No, kun minä lopuksi antauduin kirjallisuuden alalle, niin päätin,
ettei _minusta_ tulisi sellainen kirjaltajatar, jonka jälkeen maailma
ei jää yhtään paremmaksi kuin se oli sitä ennen, vaan alasrepimisen
asemesta minä yrittäisin aina saavuttaa opetuksen, jolla sitä
kohottaisinkin. Ja paras aihe, minkä olen koskaan tavannut, on
tyttöystäväni Dorothyn elämä. Niinpä päätinkin kirjoittaa siitä.
Dorothyn elämä vain ei niin paljoa sopisi tytöille esikuvaksi kuin
vihjaukseksi siitä, mitä heidän olisi jätettävä tekemättä.
Tarkoitan, että Dorothy ensiksikin syntyi varsin alhaisessa
ympäristössä. Ja alhainen ympäristö on kyllä varsin älykästä
elokuvissa, sillä Mary Pickford voidaan kaivaa esille tuhkahinkastakin
ja kuitenkin lopulta käydä varsin virkistäväksi menemällä naimisiin
jonkun varakkaan miljoonamiehen kanssa. Mutta vaikka Dorothy on
kohottanut ympäristönsä varsin alhaisesta asemasta Ritzin hotellin
tasolle, niin ei Ritzissäkään oleskelu ole kehittänyt Dorothyn
ihanteita, sillä hän ei muuta tee kuin rakastua tupsahtelee
silmittömästi sellaisiin herrasmiehiin, jotka syntyivät pennittöminä
eivätkä sittemminkään ole rahoja hankkineet.
No, sitten kun minä sanoin Henrylle, että minä aioin kirjoittaa
Dorothyn elämäkerran, pelkään, että meille sattui pikkuisen kinaakin.
Sillä Henry näkyi ajattelevan, että maailmalle olisi paljoa parempi,
että se _ei_ tuntisi Dorothyn kaltaisen tytön elämää. Tarkoitan,
että Henry on kovin laajasydäminen, niinkuin kaikkien suurten
maailmanparantajain täytyy olla voidakseen katsella samaa asiaa
molemmilta puolilta samalla kertaa. Eikä hän tosiaan välitä siitä,
mitä tyttö on kokenut, kunhan hän vain ei riemuitse loppuun asti.
Mutta Henry sanoi, että kun Dorothyn kaltaiset tytöt eivät koskaan saa
mitään maksaa, niin kuinkas kaikki siveelliset henkilöt voisivat saada
tyydytystä heidän kärsimystensä katselemisesta? Ja kuinka sitten kävisi
kristinuskon?
Mutta lopuksi minä taivutin Henryn sallimaan, että minä sen kirjoitan,
sillä minä sanoin, että hän voisi lukea sen ihan lävitse ja antaa sille
hyväksymisensä ennenkuin se joutuisi yleisön käsiin. Jos se _siis
joutuu_ yleisön käsiin, merkitsee se sitä, että tytöt voivat jo ennen
lukemistaan varmasti tietää, että he saavat oppia jotakin, mistä heille
on hyötyä.
No niin, ensimmäinen asia, minkä Dorothy muistaa elämästään, on se,
että hän pienenä lapsena ollessaan kuului niin nimitettyyn "Isompaan
Tyynenmeren markkina- ja karnevaalikiertueeseen" Tyynenmeren
rannikolla. Sillä milloin Pithiaan ritarit tai liettualainen kirkko
jossakin pienikokoisessa kaupungissa haluavat pitää karnevaalin jonkun
asian hyväksi, kuuluvat he aina käyttävän jonkun seurueen palvelusta,
jonka ainoana ammattina on kulkea ympärinsä karnevaaleja pitämässä.
Ja näiden seurueiden otaksutaan ainoastaan järjestävän karusellit,
kujeet ja hyppynuket, mutta minä _luulen_, että niiden varsinaisena
toimena on yleisön petkuttaminen. Sillä Dorothy sanoo, että kun
hyväntekeväisyyshomma oli ohi, niin Pithiaan ritarit tai liettualainen
kirkko olivat niin raihnaiset rahallisesti, etteivät ne kyenneet
pitämään uutta karnevaalia vuosikausiin.
Ja näyttää siltä, että jokaisessa karnevaaliseurassa on herrasmies,
joka tekee jotakin ilmaiseksi yleisön ratoksi tai opetukseksi,
esimerkiksi käyttää vaaleanpunaisia paljeteilla koristettuja
sukkahousuja ja hyppää postitoimiston katolta vedellä täytettyyn
tiinuun. Ja se, joka heidän karnevaaliseurueessaan teki moisia
temppuja, ei ollut mikään vähäisempi mies kuin Dorothyn isä herra Shaw.
Niinpä minä kysyin Dorothylta, eikö hänen isänsä koskaan satuttanut
itseään sellaisessa hommassa? Ja kerran häntä tosiaan kuuluu kohdanneen
pieni tapaturma, koska hän oli aina kroonillisesti humalassa ja erehtyi
tunnista, hypäten postitoimiston katolta ennenkuin tiinu vielä oli
täytetty. Mutta Dorothy sanoo, ettei hän pahaa kolhua saanut, koska
tässä tapauksessa vain "tynnyri putosi ammeeseen" hänen isänsä kun oli
kylliksi _täysi_ korvatakseen sen toisen astian tyhjyyden.
Ja sillä välin kun Dorothyn isä hypiskeli katoilta, kulutti Dorothyn
äiti aikaansa varsin kalliissa huoneustossa San Franciscossa. Mutta
hän oli niin epätaloudellinen, että hän ei juuri voinut sietää mitään
aviomiestä, vaikka hän silloin tällöin joka aika välillä tuli äkkiä
aivan äidilliseksi ja pyysi saada Dorothyn luokseen. Sitten Dorothyn
isä vei tytön San Franciscoon menevään junaan, antaen hänet jonkun
junailijan hoivaan.
Ja Dorothyn äidin oli tapana tulla asemalle häntä vastaan erään
varakkaan herrastuttavansa kanssa, joka näkyi olevan erottamaton. Ja
he olivat kovin haltioituneita Dorothysta, ostelivat hänelle siroja
vaatteita, veivät hänet kilpa-ajoihin ja kyytitaloihin, näyttelivät
häntä jokaiselle ja joivat hänen "maljansa" samppanjassa. Mutta
keskellä jotakin juhlaa Dorothyn äiti ja tämä herrastuttava alkoivat
vähitellen menettää kaikki äidilliset vaistonsa, ja silloin he lopuksi
lähettivät Dorothyn takaisin huoneustoon asiapojan hoivissa. Ja sitten
Dorothyn äiti tavallisesti laiminlöi tulla itse kotiin, ja Dorothy
jätettiin päiväkausiksi asuntoon yksikseen kiinalaisen kokin seuraan.
Se mies ei muuta tehnyt kuin merkitsi kiinalaisia arpajaislippuja,
jotka pienelle lapselle Dorothyn iällä olisivat yhtä hyvin voineet
olla kreikkalaisia. Siksipä Dorothy oli enemmän kuin riemuissaan, kun
hänen äitinsä lopuksi muisti tulla kotiin ja lähetti hänet takaisin
karnevaaliseuraan.
Kun Dorothy oli noin kaksitoistavuotias, sai hänen isänsä sähkösanoman,
että hänen äitinsä oli äkkiä muuttanut manan majoille suuren
katsojalavan luhistuessa Tia Wannan kilpa-ajoradalla. Dorothy sanoo,
että ainoa veto, jonka hänen isänsä koskaan voitti kilpa-ajoissa,
oli se, kun hän löi vetoa, että muuan tunnettu miljoonamies San
Franciscosta myöskin oli kuolleiden joukossa. Sillä se osoittautui
todeksi, että hän oli, ja se oli Dorothyn äidin loppu. Mutta minä en
luule, että Dorothyn äiti oli oikein niinkuin hänen olisi pitänyt
olla, sillä muuten hän ei olisi sallinut keittiöapulaisensa niin kovin
harrastaa arpajaisia.
No, kun Dorothy oli nelitoistavuotias, kykeni hän liikkumaan ympärinsä
siellä täällä markkinapaikoilla ja antaa apua. Sillä heillä oli
niinsanottuja "kilpailulupia", mikä merkitsee, että ihmiset esimerkiksi
heittelevät renkailla veitsiin, ja joka todella niihin osaa, voittaa
veitsen. Niinpä Dorothy sekaantui väkijoukkoon, ja juuri hän voitti
veitsen. Ja sitten hän kiersi pois väkijoukon taakse ja antoi veitsen
takaisin herrasmiehelle, joka piti kilpailuja. Sillä Dorothy sanoo,
että veitset kumminkin maksoivat lähes kaksi dollaria grossi, niin mitä
hyötyä oli niiden tuhlaamisesta? Mutta kun minä sanoin Dorothylle, että
minä nimittäisin sitä yleisön petkuttamiseksi, niin Dorothy sanoi,
ettei se juuri mitään petkuttamistakaan ollut, koska veitsen terät
olivat kumminkin tehdyt vain ohuesta läkkipellistä eikä niistä olisi
ollut mitään hyötyä kellekään, joka harrasti veistelemistä.
Ja vihdoin, kun Dorothy tuli noin viisitoistavuotiaaksi, koitui
hänen isälleen ikävyyksiä. Tarkoitan, että herra Shawin täytyi mennä
uusiin naimisiin. Ja kuului sattuneen varsin mielenkiintoinen juttu,
koska karnevaaliseuran päävetovoimana oli numero, jota nimitettiin
"Rakastavan hyppäykseksi".
No, tämä rakastavan hyppäys oli sellainen, että oli iso silmukkarata,
jota pitkin pieni automobiili kiiti. Ja kun automobiili oli kiertänyt
silmukan, teki se pitkän loikkauksen ilmassa ja putosi korkealle
alustalle aika pitkän matkan päähän. Mutta se, mikä yleisöä todella
kiinnosti, oli vaaleaverinen tyttö palttinaisessa päällysviitassa,
joka siinä istui. Sillä tämän tytön oletettiin tekevän harppauksensa
kohdatakseen "rakastajansa". Eikä hänen "rakastajansa" ollut kukaan
muu kuin herra Shaw vaaleanpunaisissa paljeteilla koristetuissa
sukkahousuissaan, joka odotti asianomaisessa asennossa sillakkeella ja
saattoi hänet kohteliaasti portaita alas yleisön taputtaessa käsiään
niin, että korvia huumasi. Mutta Dorothy sanoi, ettei hän koskaan
voinut saada selville taputtivatko he käsiään tytön suorittamalle
"rakastavan hyppäykselle" vai sillekö, että Dorothyn isä noissa
tamineissaan pääsi portaiden alapäähän.
Mutta saadakseen vaaleaverisiä tyttöjä suorittamaan rakastavan
hyppäystä käytti karnevaaliseura tavallisesti jotakuta näyttelyhaluista
tarjoilijatarta, jolle laitettiin vaalea tekotukka. Mutta heidän oli
varsin vaikea saada tarjoilijattaria tässä ammatissa pysymään, koska
muutamien rakastavan hyppäysten jälkeen heidän selkärankansa alkoi
luhistua. Siksi kävi karnevaaliseuran johtajalle välttämättömäksi tehdä
tuttavuutta yhä uusien tarjoilijattarien kanssa valitakseen toisen
tilalle.
No, lopuksi johtaja tapasi Modesto-nimisen kaupungin hotellista
tarjoilijattaren, joka ei ilmoittanut hänelle, että hänen äitinsä
oli hotellin omistajatar. Sillä tämä tarjoilijatar kuului pelänneen,
että johtaja ei pestäisi häntä, jos tietäisi, että hänellä oli tuima
äiti, joka oli uraa vastaan. Niinpä tämä tarjoilijatar, jonka nimi oli
Hazel, karkasi seurueen kanssa, mainitsematta mitään äidilleen. Ja asia
mutkistui vielä pahemmin sen johdosta, että jotkut karnevaaliseuran
henkilöistä lähtivät hotellista mainitsematta mitään kirjurille ja
pyytämättä häntä kirjoittamaan heidän laskujansa.
No, hotellin omistajatar esiintyi näyttämölle seuraavassa kaupungissa,
ja Dorothy sanoo, että hänen tullessaan hänen silmänsä vetistivät.
Mutta kohtalo järjesti niin, että hän ehti pääkadulle juuri kun
Dorothyn isä hyppäsi vapaamuurarien temppelin katolta vaaleanpunaisissa
paljettitrikoissaan. Ja vaikkei hotellin emäntä ollut laisinkaan
kiinnittänyt herra Shawiin mitään huomiota hänen asuessaan hänen omassa
hotellissaan sivilistin vaatteissa, näkyi hän sinä hetkenä, kun näki
hänen sukkahousuissaan heittäytyvän katolta, häneen silmittömästi
rakastuneen.
No, vihdoin kävi johdolle välttämättömäksi pitää neuvotteluja
Hazelin äidin kanssa. Mutta heti alussa kävi pian selville, ettei
mikään muu häntä lepyttäisi kuin avioliitto herra Shawin kanssa. Ja
täytyihän Dorothyn isän siihen suostua pelastaakseen karnevaaliseuran
syytöksestä, että se oli vietellyt tarjoilijattaren karkaamaan, ja
jättänyt hotellilaskut maksamatta. Ja heidät vihki luterilainen pappi,
ja sitten vietettiin ihan erikoiset häät leijonan häkissä, ja sillä
tavoin Dorothy tuli saaneeksi äitipuolen.
No, ensimmäinen, mitä Dorothyn äitipuoli teki, oli toimittaa Hazel
takaisin kotiin hoitamaan hotellia Modestossa, sillä hänestä oli elämä
karnevaaliseurassa liian kovaa Hazelin siveellisyysmoraalille. Mutta
Dorothy sanoo, että Hazelin moraalit olivat jo kyllin kuluneet ja
laahautuneet Modestossakin, jottei siinä, mitä hän karnevaaliseurassa
saattoi oppia, ollut mitään uutuuden viehätystä.
Mutta Dorothyn äitipuoli jäi karnevaaliseuraan ja osoittautui olevan
pelkkä torakurkku ja äkäpussi. Tarkoitan, ettei hän koskaan sallinut
herra Shawin hypätä miltään katolta enää, ja herra Shaw alkoi menettää
kaiken henkilöllisyytensä. Ja lopulta kehittyi asia siihen mittaan,
ettei herra Shaw voinut yleisön huvittamiseksi ja opettamiseksi muuta
tehdä kuin lunastaa naimalupa joka kaupungissa, johon he tulivat, ja
vihittää itsensä paikkakunnan papilla rouva Shawin kanssa julkisesti,
milloin ilmapallossa, milloin häkissä, joka oli täynnä tiikereitä. Ja
Dorothy sanoo, että jos konsaan kuulen jonkun lörpöttelevän sellaista,
ettei hänellä ollut naimahaluista isää, niin voin niille vakuuttaa,
että _hänen isällään_ oli regordi koko Tyynenmeren rannikolla
laillisten vihkimistensä lukumäärässä.
Mutta asiat kävivät lopulta huonoa pahemmiksi. Sillä vaikka rouva Shaw
oli alati morsiamena, ei hänen menettelynsä sitä osoittanut. Eikä hän
tehnyt muuta kuin oli tyytymätön ylkään ihan alttarin ääressäkin, niin
että häihin kerääntynyt väkijoukko joskus tosissaan ihmetteli, mitä
herra Shaw hänessä näki. Sillä Dorothy sanoo, että tuskin kukaan haluaa
maksaa viisikolmatta senttiä nähdäkseen jonkun vihittävän nyreään
morsiameen, joka lähentelee viittäkymmentä ikävuotta.
Mutta minä en tosiaan moiti rouva Shawia siitä, että hän kävi
alakuloiseksi, sillä Dorothyn isä ei sittenkään koskaan ollut
ihanteellinen aviomies. Tarkoitan, että hän näkyi pitävän
ansiokkaana tekona juoda itsensä humalaan ennenkuin kieltolaista
vielä uneksittiinkaan. Niinpä rouva Shaw alkoi kovin "kyllästyä"
karnevaaliseuran elämään ja kaivata omaan hotelliinsa, varsinkin
kun hänen korviinsa oli tullut huhuja, että se alkoi olla huonossa
maineessa. Sillä sanottiin, että tuskin kukaan kauppamatkustaja,
joka vähänkin voi kerskua hyvästä ulkonäöstä, koskaan suoritti
Hazelille laskuaan. Ja kun Dorothyn äitipuoli kuuli, että Hazel oli
muuttanut aamiaistunnin puoli seitsemästä kahdeksaan, olivat asiat
hänen mielestään menneet jo kyllin pitkälle. Senvuoksi hän pakotti
herra Shawin jättämään koko uransa, jotta hänet vietäisiin pois ja
pidettäisiin heidän asunnossaan Modestossa.
No niin, Dorothyn äitipuoli tarjoutui ottamaan Dorothyn mukaansa,
mutta Dorothy ajatteli päänsä ympäri ja päätti olla lähtemättä. Sillä
Dorothy sanoo, että hän ehkä olisi voinut sietää Hazelia, äitipuoltaan
ja Modestoa kutakin erikseen, mutta niiden kolmen yhdistelmä oli
inhimillisen kärsimyksen ulkopuolella.
No, nythän Dorothyn siis oli ryhdyttävä _itse_ ansaitsemaan
leipänsä. Niinpä karnevaaliseura keräsi kolehdin ja osti hänelle
nikkeliplootuisen vohvelikoneen, ja johtaja sanoi Dorothylle, ettei
hänen tarvinnut maksaa sen käyttöluvasta ennenkuin ammatti kävi
kannattavaksi.
Ja sitten järjestettiin niin, että Dorothy elelisi herra ja rouva
Al Le Vinon turvissa, jotka omistivat ammattiluvan nimeltä "Taiteen
temppeli"; se oli teltta, missä herra Le Vino lauloi kuvitettuja
lauluja ja heitteli kuvallisia laulunlurituksia vaimonsa päälle, jolla
oli valkoiset sukkahousut ja pitkät hihat kuin perhosella. Herra ja
rouva Le Vinon kotielämä oli ihanteellista, koska he eivät asuneet
hotellissa niinkuin muut karnevaaliseuraan kuuluvat, vaan pitivät
taloutta ihan omassa teltassaan, he kun olivat kotimielisiä. Ja Dorothy
sanoo joskus toivovansa, että jotkut kemut Colonyn ravintolassa
olisivat kyllin herkulliset, jotta hän voisi unohtaa muiston rouva Le
Vinon muhennoksesta. Ainoa vika Le Vinon pariskunnalla oli, että he
seitsentoistavuotisen avioliiton jälkeen puhuttelivat toisiaan kuin
vauvat, mikä tietenkin ennemmin tai myöhemmin kävi Dorothyn hermoille.
Ja kun Dorothysta nyt oli huolehdittu, sanoivat hän ja hänen isänsä
toisilleen hyvästi, ja isä vietiin pois Modestoon morkkailtavaksi. Ja
siellä hän yhä edelleen elelee rouva Shawin kanssa hänen majatalossaan,
koettaen upottaa tunteitaan niin hyvin kuin se kieltolain aikana käy
päinsä.
Ja hänen suurimpana lohdutuksenaan on Hazelin mies. Sillä Hazelia
onnisti varsin hyvin, ja hän joutui naimisiin, ja Dorothy sanoo, ettei
Hazelissa muuta vikaa ollutkaan kuin että hän oli aikaansa edellä.
Tarkoitan, että nykyisin ovat kaikki muut kurttiseuraavat tyttöheilakat
ehtineet Hazelin tasalle, mikä osoittaa, ettei hän sittenkään ollut
muuta kuin varhaiskypsä uurteenuurtaja. Ja hän meni naimisiin Modeston
parhaan "syötin" kanssa, jolla on sanomalehtitoimisto. Ja kaikki
maanviljelijät maksavat Hazelin miehelle laskunsa joko rypäleissä
tai böömiläisissä humaloissa. Niinpä herra Shaw ja Hazelin aviomies
mielityökseen hääräilevätkin latomon takahuoneessa puuhaillen ja
kokeillen, mitä niistä aineksista voivat valmistaa. Ja vastikään viime
kuussa Dorothy lähetti isälleen hienoimman vaskisen tislauskoneen, mitä
rahalla voi ostaa.
No, kun vohvelikone saapui karnevaaliseuralle, oli siinä pieni vihkonen
sisällä, jossa sanottiin, että "lapsikin voi sitä käyttää". Ja se antoi
Dorothylle aatteen. Hän näet alkoi työntää vohvelikoneen jollekin
saapuville sattuneelle pienikokoiselle kaupunkilaispojalle, joka siitä
aina enemmän kuin ihastui. Mutta seurauksena oli, että vohvelikone oli
tavallisesti vietävä korjattavaksi, tai myöskin, että se pienikokoinen
poika pisti koko liikevoiton poskeensa.
No sitten vihdoin eräässä kaupungissa nimeltä San Diego karnevaaliseura
joutui pinteeseen. Ja se oli kaikki erään jäsenen syy, jota sanottiin
dohtoriksi. Dohtori näet myyskenteli jotakin, mitä nimitettiin
"ihmeelliseksi tahranpuhdistajaksi"; sitä valmistettiin sillä kurin,
että ostettiin kulmapuodista viiden sentin palanen pesusaippuaa, joka
leikeltiin pieniksi liuskaleiksi, ja ne myytiin yleisölle tinapaperiin
käärittyinä kahdellakymmenelläviidellä sentillä kappaleelta.
Mutta se dohtori näkyi tositeossa aina menetelleen väärin ja hänen
perästään oli jäänyt joukko harmistuneita perheenisiä ihan läpi koko
Kalifornian valtion. Mutta se, mikä lopuksi saattoi hänet pulaan
vihdoinkin, oli se, ettei hän ainoastaan myynyt sekatavarakauppiaan
vaimolle San Diegossa sitä ihmeellistä tahranpuhdistajaa neljän
dollarin edestä, minkä kaiken vastikään oli ostanut hänen mieheltään
nikkelikolikolla, mutta samalla käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhalsi
kauppiaan kellon makuuhuoneen piirongin päältä. Ja kun kello oli
seitsemänkymmenenviiden dollarin arvoinen, niin se sekatavarakauppias
suuttui ja ilmoitti dohtorin viranomaisille.
No, eräs San Diegon poliisikomisarjus lähti hänen jäljilleen ja
tavoitti karnevaaliseurueen Santa Barbera nimisessä kaupungissa. Ja
näytti siltä, että komisarjus oli erikoisen kuuluisa henkilö, koska
hän ei ainoastaan ollut kotoisin varakkaasta vanhasta perheestä,
vaan myöskin, yhteishyvän vuoksi, kovin kiintynyt nuorten tyttöjen
moraaliin, jotka olivat naisiksi puhkeamassa. Ja hän oli hyvin tärkeä
henkilö naisvankilan johtokunnassa, ja pääsyynä, miksi häntä kiinnosti
sekatavarakauppiaan vaimo, oli se, että tämä oli sieltä lähtöisin ja
että hänen alhainen moraalitasonsa näkyi aina olevan hänelle arvoitus.
No niin, komisarjus saapui markkinapaikalle Santa Barberaan aivan
varhain aamulla ennenkuin kukaan vielä oli siellä ja huomasi Dorothyn
istumassa Le Vinon teltan etukaistaleen alla katselemassa, kun rouva
Le Vino sovitti päähänsä budoirilakkia. Ja hän saapui rouva Le Vinon
luo tiedustelemaan dohtoria, mutta hänen katseensa näkyivät etupäässä
katselevan Dorothya. Ja siitä hetkestä asti näytti tosiaankin, että
samalla kun hänen virallisena virkanaan lie ollutkin etsiä dohtori ja
haastaa hänet tuomioistuimen eteen, hänen yksityiskatseensa liikkui
enemmän Dorothyssa. Ja ajan oloon hän tosiaan katsoi dohtoria sormiensa
välitse, ja dohtori tuli suorastaan niin rohkeaksi, että hänestä yhä
enemmän tuli naisten ritari, ja hän kehuskeli tahranpuhdistajaansa
oikealle ja vasemmalle. Tällä välin näkyi komisarjuksen tärkeimpänä
ajatuksena olevan saada Dorothy johonkin nurkkaan ja kertoa hänelle,
että hän oli saavuttanut sen kohdan, jolloin jonkun moraalisen, kuten
hänen, oli autettava hänet tulemaan tytöstä naiseksi.
Ja tosiaan näyttää ihmeellisestä, että Dorothy oli karnevaaliseurassa
saavuttanut kuudentoista vuoden iän "elämän" kysymyksen tulematta hänen
huomioonsa. Sillä kun minä olin kolmentoista vuoden vanha ja lauloin
kirkkokuorossamme, niin tosiaan jokainen kuoron nuorukainen oli asiasta
toki maininnut ja jotkut olivat tehneet enemmänkin. Mutta näyttää että
karnevaaliseuran ympäristö ei juuri paljoa muistuta kirkkokuoroa.
Sillä karnevaaliseurassa ei mikään ole pyhää, ja ne kaikki riehahtivat
ja laskivat leikkiä lemmestä ihan Dorothyn nenän edessä, niin että
Dorothy nauroi sen pois. Mutta kirkkokuorossa on lempi niin pyhää,
ettei siitä mainitakaan muuta kuin kuiskaamalla, ja silloin se tulee
salaperäisemmäksi. Ja kun joku asia on salaperäinen, niin se on
aina kiehtovampi. Niinpä meidän kirkkokuorossamme tehtiinkin paljoa
enemmän rakkautta kuin Dorothyn karnevaaliseurassa, missä ei mikään
ollut pyhää. Siis Dorothyn koko asento tässä kysymyksessä oli aivan
hatara ajalla, jolloin hänen olisi pitänyt tutkiskella nuoren tytön
arvoituksia, miettiä elämää ja _ihmetellä_.