No niin, Dorothy sai tilaisuuden asettua ja unohtaa menneisyyden
pienikokoisessa kaupungissa, missä elämä on puhdasta ja ihmisten
ajatukset terveellisiä ilman tartuntaa. Ja kun he saapuivat San
Diegoon, saattoi komisarjus dohtorin vankilaan, samalla kun hänen
äitinsä saattoi Dorothyn heidän vanhaan perheasuntoonsa. Ja kun he
pääsivät sinne, osoittautui se kauniiksi tehokastyyliseksi puutaloksi,
jonka katolla oli kuusi suippoa kupoolia mielikuvituksellisesti
pyälletyistä paanuista, heidän esi-isiensä rakentamia. Ja kun Dorothy
opastettiin huoneeseensa, oli se yhden kupoolin kohdalla nurkkauksessa,
ja isossa kaari-ikkunassa oli pilkulliset sveitsiläiset röyhelöverhot,
ja seinäpaperit olivat täynnä ruusuja, ja sitten oli siellä joku
muinoisaikainen antiikki, ja vanhan erikoismallisen pähkinäpuisen
sängyn yläpuolella riippui George Washingtonin kuva lumikinoksessa
rukoilemassa. Mutta kun komisarjuksen äiti jätti hänet sinne yksikseen,
niin Dorothy sanoo huoneen ilmapiirin vaikuttaneen sellaiselta, että
tyttö olisi toivonut jonkun lähettävän postitse piirakan ja sen sisällä
viilan ja köysitikkaat.
No, lopuksi palvelustyttö, nimeltä Emma, kolkutti ovelle ja kysyi
Dorothylta, voisiko hän auttaa tavaroiden purkamisessa. Niin Dorothy
kutsui hänet sisälle, ja heidän purkaessaan tavaroita ryhtyi Dorothy
kyselemään häneltä yhtä ja toista.
Ja kävi ilmi, että Emma oli saapunut naisvankilasta. Sillä
poliisikomisarjuksesta ei ollut mikään mieluisempaa kuin antaa
siveettömille tytöille tilaisuuden aloittaa uutta elämää, ja hän halusi
pysyä kosketuksissa heidän vaiheittensa kanssa. Mutta Emma sanoi,
että jonakuna päivänä komisarjus yritti pysyä kosketuksissa hänen
vaiheittensa kanssa hiukan liiaksi! Ja kun tyttö sen sanoi, tuli hänen
kasvoilleen aivan synkkä ilme. Emma ei siis Dorothya varsin paljoa
ilahduttanut, ja Dorothy olisi antanut mitä hyvänsä, jollei hän olisi
kunniasanallaan luvannut Curleylle viipyä täällä vuosikauden.
Mutta kun Dorothy meni alakertaan, havaitsi hän, että komisarjuksen
äidillä oli aivan yhtä vähän sanottavaa silloin, kun hänellä oli siihen
tilaisuus, kuin silloinkin, kun komisarjus ei sallinut hänen kiilata
keskusteluun sanaakaan. Sillä moisen etevän pojan kanssa eläminen oli
kalvanut hänen elintarmonsa.
Mutta vihdoin tuli päivällisaika, ja poliisikomisarjus saapui kotiin
erään kutsumansa vieraan kanssa ja tämä vieras oli kalpea, vaalea
sihteeri, jo ihan keski-ikäinen, joka oli aloittanut palveluksensa
hänen toimistossaan monta monituista vuotta sitten, jolloin hän oli
ainoastaan konekirjoittajatar. Ja näytti siltä, että alussa oli
ollut "romaani". Ja vielä senkin jälkeen, kun romaani oli päättynyt,
jatkoivat he jotakin yhteistä hommailua. Niinpä kerrankin, kun
komisarjus oli teettänyt jonkun julkisen kaupunginrakennuksen ja
käyttänyt rapautunutta graniittia marmorin asemesta, oli tämä kirjuri
pitänyt asiasta tarkkaa kirjanpitoa ja tiesi niin paljon, että
komisarjus tosiaan tunsi kuin ei juuri voisi tulla toimeen ilman häntä.
Eikä hän koskaan tohtinut juuri paljoa tehdä, jollei ensin kertonut
siitä sihteerilleen ja tiedustanut, minkä vastapalveluksen tämä vaati,
jos antaisi siihen suostumuksensa. Hän tiesi siis, että hänen oli
kysyttävä kirjuriltaan neuvoa Dorothynkin suhteen, ja hän päätti purra
hammasta ja suoriutua esittelyn vaikeuksista niin pian kuin mahdollista.
Ja kuului käyneen niin, että tämä sihteeri jo heti alussa oli
Dorothya vastaan. Ja päivällisen jälkeen hän ja komisarjus menivät
etusaliin sulkien pariovet, ja kirjurin paheksuminen kävi lopulta niin
äänekkääksi, että komisarjuksen täytyi viedä hänet ulos ajelulle.
Sitten yritti Dorothy hukuttaa tunteensa aikakauslehteen, muttei edes
"Babtistin majakka" voinut ehkäistä hänen kyyneltulvaansa.
Mutta hyrräämästä palattuaan poliisikomisarjuksen sävy Dorothya kohtaan
oli kokonaan muuttunut. Tarkoitan, että hän käyttäytyi kuin hänen
sieluaan olisi painanut joku suuri jännitys, ja kaikki hänen iloinen
hilpeytensä oli ihan tipotiessään. Eikä hän tohtinut Dorothylle muuta
tehdä kuin tirkistellä häntä toisesta silmäkulmastaan ja pysytellä
loitolla.
Dorothyn kasvatusta hän ei kuitenkaan laiminlyönyt, sillä hän käski
äitinsä saattaa Dorothyn perin vaateliaaseen kouluun, joka oli vain
tyttöjä varten ja jossa hänet kasvatettaisiin siksi, mikä hänestä
tulisi. Ja ensi kertaa elämässään Dorothy sai tilaisuuden seurustella
hienostuneiden kristittyjen perhetyttöjen kanssa ja oppia sekä totuutta
että rehellisyyttä.
Mutta Dorothy ei tosiaan oppinut enempää totuutta kuin
rehellisyyttäkään. Sillä jo ensimmäisenä koulupäivänään hän joutui
ikävyyksiin, koska muuan hänen edessään istuva tyttö pyysi lyijykynää
lainaksi. Ja kun Dorothylla oli niitä koko laatikollinen, antoi hän
sille tytölle niistä puolet. Mutta tyttöjä oli kaikkia varoitettu
Dorothysta sirkusseurueen alhaisen ympäristön vuoksi, josta hän oli
tullut. Niinpä se tyttö kanteli opettajattarelle, että Dorothy _jakeli_
lyijykyniä. Ja opettajatar käski Dorothyn jäädä kouluajan jälkeen ja
piti kuulustelun. Mutta hän sai selville, ettei Dorothy sittenkään
niitä varastellut. Opettajatar selitti siis Dorothylle, että pelkkää
synniltä näyttävääkin on ihan yhtä paljon kartettava, ja käski hänen
vast'edes käyttäytyä paremmin.
Ja Dorothy sanoo, että hänen siinä koulussa ollessaan häntä kohdeltiin
ihan kuin murhamiestä. Ja huippu saavutettiin sitten eräänä päivänä,
kun hän oli muutamien toisten tyttöjen kanssa pihamaalla ja ne alkoivat
tapansa mukaan puhua sopimattomia. Ainoastaan ne tytöt eivät kertoneet
vaarallisia juttuja, jotka olivat jossakin juonessa ja keksivät
jonkun ovelan ja huvittavan vehkeen, mutta hekin mielellään puhuivat
vaarallista ylvästelyhalusta. No, Dorothy sai pian kylläkseen moisesta
keskustelusta, mutta niillä näkyi olevan niin hirveän hauskaa, että
Dorothy sanoo tuumineensa, että olisi metkaa kertoa niille juttu, joka
todella oli hauska. Mutta hänen kummastuksekseen tyttöjä tyrmistytti
kovin, että sellaisesta asiasta puhuttiin kevytmielisesti. Senvuoksi he
kantelivat opettajattarelle, että Dorothy poisti kukkaverhon asioista,
joita nuorten tyttöjen ei sovi mainita.
Sitten Dorothy lähetettiin johtajan virkahuoneeseen, ja tämä sanoi
hänelle, että täytyisi karkoittaa hänet, jos kristillisten kotien
puhtaiden tyttöjen ajatukset saastutettiin. Ja hän kysyi Dorothylta,
eikö hän San Diegoon saavuttuaan ollut oppinut, mitä merkitsee olla
kristitty?
Silloin Dorothy sanoi, että mikäli hän saattoi käsittää oli aivan
oikein niin kauan kuin ei _myöntänyt_ siitä nauttivansa.
No, sitten johtaja käski Dorothyn odottaa hänen virkahuoneessaan, sillä
välin kun hän meni pohtimaan hänen moraaliansa koko luokan kanssa.
Mutta lähtiessään ulos ovesta hän vilkaisi taakseen, heristi sormeaan
Dorothylle, hymyili hänelle ja sanoi: "Sinä pikku pakana!" Niinpä
_minä_ luulenkin, että hän tosiaan olisi tahtonut kehittää pienen
kuhertelun, jos hän olisi ollut kyllin miehekäs.
No, johtaja meni Dorothyn luokkaan ja sanoi kaikille tytöille, että
Dorothy ei ollut saanut nauttia puhdasmielisen kodin siunauksesta,
joten heidän täytyi perustaa pieni komitea ja avustaa häntä
pysymään oikealla tiellä. Ja senjälkeen tuli Dorothysta tosiaankin
huomion keskipiste, kunnes eräs tytöistä astui harhaan vierailevan
jalkapallojoukkueen kanssa ja Dorothy menetti uutuutensa.
Mutta Dorothy ei tosiaan ottanut tilaisuuksista vaaria, vaan alkoi
kraapailla koulusta ja kuljeskella kaupungin eläintieteellisessä
puutarhassa, jossa tuoksu muistutti hänelle karnevaaliseuraa ja eläimet
vieroittivat hänen ajatuksensa San Diegon alkuasukkaista.
Ja lopuksi alkoivat asiat kotona käydä yhä pahemmiksi. Sillä Emma
muljautteli komisarjukseen yhä synkempiä katseita ja lisäksi kuiskaili
itsekseen huomautuksia, jotka saatettiin kuulla. Ja se, mitä Emma
etupäässä mutisi, oli se vääryys, että Dorothyn kaltainen tyttö
eleli ylellisesti, nukkui ihanassa makuuhuoneessa ja kävi kauniissa
vaatteissa, kun Emma taas ei ainoastaan ollut sietänyt komisarjusta,
vaan hänen lisäksi odotettiin olevan kokenut kamarineitokin. Ja
asiat kärjistyivät lopuksi siihen asteeseen, että komisarjus tosiaan
olisi halunnut sanoa Emman irti, muttei tohtinut sitä tehdä tämän
kamarineidon suunsoiton vuoksi.
Eikä poliisikomisarjus saanut tosiaan mitään rauhaa toimistoonsakaan
astuttuaan, siellä kun hänen täytyi kuunnella kalpean, vaalean
kirjurinsa epähauskoja huomautuksia hänen rakennuttamistaan
yleisistä rakennuksista ja eräästä lakisäädöksestä, jota nimitetään
Mann-säädökseksi ja jonka hän kerran oli sihteerinsä kanssa unohtanut
heidän matkustaessaan toisesta valtiosta toiseen.
Mutta eihän tällaista tosiaan voinut iankaiken jatkua, ja vähitellen
komisarjus alkoi tottua suureen sielulliseen jännitykseensä. Ja vähä
vähältä hän alkoi luoda silmäyksiä Dorothyyn ja olla jälleen oma
itsensä. Ja vihdoin hän eräänä iltana heitti kaiken häikäilyn sikseen
ja päätti kuulla Dorothyn lukevan rukouksensa yönuttuun puettuna.
Dorothyn täytyi siis niin tehdä, ja kun hän oli päättänyt rukouksensa,
hoivasi komisarjus hänet vuoteeseen ja istui sängyn laidalla
haastelemassa neitseellisestä puhtaudesta. Mutta hänen tekonsa alkoivat
kumota hänen sanojaan, ja Dorothy oli juuri hyppäämäisillään pystyyn
ja huutamaisillaan ulos ikkunasta kupoolin alta, kun komisarjus äkkiä
alkoi näyttää omituiselta ja kaatua rytkähti lattialle jonkun myrkyn
vuoksi, jota Emma oli pannut hänen kahviinsa.
No, sitten lähdettiin noutamaan dohtori, ja kun komisarjus alkoi voida
paremmin, käski hän ensi työkseen, että jokainen pitäisi suunsa kiinni
ja sanoisi, että hänellä oli ollut paha keuhkotulehduksen kohtaus.
Mutta hän oli jalomielinen Emmaa kohtaan, sillä hän ei vanginnut häntä,
vaan ainoastaan lähetti hänet takaisin kuritushuoneeseen estääkseen
julkisuuden tulemasta tutkinnossa esille.
Mutta kun poliisikomisarjuksen kirjuri kuuli, mitä oli tapahtunut,
päätti hän hoitaa komisarjuksen terveeksi jälleen, eikä mikään voinut
häntä pysähdyttää. Hän muutti siis taloon kimpsuineen kampsuineen ja
käytti niin suurta määräämisvaltaa, että kaikki kävi hänen peukalonsa
tahdissa. Tarkoitan, kaikki muu paitsi Dorothy, sillä hän alkoi tosiaan
rohkaista Dorothya etsimään selkkauksia muualta, eikä Dorothyn niitä
kauan tarvinnut turhaan etsiäkään.