No niin, muuan matkusteleva näytelmäseura, jonka nimi oli Frederick
Morganin Retkue, oli tullut San Diegoon, ja eräänä päivänä, kun Dorothy
tapansa mukaan oli poissa koulusta, hän oli mukana matineessa. Ja sinä
päivänä esitetyn kappaleen nimi oli "Tarina kahdesta kaupungista", ja
herrasmies, joka esitti nimilehteä, oli Frederick Morgan itse.
Ja Frederick Morganilla oli niin tyypillinen henkilöllisyys, että heti
kun hän istui näyttämölle, tiesi jokainen, että hän siellä oli. Sillä
hänellä oli tapana kävellä takaperoa, niin että yleisö ei voinut nähdä
hänen kasvojaan. Mutta heti kun hän tunsi, että katsojat eivät kauemmin
voineet kestää jännitystä, kääntyi hän äkkiä ja pysähtyi asentoon. Ja
Dorothy sanoo, että kun hän sen teki, niin sellainen väristys kävi läpi
hänen selkärankansa, että hän luuli tuolinsa selkänojan olevan täynnä
sähköpattereita.
No, Dorothy istui siinä kuin haltioituneena eikä hetkeäkään kääntänyt
silmiään pois näytelmästä. Ja kun Frederick Morgan oli päässyt
viimeiseen näytökseen, jossa hän seisoi portailla ja sanoi nyt
hirttäytymällä tekevänsä jotakin parempaa kuin koskaan ennen, niin koko
sukupuolikysymyksen vetoomus oli Dorothylle esiintynyt uudessa valossa.
Ja Dorothy sanoo käsittäneensä, että kaikki, mitä komisarjus oli häntä
kohtaan yrittänyt ja mikä vain sai hänet kiemurtelemaan, olisi toista
maata tuon johtavan miehen ollessa pelissä.
Niinpä Dorothy matineen jälkeen seisoi teatterin seurasalissa
tuijottaen hänen valokuvaansa. Ja näkyi olleen kohtalon oikku, että
Frederick Morganillakin oli ihan tapana rientää matineen jälkeen saliin
ja seisoskella valokuvansa vaiheilla. Kun hän siis näki Dorothynkin
sitä ihailevan, käsitti hän, että heillä oli jotakin yhteistä, ja
virkkoi tytölle ystävällisen sanan. Ja toinen seikka johti toiseen,
kunnes herra Morgan kutsui Dorothyn juomaan kookoscolaa rohtokaupan
perähuoneeseen ja kertomaan hänelle elämäntarinansa. Ja heti kun
hän kuuli, että Dorothy oli kasvatettu karnevaaliseurueessa ja että
hänellä oli ollut ihan akrobaatti isänä, tunsi hän virkaveljen
ihmisrakkautta ja kysyi, haluaisiko Dorothy palata "ammattiin"
takaisin. Ja Dorothy oli riemun seitsemännessä taivaassa ja vastasi
myöntävästi kahdentoista dollarin viikkopalkan tarjoukseen. Eikä
Dorothyn tarvinnut edes vaivautua karkaamaan kodista. Sillä vaikka
poliisikomisarjus olikin toipumassa, ei hänen sisunsa koskaan
palannut, ja hän totteli kirjaimelleen kaikkea, mitä hänen kalpea,
vaaleaverinen kirjurinsa sanoi. Kun tämä siis kertoi hänelle, että
Dorothyn sydän paloi ammattiuralle, neuvotteli hän Dorothyn kanssa ja
sanoi, että asiain saatua tällaisen käänteen hän ei mitenkään voinut
tehdä niinkuin halusi eikä siis tahtonut estää häntä lähtemästä. Ja
Dorothy lähti ainoasta säädyllisestä kodista, mikä hänellä koskaan oli
ollut, muuttaakseen sellaiseen vaeltavaan taloon, jossa näyttelijät
maksavat seitsemän dollaria viikolta. Ja kaksi päivää lähtönsä jälkeen
Dorothy huomasi "San Diego Unionissa" otsikon "Poliisikomisarjus
voittaa naissihteerinsä myrskyisen kosinnan jälkeen". Täten siis
Dorothy hylkäsi tilaisuuden tulla varakkaan herrasmiehen morsiameksi
harjoitellakseen ylimääräisen tytön osaa kapakkakohtauksessa eräässä
näytelmässä nimeltä "Yukon-virralla".
No, sellaista jatkui edelleen seuraavaan viikkoon asti, jolloin he
alkoivat esittää kuuluisaa Broadwayn sykseetä, jossa Frederick Morgan
esiintyi tenorityyppiin kuuluvan huolettoman ja huikentelevaisen
irlantilaisen osassa, joka ei voinut olla suutelematta jokaista
kohtaamaansa tyttöä. Ja Dorothylle hän antoi tytön osan, jonka hän
ohimennessään kohtasi toisessa näytöksessä. No, koko harjoitusviikon
aikana herra Morgan ei vaivautunut suorittamaan "toimitusta", mutta
kun puetut yhteisharjoitukset tulivat, ryhtyi hän sisällyttämään
esitykseensä tunnetta. Ja kun hän niin teki, ei Dorothyn mieleen jäänyt
epäilyn häivääkään siitä, että hän siitä piti.
Ja herra Morgan näkyi itse alkavan katsella Dorothya uudessa
valossa, ja seurauksena oli, että molemmat heistä suuresti nauttivat
kohtauksestaan.
Mutta kun he olivat sitä toista näytöstä näytelleet moniaissa
esityksissä, saavuttivat he vihdoin pisteen, jossa oli jotakin tehtävä.
Niinpä herra Morgan esityksen jälkeen keskiviikkoiltana kutsui Dorothyn
mukaansa ravintolavaunuun syömään hampurilaisia kaksoisvoileipiä.
Ja Dorothy tuli panneeksi merkille, että herra Morgan antaessaan
tarjoilijalle tilauksen käski tämän _jättää sipulit pois!_
Ja kun he olivat lopettaneet voileipänsä, sanoi herra Morgan, että
hänellä oli jotakin puhuttavaa, joten Dorothyn olisi parasta tulla
hänen huoneeseensa. Dorothy siis meni. Ja kun hän oli saanut Dorothyn
sinne, alkoi hän kertoa hänelle elämäkertaansa. Ja hänellä kuului
tosiaan olleen vaimo, mutta kun taiteilijan ei sovi mennä naimisiin,
oli hänen täytynyt lähettää hänet sinne, mistä hän oli tullutkin,
sillä kun ihminen on taiteilija, täytyy hänen käyttää kaikki tunteensa
luonteensävynsä kehittämiseksi. Ja sitten hän selitti Dorothylle, että
tästä itsestäänkin luultavasti tulisi taiteilija, niin pian kuin hän
ehti kehittää luonteensävynsä ja alkoi ymmärtää elämää. Ja hän sanoi,
että hän itse olisi halukas häntä auttamaan. Ja se oli tosiaan varsin
suuri tilaisuus hänenlaiselleen tytölle, koska helmikaulaketjuihin
ripustetut seurapiirien naisetkin sitä tavoittelivat. Ja kun hän oli
lopettanut kehoittelunsa, kysyi hän Dorothylta, halusiko tämä mennä
kotiin vai riisua yltään ja viipyä hetkisen.
Dorothy siis riisui yltään.