No, Dorothy sanoo, että mikäli hän, yleisö tai arvostelijat saattoivat
havaita, ei hänen tulkinnoissaan ollut enemmän temppuramenttia
senjälkeen, kun hän oli oppinut elämää, kuin sitä oli ollut
aikaisemminkaan. Mutta _minun_ luullakseni oikeana syynä oli, ettei
elämän oppiminen sittenkään osoittautunut Dorothylle erikoisen
nautintorikkaaksi. Tarkoitan, ettei Dorothy koskaan esiinny parhaiten
edukseen jonkun kanssa kahden kesken. Eikä sitä kukaan paremmin
käsittänyt kuin herra Morgan. Siksipä he jättivätkin asian sikseen.
Eräällä viikolla sitten retkue näytteli Monterey-nimisessä kaupungissa,
joka on kuuluisa hienonhienoista hotelleistaan, koska ne ovat täynnä
parempien ihmisten kermaa. Ja eräässä niistä asusti muuan polo-joukkue
New Yorkista. Eikä polo-joukkueen johtaja ollut kukaan muu kuin Charlie
Breene kuuluisasta ja varakkaasta Breenen suvusta.
Eräänä päivänä polo-joukkue oli noussut varhain aamuharjoituksiin,
joten he ehtivät illaksi tulla tavallista enemmän humalaan. Ja sitten
he illalla lähtivät kaupungille ja menivät katsomaan Frederick Morganin
näytelmäseuran esitystä. Mutta he kiinnittivät varsin vähän huomiota
juoneen ja tekivät raakoja huomautuksia näyttelijöille, ja kun roisto
yritti hyökätä herra Morganin kimppuun, niin Charlie Breene huusi: "Lyö
sitä turnyyriin!"
No, asiat kehittyivät pahaa pahemmiksi, kunnes vihdoin Dorothy
esiintyi palvelijattaren osassa, joka vastasi puhelimessa. Ja sitten
polo-joukkue alkoi istua paikoillaan ja kiinnittää huomiotansa
näytelmään. Ja heidän innostuksensa Dorothyyn nousi hyppäyksin ja
harppauksin, ja kun hän poistui näyttämöltä, eivät he edes olisi
tahtoneet sallia esityksen jatkuakaan. Luulen siis todellakin, että
"elämän" oppimisen sittenkin oli täytynyt kehittää Dorothyn taidetta.
Ja kun polo-joukkue oli tutkinut ohjelmiaan nähdäkseen, kuka Dorothy
oli, virittivät he pienen yksiäänisen laulun, hoilaten: "Me tahdomme
Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn! Me tahdomme Dorothyn!" eikä millään
voitu tukkia heidän suutaan. Mutta he olivat niin huomattavaa väkeä,
ettei heitä voitu heittää ulos, minkä vuoksi herra Morganin täytyi
lopuksi lähettää Dorothy katsomon etupenkkeihin istumaan polon
pelaajain kanssa pitääkseen heidät hiljaisina, jotta hän voi näytellä.
Eikä Dorothya tarvittu enää näyttämöllä, koska puhelin oli jo soinut
näytelmässä viimeisen kerran.
Ja heti kun Dorothy saapui polo-joukkueen luo, asettuivat he ja
esiintyivät ihan herrasmiehinä, varsinkin Charlie Breene, sillä hän
näkyi silmittömästi rakastuneen Dorothyyn heti ensi silmäyksellä. Mutta
sittenkin kun Charlie oli asettunut, pyrki likööri yhä pinnalle, ja
hän huokaili aivan raskaita huokauksia Dorothyyn päin ja jupisi hänen
tuolinsa selkään nojaten huomautuksia, joilla ei näkynyt olevan mitään
yhteyttä keskenään. Ja sellainen aina tuskastuttaa Dorothyn kaltaista
tyttöä. Siksipä hän, kun he esityksen jälkeen kutsuivat häntä mukaansa
samppanjaillalliselle, livahti tiehensä lähteäkseen ulos äveriään
miehen kanssa. Ja Dorothy sanoo, että miljonäärien perässä juokseminen
on siitä pitäen ollut hänen erikoisalansa.
No, seuraavana päivänä polo-joukkue matkusti etelään, mutta Charlie
Breene ei unohtanut tyttöä, josta hän oli oppinut välittämään. Sillä
hän kirjoitti hänelle kirjeen, kehoittaen häntä heti matkustamaan New
Yorkiin ja menemään Ziegfieldin koomilliseen teatteriin, jossa hän
myöhemmin hänet tapaisi. Ja kirjeessä oli "suosituskirje" eräälle
pörssivälittäjälle New Yorkissa, joka tunsi herra Ziegfieldin, sekä
tuhannen dollarin shekki. Mutta Dorothy ei pannut mitään huomiota
kirjeeseen tai shekkiin, koska Dorothy suuressa tietämättömyydessään
luuli, että ainoastaan valmiit dollarit ja sentit olivat rahaa.
Tarkoitan, että minun laitani on ihan päinvastoin, koska minä aina näyn
tajuavan moiset asiat vaistomaisesti.
Mutta eräänä iltana, kun Dorothy ja seurueen primadonna sulloivat
tavaroitaan Sacramentoon lähteäkseen, sattui Dorothyn käteen Charlie
Breenen kirje. Niin hän näytti sen primadonnalle. Ja tämä primadonna
kuului kerran nuoruutensa kukkeudessa tavanneen varakkaan ja mahtavan
puutavarakauppiaan, joten hän tiesi, mitä shekki oli, selitti kaikki
Dorothylle ja kehoitti häntä lähtemään New Yorkiin ja tekemään kaikki,
mitä se herrasmies käski.
Ja hän auttoi Dorothyn valmiiksi kotiompelijattaren avulla, joka muuten
Sacramentossa astuikin junasta.
Mutta kun tuli aika lähteä New Yorkiin, tuumi Dorothy, että
herra Morgan sittenkin oli tosiaan tehnyt kaiken voitavansa
kehittääkseen hänen taidettaan, minkä vuoksi Dorothy osti hänelle
kultanuppisen kävelykepin. Sillä Dorothy on sellainen tyttö, joka
antaa herrasmiehille lahjoja. Mutta minä koetan tosiaan olla häntä
moittimatta, koska minulla on hyvin laaja sydän ja aina käytän
sielutietoa, joten minä käsitän, että maailmassa on ihmisiä, jotka
eivät voi sellaista välttää, jos heidän vaistonsa ovat luonnottomat.
Mutta minua melkein pöyristyttää ajatellessani Dorothy-parkaa
lähtemässä ypöyksinään isokokoiseen, häntä nokkelammista tytöistä
vilisevään kaupunkiin, vähemmän kuin tuhat dollaria taskussaan ja
aivoissa tositeossa väärät käsitykset kaikesta.