No, Dorothy ei ollut koskaan oppinut pukeutumaan, ja silloin, kun
tyttöjen enimmäkseen olisi tullut käyttää joko vaaleanpunaista tai
sinistä, valitsi Dorothy heleänpunaista, mikä antoi hänelle niin
rohkean ulkonäön, että herrat ensi silmäyksellä havaitsivat hänet
sellaiseksi tytöksi, joka ei kaipaa mitään apua. Sillä vaikka punainen
vetäneekin puoleensa herrasmiesten katseet, ei mikään herätä heissä
pysyväistä mielenkiintoa niinkuin vaaleanpunainen tai sininen. Ja
sensijaan että _itse_ olisi yrittänyt solmia herrastuttavuuksia, jotka
olisivat häntä avartaneet, vietti Dorothy enimmän aikansa New Yorkiin
menevässä junassa kuuntelemalla makuuvaunun ovenvartijan huvittavia
kokemuksia neekerimurteella. New Yorkiin saapuessaan Dorothy ei siis
ollut solminut ainoatakaan herrastuttavuutta, joka olisi ojentanut
hänelle auttavan käden.
Mutta Dorothy oli täynnä luottamusta eikä tiennyt, että pahin
erehdys, jonka hän teki, oli se, että pienen matkalaukun, helylippaan
tai edes lompakon kantamisen asemesta hänellä oli kaikki tavaransa
vyötiäisvasussaan.
Kun Dorothy sitten tuli ulos Isolta Keskusasemalta, joutui hän 45.
kadulle ja alkoi etsiä hotellia ja aikoi mennä sisälle ensimmäiseen
jonka tapasi. Mutta autojen lähettäjä hotellin edustalla vilkaisi
hänen vyötiäisvasuunsa ja ehkäisi hänet, sillä hän sanoi, ettei siihen
hotelliin sallittu tuoda eläimiä. Dorothy siis sanoi hänelle, ettei se
ollut muuta kuin kuollut vyötiäinen, joka ei olisi voinut tehdä hänelle
pahaa edes rusoisimpina päivinään. Mutta mies selitti hänelle, ettei
heillä ollut milloinkaan ollut hotellissaan vyötiäistä, ei kuollutta
enempää kuin elävääkään, ja kysyi, kuka hän luuli olevansa, jotta voisi
rikkoa säännöstyksen?
No, kun Dorothy ei pidä mistään enemmän kuin väittelystä, sanoi
hän miehelle, että jos he sietivät alligaattorinnahasta tehtyjä
matkalaukkuja, niin miksi he riehuivat vyötiäistä vastaan?
Mutta Dorothy sanoo, ettei hän voinut saada miestä käsittämään
perusteettomuuttaan ja kun ihan alkoi kerääntyä väkijoukko, täytyi
hänen liikkua eteenpäin.
Mutta seuraava hotelli, johon hän tuli, oli varsin hieno keski-ikäisten
naishenkilöiden hotelli, ja seurustelutuvassa oli varsin montakin
keski-ikäistä naishenkilöä, kun Dorothy astui sinne. Siellä Dorothy
ripusti vyötiäisvasunsa tuolinselkämyställe odotellessaan hotellin
kirjuria, ja muuan niistä vanhanpuoleisista naisista sattui menemään
sen tuolin luo istuakseen. Mutta juuri kun hän oli sille istumassa,
näkyi hän äkkiä huomanneen vyötiäisen ja pyörtyi. Ja kun siitä syntynyt
hämminki oli ohi, vilkaisi hotellin kirjuri synkästi Dorothyyn ja
sanoi, että kaikki heidän huoneensa olivat täynnä. Dorothy kääntyi
siis kadunkulmasta etsimään onneaan 44. kadulla. Mutta minä en tosiaan
usko, että hän olisi löytänyt mitään hienoa hotellia, jossa hänet olisi
otettu vastaan, jollei kohtalo aina auttaisi Dorothyn kaltaista tyttöä.
Sillä seuraava hotelli, johon hän saapui, oli Algonquin-hotelli,
jossa kaikki kuuluisat näyttelijättäret ja filmitähdet asuvat, ja
juuri kun Dorothy tuli etuovelle, sattui niin, että Buster Keaton
elokuvaseurueineen juuri palasi jostakin elokuvauksesta, ja he olivat
vielä aivan hupaisissa komediapukimissa. Kun siis Dorothy astui
eteiseen, niin kirjuri luuli hänen kuuluvan komediaseuraan ja antoi
hänelle huoneen, eikä hän laisinkaan huomannut erehdystään ennenkuin
kaikki muut olivat päivällistä varten siistiytyneet. Mutta sitten
oli liian myöhäistä ajaa Dorothy ulos, koska haltuunotto on kymmenen
pykälää laista.
Tultuaan alas päivälliselle Dorothy siis näkyi huomaavan, että hän oli
katseiden keskipisteenä. Niinpä hän loi heihin kaikkiin "kärventävän"
katseen, koska he olivat niin törkeitä, että tuijottavat tyttöön vain
siksi, että tämä on hyvin puettu. Ja hän käveli ylväästi avaraan
ruokasaliin, joka on varattu yksinomaan kuuluisille näyttelijöille,
ja kirjailijoille, ja kun kuuluisa yliedeskäypä George näki hänet,
häikäistyi hän niin, että osoitti hänet pöytään. Sitten Dorothy tilasi
hummeri- ja kananpoikasalaattia ja hedelmäsalaattia päivälliseksi ja
päätti, että hän vihdoinkin oli suuren maailman nainen.
Sitten Dorothy alkoi tulla tuttavallisiin väleihin tarjoilijansa
kanssa, kuten tavallista, ja kertoi hänelle kaikkein ensimmäiseksi,
että hän oli tullut New Yorkiin mennäkseen koomilliseen teatteriin.
Sitten tarjoilija kertoi Georgelle, ja kun kaikki kuuluisuudet
kysyivät Georgelta, kuka Dorothy oli, ja kun George sanoi heille,
että hän oli tyttö, joka aikoi päästä koomilliseen teatteriin, niin
se tosiaan suuresti huvitti heitä kaikkia. Ja Dorothystä tuli koko
Algonquin-hotelliin naljailun esine. Ja kirjallisen pyöreän pöydän
kuuluisat arvostelijat olivat tosiaan enemmän huvitettuja kuin kukaan
muu. Sillä muuan heidän kirjanoppineimmista kirjoittajistaan, herra
Peter Hood itse, yritti saada koomilliseen teatteriin tuttua tyttöä,
jolla tosiaan oli jotakin tarjottavaa. Ja hän oli kuullut, kuinka
vaikeaa oli suosituskirjeelläkään päästä herra Ziegfieldin puheille.
No niin, se tyttö oli komea, kookas jäljennös venäläisestä
kreivittärestä vampyyrin tyyppiä. Ja hänellä oli musta tukka, mustat
silmät ja jokin oikein kiihkeä antibolshevistinen ilme pitkiä
antiikkisia korvarenkaita kohti. Ja Dorothy sanoo, että hänelle täytyi
antaa tunnustusta, koska hän melkein oli ratkaissut kysymyksen, kuinka
voi näyttää hyvin siistityltä käyttämättä vettä. Ja mihin tahansa
hän menikin, täytyi ihmisten väkisinkin katsella häntä ja kysellä
toisiltaan, kuka hän oli.
Ja mikä vielä harvinaisempaa, hänellä oli paljon aivoja, sillä hän
saattoi puhua tuntikausia melkein mistä aiheesta tahansa. Mutta
parasta, mitä hän taisi ja osasi, oli haasteleminen herrasmiesten
kanssa "lemmestä". Tarkoitan, yhden herrasmiehen kanssa kerrallaan. Ja
hän saattoi tosiaan olla yhtä puhelias "lemmestä" haastellessaan kuin
tyttö siinä suuressa romaanissa, jonka nimi on "Vihreä hattu".
No, tietysti hän oli vallan liiankin dramaattinen päästäkseen
koomilliseen teatteriin, mutta hän ei voinut esiintyä dramaattisessa
draamassa, kun hänellä oli kovin tuntuva eurooppalainen murre.
Mutta heti kun hän oppisi puhumaan amerikkalaisemmin, näyttäisi
hän tulkinnallaan meille amerikkalaisille, mitä herra Strindbergin
kaltaiset suuret kirjailijat tarkoittivat. Ja hän saattoi tuskin
odottaa päästäkseen koomilliseen teatteriin ja tavatakseen siellä
varakkaita kaupanvälittäjiä, jotka ovat ihastuneet taiteeseen ja
rahoittaisivat hänen oman seurueensa.
Eipä ihme, että hän koko pyöreän pöydän mielestä oli jumalallinen. Ja
Peter Hood, joka hänet keksi, ei näkynyt koskaan voivan päästä siitä
lumouksesta irti. Sillä heti ensi iltana, kun hän tytön tapasi, hän toi
hänet erääseen niistä kirjallisista illatsuista, joissa Algonquinin
kirjailijat, vaivattuaan kaiken päivää aivojaan ollakseen huvittavia,
edelleen vaivaavat aivojaan kaiken yötä keksimällä niinsanottuja
sana-arvoituksia, koska he eivät koskaan näy istahtavan lepäämään.
Ja sitten erään sellaisen huvittavan sana-arvoituksen keskellä muuan
niistä suurista kirjailijoista, joka oli sen keksinyt, innostui
menestyksestään ja pudotti palavan kynttilän yhteen niistä näppäristä
paperilakeista, joita saadaan makeislaatikoista. Silloin paperilakit
syttyivät tuleen, ja jokaisen täytyi rynnätä ulos pakokauhun vallassa.
Mutta kun he kaikki olivat päässeet ulos kadulle ja laskivat
lukumääräänsä, huomasivat he, että yksi joukosta oli poissa. Ja lopuksi
he saivat selville, että se oli se venäläinen kreivitär, ja Peter Hood
päätti, että niin kauan kuin hän oli hänen saattajanaan, täytyi hänen
todella tehdä jotakin pelastaakseen hänen henkensä. Ja kun hän palasi
palavaan rakennukseen ja saapui siihen huoneeseen, jossa tuli oli irti,
istui kreivitär siellä nojatuolissa tuijottaen haaveillen valheeseen ja
lausuen ihan selvällä äänellä: "Eivätkö liekit olekin ihania?"
No, kun Peter Hood kuuli hänen sanovan sellaista sellaisella
hetkellä, niin hän tiesi, ettei hän ollut muiden kauniiden tyttöjen
kaltainen. Sillä hänellä oli niiden lisäksi sielu. Ja hän seisoi
siinä häikäistyneenä ja katseli kreivittäreen. Mutta pian olivat
kaikki paperilakit hiiltyneet ja tuli sammunut. No, siitä hetkestä
asti he kaikki käsittivät, että kreivitär oli nero. Hän oli siis
tyttö, josta koko pyöreä pöytä haaveili siihen aikaan, kun Dorothy
saapui Algonquiniin. Ja he kaikki yrittelivät sopia herra Ziegfieldin
kanssa siitä, että hän ottaisi tytön puheilleen, mutta herra Ziegfield
näkyi aina olevan poissa. Mikä ihme siis, että he nauroivat Dorothyn
kaltaiselle tytölle?
Sitten seuraavana aamuna Dorothy soitti Charlie Breenen
välittäjäystävälle, ilmoittaen, että hänellä oli suosituskirje
hänelle. Ja haastellessaan Dorothyn kanssa puhelimitse tämä oli
enemmän kuin iloinen, koska ei ole mitään, mistä pörssivälittäjä
todella niin riemuitsee kuin saada hankituksi tytölle puheillepääsy
herra Ziegfieldin luo. Ja hän sanoi, että hän tulisi heti noutamaan
Dorothyn Ritziin puoliselle. Mutta kun hän tapasi Dorothyn Algonquinin
seurustelusalissa, katsoi hän häneen katsomistaan, ja alkoi todella
menettää mielenkiintoaan. Sillä nyttemmin oli Dorothy keksinyt
Bloomingdalesin liikkeen jalokivimukailuosaston, ja hänen ulkonäkönsä
oli tavallista epätavallisempi. Niinpä hän lopuksi veikin hänet
taiteelliseen teehuoneeseen, jossa hänen pukeutumistapaansa ei
kiinnitettäisi huomiota.
Mutta Dorothy ei osaa säilyttää välittäjän harrastusta. Sillä
Dorothy haluaa kai aina välittäjää naurattaa, mikä jo itsessään on
kohtalokasta. Tarkoitan, että ainoa tilaisuus, jossa pörssivälittäjät
todella haluavat nauraa, on teatterinäytöksien aikana tai milloin he
arvopaperipörssissä kertoilevat toisilleen kaksimielisiä kaskuja. Sillä
kun pörssivälittäjä tapaa tytön, haluaa hän aina olla vakavampi ja
antaa hänelle hyviä neuvoja.
Ensi työkseen välittäjä siis selitti Dorothylle, että New York oli
kovin kovin jumalaton paikka. Mutta sensijaan että Dorothy olisi
kunnioittavasti kuunnellut, kysyi hän, voisiko herra pörssimies antaa
hänelle muutamia hyviä osoitteita. Ja se saattoi keskustelun kokonaan
pysähdyksiin. Mutta vihdoin välittäjä unohti hänen erehdyksensä ja
kävi myötävätuntoisemmaksi. Ja sitten hän sanoi Dorothylle, että tämän
tulisi olla kovin, kovin varuillaan, keitä herrasmiehiä hän tapaisi,
ja sitä ennen aina ensin kysyä häneltä. Silloin Dorothy sanoi hänelle,
että ainoa, joka oli häntä kiikutellut, oli Algonquinin hissipoika,
mutta että hän, jos välittäjällä oli jotakin tuota hissipoikaa vastaan,
alkaisi käyttää portaitakin. Nyt mies alkoi tuntea olonsa perin
tuskalliseksi tytön kanssa, joka ei mitään kunnioittanut. Mutta vihdoin
hän keskittyi ystävyyteensä Charlie Breeneä kohtaan ja lupasi yrittää
auttaa Dorothya.
Mutta sitten tulikin ilmi, että tämän pörssivälittäjän ainoa,
todellinen tuttavuus herra Ziegfieldin kanssa oli se, että sekä hän
että herra Ziegfield käyttivät samaa lakimiestä. Niin hän kutsui
Dorothyn ja lakimiehen päivälliselle, ja he ajoivat Arrow Headiin. Ja
tämä lakimies katsasti Dorothyn päivällisen ajalla ja sanoi hänelle
sitten, että hän vastikään oli suositellut herra Ziegfieldille
trokaria, jonka skotlantilainen whiskey osoittausi pelkäksi
puuspriiksi, joten hänen suosituksistaan ei olisi kenellekään tytölle
mitään hyötyä. Niin ollen asia raukesi.
No, vihdoin Dorothy saavutti sen ajankohdan, jolloin hänen rahansa
loppuivat. Mutta Dorothyn köyhyys näkyy olevan siinä, ettei hän vaivaa
päätänsä sillä, miten laskut suoritetaan, joten hän vain jatkoi
entiseen tapaansa, kuluttaen enimmän aikansa Algonquin-hotellin
eteisessä ja tullen yhä tuttavallisemmaksi hissipojan kanssa.
Ja jokainen, joka meni hissiin tai tuli hissistä, pysähtyi aina
kysymään Dorothyltä: "No neiti Shaw, milloin te menette toimeenne
herra Ziegfieldin luo?" kunnes Dorothy lopulta alkoi ihan tuskastua
ja senvuoksi eräänä aamuna käveli herra Ziegfieldin toimistoon New
Amsterdam Theatreen, teki itsensä tuttavaksi juoksupojan kanssa
ja kysyi, voisiko _hän_ hankkia pääsyn herra Ziegfieldin luo.
No, juoksupoika käski Dorothyn odottaa, kunnes hän käväisi herra
Ziegfieldin toimistossa. Ja vihdoin Dorothy huomasi oven raottuvan.
Lopuksi rako hävisi, mutta juoksupoika tuli jälleen ulos ja sanoi
Dorothylle, että tällä oli lupa astua sisälle. Ja niin Dorothy sitten
tuli tavanneeksi herra Ziegfieldin.
Se, mitä nyt tapahtui Dorothylle, näyttää melkein ihmeeltä. Sillä herra
Ziegfield sai hänet esiintymään vallan hyvässä valossa, tarkasti hänet
kiireestä kantapäähän, poltteli sikaariaan ja poltteli sikaariaan, ja
kirjoitti vihdoin määräyksen herra Jean Buckille, että tämä antaisi
tytölle toimen, ja käski Dorothyn saapua maanantaina harjoituksiin.
Mutta se ei sittenkään ollut niin suuri ihme, vaan pikemmin herra
Ziegfieldin neron leimahdus. Sillä herra Ziegfield kykenee näkemään
kaikki tytön huonot puolet ja poimimaan esille hyvät. Ja Dorothy sanoo,
että melkein kaikkia koomillisten teatterien tyttöjä on oikeastaan
jokainen New Yorkin pörssimies esittänyt ennenkuin herra Ziegfield
on heidät "kirkastanut". Sillä kun tuollaiset pörssimiehet joutuvat
toimimaan omin päin, tekevät he melkein aina virheen ja valitsevat
jonkun rikkiviisaan, vallan hyvin puetun tytön ja ihmettelevät sitten,
mikä häntä vaivaa. Sillä tuskin kellään välittäjällä näkyy olevan
kyllin sielutieteellisyyttä käsittääkseen, että hänen unelmiensa
_tosi-ihanteena_ on joku pikkukaupungin kaunotar, jonka ympärille hän
kuusitoistavuotiaana kutoi romaanin. Mutta herra Ziegfield tuntee koko
sielutieteen, ja _sitä_ lajia _hän_ valitsee. Ja Dorothy sanoo, että
melkein kaikki, mitä herra Ziegfield tekee heidät "kirkastaakseen", on
panna heidät kampaamaan heinät pois tukastaan ja jättämään tärkkelyksen
pois liinavaatteistaan.
Ja mitä heidän kävelypukuihinsa tulee, sanoo Dorothy, että herra
Ziegfield mieluummin näkee tytön saavan mallinsa Kentuckyn Pariisista
kuin Ranskan Pariisista. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra
Ziegfield, että pilkullinen sveitsiläinen kangas on paljoa heleämpää ja
halutumpaa kuin konsaan Kiinan kreppi. Ja seurauksena on, että joukko
teatterityttöjä loma-aikoinaan ei muistuta mitään niin paljoa kuin
pienen kaupungin sunnuntaikoulua retkeilyllä.
Ja tosiaan on ajan tuhlausta hankkia suosituskirjeitä herra
Ziegfieldille esitettäviksi, koska hän saa niitä enemmän kuin
kaksikymmentätuhatta joka vuosi, ja Dorothy sanoo, että yhteisvalokuva
kaikista kahdestakymmenestätuhannesta päälletysten ei edes kävisi
sekavaksi, sillä tositeossa ne kaikki kuuluvat sanasta sanaan näin:
"Hyvä herra Ziegfield, täten pyydän suositella neiti X. X:ää, johon
minulla ei ole muuta harrastusta kuin että haluan auttaa nuorta
eteenpäin pyrkivää tyttöstä, jotta hän voisi tukea omaisiaan." Mutta
Dorothy sanoo, että kun herra Ziegfield saa moisen kirjeen, merkitsee
se tavallisesti, että nuori tyttönen saapuu loistoautolla ja että hänet
jo on herra Bendelin tai herra Tappén avulla "kirkastettu" siihen
määrin, että hän on menettänyt kaiken omaperäisyytensä. Ja Dorothy
sanoo, että herra Ziegfieldin paraat tytöt kävelevät 42. kadulla omilla
jaloillaan juuri niinkuin hänkin käveli.
Kun Dorothy sitten oli saanut toimensa, palasi hän Algonquinhotelliin,
tavaten sen seurusteluhuoneessa herra Hoodin, joka oli sen venäläisen
kreivittären keksinyt. Sitten hän tuli tapansa mukaan ja sanoi
Dorothylle: "No, neiti Shaw, milloin alatte harjoituksenne herra
Ziegfieldin luona?" Ja kun Dorothy vastasi: "Maanantaina", ei hän
ollut uskoa korviaan. Ja sitten Dorothy näytti herra Ziegfieldin
kirjelapun herra Buckille, joka siitä melkein kaatui kuolleena maahan.
Ja kun uutinen levisi seurustelusalissa, niin kaikki melkein kaatuivat
kuolleina maahan. Mutta kun venäläinen kreivitär siitä kuuli, niin hän
_tosiaan_ melkein kaatui kuoliaaksi. Sillä hän oli kuluttanut melkein
kahdeksan viikkoa herra Ziegfieldin toimistossa, tyrkytellen kymmentä
suosituskirjettä, eikä ollut koskaan vielä päässyt edes juoksupojan
sivuitse.
Mutta Dorothy kuuli myöhemmin, että milloin vain joku lähettää herra
Ziegfieldille jonkun älyllisen tytön, luo hän siihen ensin varsin
pitkän silmäyksen ovenraosta. Ja jos tyttö lisäksi sattuu olemaan
vampyyri tyyppiä, niin he tuskin koskaan henkilökohtaisesti tapaavat
toisiaan. Sillä kukaan ei tiedä paremmin kuin herra Ziegfield, ettei
vampyyrityypikäs tyttö tosiaan koskaan miksikään kehity. Eikä koko
hänen teatterissaan ole ikinä ollut vampyyrityyppiä koskaan. Tarkoitan,
ettei edes kuuluisa Dolores, joka oli perin silmäänpistävä näyte
kauniista pitkästä brynetistä, ollut mikään vampyyrityyppi, vaan
todellakin "madonna".
Ja kävi niin, että se venäläinen kreivitär ei kaikella
temppuramentillaan ja kaikilla aivoillaan koskaan päässyt yhtään
mihinkään. Sillä herra Ziegfield tietää, että vaikka sentyyppinen
tyttö saattaakin kiinnostaa kirjallisia herrasmiehiä, niin
pörssikeinottelijain laita on ihan päinvastoin. Tarkoitan, ettei kukaan
välittäjä tosiaan koskaan tunne oloaan kotoiseksi tytön kanssa, joka
haluaa haastella niin vaarallisesta asiasta kuin lemmestä. Ja tytöt,
jotka _haastelevat_ "lemmestä", ovat yleensä etupäässä siitä kuuluisia,
että herrasmiehet yrittävät heitä välttää.
Ja kaikki asioiden käänteet vain osoittivat, että herra Ziegfield on
aina oikeassa. Sillä sittenkin on Dorothystä tullut yksi kuuluisimpia
tyttöjä kaikista vioistaan huolimatta, kun taas venäläinen kreivitär
lopultakin esiintyy vain yhtenä niistä ylimääräisistä tytöistä,
joita teatterin johto tarvitsee jossakin unkarilaista rahvaan elämää
kuvittelevassa talonpoikaisnäytelmässä.
No, kun Charlie Breenen välittäjäystävä kuuli, että Dorothy harjoitteli
osaa koomillisessa teatterissa, niin hän melkein ällistyi typerryksiin.
Mutta siitä toivuttuaan hän alkoi tajuta, että Dorothy sittenkin oli
aika veikeä. Ja Dorothy tosiaan alkoi tulla veikeämmäksikin, sillä
ennen pitkää Dorothy käsitti, että jotakin oli vinossa jossakin.
Siksipä hän antoi kaikki jalokivimukailunsa ja punaisen satiinipukunsa
kamarineidolle ja osti itselleen täysivärisen vaaleanpunaisen
puuvillapuvun Kuudennelta Avenuelta ja alkoi lopulta näyttää ihan
samanlaiselta kuin muutkin sen teatterin tytöt. Ja sitten Charlie
Breenen välittäjäystävä ryhtyi lähettelemään sähkösanomia Charlielle
Kaliforniaan, kerskuen toimittaneensa Dorothyn teatteriin. Mutta se
näkyi oikein kiukustuttaneen niiden saajaa, koska Charlie sähkötti
hänelle vallan sarkastikkaasti tähän tapaan:
"Sinä närkästytät minua. Anna kunnia sille, kelle kunnia kuuluu. Kuka
hänet keksi?"
Charlie Breene"
No sitten Charlie alkoi lähetellä Dorothylle sähkösanomia joka päivä,
onnitellen itseään siitä, että oli hänet keksinyt. Ja hänen kuului
täytyvän viipyä Kaliforniassa polo-pelin vuoksi, ja lopuksi hän voitti
kansainvälisessä polo-kilpailussa, mutta hän sähkötti Dorothylle,
että hänen elämänsä ylpein päivä olisi, kun hän New Yorkiin päästyään
pitäisi kutsut sen kunniaksi, että oli löytänyt tytön, joka kelpasi
koomilliseen teatteriin.
Ja sillä välin kun Charlie jännitti jokaisen hermonsa rientääkseen
New Yorkiin, harjoitteli Dorothy osiaan teatterissa. Ja ensimmäinen,
mihin hän ryhtyi, oli valita itselleen tyttötoveri. Mutta sensijaan
että olisi solminnut tuttavuuksia kuuluisien tyttöjen kanssa, jotka
liikkuivat seurapiireissä, kuten esimerkiksi Peggy Hopkins, alkoi
Dorothy tietenkin katsella pitemmälle.
No, siinä teatterissa on tositeossa melkein aina kahdeksantoista
tanssijatarta, jotka ovat englantilainen paletti; se ei ole merkillinen
mistään muusta kuin kovasta työstä. Eivätkä he koskaan käy ulkona
seurapiireissä, koska heidän täytyy harjoitella kaiken aikaa aivan kuin
sotamiesten. Ja tuloksena on, että he näyttämöllä ja sen ulkopuolella
ovat ihan kuin yksi ainoa tyttö. Kun Dorothy siis etsiskeli
tyttötoveria, niin _se_ oli, mitä hän löysi.
Tarkoitan, ettei Dorothy valinnut ainoastaan yhtä tanssityttöä. Ja
minusta tosiaan tuntuu kovin epähienolta kävellä New Yorkin kaduilla
kokonainen englantilainen paletti hännässä, kun hän aivan yhtä
hyvin olisi voinut ajaa loistoautossa jonkun tytön kanssa, jolla on
tulevaisuus. Mutta Dorothy sanoo, että yksi palettitanssijatar ei
koskaan mene ulos kaipaamatta niitä muita seitsemäätoista. Ja ainoa
syy valintaansa, minkä Dorothy saattoi tietää, oli se, ettei hän ikinä
ollut kuullut englantilaisten tyttöjen niin hyvin puhuvan. Niinpä hän
kuunteli tätä englantilaista palettia tuntikausia perätysten eikä
koskaan lakannut ihmettelemästä.
No, eräänä aamuna Charlie Breene lopuksikin saapui New Yorkiin.
Sitten hän vei Dorothyn puoliselle, ja sitten hänen täytyi rientää
heidän maakartanolleen isänsä luo, joka oli kovin, kovin huonona
keuhkotulehduksessa. Mutta hän pyysi Dorothylta anteeksi ja lupasi
palata kello kymmeneltä illalla saattaakseen hänet kutsuihin, jotka oli
hänen kunniakseen järjestetty.
Mutta harjoitusten päätyttyä ei Dorothy mennyt huoneeseensa
levähtääkseen ennen kutsuja, vaan otti autopussin kahdeksantoista
tyttö toverinsa kanssa ja lähti Coney Islandiin. Ja siellä hänellä
oli niin hauskaa käydessään kaikissa sirkushuveissa, että hän unohti
katsoa kelloa. Ja hän palasi vasta kahdentoista jälkeen hotelliin,
jonka seurustelutuvassa Charlie Breene oli odotellut kaksi tuntia ja
hermostunut siihen määrin, että oli vähällä kirkua. Ja lopuksi hän
saattoi Dorothyn hienoon illatsuun, joka oli täynnä kaupanvälittäjiä
ja veikeitä tyttöjä iltapuvuissa, ja hänellä itsellään oli isot
reiät sukissaan, kun oli liukunut alas "paholaisen luisua" pitkin ja
nyrjähdyttänyt lanteensakin melkein ihan sijoiltaan.