No, Dorothy aloitti toimintansa koomillisessa teatterissa, ja Charlie
Breene rakastui tavallista hurjemmin. Niinpä hän eräänä iltana otti
Dorothyn pitkälle ajelulle Keskuspuiston ympäri suljetussa autossa ja
kysyi, mitä hän nyt halusi tehdä. Mutta Dorothy ei kuulu halunneen
tehdä mitään muuta kuin päästä ulos autosta, koska Dorothy kuuluu
temppuramentiltaan siihen viileään tyyppiin, jonka mielestä kaksikin
henkilöä usein on ihmisjoukko. Mutta Dorothy ei tahtonut loukata
Charlien tunteita, minkä vuoksi hän turvautui pieneen hätävaleeseen.
Tarkoitan, että hän sanoi olevansa vallan kiihkeä katolinen eikä voinut
tehdä mitään, mikä olisi voinut saada katolisen papin kohottamaan
kulmiaan rippituolissa.
Ja kun Charlie sai tietää, ettei Dorothy ollut ainoastaan puhdas, vaan
uskonnollinenkin, niin hänen rakkautensa muuttui kunnioittavaksi ja
hänen ajatuksensa alkoivat miettiä avioliittoa. Hän meni siis äitinsä
luo ja haasteli varsin pitkälti avioliittokysymyksestä ja siitä
ihmeellisestä tytöstä, joka oli sattunut hänen elämänsä polulle.
Ja Charlie Breenen äiti kuului aina hartaasti toivoneen, että hän
menisi naimisiin, vakaantuisi ja juopottelisi omassa kodissaan eikä
yökerhoissa, missä jokainen näki hänen häpäisevän perheen vanhaa
nimeä. Mutta rouva Breenen ja Charlien valinta ei koskaan näkynyt
osuvan samaan tyttöön. Sillä rouva Breene antoi etusijan tytölle
nimeltä Muriel Devanant, jonka esivanhemmat olivat liikkuneet samoissa
seurapiireissä kuin heidänkin. Ja Murielista olisi tullut ihanteellinen
vaimo, koska hän ei välittänyt nuorukaisista, vaan vietti kaiken
aikansa tyttötoveriensa seurassa. Mutta _minä_ luulen sittenkin, että
Murielilla tosiaan oli hiukan tunteita nuorukaisia kohtaan lopultakin,
koska hänen valitsemansa tyttötoverit aina muistuttivat poikia
mahdollisimman paljon. Hän oli kuitenkin halukas jännittämään hermojaan
ja menemään naimisiin Charlien kanssa tämän rahojen vuoksi.
Mutta pääsyy, miksi rouva Breene halusi Murielia miniäkseen, oli se,
että tämä seurapiireissä aina osasi menetellä oikein oikealla ajalla.
Mutta Charlie selitti äidilleen, että oikea menettely oikealla ajalla
seurapiireissä oli nautintorikasta vain siinä tapauksessa, että siitä
nautti. Mutta jollei nauttinut, oli se vain tyhjää pettävää varjoa,
minkä vuoksi hän mieluummin nai Dorothyn kaltaisen tytön. Ja vihdoin
rouva Breene tuli kovin makoiseksi ja sanoi Charlielle, että hänen
hartain toivonsa olikin, että tämä naisi sydämensä valitun. Hän käski
siis pojan ensin tuoda Dorothyn kotiin antaakseen koko perheelle
tilaisuuden häneen tutustua.
Sillä vaikka rouva Breene onkin perin aristoraattinen, kuuluu hän
mielipiteiltään olevan varsin vapaamielinen niin varakkaaksi rouvaksi.
Ja hän haluaa aina kutsua jonkun kotiinsa, mikäli tämä jotakin
_hommailee_, ja saatuaan hänet sinne koettaa aina saada vieraansa
tuntemaan itsensä melkein yhtä tärkeäksi kuin hienoston ihmiset, joiden
ei _tarvitse_ tehdä mitään ollakseen huomattavia.
Ja milloin vain Charlie rakastui silmittömästi johonkuhun teatterin
uuteen tyttöön, halusi rouva Breene aina, että hän toisi neitosen
kotiin. Ja kun hän sai hänet sinne, oli hän hyvin, hyvin herttainen ja
johti hänet keskusteluun kirjallisuudesta ja musiikista ja taiteesta,
joten Charlie näkisi, kuinka hyvin hän sopisi sellaiseen sivistyneeseen
ympäristöön. Mutta joka kerta, kun rouva Breene sen teki, näkyy aina
jotakin kohtalollista tapahtuneen. Sillä kun äiti oli suoriutunut
teatteritytöstä, päätti Charlie aina ajatella toiseen kertaan ennenkuin
kutoisi romaanin moisen tytön ympärille.
No niin, rouva Breene halusi niin hartaasti tavata Dorothya, että hän
pyysi Charlieta tuomaan hänet heidän kotiinsa perhepäivällisille.
Ja kun perhe olisi ehtinyt vieraaseen oikein tutustua, kutsuisivat
he kaikki seuratuttavansa päivällisen jälkeen tapaamaan häntä
seurapiirillisesti. Ja tehdäkseen yhdessäolon hilpeämmäksi hän oli
tilannut jousikvartetin esittämään jotakin perhemusiikkia. Sillä rouva
Breene sanoi, että koska Dorothy oli soitannollisessa teatterissa,
rakastaisi hän epäilemättä jousikvartettia. Mutta eihän rouva Breene
tiennyt, että jousikvartetissa on tuskin mitään, mikä tehoo Dorothyn
kaltaiseen tyttöön. Mutta Charlie on sellainen herttainen poika, että
hän piti äitinsä tuumaa ihan ihastuttavana.
No, saapuessaan Breenen vanhaan perhetaloon Kuudennen Avenuen varrelle
pitäisi tytön tuntea, että hän on menossa johonkin. Sillä siellä on
vieras opastettava kolmesta eri ovesta, ja ensimmäiset kaksi ovat
_raudasta_. Mutta kun Charlie saattoi Dorothyn niiden lävitse, niin ei
Dorothy osannut muuta ajatella kuin että Breenen perhe oli varannut
itselleen kolme eri tilaisuutta heittääkseen hänet ulos, ja hän alkoi
menettää itsevarmuuttaan.
Mutta kun he olivat jättäneet taakseen kolmannen oven, ryhtyi
hovimestari saattamaan heitä pitkän, onton käytävän kautta, jota
elävöittämässä ei ollut muuta kuin joitakuita fajanssisia norsunpentuja
luonnollisessa koossa, mikä sai Dorothyn tuntemaan itsensä vieläkin
vähäpätöisemmäksi. Mutta lopuksi he saapuivat vanhaan perhekirjastoon
ja siellä istui sähkölampun alla Charlie Breenen isä. Mutta Dorothy
sanoo, että kaiken tuon jännityksen jälkeen Charlien isä ei ollut
mikään erikoinen huippukohta. Tarkoitan, että hän on sen lajin
herrasmies, joka ei elämässään koskaan ole tehnyt mitään tähän tai
tuohon suuntaan. Ja Breenen perhe osoitti häntä aina esikuvana
Charlielle siitä, mitä hän voisi jättää tekemättä, jos hän vain
keskittäisi siihen ajatuksensa.
No, Dorothy katsasti herra Breeneä ja alkoi tuntea olonsa hiukan
paremmaksi. Ja herra Breene sanoi Dorothylle olevansa mielissään,
kun hänet tapasi, sillä joku oli kerran viisi vuotta sitten vienyt
hänet huvinäytelmään, eikä hän tosiaan voinut muistaa milloinkaan
nauttineensa niin nautintorikasta iltaa. Silloin Dorothy avasi suunsa
ja sanoi: "Jos herra Breenestä siltä tuntuu, niin miksette tämän pitkän
väliajan jälkeen yritä mennä sinne uudestaan?" Ja herra Breene sanoi,
että se oli tosiaan mainio tuuma, ja ihmetteli, ettei hän koskaan ennen
ollut tullut sitä ajatelleeksi.
Ja hänen ihmetellessään astui rouva Breene huoneeseen. Ja rouva
Breene oli Dorothya kohtaan tosiaan enemmän kuin herttainen, sillä
hän haasteli ihan kuin Dorothy olisi ollut hänen vertaisensa. Ja
ensiksi hän tiedusti Dorothyn mielipidettä joidenkuiden antiikkisten
klassillisten kirjojen alkupainoksista, joita heillä oli kirjastossaan.
Ja kun rouva Breene kysyy jonkun mielipidettä, on hän aina kyllin
kohtelias odottaakseen vastausta. Mutta Dorothylla ei ollut vastausta
kielellä, ja ilmakehä alkoi vallan jännittyä. Tarkoitan, että Dorothy
ei tunne tarpeeksi ihmistapoja tietääkseen, että aina kun tyttö hoksaa,
ettei hänellä taida olla mitään sanottavaa, niin on parasta pyytää
lasillinen vettä. Ja vesilasillisen pyytäminen paikassa, jossa sen
hankkiminen on vallan hankalaa, olisi saanut Dorothyn tuntemaan itsensä
vallan tärkeäksi.
No, kun rouva Breene huomasi, että Dorothy oli niin nolostunut kuin
kirjastossa voi nolostua, kutsui hän hänet taidekokoelmaan näyttääkseen
hänelle taulun, jonka vastikään oli ostanut kuuluisalta espanjalaiselta
taiteilijalta nimeltä Zuluago. Ja rouva Breene pyysi Dorothya
silmäilemään sitä tarkasti ja sitten sanomaan hänelle, mitä hän
ajatteli sen "kierrekuurosta". No, Dorothy ei siitä asiasta oikeastaan
ymmärtänyt hölynpölyä, mutta sai äkkiä loistavan päähänpiston ja
kysyi Charlielta, mitä _hän_ siitä ajatteli. Ja Charlie avasi suunsa
ja sanoi: "Minä en jukoliste tiedä, mitä se on." No, tietenkin se
sai rouva Breenen näyttämään varsin vähäpätöiseltä, että joku, joka
oli hänen poikansa, oli niin sivistymätön. Hänellä ei siis tosiaan
ollut muuta neuvoa kuin purra huultaan. Mutta Dorothya kohtaan hän
kävi entistä maireammaksi ja sanoi järjestäneensä hänelle pienen
yllätyksenkin. Ja se yllätys oli sellainen, että hän oli kutsunut
Jefferson Breenen, Charlien kuuluisan sedän, joka ei ole ainoastaan
koko Breenen suvun pää, vaan aikansa huomatuimpia amerikkalaisia,
tulemaan päivälliselle Dorothya katsastamaan.
No, sillä välin kun he odottivat Jefferson Breenen saapumista Dorothya
katsastamaan, astui sisälle kuuluisa tiputantti Muriel Devenant ja
katsasti. Ja Muriel näytti heti alusta ihastuvan Dorothyyn, sillä
hän tervehti tätä aivan sydämelliseen sävyyn ja puristi Dorothyn
kättä niin lujin ottein, että Dorothy sanoo sen muistuttaneen hänelle
kotiin ikävöivää hirveä, joka tapaa jonkun looshiveljensä vieraan maan
ilmanalassa. Mutta Dorothyn menettely oli mitä syvintä epäkulduuria.
Sillä hän väisti Murielia itsepuolustusasennossa ja alkoi silmillään
etsiä uloskäytävää. Ja vihdoin Charliekin huomasi hänen hämminkinsä,
vei hänet syrjään ja kysyi, vaivasiko häntä mikään. Ja Dorothy sanoi:
"Ei se mitään sellaista ole, mitä ei pommi voisi selvittää." Mutta
Charlie ei tajunnut, mihin hän tähtäili. Ja hän alkoi katsoa Dorothya
kieroon.
No, lopuksi tulikin päivällisaika, ja rouva Breene sanoi, etteivät
he odottaisi herra Jefferson Breeneä, sillä kun herrasmiehellä on
kansakunnan asiat taskussaan, saattaa hän hyvinkin myöhästyä millä
hetkellä tahansa. Sitten rouva Breene saattoi heidät viiden, kuuden
isokokoisen salin läpi, joissa oli varsin liukkaat lattiat ja pieniä
armenialaisia mattoja, ja Dorothy sanoo, että ainoa ero hänen ja jään
yli kulkevan Elizan välillä oli, että rouva Breene oli unohtanut tilata
verikoiria.
No, Dorothy sanoi, että he vihdoin saapuivat vanhaan tammiseen
ruokasaliin, jossa Dorothy sanoi hänen kunniakseen katetun pöydän ihan
muistuttaneen hautajaisia. Ja juuri kun he istuutuivat aterioimaan,
astui mahtava Jefferson Breene itse sisälle. Mutta kun hän tuli
huoneeseen, havaitsi Dorothy, että hän oli tuon herran jo ennenkin
tavannut erään Gloria-nimisen tytön huoneessa teatterissa, sillä
erotuksella vain, että hän Glorian huoneessa käytti salanimeä Jones. Ja
kun Jefferson Breene esitettiin Dorothylle, niin mies tosiaan suuresti
hämmästyi. Mutta hän ei näkynyt haluavan mainita heidän aikaisemmasta
tuttavuudestaan perheen keskuudessa, vaan luki sensijaan pöytärukouksen.
Ja sitten päivällistä syödessään Jefferson Breene jutteli Dorothylle
ihan tuttavallisesti nykyaikaisen elämän varjopuolista ja johti
keskustelun lopuksi siihenkin, että hän oli tavannut Dorothyn Glorian
huoneessa. Ja sitten hän selitti Dorothylle mielenkiintonsa Gloriaan
johtuvan siitä, että hän tahtoi auttaa tyttöä joutumasta pahoille
teille. Sillä hän sanoi uskovansa sellaiseen teoriaan, että jos
herrasmiehet toimittaisivat tytöille kalliita asuntoja, autoja ja
jalokiviä palkkioksi siitä, että nämä _karttoivat_ vääriä tekoja,
eivätkä päinvastaisessa tarkoituksessa, niin maailma olisi todellakin
parempi kuin nyt. Hän kertoi siis Dorothylle, että juuri niin hän
menetteli Gloriaa kohtaan. Mutta Dorothy tukki suunsa, koska hän sanoo,
että sitä ainoata vastausta, jonka hän sille vanhalle käelle olisi
keksinyt, ei olisi sopinut lausua julki hienostuneessa kodissa.
Ja sitten rouva Breene alkoi kysellä Dorothylta teatterityttöjen
elämäntapoja. Sillä rouva Breene näkyi olleen niin vapaamielinen, ettei
hän häikäillyt kuulla elämästä kuinka paljon tahansa. Mutta Dorothy
sanoo rouva Breenen olettaneen, että koomillisen teatterin tytöt olivat
kuin punamuurahaisia, eikä Dorothy tiennyt kylliksi punamuurahaisista
vastatakseen hänen kysymyksiinsä. Sitten Dorothy yritti vihjaista
Charlielle, että tämä keksisi nopean verukkeen lähteä ulos heti kun
päivällinen oli syöty. Mutta Charlie ei ymmärtänyt hänen merkkiään,
koska hän näkyi luulevan, että he olivat järjestäneet Dorothylle
hauskan illan.
Sitten päivällinen oli tuskin päättynyt, kun jousikvartetti saapui. Ja
sitten alkoi seuraelämän ihmisiä tipahdella sisälle soitto-ohjelmaa
kuuntelemaan. Ja rouva Breene oli niin herttainen Dorothya kohtaan,
että valitsi suuritittelisimmät aristoraatit esitelläkseen heille
Dorothyn, vaikkei Dorothy tiennyt, miksi heitä oli puhuteltava.
Mutta sensijaan että olisi ottanut tilaisuudesta vaarin ja hankkinut
itselleen ystäviä Dorothy salli vain jokaisen nähdä hänen kurjuutensa.
Ja se ilme, joka tulee Dorothyn kasvoille, kun hän on kärsimäisillään
enemmän kuin mitä hän voi kestää, melkein saa ihmiset luulemaan häntä
kierosilmäksi. Niinpä seurapiirien ihmiset alkoivatkin jättää Dorothyn
ankarasti yksikseen. Ja rouva Breene askarrutti Charlieta käskemällä
hänen asettaa pieniä kullattuja tuoleja yltympäri salin, joten hän ei
ehtinyt Dorothyn pakeille ja pitämään hänelle seuraa. Ja joka kerta,
kun hän vilkaisi salin poikki Dorothyyn, istui tämä ypöyksin ja näytti
ihan epäpopulaarilta, perin sopimaton ilme kasvoillaan. Ja minä tosiaan
pelkäänkin, että Charlie alkoi ihmetellä.
Lopuksi sitten rouva Breene astui lattian poikki Dorothyn luo ja sanoi
hänelle, että hänen tulisi hymyillä, riemuita ja yhtyä keskusteluun.
Mutta Dorothy ei osaa ponnistella ja hymyillä susiteessä niinkuin
meidän muiden on tehtävä. Ja lopuksi jousikvartetti alkoi soittaa
jotakin, mitä ohjelmassa sanottiin Bachin fuukaksi, ja Dorothysta alkoi
tuntua vielä pahemmalta.
Mutta nyt alkoivat rouva Breenen omat vastukset. Sillä rouva Breene
ei voinut millään pelillä saada niitä musiikin harrastajia pysymään
hiljaa. Heti kun hän oli saanut yhden kuuntelijaryhmän hillitsemään
kielensä, alkoi toinen ryhmä toisaalla salissa supatella keskenään. Ja
rouva Breenen täytyi tungeskella kaikkien kullattujen tuolien välitse
ja kuiskata heille: "hst, hst!"
Mutta sitten alkoivat musiikinharrastajat salissa jälleen meluta. Ja
rouva Breene yritti hillitä heitä etäämpää. Mutta se oli tosiaan kuin
veden kaatamista hanhen selkään. Hänen täytyi siis tungeksia takaisin
kaikkien kullattujen tuolien välitse hillitäkseen heitä jälleen siellä
salin puolella. Ja hänen täytyi ponnistella kuin troijalaisen, silti
mihinkään tositulokseen pääsemättä. Ja jousikvartetti alkoi mulkoilla
yhä synkemmin.
Ja lopulta tilanne kävi vielä pahemmaksi. Sillä joku huomasi, että
hovimestari järjesteli samppanjalaseja kirjastossa. Ja sitten alkoi
todellinen kansanvaellus sinne päin, kunnes salissa ei ollut jäljellä
kuin neljä henkilöä, nimittäin jousikvartetti. Ja rouva Breene melkein
kiivastui. Ja hän ryntäsi kirjastoon, mutta hänen sinne päästyään se
oli sullottu ovea myöten täyteen musiikinharrastajia. No, vihdoin
hänen onnistui tunkeutua joukon lävitse, ja hän sanoi heille, että
samppanjapulloja _ei_ avattaisi ennenkuin soitannollinen ohjelma oli
suoritettu, joten heidän oikeastaan olisi parasta tyytyä kuuntelemaan
jousikvartettia. Niin hän työnsikin heidät kaikki ulos ja lukitsi oven,
ja he päättivät lopuksi mennä takaisin saliin ja olla hiljaa. Mutta
rouva Breene ei tiennyt, että eräs vieraista tuli teljetyksi kirjastoon
hovimestarin ja kaiken sen samppanjan kera. Ja se sinne teljetty vieras
oli tietenkin Dorothy.
Ja hovimestari ja Dorothy kuuluivat heti alkaneen tulla tuttaviksi.
Sillä hovimestari itse oli ihan bolsheviikkisessa mielentilassa,
koska se olisi oikeastaan ollut hänen vapaailtansa. Ja hän kuului
olleen saksalainen hovimestari, joka rakasti musiikkia ja senvuoksi
oli ostanut itselleen oopperapiletin Lohengryyniin. Mutta tietenkin
hänen täytyi jättää se sikseen. Eikä hän voinut edes kuunnella
jousikvartettia, koska kirjaston ovi oli täytynyt sulkea vieraiden
käyttäytymisen vuoksi. Siksipä hän näkyi ajattelevankin, että tässä
maailmassa on musiikin kuunteleminen ainoastaan varakkaille suotu
etuoikeus. Ja niin hän ja Dorothy ottivatkin ryypyn unohtaakseen
huolensa.
No, samppanja on parasta laatua, minkä vuoksi he kaatoivat lisää,
ja ennenkuin Dorothy muuta tiesikään, alkoi hän tulla hilpeämmäksi
ja tunsi voivansa paremmin. Ja Dorothy sanoo, että sitten kun
jousikvartetti oli suoriutunut ohjelmastaan, oli hän päässyt tilaan,
jossa hän oli niin onnellinen kuin ikinä kala vedessä. Niinpä hän
lähtikin kirjastosta ja palasi vierasjoukon välitse saliin, hymyillen
oikealle ja vasemmalle ja tervehtien herttaisesti ihmisiä, joille ei
häntä ollut esiteltykään.
No, kun Dorothy pääsi saliin, niin hän kuului ryhtyneen tanssimaan
joitakin uusia askeleita, joita oli teatterissa oppinut. Tarkoitan,
ettei kukaan ollut häntä ollenkaan pyytänyt, mutta ihmeellistä kyllä,
sensijaan että jokainen olisi närkästynyt, olivat kaikki mielissään.
Ja he alkoivat taputtaa käsiään. Ja sitten Dorothy päätti laulaa
muutamia koomillisia laulunpätkiä, jotka joku tytöistä oli sepittänyt
heidän oman pukuhuoneensa seinien sisälle ja jotka eivät olleet
aiotut laulettaviksi edes teatterissa, saatikka salongissa. Mutta ne
musiikinharrastajat eivät suinkaan suuttuneet, vaan ihastuivat yhä
enemmän ja alkoivat tunkeutua takaisin saliin niin lukuisasti, että
jousikvartetilta, joka ponnisteli päästäkseen sieltä ulos, melkein
murskattiin shello.
Ja Dorothysta tuli koko seuran sielu. Charlie Breene seisoi ylpeänä
vieressä ja katseli häntä lemmenliekki silmissään. Ja rouva Breenen
täytyi lopuksi astua esille ja tarttua Dorothyn käsikynkkään
pysähdyttääkseen hänet. Sillä hän sanoi vierailleen, etteivät he
saaneet sallia sen rakkaan lapsen uuvuttaa itseään liiaksi.
Sitten Dorothy alkoi jättää hyvästi emännälleen, ja monetkin vieraista
kerääntyivät yhä hänen ympärilleen kuuntelemaan, koska Dorothy oli
saavuttanut vähän mainetta "seuran hauskuuttajana". Siksipä rouva
Breene oli Dorothylle tosiaankin enemmän kuin herttainen ja tarttui
Dorothyn käteen ja näkyi haluavan pitää pienen keskustelunkin.
Mutta Dorothy ei voinut ymmärtää, mitä hän sanoi, koska rouva
Breene ei kuulemma voinut hillitä itseään puhumasta ranskaa.
No, Dorothy oli kylläkin oppinut muutamia meksikolaisia sanoja
ollessaan Etelä-Kaliforniassa, joten Dorothy antoi hänelle takaisin
meksikonkielellä. Mutta Dorothyn ei olisi tosiaan tullut puhua
meksikoa sellaiselle hienostuneelle seurapiirien johtohenkilölle
kuin rouva Breene on, koska tuskin kukaan seurapiirien johtaja osaa
meksikonkieltä, ja Dorothy oli niin syvästi tietämätön, ettei hän
tiennyt, että meksikonkielellä haasteleminen on merkkinä perin huonosta
sivistyksestä silloin, kun puhetoveri ei ymmärrä meksikonkielestä
hajuakaan.
No, lopuksi Dorothy käski meksikonkielellä rouva Breeneä "menemään
sinne, missä Turkinpippuri kasvaa", ja sitten hän tarttui Charlien
käsivarteen ja kumarsi itsensä ulos. Ja kaikkein viimeiseksi hän näki,
että rouva Breene seisoi Dorothya ihailevien vierattensa keskellä,
narskutellen hampaitaan ja sanoen Charlielle, että hänen pitäisi tuoda
pikkuystävänsä taloon joskus toistekin.
Ja kun he sitten pääsivät ulos, oli Charlie seitsemännessä taivaassa,
koska se oli ensimmäinen kerta, kun hänen äitinsä oli siihen määrin
hyväksynyt jonkun teatteritytön, että oli pyytänyt häntä tulemaan
jälleen. Ja jokainen muukin oli niin ihastunut Dorothyyn, että Charlie
oli kovin, kovin ylpeä. Ja niin hän pyysi Dorothya morsiamekseen.
Mutta Dorothy oli tapansa mukaan epäluuloinen. Sillä hän oli saanut
päähänsä sen ajatuksen, että rouva Breenen innostus oli teennäistä
ja voisi raueta, kun seisottaisiin alttarin edessä. Senvuoksi hän
pyysi Charlielta ajatusaikaa miettiäkseen ehdotusta. Mutta Dorothy
sanoo, että häntä oikeastaan viehätti sellainen ajatus, että hän voisi
vastata rouva Breenen vieraanvaraisuuteen kutsumalla _hänet_ heidän
hääaamiaiselleen. Minusta siis Dorothynkin kaltainen tyttö voi joskus
saada hauskan päähänpiston.