VI.

Kun olimme saaneet tavaramme kaikki kootuiksi ja purjeen lujasti kokoon

käärityksi, käänsimme jahdin siten, että saimme siitä hyvän

tuulensuojan, ja istuuduimme vällyille aamiaista syömään. Nyt kun

olimme hyvässä suojassa, tyyntyi tuuli nopeasti, pyry lakkasi ja

kaikki enteet viittasivat aurinkoiseen päivään. Luulimme varmasti

purjehtineemme nevan poikki ja olevamme nyt sen pohjoisella rannalla.

Vankkaa kuusimetsää oli edessämme. Näytti siltä kuin olisimme joutuneet

hyvin pitkän niemen päähän, sillä metsän molemmilta puolilta ei näkynyt

nevanrantaa mistään, lumitasankoa kummallekin puolelle niin kauas kuin

silmä kantoi.

Samassa nousi aurinko. Kavahdimme molemmat seisomaan, katsoa tuijotimme

metsään päin. Ei kumpikaan meistä puhunut sanaakaan. Tuntui siltä kuin

emme olisi uskaltaneet katsellakaan toisiamme. Oli ihan tyven. Ja

metsän yli kohosi mahtavana korkealle ilmaan usvapilvi, joka juuri

nousevan auringon valaisemana loisti ruusunpunaisena.

Vaistomaisesti otimme lakit päästä. Pelonsekainen juhlallinen tunne

valtasi meidät. Oli ikäänkuin emme uskaltaisi lakit päässä lappalaisen

pyhäkköä katsella. Että lappalaisen pyhäkkö oli edessämme, sitä emme

enää vähääkään epäilleet.

Oliko siis Rimpisuon usvapatsas lappalaisten pyhää uhrisavua jota näin

äärettömässä määrässä tuprusi taivasta kohti? Ja oliko metsässä

edessämme paraikaa kokonainen lappalaisheimo uhriaan pakanallisille

jumalilleen toimittamassa? Olimme kyllä kuulleet, että Lapin puolella

vielä löytyi jätteitä vanhoista pakana-ajoista. Mutta toiselta puolen

väitettiin, ettei uhreista pakanajumalille oltu sataan vuoteen kuultu

puhuttavankaan, ja jos joku vanha ukko semmoista puhui, oli se tyhjää

lörpötystä vain.

Pelkäsimme suuresti, että tässä oli täysi tosi edessämme. Jos täällä

todella oli lappalaisia uhrimatkalla, ymmärsimme hyvin, ettemme ikinä

tulisi hengissä palaamaan asuttuihin seutuihin. Lappalaiset olivat

valmiit pienemmänkin salaisuuden keksimisestä surmatöihin. Jos pari

poikaa olisi heidän pyhän uhripaikkansa sattumalta löytänyt, niin oli

itsestäänkin selvää, että laki vakoilijoita vastaan oli heihin

sovitettava. Ja jos asiaankuulumaton tuli urkkimaan kiellettyä

jumalanpalvelusta, niin oli kai oikein ja kohtuullista, että jumalien

viha oli sovitettavissa ainoastaan hänen sydänverellään. Olin jo

tuntevinani lappalaisen uhripapin piiveitsen vihlaisevan riimuja

rintaani. Painoin äkisti lakin päähäni takaisin, otin pyssyni

nahkatupestaan ja rupesin tarkastamaan, oliko se latingissa.

Kristittynä tahdoin elää ja kuolla, ja viimeiseen verenpisaraan asti

tulisin puolustautumaan, jos kukaan yrittäisi hengelläni sovittaa

suuttuneita pakanajumalia. Ei ihmistä sentään niin helposti teurasteta

kuin vasikkaa, totta vie.

Mattikin otti pyssynsä esille. Huomasin että hänessä liikkui jotenkin

samanlaisia tuumia kuin minussakin. Että meidän nyt oli lähdettävä

metsään, oli selvää. Ensin nostimme kuitenkin jahdin seisomaan

jalaksilleen, nostimme matkakapineet sen pohjalle ja lykkäsimme

sen niin hiljaa kuin taisimme tiheään näreikköön, jossa se oli

hyvin salattuna. Kontteihimme panimme muutaman leivän, palasen

"masiinaläskiä" ja tarpeelliset ampumavarat. Matti pisti konttiinsa

lyhytvartisen kirveenkin. Sovimme, että jos ampua täytyy, niin pitää

kohta laukauksen jälkeen ladata uudestaan, eivätkä molemmat saa ampua

yhtäaikaa, ellei ihan uhkaava hätä ole käsissä, sillä ihmispeto on

nopeampi ja vaarallisempi kuin susi tai karhu. Jäljet lakaisimme

parhaimman kyvyn mukaan umpeen kappaleen matkaa. Jos lappalaiset

sattuisivat jäljillemme, olisi parasta, että arvelisivat meidän

tipahtaneen äkisti taivaasta alas.

Olimme omasta mielestämme tehneet kaikki mitä miesten sopii, jotka

tahtovat myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Otimme siis

sielumme käteemme ja rupesimme tunkeutumaan metsään. Metsä oli

tavattoman tiheää ja pitkäkasvuista kuusikkoa. Näin kaunista

kuusimetsää ei ollut missään meidän puolellamme nevaa. Pehmeä

viheriäinen sammalkerros peitti maan, ja niin tiheässä kasvoivat

kuuset, että saimme kulkea pitkät kappaleet näkemättä lunta muualla

kuin kuusien latvoissa. Tämmöisillä paikoilla maa ei ollut vielä

roudittunut ja ilmakin tuntui melkein lämpimältä.

Tulimme nyt korkeammalle maalle, jossa kasvoi honkametsää. Tämäkin oli

puhdasta, kauniskasvuista metsää. Tästä näkyi taas usvapilvi, jota

tiheässä kuusikossa ollessamme ei ollut voinut erottaa. Lisäsimme

vauhtia ja rupesimme ajattelemaan enemmän usvapilveä kuin lappalaisia.

Kun suksenlatua tai ihmisjälkiä ei näkynyt missään, rupesimme jo

toivomaan, ettei lappalaisia ehkä olisikaan metsässä. Riimut ja

piiveitset haihtuivat mielestä, ja niitten sijaan tuli hillitsemätön

halu päästä tuntemaan se salaisuus, jonka selvittäminen niin monta

vuotta oli ollut öittemme unelmana ja päiviemme alituisena ajatuksena.

Jo rupesi sumupilven reuna olemaan melkein suoraan päämme päällä.

Mielemme tuli yhtä ruusunkarvaiseksi kuin pilvikin. Honkametsä loppui

ja sankka kuusimetsä oli taas edessä. Tässä maa ei ollut ollenkaan

roudassa ja ilma oli niin omituisen vienoa, että tietämättämme

päästimme sarkatakit napista. Parisen sataa askelta käytyämme ihan

tasaisella maaperällä loppui metsä äkisti.

Se näky, joka meitä kohtasi astuessamme metsästä, poisti

silmänräpäyksessä mielikuvituksestamme kaikki ne vaikutelmat, mitkä

ruusunkarvaisen pilven äkkinäinen näyttäytyminen oli aamulla saanut

aikaan.

Edessämme oli runsaan penikulman pituinen järvi, tai oikeammin

sanottuna rivi pieniä järviä, kapeilla salmilla toisiinsa

yhdistettyinä. Järvet olivat vielä sulana ja niitten pinnalla ui suuret

joukot vesilintuja, yksinomaan hanhia ja joutsenia. Rannoilla kasvoi

lehtipuita, ja niissä puissa, jotka kasvoivat lähinnä rantaa, oli vielä

lehti, eikä se ollut paljon kellastunutkaan. Mitä lehtipuun laatua ne

olivat, emme voineet nähdä, mutta koivut vieressämme olivat kyllä

kaikki heittäneet lehtensä.

Pelonsekaisen arka tunne valtasi minut. -- Paratiisihan tämä on,

kuiskasin Matille.

-- On se paratiisi. Pelkään vain, että tuosta salmen takaa pian pistää

näkyviin vene, jossa istuu lappalainen paljas välkkyvä miekka

kädessään. Silloin paratiisi tulee meille muuttumaan vastakohdaksensa.

-- Eipä tiedä. Emme ole vielä nähneet pienintäkään merkkiä ihmisistä.

Rupean uskomaan, että tämä on asumatonta seutua.

-- Huikataan. Kyllä pian saadaan kuulla, onko täällä ihmisiä vai ei.

Niin uhkamielinen kuin Matin ehdotus olikin ja vaikka juuri äsken

olimme mitä suurimmalla varovaisuudella hiipineet metsästä eteenpäin,

niin minut valtasi vastustamaton halu huikata, ja hihkaisinkin äkisti

niin paljon kuin ikinä kurkusta lähti.

Hanhien ja joutsenten kaulat venyivät pitkiksi, mutta mitään muuta

seurausta hihkauksestani ei kuulunut eikä näkynyt.

-- Vielä kerta, sanoi Matti, ja molempien kurkusta läksi huuto, joka

tyvenessä kuului ehkä monen kilometrin päähän. Metsästä ihan

vierestämme kuului kova rytinä, jota seurasi ihmisen tai eläimen

poistuvien askelten ääni. Kaksi näppäystä kuului samassa, mutta ne

tulivat omien pyssyjemme lukoista.

-- Lappalaisen kiroja vieläkin, sanoi Matti ja laski hanan takaisin

puolivireeseen. Hetken odotettuamme ja kun ei mitään kuultu eikä nähty,

tein minä samaten. Ei se lyö, joka häristää. Häristetty oli jo montakin

kertaa, mutta totta ei oltu vielä asiasta tehty. Ehkei uskallettaisi

vastedeskään.

Alkoi olla päivällisaika. Menimme alas rannalle, istuimme viheriäisen

puun juurelle ja avasimme konttimme. Syötyämme menin juomaan järvestä.

Ensimmäisen siemauksen otettuani sylkäisin sen heti suustani ulos. Vesi

oli lämmintä. Yhtä lämmintä kuin matalan järven vesi leikkuuaikana.

-- Tule tänne, Matti!

Matti tuli ja maisteli hänkin vettä. Maistettuaan joi hän pari kolme

kulausta.

-- Miltä maistui?

-- Hyvää vettä. Juomavedeksi vain vähäsen lämmintä. Mutta kun siihen

tottuu, rupean ehkä pitämään siitä enemmän kuin kylmästä.

Yht'aikaa johtui sama ajatus molempain mieleen.

-- Rimpisuon salaisuus on selitetty

-- Usvapatsaan synty on keksitty. Voi jos paappa olisi mukanamme!

Usvapatsaan salaisuus oli siis hyvin yksinkertainen asia. Järven

pinnasta nouseva lämmin ilma sekaantui ylempänä kylmään ilmaan ja

synnytti tuon usvantapaisen pilven. Tyvenellä se patsaan kaltaisena

nousi hyvinkin korkealle, mutta tuulessa se pysytteli matalammalla ja

haihtui nopeammin. Kun auringonsäteet sitä valaisivat, loisti se kauas

ja näkyi hyvin Paapanmäelle asti. Mutta järveä ympäröivä metsä jäi

taivaanrannan alapuolelle.

Aurinko loisti täydeltä terältä, ja täällä järven rannalla tuntui ilma

melkein kesäiseltä -- kaksi päivää pyhäinpäivän jälkeen. Tunsin, että

paappa istui korkealla tähystyskivellään ja katseli meihin päin, ja

niin eläväksi tuli tämä tunne, että huusin:

-- Paappa hoi, tässä me ollaan ja hyvin on kaikki mennyt.

Matti oli sillä välin mennyt puun luo takaisin, katseli sen lehtiä, toi

pienen oksan minulle, repäisi pari lehteä irti ja kysyi matkien

opettajan ääntä:

-- Minkä puun lehti tämä on? -- Ettekö kaikki tiedä? -- Noh -- sinä

Jussi?

-- Tammen lehti, vastasin paikalla. En ollut ikinä ennen nähnyt tammen

lehteä muuta kuin oppikirjassa ja opettajan näyttämässä kuvassa, ja

tässä sain ensi kertaa elämässäni nähdä sen puussa kasvavana. Kaikki ne

puut, joissa vielä oli enemmän tai vähemmän lehtiä jälellä, olivat

tammia; muutamat niistä olivat aika isoja. Rupesimme nyt tarkastamaan

maassa olevia lehtiä. Löysimme saarnin, lehmuksen ja vaahteran lehtiä.

Lehtiä etsiessämme olimme kulkeneet ympyrässä ja tulimme takaisin

samaan paikkaan, missä meillä oli kontit. Pyssyjä emme vieläkään olleet

uskaltaneet laskea kädestä pois. Rupesimme nyt puita tarkemmin

tarkastamaan. Hämmästyen silloin huomasimme, että suurimmat puut

muodostivat jotenkin suuren, ihan säännöllisen ympyrän.

-- Nämä puut ovat ihmisten istuttamia, huudahdin.

-- Varmaan ovat. Ja tuo kumpu ympyrän keskipisteessä on sekin

ihmiskäden toimesta syntynyt. Täällä on käynyt ihmisiä ennenkin. Sitä

ei sovi epäillä.

Kumpu, jota Matti tarkoitti, ei ollut korkea. Ehkä kymmenen tai

kaksitoista jalkaa. Menimme sitäkin lähemmin tarkastamaan. Sen laelle

oli asetettu neljä kiveä ja näitten kivien päällä oli suuri

neliskulmainen laaka.

-- Lappalaisen uhrialttari, pääsi samaan aikaan suustamme. Olimme siis

tahtomattamme keksineet lappalaisten pyhän uhripaikan, ja lappalaiset

olivat tänne tuoneet Etelä-Suomessa kasvavain jalojen puulajien joko

vesat tai siemenet kasvattaakseen samanlaisen uhrilehdon kuin

muinaislappalaisillakin lie ollut.

Katselin laa'an alle ja vedin esille raskaan vanhanaikuisen miekan.

Terä oli paksussa ruosteessa, mutta pronssinen kahva oli hyvässä

kunnossa; ei kaivannut muuta kuin puhdistusta. Ihailin juuri sen

kauniita koristeita, kun Matti veti alttarilaa'an alta soman

rannerenkaan. Huomasimme heti, ettei tämä ollut pronssia. Se ei ollut

mustunut, ja sen painokin todisti selvästi, että se oli kultaa.

-- Jussi, me olemme rikkaita miehiä, kuiskasi Matti, rikkaampia kuin

kirkonkylän lautamies ja vanha kamreeri. Tämmöisistä esineistä maksaa

kruunu suunnattoman paljon rahaa. -- Matti painoi ponninta ja rengas

aukesi. Hän pisti sen ranteeseen, ja rengas lupsahti itsestään kiinni.

Samassa sekunnissa kuin rengas lupsahti kiinni, kuului pamaus niin

kova, että korvat menivät lukkoon. Järveen sateli suuria palavia

rautamöhkäleitä vai mitä lienevät olleet. Ainoastaan sininen savupilvi

ilmassa osoitti sen paikan, missä tuo kauhea räjähdys oli tapahtunut.

Koko järven pinta rupesi siltä kohdalta kiehumaan, ja vesilinnut

lensivät pelästyneinä kauas järven toiseen päähän.

Sääremme koukistuivat polvien kohdalta kokoon kuin linkkuveitset, ja

molemmat painuimme istumaan alttarilaa'alle. Useita pienempiä palasia

räjähtäneestä esineestä oli singahtanut korviemme ohitse, osumatta

kuitenkaan meihin.

-- Meteori, sanoin, kun niin paljon toinnuin, että sain jotakin

sanotuksi.

-- Ukonnuoli se oli, vastasi Matti. -- Ja janhusta oli se jousi, jonka

avulla tuo lennätettiin. Mutta vapisi jousen pitäjän käsi, koska ei

osunutkaan nuoli maaliin. Lappalainen on käynyt vanhaksi.

-- Olipa vanha tai nuori. Mutta huomaathan sinä, että hän on vielä

väkevä. Ja minun neuvoni on, että panemme hänen pyhät esineensä

takaisin siihen mistä ne otettiinkin. Ehkä hän silloin leppyy. Näin

sanoessani pistin miekan, joka oli vielä kädessäni, takaisin uhrilaa'an

alle.

Mutta Mattipa ei saanut rannerengasta kalvosestaan irti, vaikka miten

yritti. Lukko oli jollain tavalla särkynyt, ja rengas pysyi paikallaan.

-- Kun ei lähtene, olkoon siinä, sanoi Matti. Naisten koristeitahan nuo

oikeastaan ovat, mutta ehkä ne jaksaa mieskin kantaa. Kun nimismies

otti linnan-suutarin kiinni, pani hän miehelle vielä raskaammat

rannerenkaat kuin tämä on. Mutta suutari sanoi vain: ei mies linnassa

pahene eikä suolassa silakka. Istuutui vanginkuljettajan rattaille ja

lähti. -- Lähdetään mekin.

Matti oli siis jo hyvällä tuulella, ja rannerengas pysyi kiinni. Ei

hänelläkään kuitenkaan tällä erää haluttanut tutkistella, mitä muita

kalleuksia lappalaisen uhrilaa'an alla saattoi olla kätkettynä.

Ei kumpikaan meistä ollut puhunut, minne lähdettäisiin. Mutta kun

saimme kontit selkään, jatkettiin matkaa ilman neuvottelua pitkin

järven rantaa. Maaperä oli kivetöntä kuivaa nurmikkoa, melkein puiston

tapaista, koska siellä täällä kasvoi ihanoita lehtipuuryhmiä.

Kesäaikana oli tämä varmaankin äärettömän ihana paikka. Ja kaunis se

oli nytkin syysauringon valaisemana. Lunta ei missään näkynyt, ja maa

ei ollut vielä roudassa.

-- Luuletko, Matti, että tuommoisia tulinuolia satelee joka päivä

järveen, vai miksikähän vesi on noin lämmintä?

-- Mistäpä niitä joka päivä. Samanlainen lämmin lähde tämä on kuin

etelämaissakin. Ja vaikka Islanti on pohjoinen maa, niin lämmintä vettä

siellä purskuu maan sisästä kuin suihkukaivosta. Eihän tämän järven

vesi olekaan aivan lämmintä, parahultaista uimavettä vain.

Minullakin oli ollut sama ajatus, vaikken ilennyt sitä Matille sanoa,

kun pelkäsin että hän alkaisi ilvehtiä minulle siitä. Nyt hän oli sen

itse sanonut. Ja ihan tosissaan, sen näin selvästi.

Jatkoimme siis pitkin järven rantaa. Kuljimme vasenta rantaa, pohjoista

kohti, ja olimme ehtineet jotenkin järven keskikohdalle, kun rupesi

niin paljon hämärtämään, että tuli pakko ruveta valmistautumaan yöksi.

Paikka olikin sopiva, siinä kun juuri sattui löytymään parahiksi paksu

kelohonka rakovalkean laittamiseen ja muutamia aika isoja kuusia,

joitten alla oli hyvä sateensuoja, jos olisi semmoinen tarpeen. Sillä

ilma ei näyttänyt enää niin kauniilta kuin päivällä. Päätimme siis

yöpyä tähän paikkaan.

Heitimme kontit maahan ja pyssyt viereen. Matti tiesi kyllä mitä teki,

kun pisti lyhytvartisen konttiin. Ilman kirvestä ei nuotiotakaan. Matti

ryhtyi kaatamaan honkaa, ja minä läksin kokoamaan hakoja yösijaksi.

Pehmeät patjat laitoinkin ajatellessani, että kahteen yöhön emme olleet

nukkuneet paljon ollenkaan.

Joka tahtoo nukkua metsässä hyvin, asettakoon havut siten, että niitten

nenät kummaltakin puolen peittävät toisiaan ja paksumpi rungontapainen

osa oksasta jää vuoteen molemmille laidoille. Laidat kohotetaan

muutamalla pitkinpäin asetetuilla havuilla. Tämmöinen vuode,

tarpeellisen paksuksi tehtynä, on joustava kuin höyhenvuode. Vuoteen

jalkapohja suunnataan nuotioon päin, ja pääpuolet suojataan siten, että

tehdään vuoteeseen päin kallistuva seinäntapainen lumeen tai maahan

pistetyistä havuista. Kun tasaisesti palava nuotiotuli heijastuu tästä

sängynpäädystä, nukkuu tämmöisessä vuoteessa paremmin kuin uhoisessa

pirtissä.

Itse nuotiotuli tehdään, jos suinkin olot myöntävät, rakovalkeaksi.

Kelopuusta katkaistaan kaksi pölkkyä, joitten pituuden määrää yöpyvien

miesten luku. Pölkkyjen toista kylkeä veistetään siten, että lastut

nousevat, mutta niitten toinen pää jää puuhun kiinni. Pölkyt asetetaan

nyt päällekkäin, veistetyt sivut vastatusten ja niitten päät

pönkitetään lujasti, ettei ylähirsi pääse vierimään paikaltaan.

Yläpölkkyä nostetaan vähäsen pistämällä esimerkiksi pari tuoretta

koivunpalikkaa pölkkyjen päitten väliin. Pölkkyjen väli täytetään

kuivilla risuilla, ja rakovalkea on valmis sytytettäväksi. Ellei syty

tasaisesti, löyhyttele kuusenhaolla.

Täten tehty nuotio palaa, antaen tasaista lämpöä, ilman vähintäkään

hoitoa talviyön. Aamulla ovat pölkyt miltei sulaneet kokoon yhdeksi.

Metsonpaksuinen honka palaa mikkelinpituisen yön. Mutta keskitalvella

täytyy etsiä paksu puu. Jos rupeavat jalkapohjasi tuntumaan liian

lämpimiltä, ota muutamia höyheniä patjastasi ja pistä varjostimiksi

lumeen tai maahan.

Rupesi olemaan jotenkin pimeä, kun nuotiomme oli valmis. Kehotin

sentähden Mattia sytyttämään sen, että saisimme ryhtyä illalliselle.

Olimme ahertaneet ahkerasti, että olin jotenkin hiestynyt, ja tahdoin

lämmitellä kuivaksi, ennen kuin ryhdyimme levolle.

-- Mitä sinä aina hätäilet. Ei pikaisuus muussa kelpaa kuin kirppuja

käsittäessä. Kiire ei ole niin suuri herra, ettei jouda vähää aikaa

odottamaan.

-- Ei minullakaan koskaan ole niin kiirettä, etten lähtemään jouda.

Mutta nytpä en aiokkaan lähteä. Ei kissaa pitkillä puheilla säkkiin

panna; sytytä nyt vain. Lämmin on vanhalle hyvä eikä nuorellekaan

haitaksi.

-- Älä luule, lukkari, että pappi virren alkaa. Sytytä itse.

-- Milläpä kynnetön puuhun menee. Sinullahan on tulitikut.

-- Vai minulla. Sinunhan ne piti ottaa.

-- No istu ja pala! Sinullahan ne on. Näinhän kun pistit laatikon

taskuusi. Ota esille vain heti, taikka minä näytän, että tässä on

poika, jonka pää ei ole paperista.

-- Olkoon niinkin. Mutta siinä laatikossa, jonka minä taskuuni pistin,

ei sattunutkaan olemaan tikkuja, vaan rohtimia, ja ne tarvitaan pyssyn

perkkaamiseen. Anna tikut tänne, sillä nyt pannaan pirtti lämpiämään.

Eihän se aurinkokaan ennen paista, kuin nousee.

-- Voi hyvä Matti, älä viitsi enää hullutella. Minun tulee vilu. Anna

jo tikut.

-- Ei kattikaan kaikkia saa, jota se naukuu. Et sinäkään tikkuja saa,

kun ei ole. Johan minä sanoin, että tikkulaatikossani on rohtimia.

Nyt minäkin rupesin ymmärtämään, ettei kummallakaan meistä tikkuja

ollut. Allapäin pahoilla mielin istuuduimme pimeässä syömään. Samassa

sattui käteni pyssyyn, joka oli kontin vieressä.

-- Anna jo tänne tikkulaatikkosi, sillä minä sytytän, oli siinä

rohtimia tai tikkuja.

-- Tuossa on. Pane piippuun, että leuvat liikkuu. Se tuli, jonka

tupakka...

-- En minä tupakkaa sinulle tarjoa. Mutta tulta annan, jotta räiskyy.

Voitele jo leukapielesi, etteivät marise. Voide se pyöränkin pyörittää.

-- Voitele omiasi, jos sinulla rasvaista on. Silakka ja leipä on

minulle parasta voidetta.

Sillä välin olin silvinyt pienen rohdintukon höllällensä ja asettanut

sen nuotiopölkkyjen väliin. Lisäsin siihen vähäsen kuivia sammalia,

pistin pyssyni suun lähelle ja pamautin. Kahden minuutin perästä

räiskyi tuli nuotiopölkkyjen raosta. Jos oli lappalaisia liikkeellä,

kyllä he nyt sekä näkivät että kuulivat.

Syötyämme ja lämmiteltyämme panimme maata. Lämmin olikin havuinen

pirttimme, eikä savukaan vaivannut. Heti kun ojentauduimme

vuoteillemme, alkoi pimeästä metsästä kuulua vuorolaulua, joka oudon

korvissa soi aivan kamalalta, mutta siihen tottuneelle oli levollista

kehtolaulua vain. Huu, kuului pitkäveteinen ääni. Puu, vastasi hetkisen

jälkeen samanlainen, vähän matalampi ääni. Huu, uudistui laulajan ääni

-- puu, vastasi säestäjä. Tätä kahdenlaulua jatkettiin läpi hyvän osan

yötä.

Kyllä lappalainen arveli meidät ensikertalaisiksi, kun tuommoisilla

tempuilla luuli voivansa yöuntamme estää. Ei huuhkaja ihmiselle

vaarallinen ole, mutta jos se olisi miehenkorkuinen lintu, en minä

ainakaan pistäisi nenääni metsään.

Ei vihollisemme kuitenkaan vielä tähänkään yritykseen tyytynyt, sillä

samassa kun silmämme rupesivat painumaan umpeen, kuului metsästä

takaamme karjahdus niin hirvittävän kamala, että molemmat kavahdimme

pystyyn pyssyt kädessä, tuijottaen pelästyneinä toisiimme. Ei kumpikaan

meistä ollut ennen karhun ääntä kuullut, mutta tästä mylvinästä ei

voinut kukaan erehtyä, siksi perinpohjaisesti se selkärankaa värisytti.

Kauhea karjunta ei uudistunut. Tiesimme vallan hyvin, ettei karhu

koskaan hyökkää nukkuvan ihmisen kimppuun, olletikin kun tämä nukkuu

hyvän nuotion ääressä. Mutta kamala ääni ei tahtonut korvakalvoista

poistua. Huuhkajatkin lopettivat konserttinsa, kun vaari itse vaati

puheenvuoroa. Viiden minuutin jälkeen panivat ne sen kuitenkin uudelle

alulle, ja nyt meistä tuo vuorolaulu soi oikein rauhoittavalta. Olimme

perin väsyneitä, ja luonto vaati velkansa maksettavaksi. Nukuimme

sikeästi emmekä heränneet ennen kuin oli täysi päivä.

Ehkä emme olisi vieläkään heränneet, mutta teeri tuli lentäen järven

toiselta puolelta, istahti kuusen latvaan ihan viereemme ja samassa

huusi: "tsuhii, tshui". Tämä tuttu ääni sai minut paikalla jaloilleni,

ja ennen kuin lyyryhäntä ehti aamulauluaan jatkaa, makasi se siivet

hajallaan jalkaini edessä. Mattikin heräsi laukauksesta.

-- Mikset pudottanut suorastaan nuotioon, olisi paistettu samalla

aamiaiseksi?

-- Ei kaikkea karvaista kärvennetä. Aion kyniä ensin ja perata.

Koiralle kelpaa kynimättäkin, mutta minun vatsani ei siedä, ellei ensin

siivota.

-- Vai semmoinen herkkusuu olet. Laitetaan sitten oikein herrasmiehen

ruokaa. Paappa sanoo: kaali kolkko koiran ruoka, vellinki vasikan

juoma, puuro, huttu naisten ruoka, liharuoka miehen ruoka. Keitetään

nyt parasta mitä talossa on.

-- Kyllähän ne kaikki luulevat itseänsä kokiksi, joilla vain on pitkä

puukko.

-- Pidä sinä puhereikäsi kiinni, kunnes saat sitä parempaan

tarkoitukseen käyttää. Kyllä minä siitä huolen pidän, että ruoasta

tulee makeaa.

Sillä välin oli Matti tehnyt ropposen tuohesta, teki sitten tulisijan

muutamasta kivestä, täytti sen hyvällä hiilloksella ja nosti padan

sijaisen kiehumaan, ripotettuansa siihen muutaman suolajyvän. Teeri

leikattiin palasiksi ja pantiin veteen kiehumaan. Matti leikkasi

viipaleen silavaa keitoksen höysteeksi.

-- Olisit pannut voita toiseksi. Läskiä on lysti syödä, voita vielä

leppoisempi.

-- Eihän se voi perunoitakaan pilaa. Mutta kolme on voilla vikaa:

talvella jäänä, suvella sulana, se pahin, kun ei ole ollenkaan. Mutta

jollei voi perunoita pilaa, eipä läski lientä kitkeröitse. Tehdään

tänään suolainen ja sakea, se on talonpojan makea.

-- No tehdään vain, kun et osanne herrain ruokaa tehdä. Sitten pannaan

rokka röijyyn ja keitetään leipää evääksi. Maistetaanhan linnassakin

herkkuja: toisinaan leipää ja vettä, toisinaan vettä ja leipää.

-- Leivästä on hyvä ruoan apu. Kyllä sitä sopii linnassakin käyttää.

Muuten on puurossakin pehmeitä paikkoja, kun ei sitä vain tarvitse

luukusta syödä, kuten linnassa kuuluvat tekevän.

-- Mitäpä ne luukusta. Linnan-suutari kertoi, että siinä talossa kun on

aamukahvit juotu, niin käsketään aamiaiselle, joksi tarvitaan

munakaakkua pannukaakkua. Ei päivällisruoka myöskään ollut missään

muussa suhteessa moitittava kuin että siihen kuului kolme pitkää

vehnäkorppua miestä kohti ja ne oli ehdottomasti kaikki päähän asti

syötävä. Se kuului sen talon sotilaalliseen järjestykseen, josta ei

mitään poikkeusta myönnetty, ei pyynnöstäkään.

-- Vai semmoiset ne pääateriat. Kun vein eräänä sunnuntai-iltana ukolle

pyhäsaappaani puolipohjattavaksi, pureksi hän kuivaa leipää ja ryyppäsi

kaljaa illalliseksi. Sanoi, etteivät hänelle maistuneet enää juustot ja

voit, kun linnassa aina pantiin illalliseksi paksulti voita juuston

päälle, ja kun vartija tätä ruokaa toi tarjottimella, niin joka kerta

sanoi: maiskis mansikka karhun suuhun. Eivätkä kuulu olleen ryyppyvälit

myöskään moitittavan pitkät. Kyllä siinä talossa kelpaa elää. Kovin

sanoi myös panneensa vastaan, kun portista työnnettiin ulos.

Linnunliemi oli nyt kypsä. Teimme tuohesta lusikat, ja pian oli pata

tyhjä. Nuotion sammutimme huolellisesti, ja reippain askelin lähdimme

marssimaan järven pohjoista päätä kohti. Maa oli pitkin rantaa

samanlaista lehdontapaista nurmikkoa, jota olimme edellisenäkin päivänä

kulkeneet. Parhainta viljelysmaata näytti olevan, hyötyistä savimaata.

Emme voineet kyllin ihmetellä, miten tämmöinen viljelysmaa oli jäänyt

käyttämättä. Ei näkynyt ainoatakaan latoa, heinäsuovaa tai muuta

ihmistoiminnan merkkiä. Tässä oli käyttämätöntä viljelysalaa

riittävästi ison kylän tai pienen pitäjän varalle. Muutamin paikoin oli

järven rannalta havumetsän reunaan kolmatta kilometriä; ainoastaan

muutamassa paikassa, kuten edellisen yön nuotiopaikassa, ulottui metsä

melkein rantaan asti.

Järven pohjoiseen päähän päin nousi maa, rannat jyrkkenivät, ja järvi

päättyi äkkijyrkkään kaihoon, joka kohosi vähäisen yli ympäröivän

metsän.

Kallion laelta oli varmaan erinomainen näköala yli koko järven ja

laakson. Puolijuoksua kiirehdimme kallion läntistä loivaa rinnettä

ylös. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta emme kumpikaan katsoneet

ympärillemme, ennen kuin tulimme korkeimmalle huipulle.

Se näky, joka täältä avautui, teki meidät mykiksi. En ollut uskoa

silmiäni. Istuuduin kivelle ja nousin uudestaan katsomaan. Oli

ikäänkuin olisi salaa toivonut, että silmäni olisivat minut pettäneet.

Mutta sama näky kohtasi minua, vaikka kuinka olisin katsellut. Tästä

paikasta näin joka suuntaan metsän yli. Ja mihin hyvänsä katseeni

ohjasin, sulivat taivaanranta ja ääretön lumitasanko yhteen.