Olin jo täyttänyt kahdennentoista ikävuoteni, kun minut eräänä syyskuun
päivänä vietiin kansakouluun. Nainen, joka minut toi kouluun, oli
holhoojani vaimo, kunnollinen ja kyvykäs, mutta ankaranpuoleinen
ihminen. Opettajan kirjoitettua nimeni paperiinsa poistui saattajani
heti.
Istuuduin opettajan määräämälle paikalle. Mutta kun täällä kaikki
tuntui oudolta ja ikävältä, oli minun pakko, salatakseni silmiin
tunkevia kyyneleitä, äänekkäästi niistää nenäni. Silloin kuulin pojan,
joka istui vieressäni, sanovan itsekseen, mutta kuitenkin siten että
kaikki kuulivat:
-- Siitä tunnen tuhman miehen, kun tulee tupahan, niin niistää nenänsä.
Opettaja, hiljainen mies, ei sanonut mitään. Mutta kun pojat huomasivat
opettajansa tukehduttavan pientä hymyn alkua, remahtivat he kaikki
nauramaan. Kyyneleeni kuivuivat nopeasti.
Tunnin loputtua törmäsivät kaikki pihalle. Sain tuon pojan, joka oli
vähän itseäni pitempi, käsivarresta kiinni, nipistin voimaini takaa ja
kysyin:
-- Tahdotko tapella vai tyydytkö tukkanuottaan?
Toverini valitsi tappelemisen, mikä aiheutti sen, että minä heikompana
sain aika tavalla rökkiini. On hyvin luultavaa, että olisi käynyt
samaten, jos hän olisi valinnut vähemmän kunniallisena pidetyn
tukkanuotan.
Matin ja minun tuttavuuteni alkoi siis niin kovakouraisesti, kuin sen
kaksitoistavuotiaitten kädet kykenivät tekemään. Tämä ei kuitenkaan
millään tavalla vähentänyt sitä vakavaa ystävyyttä, joka tästä lähtien
syntyi välillemme. Ja kun neljä vuotta myöhemmin astuimme ylpeästi
yhdessä kotiin, päästötodistukset taskussa, ei meistä kumpikaan
ajatellut tappelua eikä tukkanuottaa. Yhdessä astuimme kotiin, sanoin.
Matin vanhemmat kuolivat näet samana syksynä, kun Matti tuli kouluun,
ja Matti muutti meille.
Meillä oli kummallakin ollut vähäinen perintö. Mutta rahat oli nyt
syöty, ja meidän piti ruveta itse ohjaamaan tulevaisuuttamme, kuten
koulunkäyneitten miesten ainakin. Arvasimme, ettei isäntä kahta näin
nuorta kasakkaa tarvinnut, joten muualle oli kai pakko kääntyä.
Mutta suuhun päin sudella hampaat. Ei meistä kumpikaan aikonut nälkään
kuolla. Ei kyllä kukaan kirves kädessä synny, mutta eipä synny myöskään
moni peukalo keskellä kämmentä. Matti ei ollut kellarista kotoisin enkä
minä myöskään ollut mikään reestä pudonnut ja tielle jätetty. -- Tätä
en kerro teille ylvästelläkseni, mutta totuus vaatii minua kertomaan
asiat siten, kuin olen ne itse käsittänyt ja todeksi huomannut.
Ei meitä kuitenkaan hätä vielä kovin läheltä kopristanut. Isännällä oli
suuret uudisviljelyhommat, ja hän oli jo luvannut meille kesäksi ja
syksyksikin työtä. Lapinmaan rajalla oli työvoima kallista. Markka
päivässä ja talon ruoka. Kannattihan semmoisilla ehdoilla meikäläisten
ryhtyä raatamaan. Talveksikin meillä oli lupa jäädä taloon, jos
tahdoimme ruoan edestä olla talon töissä.
Tästä asiasta meillä oli kuitenkin itsellämme toiset ajatukset kuin
isännällä. Ei niin viisasta, ettei jostain paikasta hullu. Meidän
hulluutemme koski ensi talven työtä. Meillä oli siinä asiassa omat
meininkimme tarkoin mietittyinä ja kypsytettyinä. Mutta koska tämä on
vielä syvä salaisuus, en hiisku siitä luotua sanaakaan.
Sadan sylen päässä talosta on korkea mäki ja mäen laella tupa. Tuvassa
asuu talon vanha-paappa, nykyisen isännän isoisä. Hän on kolmantena
jäsenenä ystävyydenliitossamme ja ottaa, iästään huolimatta, yhteisiin
harrastuksiimme osaa miltei kiihkeämmin kuin Matti ja minä. Eikä ukko
pidäkään 90 vuotta minään aivan korkeana ikänä. Ei niin vanhaa, ettei
usko vielä vuoden elävänsä. Ja vanha-paappa on sitä mieltä, että kun
Luoja on säätänyt hänet näinkin vanhaksi, on hänen osalleen määrätty,
ettei hän ennen kuole kuin Rimpisuon salaisuudesta on perille päästy.
Ukko, Matti ja minä olemme vahvasti päättäneet tämän salaisuuden
selvittää. Vahva on kolmisäikeinen köysi, ei se kesken katkea. Hyvää
hamppua pitää olla senkin, joka yhdeksänkymmentä vuotta on kestänyt
eikä ole vielä silloinkaan mätä. Toivoa siis oli, että me kolmisin
saisimme tämän asian selville.