Reippain askelin astuimme siis todistukset taskussa Paapanmäen rinnettä
ylös. Paappa oli kiivennyt tähystyskivelle, jonne johtivat tikapuut.
-- Paappa hoi, huusi Matti, -- eipä se vanha härkä näy olevankaan
kankeampi sarvistaan kuin nuoret.
-- Luussahan vanhan voima, väki varsan sieraimissa, säestin minä.
Ukko oli aina mielissään, kun muistimme käyttää hänen mielilauseitaan!
Heti tuli vastaus kiven laelta:
-- Tallella ukko uunin päällä. Kauan on laho kallellaan, ennen kuin
kaatuu. Tulkaa tänne, klopit, usvapatsas näkyy.
Luulimme ukon leikkiä laskevan, sillä eihän usvapilvi milloinkaan
näkynyt kesällä. Vastasin siksi leikilläni:
-- Mitäpä vanhan valeista, kurttunaaman kuulehista. Tulkaa vain pois,
paappa, saatte nähdä paperit, jotka kelpaavat.
-- Ei kirja kiroista estä. Tulkaa heti tänne. Tarvitsen silmiänne enkä
papereitanne. Ei millään niin hyvin näe kuin silmillä.
Mitäpä pappi paremmallensa. Täytyi vanhusta totella. Tultuamme kivelle
ukko heti ärjäisi minulle:
-- Vai kurttunaamaksi sanoit, junkkari! Nyt jouduit sellaiseen
paikkaan, jossa asiasi tutkitaan ja sitten selkääsi sutkitaan.
Voiteellahan ne nahkakin pehmenee. Mutta katselkaa nyt ensin pojat
tuonne pohjoiseen: näkyykö siellä todella usvapatsas vai onko siellä
nevalla jotain muuta?
Katselimme osoitettuun suuntaan, ja totta tosiaan, tässä ei ollut
epäilemistä. Usvapilvi näkyi. Ensimmäinen kerta miesmuistiin kesällä.
Tämä pelasti selkänahkani, joka kyllä ei olisi ollut muutenkaan
suuressa vaarassa. Paappa julisti juhlallisen anteeksiantokäskyn
lisäten:
-- Eihän koiraakaan nyljetä, ennen kuin henki lähtee.
Oltiin hyviä ystäviä kuten ennenkin. Kolmiliitto oli lujaan
perustukseen rakennettu ja vahvistettiin tänään entistään vahvemmaksi.
Matti ja minä emme pitäneet usvapilven näyttäytymistä kesällä minään
ihmeellisenä asiana. Miksei se voisi näkyä kesälläkin? Mutta ukko istui
kauan mietteissään sanaakaan puhumatta. Emme halunneet vanhusta
häiritä, kun huomasimme hänen tahtovan olla rauhassa, vaan istuuduimme
mekin katselemaan omituista näkyä.
Hetken perästä vanhus kääntyi meidän puoleemme ja sanoi salaperäisellä
äänellä:
-- Usvapatsas on kerran ennenkin näkynyt kesällä, ja siitä on nyt
kulunut tasan kahdeksankymmentä vuotta. Isäni kertoi, että hän oli
silloin juhannusyönä kiivennyt juuri tälle samalle kivelle, jolla nyt
istumme. Sydänyön aikana usvapatsas oli äkkiä ilmestynyt nevalle. Se
oli ollut morsiushuntuun kääriytyneen nuoren naisen muotoinen.
Seuraavana talvena tuli isästäni puujalka-mies.
Tämä ukon puhe pani tietysti mielikuvituksemme liikkeelle enemmän kuin
koskaan ennen, Tiesimme mihin tehtävään aioimme ryhtyä ensi talvena ja
nyt kuulimme, että sama enne, joka näkyi tuossa silmäimme edessä, oli
kerran ennenkin edeltänyt samanlaista yritystä, mutta epäonnistunutta.
Tahtoiko usvapatsas varoittaa meitä? Olimme melkein varmat siitä, että
ukon ajatukset liikkuivat tähän suuntaan. Mutta tunsimme samalla,
etteivät pahimmatkaan enteet voisi estää meitä toteuttamasta tuumaa,
jota olimme niin monta vuotta hautoneet.
Pelkäsimme pahasti, että ukko tämän enteen johdosta kieltäisi meiltä
koko matkan. Vanhuksen kieltoa emme olisi uskaltaneet uhmata. Olimme
aina pitäneet pappaa isän asemassa, paljon enemmän kuin itse isäntää,
jonka kuitenkin holhoojanamme olisi pitänyt isää edustaa. Isännälle
emme olisi ikinä uskaltaneet puhua sanaakaan tämmöisestä tuuminnasta.
Se oli paapan ja meidän yhteinen salaisuus.
Kun vanhus heräsi mietteistään, hän kysyi:
-- Näettekö, pojat, onko usvapilvi varmasti patsaan näköinen?
Tämä oli meidän myönnettävä; usvapilvi vivahti todella jossain määrin
jättiläissuureen ihmishaamuun.
-- Onko sillä morsiuspuku päällään?
Tähän kysymykseen taisimme hyvällä omallatunnolla yksin suin vastata,
ettei näy rintaneulaakaan, saatikka morsiuspuvun näköistä.
-- Isäni sanoi, että kun hän näki kesällä patsaan, oli se morsiameksi
puettu, huntu päällään.
Todistimme taas, ettei ollut edes pyhäpuvun näköistä, hunnusta ei
puhettakaan.
-- Silloin se ei ole sama, joka isälleni näkyi. Ei taida merkki pahaa
ennustaa.
Jo tiesimme paapan päätöksen. Uskalsimme laskea leikkiä vanhoista
merkeistä, joista nykyaikana eivät pidä paikkaansa muut kuin uni ja
nälkä. Vanhus ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan tahtoi, että tässä
paikassa nyt heti päätettäisiin, tulisiko ensi talven matkasta tosi,
vai jätettäisiinkö koko homma. Kun meidän päätöksemme oli jo aikoja
valmis, ja paappa nyt antoi myöntymyksensä, oli asia jo ennakolta
ratkaistu. Se vahvistettiin kädenlyönnillä. Ukko sanoi nyt, että jos
matkarahoista tulisi kova puute, niin hän avaisi kirstun kantta. Mutta
mitäpä me matkarahoista. Sama se on suutarille, onko sata markkaa
saamista vai velkaa.
-- Eikä teillä, paappa kulta, taida olla se kirstunpohja kovin raskas?
Tähän ukko vain myhäili:
-- Eihän se täysi kukkaro kalise, eikä minun rahoissani ole ennenkään
lanttia nähty.
Siihen päättyi keskustelu matkarahoista.
Paapan kanssa emme olleet koskaan puhuneet siitä, millä tavalla
tutkimusmatka oli toteutettava. Kerran vain, kun puhe kallistui sinne
päin, sanoi paappa:
-- Kyllä rahalla saa ja hevosella pääsee.
Siitä luulimme ymmärtävämme, ettei kokenut ystävämme katsonut isänsä
hiihtoretkeä parhaimmaksi tavaksi lähteä nevan salaisuuksia tutkimaan.
Tiesimme, että ukolla oli rahaa tallessa. Ajatteliko hän vanhoilla
päivillään ostaa hevosen ja lähettää meidät hevosella, iso heinähäkki
kuormana, usvapatsaan salaisuutta tutkimaan? Semmoinen matka voisi
onnistua, jos varhain syksyllä tulisi kovia pakkasia ennen kuin suuret
talvilumet tulivat. Hevosmatka ei olisi sellaisella säällä mahdoton.
Patsas ainakin olisi silloin aina näkyvissä. Mutta ken tietää,
minkälaiset ilmat Luoja on ensi talveksi säätänyt? Meillä oli aivan
omat meininkimme matkan toimeenpanosta. Mutta siitä myöhemmin.