Lapin rajoilla on monta suurta nevaa. Rimpisuo on kuitenkin niistä
kaikista suurin, kolmatta sataa kilometriä leveä ja neljättä pitkä.
Niin ovat maanmittarit laskeneet. On siinä jo nevaa. Ei yhdestäkään
paikasta sen rannalla ole vastaista rantaa nähty. Tämän nevan rannalla
on paappa elänyt yhdeksänkymmentä vuotta. Ja saman nevan rannalla on
Matin ja minun tähänastinen elämä kulunut.
Nevan laidat eivät ole pahoin vetisiä. Varhain keväällä kuljemme siellä
karpaloita syömässä ja kesällä poimimme sieltä juolukoita ja muuraimia.
Ja pensaikoissa metsän ja nevan rajalla on meillä talvisin pitkät
risuaidat veräjineen ja ansoineen metsäkanojen pyyntiä varten.
Tämän kaiken puolesta Rimpisuo ei siis eroa monesta muustakaan nevasta.
Laajuus vain on sillä omansa.
Mikä on siis se salaisuus, joka tekee iäkkään ukon yhtä uteliaaksi kuin
meidät ja monet muut seudun poikaviikarit? Jopa tämä salaisuus on
saanut ukon rakentamaan vanhuutensa kodin korkealle mäen laelle, jossa
ainoastaan muutamat suunnattoman suuret kivet suojaavat tupaa taivaan
tuulilta.
Kun tältä mäeltä katsoo nevalle, näkyy kirkkaina talvipäivinä aivan
selvästi taivaan rantaa vasten omituinen usvapilvi. Siinä salaisuus.
Korkeimmalta kiveltä katsoen näkyy pilvi aina samasta paikasta.
Lämpimänä vuoden aikana ei näy mitään, olipa päivä kuinka kirkas ja
ilma kuinka kuulas.
Monta selitystä on tämä omituinen ilmiö saanut. Kansa puhuu maahisista,
jotka asuvat nevalla. Ne harvat herrasmiehet, jotka ovat Paapanmäellä
käyneet ihmettä katsomassa, katselevat karttaa ja kompasseja, jonka
jälkeen selittävät, että usvapatsas nousee nevan toiselta rannalta,
jossa juuri tuolla ilmansuunnalla on muka kylä. Me ja paappa emme usko
kumpaankaan selitykseen. Maahiset eivät asu aavalla nevalla. Ja
kolmenkymmenen peninkulman päähän ei näy savu, vaikka kokonainen talo
palaisi.
Usein utelemme ukolta, miksi ei kukaan ole lähtenyt sinne omin silmin
nähdäkseen, mitä siellä on. Aina on vastaus sama, ettei kukaan pelkän
uteliaisuuden tyydyttämiseksi lähde noin vaivalloiselle, ehkäpä
vaarallisellekin matkalle. Kesällä ei pääse kukaan edemmäksi kuin
runsaan vanhan virstan nevan laidalta, sillä sitten on neva niin
vetinen, ettei kannata ihmisjalkaa. Ja monena talvenakaan neva ei
kannata, jos on sattunut tulemaan runsaasti lunta, ennen kuin
talvipakkaset ovat roudanneet maan. Ja ukko lisää salaperäisesti:
-- Jos siellä todella asuu maahisia, kuten ihmiset puhuvat, niin ehkei
tulijaa oteta oikein ystävällisesti vastaankaan.
Harrastuksensa tässä asiassa on paappa perinyt isältään. Paapan ollessa
vielä "poikakloppi" kahdeksankymmentä vuotta sitten oli hänen isänsä
varustanut hiihtoahkioonsa viikon eväät ja lähtenyt metsästysretkelle
sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Neljä päivää myöhemmin
hän oli palannut kotiin toinen jalka niin pahoin paleltuneena, että se
pantiin polvesta poikki. Silloin oli isä, joka rupesi uskomaan kansan
selitykseen maahisista, ottanut pojaltaan lupauksen, ettei tämä ikinä
lähtisi samanlaiselle matkalle.
-- Ja kahdeksankymmentä vuotta, sanoi ukko, -- olen tätä lupaustani
katunut. Mutta ennen rauta katkeaa kuin miehen sana ratkeaa. Ja vaikka
en siinä iässä paljon ymmärtänyt lupaukseni sisältöä, olen sen
kuitenkin pitänyt kuin mies.
Meitä eivät sitoneet mitkään lupaukset. Ja kun olimme molemmat orpoja,
ei ollut myöskään ketään, joka olisi viitsinyt lupauksia meiltä vaatia.
Aikoja sitten oli päätetty, että koulun jälkeen ei kestäisi enää kauaa,
ennen kuin usvapatsaan salaisuus olisi selvitetty.