Kesä ja syksy kului uudisviljelytyössä. Kun työ ensimmäisten
syyspakkasten tullen päättyi, oli Matilla ja minulla vielä koko joukko
markkoja jäljellä, vaikka olimme teettäneet hyvät talvivaatteet ja
ostaneet kirveet ja sahat sekä pyssyt. Isäntä, joka oli itse kelpo
pyssymies, ei mitenkään vastustanut asekauppaamme. Päinvastoin
hän auttoi meitä saamaan kunnolliset aseet. Suusta ladattavat
pienireikäiset luodikot ne vain olivat, mutta tarkat, ja lukot olivat
parasta tehtaantekoa. Isäntä neuvoi meitä, että minkälaiset pyssyt
ikinä tulemme ostamaan, lukot olkoot aina semmoiset, ettei niitä
koskaan tarvitse korjata. Ja siinä ajatuksessa taisi isäntä olla
oikeassa.
Paappa, joka koko kesän oleskeli meidän kanssamme ja myös voimiensa
mukaan auttoi töissä, puhui useita kertoja hevosen ostosta. Me
käänsimme aina puheen leikiksi ja pelotimme sillä, että ihmiset
rupeavat pitämään häntä ikähulluna. Kerran ukko kuitenkin
puolisuutuksissaan kysyi, oliko meillä aikomus kontata nevan yli vai
miten aioimme lähteä matkalle.
Nyt oli pakko vanhukselle selittää, miten olimme ajatelleet toteuttaa
matkamme.
Edellisenä talvena oli talossa asunut eräs nuori herra, joka oli
tutkinut revontulia, sähköä ilmassa ja ehkä vielä muutakin, jota emme
niin tarkoin ymmärtäneet. Hän oli huvikseen tehnyt jääjahdin, jolla hän
syystalvella, ennen lumia kävi purjehtimassa järvellä. Mekin olimme
usein saaneet olla mukana purjehtimassa ja osasimme nyt käyttää tätä
paikkakunnallamme ennen tuntematonta ajopeliä. Keväällä poistuessaan
lahjoitti tuo hyväntahtoinen herra Matille ja minulle koko kapineen
purjeineen, toivottaen meille monta hauskaa purjehdusta.
Olimme heti lahjan saatuamme yhtä mieltä Matin kanssa, että jos millä
tavalla päästään kulkemaan nevan usvapatsaalle, niin purjehtimalla.
Miksi ei jahti kulkisi yhtä hyvin sukset jalaksina kuin luistimet?
Vieras herra oli sanonut, että jääjahti hyvällä tuulella kulkisi
kuusikin peninkulmaa tunnissa. Kyllä se suksijahdiksi muutettuna
kulkisi ainakin kolme. Sekin vauhti olisi meille täysin riittävä. Jos
hyvällä sivutuulella lähdemme aamusella, niin illalla olemme joko nevan
toisella laidalla tai kotona takaisin.
Sanoimme siis paapalle, ettemme viitsi ruveta konttaamaan nevan yli,
kun matkalla voisi tulla hiki. Hevosella ajaen taas voi tulla vilu
ennen kuin perillä ollaan. Ja jos olisi paksulti lunta, niin eihän
matka sujuisi hevosella nopeammin kuin konttaamallakaan. Olimme sen
tähden Matin kanssa tuumineet lähteä lentämällä. Ukko kun oli aina
leikkisä, niin mekin usein vedimme samaa nuottia. Tällä kertaa
kuitenkin hakkasimme kirveen kiveen.
-- Vai lentämällä! No eiväthän suuret sanat suuta halkaise. Ymmärrän
minä jo yskän. Viisainta liekin, pojat, että ajoissa pistätte pillit
pussiin. Olen aina koettanut opettaa teille, että asiaanhan miestä
tarvitaan, hakkaa puita pöllömpikin. Mutta ei teistä taida olla
puunhakkaajiksikaan. Vähän on mieltä ja sekin niin vetelää. Oikeassa
oli isävainajani sanoessaan: kaikki miehet mämmin päällä, urohot oluen
luona, mutta ei miestä silloin, kun miestä tarvitahan. Hyvästi nyt,
pojat. Oveni on lukossa illalla, kun työstä palaatte.
-- Älkää, älkää, paappakulta, hätäilimme molemmat, -- kyllä me jo
parannuksen teemme ja totuuden tunnustamme, kun ette vain meihin suutu.
Mutta ukko oli jo tiellä korvat lukittuina. Ja kun illalla tulimme
Paapanmäelle, niin totta tosiaan: tuvan ovi oli lukossa, ensi kertaa
meille. Kolkutimme ja rukoilimme nöyrästi anteeksi montakin kertaa,
mutta ukko oli kai pannut jo maata, koska oli vetänyt sängyn uutimet
kiinni.
Sinä yönä emme paljon nukkuneet. Sillä jos olimme joskus ennenkin
vanhaa ystäväämme leikillä suututtaneet, niin oli hän aina illaksi
leppynyt. Varhain aamulla olimme taas kolkuttamassa, mutta ei mitään
kuulunut eikä näkynyt. Alla päin lähdimme kuokkamaalle.
Sinne tullessamme näimme miehen, joka hyvää vauhtia heilutteli kuokkaa.
Luulimme isännäksi, joka välistä käväisi työtämme tarkastamassa. Mutta
suuriksi kävivät silmämme, kun tulimme lähelle ja huomasimme varhaisen
kuokkijan paapaksi. Vartalo näytti reippaan rengin vartalolta, ja
kuokkaa ohjasi hän kuin mies ainakin. Moni kuusikymmenvuotias ei tee
semmoista jälkeä kuin yhdeksänkymmenvuotias tässä.
Astuimme lähelle ja jäimme palkattoman kasakkamme työtä katselemaan.
Kun ukko oli hetken vielä kuokkinut, hän iski kuokkansa lujasti maan
kamaraan, kääntyi meihin päin ja sanoi:
-- Hyvää huomenta, pojat!
-- Jumal'antakoon, vanha isäntä, vastasimme nöyrästi ja häpeissämme.
Ukko ei ollut huomaavinaan nöyrtynyttä naamaamme, vaan näytti olevan
parhaimmalla tuulellaan.
-- Tulkaa suurukselle, pojat. Voitte hyvällä omallatunnolla syödä, kun
näette, että minä olen jo aamullisen työnne suorittanut.
Tiesimme tarkkaan, mihin paikkaan olimme illalla työn päättäneet, ja
nyt oli siitä paikasta eteenpäin hyvä palanen toista kapanalaa
kuokittu, ja kunnollisesti. Ukko lähti edellämme isoa kiveä kohti,
jonka laidalla aamusta iltaan pidimme pientä tupakkatulta, vaikka ei
kukaan meistä tosin tupakkaa käyttänyt. Ukko sanoi aina, ettei hän
vielä ollut oppinut siihen.
Olimme jo vähän rohkeammalla tuulella. Matti viittasi ukon kuokkimaan
sarkaan ja sanoi:
-- Niin renki kuokkii kuin isäntä ruokkii, johon tuli heti vastaus:
-- Eipä riitä rengille rokkaa, paljon maksaa papukappa. Nyt tiesimme,
että vanhuksen suuttumus oli mennyttä. Minäkin yritin lisätä:
-- Eikä riitä räätälille munavoita juuston kanssa. Ukko myönsi tämänkin
todeksi, lisäten kuitenkin, ettei räätäleitä ja suutareita pidetä
oikeitten ihmisten arvoisina.
-- Sillä räätäli on suden sukua ja suutari on karhun veljenpoika. Ja
sen tähden on laissa määrätty rajakengät suutarille, paikkapöksyt
räätälille, kalsokirvehet sepälle.
Sananvaihtomme päättyi tähän, sillä samassa tulimme kivelle, jonka
kyljellä ukon pata kiehui. Matti, joka oli jo varhain aamulla hyvä
syömään, katseli pataa, jossa kiehui uusia perunoita ja lampaan lihaa.
Heti hänelle tuli kova nälkä, ja hän uhkasi syödä pöydän poikki.
-- Syö vain, jos hampaasi kestävät, sanoi Paappa, viitaten ohueen
kivilaattaan, jonka olimme nostaneet pöydäksi kahdelle kivelle
sammalpenkkimme eteen. Rohkea rokankin syöpi, kaino ei saa kaaliakaan.
Ryhdy tehtävääsi: syöhän se nälkäinen jäniksenkin pään, saatikka
kivisen pöydän poikki.
Nostimme padan laatalle, panimme lakit viereemme maahan, ja pian kuului
vain lusikkain kolina padan laitaa vasten.
Syötyämme ja kiitettyämme kielsi vanhus meitä vielä työhön menemästä.
-- No, Jussi, joko sinulla on lentokoneesi taskussa?
En ole vielä muistanut nimeänikään mainita. Mutta sanomattakin lukija
tietänee, että olen Jussi, koska kaverini on Matti. Maailman Mattia
täynnä, Jussia joka tuvassa. Ei ole nimeni minulle ainakaan tähän asti
mitään haittaa tuottanut. Suurempi vastus on minulla ollut isäni
nimestä. Sillä vaikka olen vanhempieni ainoa lapsi, kiusattiin minua
koulussa usein nimellä "Israelin lapset", isäni nimi kun oli Israel.
Selitimme nyt paapalle, mikä lentokoneemme oli. Ukko kuunteli hyvin
tarkasti eikä pitkään hetkeen puhunut mitään. Lopulta hän sanoi:
-- Ei ole kaikki mieli yhden miehen päässä. Olisihan minun vanhan
miehen sopinut ymmärtää, että jos ihminen on ikinä pääsevä Rimpisuon
usvapatsaalle, niin uuden ajan keksintöjä siihen tarvitaan. Kun ihmiset
ensin rupesivat puhumaan noista ampumapiileistä, jotka hevosetta
kulkevat kuin jehua, luulin, että jo oli oikeat ajoneuvot keksitty.
Mutta mahdottoman raskaita kuuluvat olevan. Ei ne kelpaa. Seilisukset
pitää olla. En saanut hevosta teille hankkia. Sen sijaan annan teille
jotakin, jolla tarkenette matkalla. Uudet lampaannahkaiset vällyni
annan teille. Kyllä ukko vielä vanhoillaan toimeen tulee.
Emme olisi halunneet ottaa vanhuksen uusia vällyjä ja sanoimme
tulevamme ilmankin hyvin toimeen. Ukko vain sanoi:
-- Turkki on tuiskulla hyvä, paikkatakki pakkasella. Ilman vällyjä en
laske teitä nevalle matkailemaan.
Huomasimme, että vanha ystävämme panisi pahakseen, ellemme ottaisi
lahjaa vastaan. Kiitimme siis ja kumarsimme.
Jääjahdista otettiin raudat irti. Niiden paikalle asennettiin tukevat,
pitkät sukset, tervattiin ja paahdettiin ne moneen kertaan. Seppä teki
peräsimen, jota ruuvin avulla voitiin painaa syvemmälle kinoksiin, jos
lumi oli löyhää.
Jo olivat ajopelit mitä parhaimmassa kunnossa. Talvipakkasia vain
odotimme lähtöä varten. Matkaeväät ja kaikki matkakapineet olivat
paapan aitassa hyvässä kätkössä. Vanhuksen neuvosta ja hänen
avustaminaan olimme hankkineet täyden ruokavaraston talven varaksi.
Voisihan sattua niinkin, ettemme pääsisi palaamaan, vaan meidän olisi
pakko jatkaa matkaamme nevan toiselle laidalle asti. Siellä päin olisi
kuulemma mukavaa, suuria metsiköitä; pääsisimme ehkä ansiotöihin koko
talveksi.
Kaikki varustuksemme pidimme tarkoin salassa. Suksijahtiamme emme
voineet salata, mutta sille laitokselle ihmiset vain nauroivat. Vaikka
isäntä oli sanonut, ettei hän nyt enää ollut holhoojamme, kun meillä ei
ollut mitään holhottavaa, pelkäsimme kuitenkin pahasti, että hän, jos
saisi aikomuksistamme vihiä, kieltäisi meiltä koko matkan. Vasten
isännän kieltoa emme olisi arvanneet lähteä. Mutta muuten oli paappa
luvannut vastata jälkikuulusteluista.
Ensimmäiset talvipakkaset tulivat varhain, ja kävimme jo pari kertaa
suksijahtiamme kokeilemassa. Hyvin se kulki ja jätti kauniin jäljen.
Emme uskaltaneet kuitenkaan vielä ajatella lähtöä, kun odotimme pysyvää
sivu- ja myötätuulta. Mutta pyhäinpäivänä tuli sopiva myötäinen, ja
ukko arveli, että sitä tulisi kestämään ehkä viikon ajan. Aamupäivällä
olimme kirkossa ja iltapäivän istuimme paapan tuvassa. Useampia kertoja
kävimme tähystyskivellä. Usvapilvi näkyi selvemmin kuin koskaan ennen.
Nytkään enempää kuin kesälläkään se ei ollut morsiuspukuun puettuna.
Yöksi jäimme ukon tupaan, mikä ei herättänyt lainkaan huomiota, koska
olimme ennenkin monta yötä siellä viettäneet.
Ettei meitä iltayöstä nukuttanut, ymmärtänee lukija. Turhaan
yritettyämme saada unesta kiinni nousi paappa, teki takkavalkean ja
sanoi aikovansa keittää meille lähtökahvit. Kahvi keitettiin ja
juotiin, ja nyt oli uni kauempana kuin koskaan. Istuimme siis, ehkä
viimeisen kerran, isällisen ystävämme kanssa pakinoiden puolipimeässä
tuvassa. Ukko kertoi silloin tarinan, jota hän ei ollut ennen meille
kertonut ja joka sekin koski Rimpisuon usvapatsasta.
-- Isäni nuoruudessa, kertoi vanhus, -- kävi joka talvi kylässä eräs
lappalainen, joka aina osti suolaa, lyijyä ja ruutia sekä rautaa ja
terästä. Viljaa tai jauhoja ei koskaan ostanut. Vieras saapui aina
kylään yön aikana ja jäätikkökelillä, ettei jälkiä näkynyt, möi
turkiksensa kylän kauppiaalle ja teki ostoksensa, joihin paitsi
mainittuja tarvetavaroita kuului tupakkaa ja aika suuri viinalekkeri.
Viikon ajan, välistä enemmänkin, lappalainen viipyi kylässä ja koko
ajan, kun ostokset oli tehty, oli mies humalassa. Poistui sitten yön
aikana yhtä salaisesti kuin oli tullutkin.
-- Isäni kysyi mieheltä kerran, ennen kuin tämä vielä oli ehtinyt
humaltua, eikö lappalaisilla ollut mitään tietoa tai tarua Rimpisuon
usvapatsaasta. Silloin oli lappalainen julmistunut, sadatellut
kauheasti ja uhannut mitä jumalattomimmat kiroukset sen ihmisen osaksi,
joka koskaan yrittäisi tutkia usvapatsasta, joka oli muka ollut
lappalaisten pyhäkkö siihen aikaan kun nämä vielä yksin hallitsivat
tätä maata. Isäni ei uskonut taikoihin enempää kuin minäkään, mutta oli
se kuitenkin omituinen asia, että isäni jalka niin pahoin paleltui
neljän päivän matkalla, vaikka hän niin monta kertaa ennen oli monta
viikkoa perätysten oleskellut ja sanoi monta yötä maanneensa ilman
nuotiota, kun ei rakovalkeaksi kelpaavaa puuta sattunut löytymään.
Jumala varjelkoon teitä, pojat, päätti ukko kertomuksen, etteivät tuon
ilkiön kirot teihin pystyisi.
Minä kerroin silloin avomielisesti ukolle, että olin tänään kirkossa
rukoillut siunausta matkallemme. Sillä vaikka hyvin ymmärsin, että oma
seikkailuhalumme vei meidät tälle matkalle, tuntui minusta samalla
kertaa kuin siten täyttäisimme kiitollisuudenvelan vanhukselle kaikesta
hyvästä, mitä hänen puolestaan oli osaksemme tullut. Ukko sanoi minun
tehneen siinä oikein. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet,
ei katehen kainalossa, pahansuovan sormen päässä.
Kun sanoimme käyvän meille kovin ikäväksi poistua ukon luota ehkä koko
talveksi ja että kukaties emme koskaan enää saa häntä nähdä, niin ukko
vakuutti tuntevansa, että hän kyllä vielä meidät näkee ja saa meiltä
kuulla kertomuksen usvapatsaan salaisuudesta.
-- En usko, lisäsi hän, -- lähtöni tapahtuvan talvella. Suvella hyvä
kuolla, lämmin lähteä kesällä. Jos niin kävisikin, että takaisin
tullessanne ei näy enää savua Paapanmäen tuvan torvesta, niin ei teidän
tarvitse surua hautoa mielessänne. Minulla on Luojan kanssa semmoiset
kaupat, että saan sittenkin aikanaan tietää, mitä tuo usvapatsas
merkitsee.
Vanhus istui hyvän hetken ajatuksissaan, joita emme tahtoneet
tarpeettomilla kysymyksillä häiritä. Kello löi kolme, ukko nousi
penkiltä, meni ikkunan luo, valaisi lämpömittaria, jota hän joka päivä
tarkasti, sanoi ilman olevan "parahiksi kylmän" ja käski meidän jo
tulla, että olisimme matkalla ennen kuin väki talossa nousi. Tunnin
kuluttua oli retkemme kuormattu, ukko käski meidän ensin ohjata
tähtien mukaan ja vasta päivän sarastaessa ruveta käyttämään kompassia.
Tarkempaa kompassia emme olleet katsoneet tarpeelliseksi hankkia kuin
sen, mikä meillä oli kellonvitjoissa.
Astuimme molemmat juhlallisen näköisinä ukon eteen, paiskasimme kättä,
jolloin vedet nousivat sekä meidän että ukon silmiin. Purtemme
käännettiin oikeaan suuntaan, purje levitettiin, ukko huusi "Jumala
kanssanne" ja samassa kiidimme jo hyvää vauhtia Rimpisuolle, joka
pimeänä ja uhkaavana levisi edessämme.