin epäilemään, kun niin kauan viivyit,

että sinut on nimitetty hoitamaan Kaskisen pormestarin virkaa. Mutta

luulin sinulta puuttuvan kaikki siihen kuuluvat kapineet.

-- Kelpaako? Sano pian, muuten jäät ilman.

-- Kelpaa, kelpaa. Pian täällä voidaan kuin Lissaponin kuninkaan

kissat.

-- Ilmaiseksiko luulet saavasi! Ei niin. Kenkki on kuollut ja

ilmiantaja tapettiin Kyrön kankaalla. Sano heti joku ylistelevä sana

joulukalastani, äläkä juonittele niinkuin iiläinen papinvaalissa.

-- No hyvä kala on leveä ja lihava. Loistaa ja paistaa kuin

kalajokelainen pyhähousun nappi. Joko saan osani?

-- Jo saat. Heitä nyt hiilille paistumaan.

Kun illallinen oli syöty, rupesi minua nukuttamaan. Koko päivä oli

aherrettu kaikin voimin, ja pirtti oli niin lämmin, että pakkasi

tulemaan hiki. Mutta Matti oli nyt semmoisella puhetuulella, ettei hän

mitenkään laskenut minua maata. Lisättiin siis puita kiukaaseen, ja

istuttiin vielä hetkiseksi nauttimaan pesänpaisteesta.

-- Kuules Jussi!

-- Mikä nyt?

-- Oletko sinä koskaan -- noin -- niinkuin -- ajatellut tyttöjä?

-- Mikä on! Täytyihän niitä koulussa useinkin ajatella. Aina minua

sapetti, kun nuo löntöt osasivat läksynsä paremmin kuin me pojat.

-- Enhän minä sillä tavalla. Tarkoitin, että oletko jonakin

kuutamoiltana tullut ajatelleeksi, että voisi olla hauskaa kävellä

käsikynkässä?

-- Puhu nyt potaskaa! Vai käsikynkässä tytön kanssa. Ensin pitää

apinasta tulla ihminen.

-- Älä sano apinaksi. Jumalan luoma tyttökin on ja vähän parempi ehkä

onkin kuin poika.

-- Älä Matti hyvä, mielettömyyksiä puhu. Samana päivänä tytöstä tulee

ihminen kuin vuohesta tulee eläin ja kiiskistä kala.

-- Voi Jussiparka, kun se rakkaus on sinulle vielä salaisuus. Enhän

minäkään nyt pitkään aikaan ole muistanut sitä lautamiehen Maria, kun

ei köyhän oikein sovi rikkaan talon tytärtä rakastaa. Mutta nyt kun

olen tullut yhtä rikkaaksi mieheksi kuin lautamieskin ja kun tänään on

jouluaattokin, niin tulin taas ajatelleeksi -- -- --. Kyllä vain ovat

kasvot sen tytön puhemies.

-- Matti ja Mari on kaunis pari, Antti ja Aunee on vielä kaunee.

-- Olkoon niinkin. Mutta totta puhuen, eikö se Mari ole sinunkin

mielestäsi nätti likka?

-- Onhan tuo niinkuin mustalaisen pussista pudonnut.

-- Kuinka sinä, onneton Jussi, uskallat tuommoista puhua vaikka tunnet

minun käsivoimani!

-- Näinhän minä ne äsken? Väänsithän paljain sormin silakaltakin niskat

nurin. Mitenkähän sitten miehen kävisi!

-- Älä, hyvä Jussi, viitsi. Minä olen nyt niin laupiaalla tuulella.

Ymmärräthän sinäkin, että tytöt ovat tyttöinä soreat, neitoina aivan

koreat.

-- Heti akkana äkäiset, vihaiset vihittyänsä. Ja se on totta, sillä

linnansuutari sanoi niin.

-- En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi. Et sinä näistä asioista

ymmärrä enempää kuin sika kottikärryistä.

Tähän päättyivät Matin ja minun tuumailuni rakkaudesta, eikä siitä

asiasta enää puhuttu koko saarella olomme aikana. Panimme maata

suden- ja lampaannahkojen väliin. Arvasimme hyvin, että vaikka pirtti

nyt oli lämmin kuin sauna, niin aamupuolella yötä lampaannahkaiset

olivat hyvät olemassa.

Karhu ei ollut pitkään aikaan karjunut. Luulimme sen menneen

talvipesäänsä ellei se ollut jo kuollut.

Niin onnellisesti ei kuitenkaan ollut laita: Tuskin olimme ehtineet

nukkua, kun jo karhun kamala karjunta ihan pirtin vieressä herätti

meidät äkisti. Panimme oitis useita päreitä palamaan. Kuulimme karhun

käyvän pirtin ympäri. Kun se tuli oven kohdalle, se koetteli ovea.

Kirveet kädessä seisoimme oven vieressä, vaikka varmasti tiesimme,

ettei se mitenkään voisi saada ovea auki. Ovenrivan se puri

kappaleiksi. Mutta siitä se ei paljon hyötynyt. Ovi oli lujilla

salvoilla sisäpuolelta teljetty.

Kattoa tehdessämme olimme käyttäneet tikapuina paria hirttä, jotka

olivat jääneet paikalleen. Kuulimme nyt, miten karhu rupesi näitä

myöten katolle kiipeämään. Toinen niistä hirsistä kuitenkin luiskahti

sivulle, ja karhu jupsahti maahan. Se karjui hirveästi ja uudisti heti

yrityksensä. Tultuansa katon rajalle se repäisi yhdellä ainoalla

tempauksella kattomalan irti, niin että turpeet satelivat pirttiin.

Samassa se pisti päänsä raosta sisään. Molempain pyssyt pamahtivat yhtä

aikaa, ja karhu putosi toisen kerran maahan. Luulimme jo tappaneemme

sen, mutta hetken perästä se karjui taas yhtä vihaisesti kuin ennen

järven toiselta puolelta.

Teimme isot päresoihdut, menimme katolle ja saimme vahingon jossain

määrin korjatuksi. Vieritettyämme tikapuut maahan, menimme pirttiin,

panimme oven uudestaan lujasti telkeen ja siivosimme pirtin lattian

mullasta ja turpeista.

Hyvät neuvot olivat nyt kalliit. Tämä karhu oli hirvittävän suuri

eläin. Kun se romahti katolta maahan, tuntui kuin koko mäki olisi

siirtynyt paikaltaan. Oli selvää, että karhu ei tulisi antamaan meille

rauhaa, ennen kuin onnistuisimme saamaan sen hengiltä. Ruudista ja

lyijystä tämä hirviö ei näyttänyt välittävän enempää kuin jos olisimme

lyöneet sitä vitsalla. Omasta puolestani luulen kuitenkin, että jos

pyssymme olisivat olleet suurireikäisiä, olisi karhu kuollut. Meidän

pienistä lyijyherneistämme se vain suuttui. Mutta Matti ei tahtonut

kuulla siitä puhuttavan. Hän vain lausuili kovia sanoja Lapin ukosta ja

hänen kiroistaan.

Emme uskaltaneet kummatkaan nukkua yhtä aikaa, vaikka väsymyksemme oli

suuri. Arpa määräsi minulle ensimmäisen vahtivuoron, ja Matti ryömi

nahkaisten alle. Hän nukahti heti.

Pirtissä oli lämmin, mutta pimeä. Avasin sentähden peräseinän räppänän,

kuu paistoi kirkkaasti huoneeseen ja teki sen kodikkaammaksi. Hetken

valvottuani olin kuulevinani raskaita askeleita pirtin ulkopuolelta.

Karhu oli palannut takaisin. Hirret, jotka olivat nojanneet katonrajaa

vasten, olivat nyt poissa. Pelkäsin, että karhu kiipeisi seinää ylös ja

tulisi uudestaan katolle. Se olisi karhulle helppo asia, jos se vain

tulisi sitä ajatelleeksi. Tätä keinoa vihollisemme ei kuitenkaan

käyttänyt.

Pelkoni oli suuri, mutta Mattia en herättänyt. En tiedä, mikä

urhoollisuuden henki minuun oli mennyt, mutta minusta tuntui, että kun

olen vahtina, niin minun täytyy myös yksin ottaa vihollisen hyökkäykset

vastaan -- jos hän hyökkäisi.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Musta varjo täytti räppänän, ja ainoastaan

hiiloksen heikko valo näkyi pirtissä. Sytytin heti pari pärettä ja

pistin ne pihtiin. Samassa tunsin, miten koko pirtti huiskui. Leveä

rako aukeni peräseinään, ja hirvittävä julmannäköinen karhunpää yritti

räppänästä tunkeutua pirttiin. Veri hyytyi suonissani. Niin kauheasti

minä pelkäsin. En kyennyt liikkumaan paikaltani enkä saanut kurkustani

niin paljon ääntä, että olisin voinut herättää Matin, joka nukkui

tietämättä mitään tästä maailmasta. Karhu oli, kumma kyllä, aivan

ääneti.

Sitten kuului äkisti jysäys, ikään kuin arkun kantta olisi lupsautettu

kiinni, ja samassa rako peräseinässä meni umpeen.

Karhu oli onnistunut tunkemaan päänsä räppänästä sisään.

Mutta tuskin karhu oli yrityksessään onnistunut, kun se jo näytti

katuvan tekoansa. Yhtä kiihkeästi kuin se oli yrittänyt päästä sisälle,

yritti se nyt päästä takaisin ulos. Se jyskytti koko pirttiä, mutta

turhaan. Hirsi, joka oli mennyt takaisin paikalleen, ei enää

noussutkaan.

Kaikki tämä tapahtui paljon lyhyemmässä ajassa kuin tässä olen osannut

kertoa. Samassa silmänräpäyksessä kun huomasin, ettei karhu saakaan

päätään reiästä takaisin, palasi toimintakykyni. Heitin pyssyn

lattialle, sieppasin kirveen käteeni ja löin voimieni takaa karhua

sivulta päin kurkkuun. Veri räiskyi ympärilleni kuin paloruiskusta, ja

karhu päästi niin kauhean kiljunnan, että kai olisin kaatunut

lattialle, ellei Matti samassa olisi seisonut vieressäni. Hän ei

ollenkaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Seisoi vain siinä katsoen

tuijottaen tuota kauheaa näkyä.

Kun karhu yhä näytti uudistavan yrityksiään päästä pälkähästään löin

sitä vielä kahdesti kirveentalalla otsaan, minkä jälkeen se jäi

riippumaan pää tuvassa, ruumis tuvan ulkopuolella!

Äskeisen pelon sijaan minut valtasi -- ja myöskin Matin -- nyt vallaton

ilo. Sieppasimme orrelta isot pärekimput, sytytimme ne palamaan

ja menimme katselemaan otusta. Pelkään, että jos joku olisi nähnyt

hulluja intiaanihyppäyksiämme, meidät olisi suljettu yleisölle

vaarallisina henkilöinä hullujenhuoneeseen. Tietysti en voinut olla

kiusaamatta Mattia kysymällä, paljonko hän maksaisi karhunnahastani,

karhunlihoistani ja karhunihrastani. Mutta tällä kertaa ei ollut

katajassa tervaa, ei tippaakaan. Matin ilo oli niin suuri, ettei hän

ollenkaan minua kadehtinut, vaikka hänenhän oikeastaan olisi pitänyt

tappaa karhu.

Ylpeänä kuin Porin kerjäläinen astuin saaliini viereen. Olin kyllä

kuullut sanottavan, että suuri karhu on yhtä suuri kuin härkä. Mutta

nyt vasta huomasin sen todeksi. Räppänästä oli maahan tasan kolme

metriä, ja karhun takajalat koskivat maahan. Eläimen nahka oli

pikimusta, ja Matti, joka ymmärsi nahkain arvoa, väitti, että jos sitä

hoidetaan hyvin, maksavat venäläiset nahkakauppiaat siitä toista sataa

ruplaa. -- Olin siis nyt rikas mies, vaikka minulla ei ollutkaan

kultaista rannerengasta kuten Matilla.

Saadaksemme karhun pään seinästä irti, meidän oli pakko kiilata

seinänrako vielä kerran auki. Peitimme karhun havuilla samana yönä,

ettei se ehtisi jäätyä. Ensimmäisenä arkena joulun jälkeen nylimme sen

ja paloimme lihat. Rasvakerros nahan alla oli kahdeksan, muutamin

paikoin kymmenenkin senttimetrin paksuinen. Liha oli kuin parasta

sianlihaa. Talia meillä oli nyt enemmän kuin yhtenä talvena tarvittiin.

Päreitä ei enää tarvinnut käyttää.

Vaikka meillä nyt oli lihaa yltäkyllin, rupesimme uudenvuoden jälkeen

panemaan ansoja nevan rannoille, jossa on runsaasti metsäkanoja.

Myöskin petäjäistä leivoimme, koska mielestämme jauhosäkkimme hupeni

liian nopeasti. Lautoja ruuhen ja huonekalujen valmistamista varten

kiilattiin, veistettiin ja pantiin orsille kuivamaan. Näissä toimissa

sekä huonekalujen ja suksien valmistamisessa kului sydäntalvi nopeasti,

mielestämme liiankin nopeasti. Vesi järvessä jäähtyi jäähtymistään, ja

kynttilänpäivänä jäätyi meidän puoleinen osa järveä. Se ei ollutkaan

aivan syvä kohta, mutta pohjoinen osa järveä oli. Uistinsiimani ei

siellä ylettynyt pohjaan, ja vuorenseinä nousi vedenpinnasta

äkkijyrkkänä toistakymmentä syltä. Vuorenseinässä näkyi aukko, joka oli

sisäänkäytävä suureen rotkoon. Mutta kun vuoren seinä oli tässä

paikassa sileä kuin lasi ja aukko pari kolme syltä vedenpintaa

ylempänä, oli pääsy siihen hyvin vaikea. Heittämällä kiviä aukosta

sisään huomasimme kuitenkin, että luola oli sekä syvä että leveä.

Omituinen kumea ääni kuului, kun kivi putosi luolan pohjalle. Matti,

jonka mielikuvitus on elävämpi kuin minun, oli sitä mieltä, että luola

on muinaisten lappalaisten aarreaitta ja että se on täynnä kulta- ja

hopearahoja.

Saaren eteläinen puoli oli meille jo niin tuttu, että olimme tehneet

siitä kartankin. Olimme kuutamoiltoina kulkeneet suksilla tämän osan

saarta ristiin rastiin monta kertaa. Ellemme olisi onnistuneet

tappamaan karhua, olisivat kaikki nämä hiihtoretket jääneet tekemättä.

Mutta nyt uskalsimme vapaasti kulkea kaikkialla. Olimme siitä

yksimieliset, että kun keväällä päivät pitenevät, tekisimme pitemmän

retken saaren pohjoiseen päähän, josta meillä ei ollut vielä mitään

muuta tietoa kuin mitä olimme huomanneet kohta saarelle tultuamme.

Suksemmekin olivat nyt erinomaisessa kunnossa, koska olimme paahtaneet

ne karhunrasvalla ja männyn pihkalla. Suksenpohja tuli tästä voiteesta

hyvin liukkaaksi ja kovaksi kuin lasi.

Kun järven eteläinen osa oli jäätynyt, ei sumupilveä näkynyt enää

muualla kuin saaren pohjoisessa päässä.