V.

En tahdo kieltää, että omituinen tunne syttyi sydämeen, ja lappalaisen

kirot muistuivat mieleeni. Tupa oli ollut niin lämmin ja kodikas, ja

kylmä viima nevalla yritti tunkeutua sarkatakin läpi. Matti sanoi

selvästi tunteneensa, miten sydän nousi rinnasta kurkkuun asti. Pari

kertaa täytyi hänen nielaista se takaisin alas. Minulla oli

ensimmäisinä minuutteina sydän jo kintaan peukalossa, mutta kintaani

olivat lujaa vasikannahkaa ja ihka uudet. Neljännestunnin jälkeen oli

sydämeni taas siinä, missä sen pitikin, ja huimaava kulku

tuntemattomaan pimeään rupesi tuntumaan oikein hauskalta. Silloin

syntyi minun ja Matin välillä tämä keskustelu:

-- Hyvä hevonen ja lysti ajaa.

-- Hullu hevostaan kiittää, mielipuoli vaimoansa.

-- Häntänä hyvä hevonen, paha piika palmikkona.

-- Ei hyvääkään hevosta saa ajaa enempää kuin aisat kantaa.

-- Anna juosta jouhihännän, kipata kovakavion, rautasorkan sorkutella.

-- Mutta koska sinä olet tällä kertaa ohjaksissa, niin on paras

muistaa, ettei valkoisen hevosen ajomies saa puhua mitään, ennen kuin

kysytään. Topp tykkönään, sanoi kapteeni.

Tämä viimeinen sana johtui siitä, että varomattomuudesta olin ohjannut

sivulle, niin että purtemme äkkiä kääntyi kokka tuuleen ja pysähtyi.

Pakko oli astua kinokselle ja nostamalla kääntää jahti taas

myötätuuleen. Tätä tehdessämme sanoi Matti:

-- Hyvä, ettet sentään kaatunut! Olisimme voineet joutua sutten

saaliiksi.

-- Puhu potaskaa! Hengissä härkä vielä silloin on, kun veistä hiotaan.

-- No, ei minuakaan kukaan niin syö, ettei jalat suusta näy. Mutta mitä

minä niillä jaloilla teen, jos muu ruumis on suden vatsassa?

Tuskin oli Matti saanut tämän sanotuksi ja jahtimme taas alkanut

liikkua eteenpäin, kun kuului luitten ja ytimien läpi menevä ulvonta.

Leikki oli muuttunut todeksi. Tiesimme heti molemmat, mitä tämä ääni

merkitsi. Metsässä sudet eivät olleet vaarallisia, mutta näin aavalla

nevalla ja yön aikana oli vaara suuri, erittäinkin jos niitä oli monta.

Matti ei osannut ampua juoksusta. Siksi luovutin heti hänelle peräsimen

pidon ja kehotin pitämään vakavasti, ettei jahti pääsisi kääntymään.

Nopeasti latasin molemmat pyssyt ja asetin ne sekä kirveet viereemme.

Tuskin olin saanut nallit silintereihin, kun ulvonta uusiintui, ja

tällä kertaa se kuului paljoa lähempää. Sudet juoksivat nopeammin

kuin me purjehdimme ja tulisivat pian saavuttamaan meidät.

Uskaltaisivatkohan ne karata kimppuumme?

Ulvonta ei kuulunut enää, mutta noin kymmenen minuutin jälkeen näin

vilahdukselta mustan varjon jahdin vieressä. Hetken perästä näkyi

toinen, ja pian yhtyi kolmas niihin. Ne juoksivat nyt tasaisesti jahdin

vieressä pysyen noin viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä

meistä. Äkkiä ilmestyi jahdin toisellekin puolelle kaksi, mutta paljon

lähemmäksi: ainoastaan noin viiden tai kuuden metrin väli erotti heidät

meistä. Pian ne kaikki jättäytyivät jälkeen, ja samassa kaikui tuo

ilkeä ulvonta. Olen monta kertaa yön aikana kuullut suden ulvovan,

mutta ainoastaan kaukaa. Näin läheltä kuultuna teki tuo ääni

kauhistuttavan vaikutuksen. Voineekohan intiaanien sotahuuto järkyttää

mieltä enemmän kuin suden ulvonta? Tuskinpa luulisi. Ainakin minun

selkäpiitäni karmi pahoin ja Matin kai samalla tavalla, koska emme

kumpikaan sanaakaan puhuneet. Matti siirrältihe niin, että piti perää

vasemmalla kädellä ja otti kirveen oikeaan. Minäkin otin kirveen

käteeni. Pyssyt olivat molemmat ihan vieressäni.

Ulvonta taukosi taas, mutta monta minuuttia ei kestänyt, ennen kuin

varjot pimeästä ilmaantuivat jälleen viereemme. Ne olivat nyt

vaihtaneet sijaa siten, että oikealla puolella oli kolme hyvin lähellä,

vasemmalla kaksi, jotka pysyivät loitommalla. Ne pitivät tasaista

vauhtia meidän kanssamme. Vaikka jahtimme kulki mielestäni huimaavaa

vauhtia, pysyivät hukat vaikeudetta vierellämme.

Äkkiä huomasin suurimman eläimistä tekevän aika loikkauksen sivulle

meihin päin. Eikä se hypännytkään harhaan. Mutta hukka ei voinut

tietää, ettei jääjahdin kokassa ollut pohjaa, vaan ainoastaan leveä,

poikkipäin menevä lankku, jonka alle se samassa joutui. Rouske vain

kuului, kun suden sääriluut menivät murskaksi. Ellei ilkiö heti

kuollut, niin ei se ainakaan siltä tautivuoteelta jaloilleen tulisi

nousemaan.

Toiset sudet eivät ehtineet huomatakaan, miten toverin kävi, vaan

lähinnä oleva teki samanlaisen hyppäyksen ja onnistuikin pääsemään

jahdin pohjalle. Mutta kun se sattui hyppäämään juuri jauhokulillemme,

niin jahdin vauhti lennätti sen kumoon, ja ennen kuin se ehti takaisin

jaloilleen, iskin kirveeni lavan silmän tasalle sen rintaan. Se kuoli

niin nopeasti, ettei ehtinyt potkaistakaan, vaan jäi jauhokulille

makaamaan. Kun se myöhemmin aamupäivällä nyljettiin, huomasin, että

kirveenisku oli halkaissut sydämen kahtia. Olipa se paras kirveenisku,

minkä elämässäni vielä olin tehnyt. Monta puuta täytyy kaataa, ennen

kuin sudennahan hinta on ansaittu, puhumatta siitä, että henkemme

pelastuminen jo rupesi näyttämään paljon mahdollisemmalta.

Päivä rupesi jo valkenemaan niin paljon, että luulin voivani tähdätä.

Ne kaksi hukkaa, jotka juoksivat vasemmalla puolella, olivat ilkeän

näköisiä. Veripunainen kieli riippui suusta, ja pää oli vakavasti

kääntynyt meihin päin. Aluksemme kulki juuri nyt hyvin tasaisesti. Minä

ammuin ensin jälkimmäistä, joka kaatui, ja heti toisella pyssyllä

toista, joka kaatui ensin, mutta samassa pääsi uudestaan jaloilleen. Se

rupesi poistumaan ja vei viimeisen toverinsa mukanaan.

Tähän asti ei ollut kumpikaan meistä sanonut mitään. Mutta nyt Matti

ilmaisi ajatuksensa:

-- Toisin on hukalla huoli, toisin ampujan ajatus.

Hän ehdotti nyt, että palaisimme takaisin ja koettaisimme saada

molemmat kuolleet sudet haltuumme. Kolmashan makasi jo jahdin pohjalla.

Samaa mieltä olin minäkin, sillä monta hikipisaraa saa kirvesmies

pyyhkiä otsastaan, ennen kuin on ansainnut kahden sudennahan hinnan ja

tapporahat.

Emme varmasti tienneet, tulisimmeko aluksellamme pääsemään

vastatuuleen. Mutta käännöksen tehtyämme huomasimme heti, että

aluksemme oli erinomainen luovija. Tuulikin oli päivän valjetessa

lisääntynyt aika tavalla, eikä kestänyt kauan, ennen kuin ammuttu susi

makasi toisen vieressä jahdin pohjalla. Tunnin jälkeen makasi kolmaskin

susi toveriensa vieressä ja rupesimme jo tuumimaan kostoa niille

molemmille takaa-ajajillemme, jotka vielä nevaa mittailivat. Pyssyt oli

uudestaan ladattu.

Oli jo täysi päivä, ja tuuli oli kiihtynyt niin, että katsoimme

parhaaksi vähentää purjetta. Siihen meni neljännestunti, mutta kun

tiesimme mihin suuntaan sudet olivat paenneet, ei kestänyt kauan, kun

ne jo näkyivät. Tällä tuulella olisimme pian heidän kintereillään. --

Sudet huomasivat, että nyt he vuorostaan olivat takaa-ajettuina, ja

lisäsivät vauhtia. Mutta purtemme meni jo vinhemmin eivätkä hukat

ymmärtäneet paeta vastatuuleen. Minä aloin virittää hanaa, kun Matti

sanoi:

-- Vuoroin vieraana ollaan, annapas minun tällä kerralla.

Ojensin pyssyn hänelle, itse ryhtyen peräsimeen. Mutta Matti käski

minun panna pyssyn pois.

-- Kädellä minä nuo ilkiöt tapan. Se ampuu, jolla on ruutia, sanotaan,

mutta ruutikin maksaa rahaa. Annetaan niille sama loppu, minkä sai tuo

ensimmäinen itsemurhaaja. Ja samalla ohjasi hän jahdin suoraan susia

kohden.

Mutta nytkö sudet saivat jalat allensa. Ne huomasivat heti miten käy,

jos he tässä kilpajuoksussa joutuvat tappiolle. Pitkin harppauksin ne

loikkasivat jahdin edellä ja yhä vain myötätuuleen. Ne olivat nyt noin

sata askelta jahdin edessä. Jos ne olisivat ymmärtäneet pyörtää

takaisin, olisi niille ollut helppo asia väistyä syrjään ja antaa

meidän purjehtia ohitse. Tämä oli jännittävää takaa-ajoa. Hurjistuimme

niin kuin koirat ketunajossa. Yhä vain lyheni välimatka. Nyt ei ollut

kuin kymmenkunta askelta enää. Vierekkäin juoksivat hukat kuin

parihevoset. Vapisimme jännityksestä. Kova sysäys tuntui, ja molemmat

sudet olivat aluksemme alla. Samassa päästin purjeköyden irti, ja alus

pysähtyi laahattuansa susia mukanaan kappaleen matkaa. Toinen susi oli

saanut päänsä jahdin poikkilankun ja pohjan väliin ja yritti kaikin

voimin päästä pälkähästään irti. Rumasti hukka irvisteli, kun Matti

kohotti kirveen ja iski sitä talalla otsaan. Yksi isku riitti. Samassa

toinen susi, joka oli joutunut jahdin pohjan alle, sai kaivetuksi

itsensä irti. Molemmat takajalat olivat poikki. Mutta kun ilkiö nousi

etujaloilleen, oli se vielä niin julman näköinen, että meistä kumpikaan

ei uskaltanut mennä sitä kirveellä tappamaan. Matti lävisti kuulalla

sen otsan tehden eläimen tuskista nopean lopun.

Viisi kuollutta hukkaa makasi edessämme, ja vain kolme laukausta oli

ammuttu. Olipa tämä päivä ollut onnen päivä kahdelle köyhälle pojalle.

Oli välttämätöntä, että sudet heti nyljettiin, ennen kuin ehtivät

jäätyä. Hyvällä tuulella olisimme ehkä kuljettaneet ne mukanamme. Mutta

jos tuuli heikkeni, voisimme joutua pulaan. Asetimme siksi purjeemme

siten, että saimme vähän tuulelta suojaa. Monta pupujussia olimme

nylkeneet, vaan suden nyljentä oli meille uutta. Päivällisaikana makasi

viisi sudennahkaa aluksemme pohjalla, ja me pidimme itseämme rikkaina

miehinä. Pesimme kätemme lumella kutakuinkin puhtaiksi ja olimme

valmiit jatkamaan purjehdusta.

Matti ei ollut koko nylkemisaikana puhunut sanaakaan, mutta nyt hän

avasi suunsa ja vaati ruokarauhaa, ennen kuin lähdettäisiin. Antaa

Ruotsi ruokarauhan, venäläinen veron vallan. Vaatimus oli kohtuullinen,

eikä ollut minullakaan mitään sitä vastaan. Onneksi kontissamme ei

ollut kokkelia. Se olisi ollut yhtenä jääpalasena. Mutta kova leipä ja

"masiinaläski" ei jäädy niin kovaksi, etteivät terveet hampaat siihen

pysty. Tukkipojat, jotka ostavat amerikkalaista silavaa, väittävät,

että kekseliäät amerikkalaiset osaavat valmistaa sitä koneella, ja että

se sen tähden on niin halpaa. Oli tuo tehty miten hyvänsä, hyvää se

ainakin teki meidän nälkäisessä vatsassamme.

Kun vatsa on täynnä, niin se jaksaa. Mekin tunsimme nyt jaksavamme taas

purjehtia, käänsimme jahtimme kokan myötätuuleen ja rupesimme

katselemaan ympärillemme. Metsänrantaa ei näkynyt missään. Niin kauas

kuin silmä kantoi ei ollut mitään muuta kuin lunta, yhtäjaksoista

lumitasankoa. Usvapatsasta ei näkynyt.

Siihen asti, kun sudet rupesivat ajamaan meitä takaa, olimme ohjanneet

vakavasti usvapatsasta kohti. Mutta sitten emme enää ajatelleet

usvapatsasta emmekä ehtineet muuta tarkata kuin että menimme

myötätuuleen. Kaikki jäljet oli ajolumi täyttänyt, joten niistäkään ei

ollut mitään apua. Otimme kompassit esille ja aloimme pohtia missä

suunnassa usvapatsaan pitäisi olla. Tulimme molemmat samaan tulokseen,

että meidän oli nyt purjehdittava sivutuuleen. Mutta kun jahti oli

käännettävä sivutuuleen, kävi ilmi, että Matti tahtoi purjehtia suoraan

itää kohti ja minä yhtä suoraan länteen. Mielipiteet erosivat siis

toisistaan täsmälleen niin paljon kuin oli mahdollista.

Kumpikin meistä oli täysin varma siitä, että oli oikeassa eikä tahtonut

siis suostua toisen ajatukseen. Matti jo ehdotti, että riidan

ratkaiseminen tapahtuisi lantin heitolla, jota minä puolestani

vastustin. Olimmehan me tavallaan tieteellisellä tutkimusretkellä, ja

miltäpä näyttäisi matkakertomuksessa kohta, jossa retkeilijät olivat

antaneet lantin määrätä matkan suunnan. Matinkin täytyi myöntää, ettei

tämä tulisi näyttämään täysin tieteelliseltä. Sovimme nyt siitä, että

minä, joka olin notkea kuin orava, kiipeäisin maston päähän katsomaan,

näkyisikö sieltä mitään. Ihan taivaan rannalla suoraan pohjoisessa

luulin näkeväni jotain, joka ehkä voisi olla sumupilvi. Tulin alas, ja

Matti, jolla oli silmät kuin kotkalla, kiipesi vuorostaan mastonpäähän.

Kauan hän tutki sitä osaa taivaanrannasta, jonka olin osoittanut.

Sitten hän tuli äkisti alas tyytyväisen näköisenä. Hän kertoi ensin,

ettei ollut nähnyt mitään, mutta äkkiarvaamatta oli usvapatsas näkynyt

varsin selvästi, loistanut ehkä minuutin tai kaksi ja sitten kadonnut.

Ehkä taivas oli usvapatsaan kohdalta pilveytynyt, mutta tuuli oli

pariksi minuutiksi hajoittanut pilvet, ja auringonsäteet olivat

valaisseet patsasta. Muulla tavalla emme voineet selittää sen äkillistä

näyttäytymistä.

Olimme nyt vakuutetut siitä, että usvapatsas oli suoraan pohjoisessa,

ja kun olimme siis olleet kumpikin juuri yhtä paljon väärässä, pantiin

riitakapula kahtia ja annettiin mennä myötätuuleen pohjoista kohti.

Tuuli rupesi nyt heikkenemään, ja hämärän tullessa se oli jo niin

heikko, että vaikka yritimme käydä vieressä ja lykätä jahtia, ei se

enää liikkunut. Meidän oli siis pakostakin yövyttävä siihen paikkaan,

missä nyt olimme.

Ensimmäisen kerran meidän nyt täytyi ilman nuotiota olla yötä

taivasalla. Nuotiolla olemme olleet monta kertaa yötä metsässä, mutta

aina oli ollut täysikasvuisia miehiä mukana. Pakkasta emme juuri

pelänneet. Sudennahat olivat jahdin pohjalle levitettyinä, ja paapan

vällyt olivat suuret ja pitkävillaiset. Mutta vatsa vaati ehdottomasti

lämmintä jauhopuuroa myöntääkseen meille yörauhan. Ja polttopuita ei

ollut. Hetken tuumattuamme päätimme kuitenkin uhrata puolet siitä

lankunpätkästä, minkä olimme ottaneet mukaamme tarvepuuksi korjauksia

varten, jos sattuisi jotain särkymään. Puhdistimme siis muutaman

vähäisen mättään lumesta ja asetimme patamme tulelle. Eränkävijän pata

on ohut, se kun ei saa olla raskas, ja puut riittivät hyvin. Tällä

kertaa "huttu, puuro naisen ruoka" oli erinomaista miehen ruoaksi.

Syötyämme paneuduimme heti maata. Edellisenä yönä olimme nukkuneet

korkeintaan puoli tuntia ja olleet kuitenkin koko tämän päivän täydessä

toimessa. Nälkä oli tyydytetty, mutta emme kai olleet vieläkään kyllin

uupuneita, koska silmäluomet eivät tahtoneet pysyä kiinni. Lopuksi

väsymys kuitenkin voitti ja nukuimme sikeään uneen.

Puoliyön aikaan heräsimme molemmat yhtäaikaa omituisesta

valovaikutelmasta. Ensin emme ymmärtäneet, mitä tämä merkitsi, mutta

muutaman sekunnin perästä seurasi jysähdys niin hirveä, ettemme ikinä

ennen olleet semmoista kuulleet. Samassa valaisi silmiä häikäisevä

salama koko taivaan, ja sitä seurasi pauke ja jyske, vielä

hirvittävämpi kuin edellinen. Salamat seurasivat nyt toisiaan niin

tiheästi, että koko taivas näytti palavan ja lumitasanko ympärillämme

loisti punaisena kuin veri. Jyske ja jyrinä ei tauonnut sekunniksikaan.

Hetken perästä ukkosilma loppui yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin, ja

minuutin ajan oli kaikki ihan hiljaista. Silloin kuului omituinen

suhiseva ääni, ensin kaukaa, mutta lähestyen nopeasti. Yhtäkkiä tuntui

ikään kuin joku olisi heittänyt minua pienellä kivellä päähän. Vedin

nopeasti pään vällyjen alle ja huomasin Matinkin tekevän samoin.

Rupesi satamaan rakeita niin taajasti ja semmoisella hirmuisella

myrskytuulella, että meidän oli pakko vahvasti pidellä vällyjämme

kiinni, muuten ne olisivat menneet kaiken maailman teitä. Hirmumyrsky

oli todella tuota lajia, jolloin seitsemän ämmää ei jaksa pitää

nahkavällyjä näverinreijän edessä. Ja meidän täytyi kahden pitää

omaamme avonaisella nevalla, ellemme tahtoneet paleltua kuoliaiksi.

Kuulin Matin mutisevan jotain itsekseen, yrittäen ammentaa pois rakeita

vierestään.

-- Miltä tuntuu? kysäisin.

-- Olenhan tässä vähän niinkuin peruna piimävellissä. Varo sinäkin,

etteivät rakeet vieressäsi pääse pakastumaan yhteen; niitten pinta on

märkä, mutta sisus voi olla sadan asteen kylmä. Voi muuten käydä

niinkuin apulaispapin, joka kinkerimatkalla jäätyi niin lujasti

sängynlaitaan kiinni, että tarvittiin kaksi miestä vetämään häntä

omasta turkistaan.

Ei Mattia siis kovin peloittanut. Koska hän vielä uskalsi leikkiäkin

laskea. Minäkin rupesin ammentamaan rakeita vierestäni. Ne olivat

pikemmin jäämöhkäleitä kuin rakeita, ja ellei meillä olisi ollut

vällyjä suojaksi, en luule, että olisimme hengissä päässeet tästä

hyökkäyksestä. Sillä vihamiehen hyökkäystä tämä kaikki oli.

-- Panikohan lappalaisukko pahaksi, että läksimme hänen pyhäkköänsä

etsimään? kysyin Matilta.

-- Vieläpä kysyy. Eikä kukaan taida siitäkään ihastua, että koko hänen

koiralaumansa samana päivänä nyljetään, kun hän lähettää ne ajamaan

saalista takaa.

-- Niinkö luulet? Mutta lämpimät ovat niiden nahat sänkykoltiksi, ja

meidän omat ne nyt vain ovat.

-- Kuinka kauan ne sitten pysynevät hallussamme. Oletko koskaan

kuullut, että pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina on ollut kauheampi

ukkosilma kuin ikinä leikkuuaikana?

-- Ja satanut tuontapaisia turnipsia taivaasta. Suurimmathan ovat kuin

työmiehen nyrkkejä. Huomaahan jo kollokin, mistä tuo tulee. Lappalaisen

kiroja kaikki.

-- Lappalaisen kiroja varmaan. Mutta ei mies kiroihin kuole. Ja

yhdeksän viikkoa sulaan veteen, ennen kuin raavas mies itkee.

-- No enhän minä itkusta sentään... Sen verran vain, ettei oltu ehkä

matkan vaaroja tarkoin ajateltu, kun matkalle lähdettiin.

-- Vai matkan vaaroja. Ei minua yksi susi syö, kaksi ei kehtaa. Menköön

honkaan tai haapaan, perille asti mennään, kun tiellä ollaan.

-- Mutta me emme osaa nyt perille, kun tuli tämmöinen ilmakin.

-- Juu, mistäpä sontiainen merimatkat tietää, joka on ikänsä sonnassa

vääntänyt.

-- Ellei tiedäkään, niin ei se sittenkään mikään pelkuri ole. Seinään

se lentää, että kopsahtaa. Mutta ei semmoinen uhkarohkeus viisautta

ole. Hullu se on, joka niin kylpee, että nahka lähtee. Kuka sen tietää,

kuinka monta uutta kiroa lappalaisella on vielä säkissään?

-- Eihän tässä hullun löylystä ole kysymys. Ja mitä kiroja

lappalaisella vielä säkissään lie, niin sen minä sanon, että sitten

vasta tali nähdään, kun vatsa avataan. Tulkoon hän yrittämään. Sitä

puuta puskeminen, johon on kiinni kytkettynä. Se puu on meillä nyt

usvapatsas. Siihen me olemme tällä kertaa kiinni kytkettyinä ja sitä

meidän on puskeminen, kunnes osaamme sen sisältä ja ulkoa. En minä

ainakaan kahta tyhjää säikähdä, ja kolmatta ei ole. Jos lappalainen

meitä nyt vainoo, niin eihän sitä arkioloissakaan tiedä, missä puussa

pahus istuu. Ja niskaasi hän hyppää, jos satut ohitse kulkemaan.

-- Eivät ole minunkaan kintaani täin nahasta tehtyjä. Mutta ei ole

sekään vahingoksi, että selvitämme, minkälainen tie edessämme on.

Paappa aina kehotti tarpeelliseen varovaisuuteen ja kielsi lähtemästä

veikaten vesille tai uhalla uimaan.

-- Enhän minä tarpeellista varovaisuutta vastusta. Mutta takaisin emme

nyt palaa, ennen kuin perillä on käyty. Eipä meille siinä tapauksessa

kunnian kukko laulaisi.

-- Vähät siitä, laulaako se meille vai ei. Eikä se kukkokaan käskien

laula, ellei laula käskemättä. Ollaan kerskailematta, sillä meillä on

nyt todella vaarallinen tehtävä edessämme. Kielsi vanha Väinämöinen

venehessä vieremästä, purressa parahtamasta. Mutta koska hän ei

kuitenkaan purjehtimasta kieltänyt, ehdotan minäkin, että nyt jatkamme

matkaa.

Tuuli oli nyt niin paljon vähennyt, että kun pienensimme purjeen niin

pieneksi kuin voimme, luulimme uskaltavamme lähteä matkaa jatkamaan.

Oli kyllä vielä pilkkopimeä -- kello kävi vasta neljää -- mutta

onnistuimme vällyjen varassa sytyttämään pari tulitikkua, jolloin

kompassista nähtiin, että jahti oli suunnattava ihan myötätuuleen.

Olimme päässeet hyvään alkuun, kun alkoi tuiskuttaa lunta, että meistä

tuntui ihan tukahduttavalta. Lumimyrsky kasvoi kasvamistaan, ja

aluksemme syöksyi eteenpäin niin vinhaa vauhtia, että tuskin

rautatiejunakaan olisi jaksanut seurata. Ja pimeä oli kuin

perunakuopassa. Matti arveli, ettei lappalainen pystynyt tekemään itse

jahdille mitään pahaa, kun sen eri osat oli yhteenliitetty vanhoilla

hevosenkengillä, jotka kaikki oli metsästä löydetty. Muuten olisi tuo

pahus voinut katkaista toisen jalaksen, ja siinä tapauksessa ei meistä

ikinä löydettäisi merkkiäkään. Kurjasti tulisimme paleltumaan

kuoliaiksi ja ensi kesänä ruumiimme ja aluksemme painuisivat liejuun.

Tätä hirveää vauhtia jatkoimme, kunnes päivä rupesi valkenemaan.

Silloin huomasimme pari kertaa täysin selvästi, että jahti kulki pientä

mäentapaista ylös ja heti sen jälkeen takaisin alas. Olimme samassa

selvillä siitä, että molemmissa tilaisuuksissa ei ollut nevaa allamme.

Huusin Matille:

-- Lappalaisen lähettämä on tämä taikamyrsky ja hän kuljettaa meitä

sumupatsaan ohitse. Käännä!

Matti teki käännön. Samassa jahti törmäsi kiveen ja lensi kumoon että

rysähti. Vauhti lennätti meidät syvälle lumikinokseen. Minä en sattunut

menemään aivan syvälle, mutta Matti oli jaloista vedettävä ihmisten

ilmoille. Matti oli suuttuneen näköinen, aivasteli ja sylki

vuorotellen. Ei sylkenyt hampaita kuitenkaan, lunta vain. Hän arveli,

että vatsaankin oli mennyt muutamia keskinkertaisen kokoisia

lumipalloja. Kaikki omaisuutemme oli ehjänä. Sudennahatkin olivat

jäätyneet jahdin pohjaan kiinni, joten nekin olivat tallella. Jahdissa

ei ollut vähintäkään vikaa, vaikka törmäys kiveen oli ollut

tärisyttävä. Kova kovaa vastaan, sanoi ämmä kun kivelle istui.