No, kun herra Abels kuuli, että Dorothy ja Gloria olivat laivassa
matkalla Pariisiin, sähkötti hän rouva Breenelle.
Ja kun rouva Breene kuuli uutisen, puhui hän kauniisti Charlielle
Ritzin ravintolassa. Ja sanoi hänelle, että niin kauan kuin Dorothy
eleli onnellisesti puolisonsa kanssa New Yorkissa, niin miksei
Charlie yrittäisi matkustaa maan ympäri päinvastaiseen suuntaan? Ja
kun hän sitten jonakuna päivänä olisi jonkun ventovieraan kansan
keskellä, heräisi hän auringon paistaessa ja huomaisi äkkiä, että
hän oli ihan parantunut hullaannuksestaan Dorothyyn ja lähettäisi
kaapelisähkösanoman Muriel Devenantille, joka oli hänen omaa säätyään.
Niinpä Charlie lopuksi suostuikin matkustamaan maailman ympäri kuriirin
kanssa, jonka piti näyttää Charlielle nähtävyyksiä katseltavaksi.
Mutta hän ei tosiaan ollut enempää eikä vähempää kuin valepukuinen
salapoliisi. Ja sitten Charlien äiti alkoi tuntea aseman niin
turvalliseksi, että ryhtyi säästelemään ja pyysi sähköteitse herra
Abelsia poistamaan Lesterin palkan perheen menolistalta.
Ja kun Gloria ja Dorothy saapuivat Pariisiin, menivät he suoraan
Ritziin tiedustelemaan, missä Charlie oli. Mutta he kuulivat, että hän
oli lähtenyt retkelle maapallon ympäri jättämättä mitään osoitetta.
Eikä heillä sitten ollut muuta neuvoa kuin itse etsiä ranskalainen
lakimies hankkiakseen Dorothylle avioeron. Ja sitten heille osui
silmiin erään veikeän Momartin viinituvan naisten pukuhuoneessa
lakimiehen osoite, jossa mainittiin hänen puhuvan myös englantia.
Ja ensi työkseen tämä lakimies sanoi heille, että pariisilaisen
tuomarin täytyisi ensin mieskohtaisesti tavata Dorothyn aviomies
ennenkuin voisi myöntää vaimolle avioeron. Niinpä täytyi Glorian ja
Dorothyn lyödä viisaat päänsä yhteen saadakseen Lesterin Pariisiin. Ja
parhaaksi ystäväksi ja auttajaksi osoittautui siinä Claude.
Sillä Claude kuuluu olleen sitä lajia, joka ihailee väärinkäyttöä, kun
taas Lester oli sitä lajia, joka tietää, miten ainetta on hankittava.
Ja kun Lesterin palkka Breenen perheeltä lakkasi, niin Claude kutsui
Lesterin muuttamaan ihan hänen omaan huoneeseensa ja koetti todellakin
tehdä parhaansa ylläpitääkseen Lesteriä siinä tavassa, johon tämä oli
tottunut. Mutta Lester osoitti Claudelle vain halveksimistaan, vieläpä
heitteli koruesineitäkin oikealle ja vasemmalle pitkin huonetta, kun
taas Claude aina yritti unohtaa ja salata riidat. Tarkoitan, että hän
oli pikemminkin äidillinen.
Ja Gloria ryhtyi kirjeenvaihtoon Clauden kanssa. Ja Lester kuuluu
olleen niin vihainen herra Abelsille palkkansa lopettamisesta, että
hän mielihyvin saapui Pariisiin ja oli suostuvainen avioeroon. Gloria
lähetti siis Claudelle rahat hänen ja Lesterin matkaa varten.
Ja toiseksi se ranskalainen lakimies sanoi Dorothylle, että hänen
oli hankittava huoneusto, joka olisi hänen laillinen asuntonsa. Ja
hän lähetti heidät ranskalaiseen liiketuttavansa luo, joka vuokrasi
huoneustoja.
Ja huoneusto, jonka he saivat, kuului kuuluisalle ranskalaiselle
näyttelijättärelle. Ja se oli sisustettu aivan ranskalaiseen
koristusmalliin. Tarkoitan, missä meillä amerikkalaisilla olisi tuoli,
oli tällä ranskalaisella näyttelijättärellä leposohva. Ja missä meillä
olisi leposohva, oli hänellä isokokoinen kaksoissänky. Ja toinen
niistä oli tehty oikeasta venetsialaisesta gondolista ja varustettu
erikoisella satiinimatrassilla ja uutimilla; toinen oli kuulunut madame
Pompadourille, ja siinä oli neljä korkeaa tolppaa, jokaisen päällä
suitsutusastia ja kuvastin katossa. Ja Dorothy sanoi, että se huone
saattoi ranskalaisen lakituvan mielestä kylläkin olla laillinen asunto,
mutta hänestä se näytti laittomimmalta, mihin hän oli koskaan
jalallaan astunut.
No, Claude ja Lester saapuivat Pariisiin ja vaipuivat heti
_demi-monden_ helmaan; niin pian kuin saivat selville, missä se
sijaitsi. Ja sillä välin kun ranskalainen lakimies pani pariisilaisen
oikeuden pyörät liikkeelle, käski Gloria Dorothyn levähtää, katsella
ympärilleen ja saada jotakin hyötyä matkoistaan.
Tarkoitan, että Gloria tuntee maailmaa, sillä hän matkustaa joka vuosi
ulkomaille ja viettää kaiken aikansa Pariisissa. Ja Gloria tapaa
oikeita ranskalaisiakin. Siispä hän tietää heistä totuuden ja että
heillä tosiaan on hyvin, hyvin korkeita ihanteita. Tarkoitan, että me
amerikkalaiset saamme aina sen käsityksen, että ranskalaiset rakastavat
tapainturmelusta, koska he pitävät yllä sellaisia vaarallisia paikkoja
meitä amerikkalaisia varten, kun tulemme Pariisiin. Mutta ranskalaiset
itse eivät niissä koskaan käy ja pitävät yllä vaarallisia luolia vain
rahasta eivätkä rakkaudesta.
Ja miljoonittain meitä amerikkalaisia käy joka vuosi Pariisissa, siellä
kohtaamatta ainoatakaan ranskalaista seurapiireissä. Sillä ranskalaiset
ovat kovin luoksepääsemätöntä väkeä, eikä heidän mieleensä koskaan
juolahda päästää meitä amerikkalaisia koteihinsa. Eivätkä _oikeat_
ranskalaiset koskaan tapaa muita kuin toisiansa eivätkä koskaan käy
missään muualla kuin toistensa kodeissa. Niinpä Gloria kehoitti
Dorothya yrittämään heihin tutustua ja oppia tuntemaan maailmaa. Mutta
Dorothy sanoi: "Mitäpä he tietävät maailmasta, jos kerran eivät koskaan
käy missään eivätkä ketään tapaa?"
Mutta vihdoin Dorothy lupasi Glorialle, että hän yrittäisi tulla
enemmän "mondääniksi", mikä merkitsee maailmannaista, ja oppia hiukan
ranskankieltäkin. Ja Dorothy sanoo, että ensimmäinen ranskalainen sana,
jonka hän oppi, oli "sal", mikä on aina ulkomaalaisten lokaalien nimien
edessä, kuten "Sal Americaines", "Sal Aglaises", "Sal Allemangs", "Sal
Autruches", "Sal Italienne" j.n.e.
Ja vihdoin eräänä päivänä Dorothy sai tilaisuuden tavata oikean
luoksepääsemättömän ranskalaisen. Tarkoitan, Dorothy lähti kävelemään
asunnostaan Crillon-hotelliin tavatakseen Glorian ja syödäkseen tämän
kanssa puolista. Ja Elyseen kentillä se ranskalainen herrasmies, jolla
oli iso parta, näkyi osoittavan hänelle henkilökohtaista mielenkiintoa
katukäytävällä. Mutta Dorothy arveli ihan erehtyneensä, sillä Dorothy
sanoo, että jokaisen niin paljon parrakkaan tulisi ajatella asioita,
jotka hän todella voi panna täytäntöön. Sillä Dorothy ei ollut oppinut,
että ranskalaiset ovat kovin, kovin kohteliaita, viljelköötpä kuinka
paljon partaa tahansa. No, Dorothy kiinnitti häneen vähän tai ei mitään
huomiota, mutta se ei näkynyt lannistavan herran rohkeutta, minkä
vuoksi Dorothy pysähtyi sanomaan hänelle, että vaikka hän kuluttaisi
viikkokauden parturintuolissa, olisi hän vieläkin hänen tuomiokuntansa
ulkopuolella. Mutta tuo herra ei ymmärtänyt englanninkieltä, vaan
jatkoi yhä vain.
Sitten Dorothy näki kaksi ranskalaista poliisia kiistelemässä toistensa
kanssa kadunkulmassa, astui heidän luokseen ja pyysi heitä tekemään
asiassa jotakin.
Mutta ranskalainen herrasmies oli pistäytynyt pieneen peltiseen
huojennuskoppiin katukäytävän reunassa. Eikä Dorothy voinut saada
konstaapeleita käsittämään, mitä hän tarkoitti. Mutta nämä ranskalaiset
poliisit olivat kovin kohteliaita ja tahtoivat auttaa yhtä meistä
amerikkalaisista pulassa. Niinpä toinen heistä veti esille kellonsa
ja näytti hänelle aikaa, ja toinen osoitti amerikkalaiseen pikajunaan
päin. Ja sitten he palasivat väittelyynsä. Dorothy ei siis voinut muuta
kuin jatkaa matkaansa, ja eikös se ranskalainen herrasmies tullut ulos
lymypaikastaan entistä hilpeämpänä häntä jälleen seuraamaan?
No niin, Dorothy pysähtyi jälleen ja varoitti häntä siitä, mitä
tapahtuisi, sillä hän ajatteli, että ilme, jonka hän puristi
kasvoilleen, antaisi hänelle vihjauksen, vaikkei hän sanoja
ymmärtänytkään. Mutta tuo herra näytti olevan sitä lajia, joka _pitää_
sisukkaasta tytöstä, ja seurasi mukana yhä vain.
Ja kun Dorothy vihdoin ehti Crilloniin, astui hän nopeasti sisälle
ovikäytävästä ja luuli vihdoinkin ahdistajasta päässeensä. Mutta kun
hän seisoi eteisessä, etsien Gloriaa, alkoi hänestä tuntua ikäänkuin
parta olisi liehunut hänen hartioittensa yläpuolella. Niinpä hän
kääntyi ja, aivan oikein, siinä se herra oli. Ja silloin Dorothy
menetti kaiken kärsimyksensä ja antoi hänelle korvapuustin. Jos
sanoisi, että ranskalainen raivostui, olisi se asian esittämistä varsin
lievästi. Mutta lopuksi kaikki hänen miehuutensa tuli hänen avukseen,
ja hän löi Dorothya kasvoihin ja Dorothy kaatui.
Sitten Gloria saapui paikalle, nosti Dorothyn pystyyn ja vei hänet
nöyryytettynä pukuhuoneeseen. Sillä Gloria oli kovin, kovin häpeissään
ajatellessaan, että amerikkalainen tyttö huitaisi ranskalaista
herrasmiestä. Tarkoitan, että semmoiset asiat levittävät meistä
amerikkalaisista ranskalaisten keskuuteen sen maineen, että meiltä
kokonaan puuttuu sivistyneitä tapoja.
Mutta senjälkeen Dorothy sanoo päättäneensä jättää ranskalaiset
kiertämään omia teitään toistensa kanssa, hänen oleskellessaan
amerikkalaisessa baarissa muiden koti-ikävää potevien amerikkalaisten
kanssa. Ja tietenkin hänen valintansa osui Eddie Goldmarkiin
Goldmarkin filmiyhtiöstä, joka juuri oli menettänyt kaikki rahansa.
Sillä hänellä kuuluu olleen suuri rahallinen pettymys elämässään, ja
Dorothyn nykyinen mielentila teki hänestä ihanteellisen kuulijan herra
Goldmarkille.
Sillä Eddie Goldmark kuuluu saapuneen Pariisiin kuusi kuukautta
sitten täynnä kaikkea amerikkalaisen elokuvamagnaatin innostusta,
joka aikoi avata Pariisissa aitoamerikkalaisen elokuvapalatsin
ilmanvaihtolaitteineen. Niin hän katselikin kaikki Pariisin teatterit
ja valitsi vihdoin ison pariisilaisen teatterin Suurelta Boulevardilta.
Ja hänen innostuksensa oli ääretön. Niinpä hän meni niiden
ranskalaisten puheille, jotka omistivat teatterin, osti sen ja maksoi
siitä, ja kaikki näytti hyvin, hyvin valoisalta.
Mutta sitten hän sai vähitellen kokea, mitä tapahtuu jollekulle meistä
amerikkalaisista, joka ryhtyy Pariisia uudistamaan. Sillä ensiksikään
ei niillä ranskalaisilla, jotka sen hänelle myivät, ollut laillista
yksinoikeutta siihen.
Tarkoitan, että joka kerta kun teatteri Pariisissa vaihtaa omistajaa,
sen edellinen omistaja aina pitää huolta siitä, että hänelle jää
jonkinmoisia laillisia oikeuksia saadakseen niiden nojalla tilaisuuden
päästä milloin hyvänsä sekaantumaan johonkin kauppaan, kun sellainen
tehdään. Ja sitten kun pariisilainen teatteri on ollut olemassa monta
vuosisataa Napoleonin päiviltä asti, on niiden ranskalaisten lukumäärä,
jotka ovat saaneet sormensa siihen pistetyksi tavalla tai toisella,
todella merkillinen. Ranskalaisia alkoi siis sadella herra Goldmarkin
kimppuun Pariisin neljästä kaupunginosasta, ja jokaisella heistä
oli tällainen tai tuollainen laillinen paperi myytävänä. Ja herra
Goldmarkin innostus alkoi tosiaan hieman lauhtua, kun hänen täytyi
maksaa ranskalaiselle ranskalaisen jälkeen eikä niistä näkynyt tulevan
loppua koskaan ollenkaan.
Mutta kun ajankohta vihdoinkin saapui, jona ei mitään enempiä
ranskalaisia enää näkynyt ilmestyvän, teki herra Goldmark kaikki
suunnitelmansa aloittaakseen.
Mutta silloinpa herra Goldmark sai kuulla, että pariisilainen teatteri
on pyhä, jonne ei saa laittaa ilmanvaihtoa ensin menemättä hallituksen
arkkitehtikomiteen eteen, joka tahtoo tietää syyn siihen. Sillä Dorothy
sanoo, että Pariisin entisinä historjallisina päivinä teatteriyleisö
ei välittänyt, mitä se haisteli. Ja ranskalaiset tahtovat pitää kaikki
vanhat perinnäistavat voimassa.
Niinpä hallituksen komitee pian ilmoitti herra Goldmarkille, ettemme me
amerikkalaiset saa tulla Ranskaan ja rakentaa mitään ilmaläppiä niin
historjalaiseen paikkaan kuin Pariisiin. Ja asia alkoi näyttää herra
Goldmarkista kovin, kovin synkältä.
Mutta lopuksi muuan vaikutusvaltainen ranskalainen vei hänet
syrjään ja sanoi hänelle, että kaikki kyllä olisi järjestettävissä
viidelläkymmenellätuhannella frangilla. Ja kun herra Goldmarkin
vastustuskyky oli käynyt varsin heikoksi, antoi hän perään ja suoritti
ne viisikymmentätuhatta frangia, vallan huokaisten helpotuksesta siinä
luulossa, että hänen vastoinkäymisensä olivat vihdoinkin päättyneet.
Mutta eivätpä ne todella olleet päättyneet, sillä vielä samana
iltapäivänä ranskalainen ministeriö tuli väliin ja kaappasi
sen vaikutusvaltaisen ranskalaisen ja samalla herra Goldmarkin
viisikymmentätuhatta frangia. Ja seuraavana aamuna herra Goldmarkilla
oli edessään kokonainen uusi ryhmä ranskalaisia hallitusvirkailijoita.
Nyttemmin oli kuitenkin herra Goldmarkin päätös panna eteenottamisensa
täytäntöön tullut kaikkein voimakkaimmaksi luonnonlaiksi. Ja hän
kiristeli hampaitaan ja uhmasi jokaista uutta ranskalaista hallitusta,
mitä koko kesänä esiintyi. Ja hän maksoi ja maksoi nurkumatta. Mutta
jokainen, ken tuntee ranskan historjan ja muistaa, kuinka ranskalaiset
ministeristöt vaihtelevat päivästä päivään, voi aavistaa, mitä se herra
Goldmarkille dollareissa ja senteissä tuli maksamaan.
Mutta aika kului ja päivä vaikeni vihdoin jolloin herra Goldmark oli
maksanut niin monelle ranskalaiselle hallitusmiehelle, että se jo
suorastaan kyllästytti. Ja olipa joku uuden hallituksen uusi jäsen
kuinka vähäpätöinen tahansa, niin kyllä herra Goldmarkin vain oli
täytynyt hänelle pulittaa tällöin tai tuolloin.
Asiat järjestyivät siis vihdoinkin. Ja eräänä kirkkaana ja varhaisena
aamuna herra Goldmark ryhtyi uudistamaan teatteriansa, kyllin paljon
erilaisia laillisia papereja taskussaan voidakseen tukkia melkein
jokaisen suun.
No, herra Goldmark tuli lämpiöön, ja siellä olivat hänen työmiehensä
häntä odottamassa. Niinpä hän keräsi kokoon parven ranskalaisia
levyseppiä ja vei heidät teatteriin. Ja kaikkein ensiksi herra Goldmark
oli aikonut käydä historjallisen ranskalaisen peseytymishuoneen
kimppuun.
Mutta kun he sinne saapuivat, seisoi ovensuussa vanhanpuoleinen
ranskalainen peseytymishuoneen hoitajatar, päättäväinen ilme
kasvoillaan ja laillinen paperi kädessä. Eikä kestänyt kauan ennenkuin
herra Goldmarkille selvisi, että häntä ranskankielellä haastettiin
astumaan sinne matamin kuolleen ruumiin yli. Niinpä lähetettiin
nopeasti noutamaan lakimiehiä ja tulkkeja, ja koko tarina selvisi.
Tämä vanhanpuoleinen nainen, jonka nimi oli mademoiselle Dupont,
oli nimittäin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut mielettömästi
rakastunut erääseen ranskalaiseen mieheen. Mutta kun aikaa kului,
saapui vihdoin päivä, jona ranskalaisen miehen oli toteltava omaisiaan
ja mentävä naimisiin kihlattunsa kanssa. Ja mademoiselle Dupont oli
sitäpaitsi alkanut näyttää iän merkkejä, eikä ollut kiellettävissä,
että kiireellinen aika uuden "metieen" (ranskalainen sana, joka
merkitsee ammattia) valitsemiseen oli hänelle ehdottomasti tullut. Ja
ollakseen varma, ettei hän koskaan kärsisi puutetta, oli ranskalainen
mies jäähyväislahjaksi vuokrannut hänelle tuon peseytymishuoneen
kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja kun mademoiselle Dupont oli
työskennellyt siellä vasta viisitoista vuotta niistä viidestäkolmatta,
oli hänellä vielä kymmenen vuotta jäljellä, ja hän piti kiinni
oikeuksistaan.
Silloin herra Goldmark otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä,
kuten tavallista, ja kysyi, paljonko hän tahtoi. Mutta mademoiselle
Dupont vastasi ylpeästi, että _hänen_ metieensä ei ollut myytävänä.
Ja herra Goldmark luuli, että hoitajatar vain käytti liikemenettelyä,
minkä vuoksi hän tarjosi hänelle enemmän. Mutta se vanhanpuoleinen
nainen kieltäytyi yhä. Sitten herra Goldmark tarjosi hänelle enemmän
frangeja kuin mitä hän koko elinkautenaan juomarahoina saisi. Mutta nyt
hän oli vihdoinkin tavannut vertaisensa. Sillä mademoiselle Dupont ei
ainoastaan _rakastanut_ metieetänsä, vaan se oli myöskin tunnelma-asia,
koska se oli ainoa muisto hänen ihailijaltaan. Ja hän kieltäytyi
myymästä sitä millään hinnalla.
Ja tällöin herra Goldmark sai kokea, että Pariisissa _on_ ranskalaisia
henkilöitä, joita ei voida joka käänteessä ostaa ja myydä. Ja _he_
ovat niitä oikeita, todellisia, rehellisiä ranskalaisia, joista me
amerikkalaiset aina kuulemme, mutta joita emme tositeossa koskaan
tapaa. Sillä me amerikkalaiset kohtaamme miljoonittain sitä toista
lajia ja luulemme todella tavanneemme ranskalaisia.
No, kun herra Goldmark kuuli mademoiselle Dupontin päätöksen, näkyi
hänen tahdonvoimansa jänne napsahtaneen poikki. Sillä hänestä
oli kaikki nyt lopussa, eikä hän juuri voinut puristaa itsestään
mitään innostusta amerikkalaiseen elokuvapalatsiin, jossa oli
esihistorjallinen pariisilainen peseytymishuone. Sillä kaikissa
unelmissaan hän oli nähnyt _kaksi_ tuollaista mukavuuslaitetta, toisen
naisille ja toisen herroille, varustettuina ilmanvaihtolaitteilla ja
vedellä, joka todella juoksee, niinkuin se juoksee Amerikassa. Eikä
hän voinut tyytyä järjestämään asiaa millään muulla tavalla. Näin
ollen mademoiselle Dupont osoittautui oljenkorreksi, joka taittoi
kamelin seljän, ja herra Goldmark luopui koko yrityksestä ja heitti
kaikki sikseen. Ja hän oleskeli vain Pariisissa, kunnes kaikki hänen
kuuluisuutensa Amerikassa oli vaihtunut ja hänen mahtavat ystävänsä
unohtaneet kaikki hänen kerskailunsa näyttää Ranskan kansalle,
minkälainen amerikkalainen elokuvapalatsi tosiaan voi olla.
Ja tällä tavalla Dorothy kulutteli aikaansa Pariisissa kuuntelemalla
herra Goldmarkia ja tekemällä huomautuksia Ranskan tasavallasta, kunnes
muuan ranskalainen tuomari vihdoin vilkaisi Lesteriin ja myönsi hänelle
avioeron. Ja niin Dorothy purjehti takaisin kotiin "Amerikan onnelaan"
— vapaana vihdoinkin.