Pian havaitsin, että kirjallisin ympäristö New Yorkissa on
Algonquin-hotelli, missä kaikki kirjalliset nerot nauttivat puolista.
Sillä jokainen nero, joka syö puolista Algonquin-hotellissa,
kirjoittelee aina, että se on paikka, jossa kaikki kirjalliset nerot
syövät puolista. Ja minä pyysin Dorothya tulemaan sinne kanssani
puolisen aikaan.
Mutta Dorothy sanoi, että jos minä tahdoin tavata oikein ensiluokkaisia
jehuja, niin hän menisi kirjalliseen illanviettoon, jonka George Jean
Nathan järjesti Jersey-nimisessä paikassa; se on kuuluisa siitä,
että siellä tarjoillaan eetterittä valmistettua olutlajia. Ja herra
H.L. Meneken, Theadore Dreiser, Sherwood Anderson, Sinclare Lewis,
Joseph Hergesheimer ja Ernest Boyd olisivat siellä. Silloin minä
sanoin Dorothylle: "Jos he ovat niin kirjallista väkeä, niin miksi
he menevät sellaiseen paikkaan kuin New Jerseyhin, joka on tunnettu
epätaiteellisuudestaan?" Ja ainoa syy, jonka Dorothy saattoi keksiä,
oli se _olut_. Mutta vihdoin minä päätin lähteä, koska jotkut niistä
kirjoittavat varsin luettavia romaaneja.
Mutta jos joku luulee, että niillä siellä New Jerseyssä oli kirjallinen
salonki, niin hän todella pettyy, sillä eivät ne kirjallisista töistään
edes _maininneetkaan_. Ja jos olisivatkin maininneet, niin ei kukaan
olisi heitä kuullut, koska he alituisesti paiskelivat nikkelirahoja
sähköpianoon ja laulaa loilottivat rohkaistuneita lauluja. Ja minä
luulen, että jos kirjalliset ihmiset haluavat viettää soitannollista
iltaa, on taiteellisempaa ostaa piletit johonkin hyvään oopperaan.
Mutta olisihan minun pitänyt tietää niin paljon, että olisin epäillyt
kaikkien kirjallisten miesten kirjallisuutta, jotka ovat tuttavia
Dorothyn kaltaisen mentaliteettoman tytön kanssa.
Niinpä minä seuraavana päivänä pakotin Dorothyn mukaani puoliselle
Algonquin-hotelliin, ja se korvasi kaikki. Sillä ne ovat
_arvostelijoita_ ja kertovat kaikille muille, kuinka on tehtävä, ja
_he_ tietävät kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että he toki kuluttavat
kaiken aikansa opettamalla jokaiselle, kuinka kirjallisten ihmisten
olisi meneteltävä.
No, me menimme puoliselle Algonquin-hotelliin vallan varhain, jotta
voisimme omin silmin nähdä, kuinka he kävelivät sisälle. Ja minä
olen oppinut, että paras keino saada pöytä paikalla, joka on lähellä
jotakuta, jonka lähellä tahtoo istua, on lyöttäytyä ystäväksi
ylitarjoilijan kanssa. Ja Algonquin-hotellin kuuluisan ylitarjoilijan
nimi on George, joka pitää samettiköyttä pienen vaateliaan ruokasalin
ovikäytävän poikki, estääkseen ihmisiä, jotka eivät osaa antaa arvoa
nerolle, pääsemästä sinne, jonne he eivät kuulu. Sillä niillä on
myöskin vähemmän vaatelias ruokasali joukkoja varten. Ja minäpä sanoin
Georgelle, että me halusimme istua lähellä sitä kuuluisaa kirjallista
pyöreää pöytää voidaksemme kuulla heidän haastelustaan jotakin tai
jotakin muuta. George siis antoi meille kaikkein läheisimmän pöydän, ja
tarjoilija, joka meitä palveli, oli yksi ja sama mies, joka palvelee
heitäkin. Niinpä tarjoilija ja minä ryhdyimme keskusteluun, ja siitä
selvisi, ettei hänen nimensä ollut ainoastaan Tony, vaan että hän oli
täynnä ihanteitakin. Minusta tosiaan tuntuu, että mitä enemmän jokaista
katselen, sitä paremmin huomaan, ettei koskaan tiedä, kenen kanssa
juttelee. Sillä Tony kertoi minulle, että ruumis saattaa olla vain
kreikkalaisen tarjoilijan ruumis, mutta sielu voi olla täynnä itse
muinoisten kreikkalaisten kaikkinaista kulduuria.
Tarkoitan, että Tony oli kasvatettu herrasmieheksi, koska hänen
isänsä oli varsin huomattava kreikkalainen, jolla oli myöskin ollut
laillinen poika. Niinpä Tonyn isä kasvatutti heidät yhdessä opettajan
johdolla, joka opetti heille kaikki kreikkalaisajan klassikot. Mutta
Tonyn isä oli saanut aivan kyllänsä Tonyn äidistä, minkä vuoksi hän
pani erään turkkilaisen tuttavansa järjestämään niin, että Tonyn
äiti oli saapuvilla kamalassa teossa. Turkkilaiset eivät kuulu
nauttivan mistään enemmän kuin hirmutöistä, ja Tony luulee, että se
on kieltolain seuraus. Sillä turkkilaisilla on aina ollut kieltolaki,
ja Tony sanoo, että kun joku asia alkaa turkkilaista hermostuttaa, ei
hän voi mennä ottamaan ryyppyä unohtaakseen sen, vaan hänen täytyy
kiireessä tehdä joku hurja työ. Ja Tony sanoo, että kun hän lukee
niistä uudenaikaisista murhista, joita me amerikkalaiset voimme
keksiä, ja siitä hauskuudesta, mitä meillä on lakituvassa murhajuttuja
käsiteltäessä, niin me amerikkalaiset muistutamme häntä aika paljon
turkkilaisista. Siksipä Tony arveleekin, että se on kieltolain seuraus.
Senvuoksi minä sanoin Tonylle kohteliaisuuden hänen aivojensa vuoksi,
joilla hän ajattelee asiat selviksi. Ja Dorothy sanoi, että hän
lausuisi sille toisen kohteliaisuuden kananpoikaviillokista kaikessa
kiireessä. Niinpä hänen täytyikin keskeyttää keskustelunsa ja mennä
sitä noutamaan, koska Dorothyn ajatukset puolisen aikaan oikeastaan
aina liikkuvat ruuassa, sensijaan että minä en näy huomaavankaan,
syönkö vai olenko syömättä, niin kauan kuin jotakin opin.
No niin, kun Tony palasi, pyysin minä häntä kertomaan kaikki, mitä hän
tiesi pyöreän pöydän neroista. Ja kävi ilmi, että hän tunsi heidät
varsin hyvin, sillä kaikki pitävät hänestä hyvin paljon. Tarkoitan,
että useimpia tarjoilijoita miellyttää enemmän juomarahat kuin
kuunnella nerojen keskustelua, ja se tarjoilija, joka oli ollut siellä
ennen Tonyä, oli aivan sivistymätön kreikkalainen Sardanopolisista,
jota kulduuri ei edes ollenkaan kiinnostanut.
Mutta Tony on aivan erilainen ja kuuntelee molemmilla korvillaan ja
kuulee enemmänkin kuin nerot itse, sillä he ajattelevat niin ahkerasti
uutta terävää huomautusta, jonka aikovat tehdä, ettei niillä koskaan
ole aikaa kuuntelemiseen.
Ja ensimmäinen nero, joka astui sisälle, oli Joel Crabtree, se suuri
kirjailija, joka kirjoittaa joka päivä pitkän palstan kaikesta ja mistä
hyvänsä. Tarkoitan, että jos se tapahtuu jollekulle hänen ystävistään.
Sillä herra Crabtree on kovin, kovin mielissään siitä, että jokainen
pitää _hänen_ ystäviään suurempina neroina kuin kenenkään muun ystäviä.
Niinpä ei koskaan mene päivää ohi, ettei jokaista hänen ystäväänsä
mainittaisi hänen kirjallisuuspalstallaan, ja kaikki yleisö, joka
kyllin harrastaa kirjallisuutta lukeakseen sen, saa kuulla, mitä he
ovat puuhailleet joka tunti päivällä tai yöllä. Siksipä he tietysti
aina koettavatkin vartavasten keksiä ja tehdä jotakin luettavaa, kuten
huvittavan ja sukkelan tulitikkuleikin, kirjain- ja kuva-arvoituksia
toistensa kutsuissa tai naurettavan krokettikilpailun Keskuspuistossa,
jossa voi kerätä ympärilleen ison katselijalauman melkein millä tahansa.
Ja sitten tuli sisälle kuuluisa näytelmäkritirikko nimeltä Harry
Appleby. Hänen tehtävänään on etsiä tyttöjä, jotka muistuttavat hänelle
Dusea. Ja se on todella aika vaikeaa, sillä jos _löytää_ tytön, on se
luonnollisesti aivan nuori, ja kun tyttö on niin nuori, ei hänellä
koskaan kuulu olevan niin paljo tekniikkaa kuin Dusella oli. Mutta
herra Appleby sivuuttaa aina sen seikan, jos tyttö muuten on muulla
tavalla näppärä. Sillä ei ole mitään, mitä suuri näytelmäkritirikko
niin rakastaa kuin näyttelijätärtä, vieläpä näyttelijääkin, joka
on näppärä. Ja jos sen lisäksi näytelmäkin on näppärä, niinkuin
esimerkiksi A.A. Milne, tuntuu hänestä, että draaman korkein huippu
on vihdoinkin saavutettu. Senvuoksi Tony mielellään kuuntelee herra
Applebyä ja kirjoittaa sitten serkulleen Ateenaan, että hän on tosiaan
kuunnellut aivan kuin Sofaklesta. Tarkoitan, että hänen täytyy mainita
nimiä, jotta hänen serkkunsa ymmärtäisi, sillä Tony sanoo, että hänen
serkkunsa on oppimaton nuorukainen eikä tietäisi, että herra Appleby on
kuuluisa nero Algonquinissa, enempää kuin herra Appleby tietäisi, että
herra Sofakles oli kuuluisa nero Kreikassa.
Ja seuraava kirjallinen nero, joka tuli sisälle, oli Peter Hood, se
kirjaltaja, joka aina rakastuu johonkin uuteen tyttöön. Ja kun miehinen
nero rakastuu rouvasneroon, niin Tony sanoo, että "silloin on piru
merrassa", sillä hän ei voi mennä tiehensä tekemään ahvääriä ja pitää
suutansa kiinni niinkuin tarjoilija, vaan hänen täytyy pohtia se
läpikotaisin vaimonsa kanssa, ja sitten heidän täytyy etsiä se "sielun
analyysistä" ja pohtia se läpikotaisin kaikkien muiden nerojen kanssa,
eivätkä he koskaan pääse asiasta mihinkään päätökseen.
No, lopuksi olivat kaikki nerot saapuvilla vihdoinkin, ja keskustelun
kulku oli todella merkillistä. Sillä ensiksi eräs nero sanoi toiselle:
"Minkä räikeästi hauskan huomautuksen sinä teitkään viime tiistaina?"
Sitten _hän_ mainitsi sen, ja he kaikki nauroivat. Ja sitten oli
_hänen_ vuoronsa kysyä: "Ja mikä oli se kauhean sukkela lause, jonka
_sinä_ lausuit perjantaina?" Nyt se toinen nero sai tilaisuutensa, ja
kaikki oli antamista ja ottamista, niin että jokainen sai tilaisuuden
puhua itsestään.
Mutta sitten tuli sisälle herra Ernest Boyd ja istahti muitta mutkitta
heidän pöytäänsä. Ja minä olen varma, ettei hän ollut tervetullut,
sillä hän oli se jehu, joka herra Nathanin illatsuissa New Jerseyssä
esitti illan roskaisimman laulun. Kuinka siis _hän_ osaisi panna arvoa
Algonquinissa keskustellulle keskustelulle? Mutta hänpä näkyikin
nauravan äänekkäämmin kuin kukaan muu. Tarkoitan, että hän nauroi
silloinkin, kun ei kukaan muu nauranut, ja lopuksi heidän täytyi luoda
synkkiä katseita häneen päin.
Ja sitten he kaikki alkoivat kertoa kuuluisasta retkestä, jonka
he olivat tehneet Eurooppaan. Ja se oli ollut ihmeellisen
mielenkiintoista, sillä kaikkialla, mihin he tulivat, istuskelivat
he hotellissa, pelaten näppäriä pelejä ja kertoillen muistelmia
Algonquinista. Ja minusta on ihmeellistä, että ihmisellä on niin
paljon sisällisiä lähteitä, ettei koskaan tarvitse vaivautua itsensä
ulkopuolelle mitään katsomaan.
Sitten herra Boyd avasi suunsa ja kysyi: "Mitä te kirjailijatoverit
siellä ulkomaanmatkallanne tapasitte?" Tarkoitan, ettei herra Boyd
tunne keskustelun etukeppiä, vaan teki alati kysymyksiä, joihin hyvin
vähän vastattiin.
Mutta sitten kävi ilmi, että yhdellä heistä oli ollut suosituskirje
kirjailijalle, jonka nimi oli James Joyce, muttei hän ollut viitsinyt
vaivautua sitä esittämäänkään, sillä hän sanoi, ettei James Joyce
sittenkään tiennyt, ken _hän_ oli, ja miksi vaivautua tapaamaan
jotakuta, joka tiesi niin vähän "Algonquinista", että hän luultavasti
luulisi sitä joksikin sivistymättömäksi intiaaniheimoksi? Mutta herra
Boyd jatkoi yhä ja kysyi: "Miksette sentään kaiken varalta mennyt häntä
tapaamaan? Hänellä olisi voinut olla jotakin sanottavaa."
Mutta sitten he selittivät herra Boydille, että joka kerta,
kun he tapasivat jonkun uuden henkilön, täytyi heidän pysähtyä
selittämään kaikki mieskohtaiset mielikuvittelunsa ennenkuin heidän
sukkeluuksilleen naurettiin, ja se vain kulutti jokaisen aikaa. Enkä
minä tosiaan käsitä, miksi Algonquinin nerot vaivautuisivatkaan
hankkimaan tietoja Euroopan asioista enempää kuin Eurooppa viitsii
välittää heistä. Ja he tulisivat takaisin jälleen, koska he sittenkin
pitävät enimmin Algonquinista. Mikä minusta on merkillistä, koska vanha
sananlasku kertoo profeetasta, jota ei kukaan kunnioittanut omalla
maalla. Mutta näiden laita on ihan päinvastoin.
No, Dorothy oli vihdoinkin lopettanut kananpoikaviilokkinsa ja
avasi suunsa ja sanoi, että hän oli tarpeeksi kuunnellut älykästä
keskustelua yhdeksi päiväksi, minkävuoksi hän menisi etsimään erästä
herrastuttavaansa, joka puhuu itsestään ainoastaan silloin, kun hänellä
on hammassärkyä.
Ja minä olin tosiaan mielissäni, että hän lähti. Sillä sitten tapahtui
jotakin, mikä tosiaan oli häkellyttävää, mutta lopuksi koitti yhdeksi
elämäni värisyttävimmistä hetkistä. Tarkoitan, että herra Boyd
vilkaisi taakseen ja huomasi minut, joten minun tietenkin täytyi
hänelle hymyillä. Ja sitten hän kääntyi puhumaan koko pyöreän pöydän
seurueelle ja sanoi: "Hyvät herrat, te keksitte aina Dusen tai Saphon
tai Kleopatran joka viikko, ja nyt on luullakseni minun vuoroni. Sillä
minä olen keksinyt nuoren naisen, jossa ne kaikki kolme ovat kierretyt
yhteen. Saanko luvan tuoda rouva Lorelei Lee Spoffardin pöytäämme?"
No, vaikka he tosiaan kiinnittivät perin vähän huomiota herra Boydin
puheisiin, sanoivat he, että kyllä heidän puolestaan. Niin hän saattoi
minut heidän pöytäänsä ja esitteli minut, ja melkein jokainen heistä
nyökkäsi minulle, vieläpä joku puhuikin. Ja he sallivat minun istua
siellä koko puolisen ajan.
No niin, herra Hood huomasi minun kunnioitukseni kaikkea kohtaan, mitä
he haastelivat, ja lopuksi hän sanoi minulle, että hän havaitsi minussa
olevan jotakin enemmän kuin miltä päältä näytin, ja niin hän kutsui
minut tulemaan sinne puolista syömään joka päivä. Enkä minä hänen
menettelynsä jälkeen tosiaan ihmettelisi, vaikka _minä_ lopuksi olisin
se seuraava, joka joutuisi sielunanalyysiin herra Hoodin kanssa. Ja kun
minä siitä kerroin Dorothylle, niin Dorothy sanoi, että se tekisi sille
miehelle mahdottoman hyvää, koska _minä_ tietäisin, kuinka sellaisessa
tapauksessa oli meneteltävä, ja hän vihdoinkin pääsisi urallaan
johonkin. Voi siis vielä käydä niin, että, minä tulen niiden historjan
suurten innoitusten kaltaiseksi, jotka ovat kaikki nerot innoittaneet.
No, seuraava, mikä minun oli tehtävä, oli liittyä Lucy Stonen liittoon
voidakseni säilyttää oman tyttönimeni avioliiton jälkeen. Sillä tytön
nimen tulisi olla _pyhä_, ja kun hän käyttää miehensä nimeä, vajottaa
se vain hänen yksilöllisyyttään. Ja kun tyttö aina vimmatusti pitää
kiinni omasta tyttönimestään, niin ihmiset ymmärtävät, että hänen
täytyy olla tärkeä yhdessä tai toisessa. Ja erittäin sopiva paikka
tiukata vihkimätöntä nimeänsä on silloin, kun menee vieraaseen
hotelliin aviomiehensä seurassa. Sillä kun huonekirjanpitäjä huomaa,
että tyttö-niminen tyttö asuu samassa huoneessa herrasmiehen kanssa,
tuottaa se jonkun verran selittelyjä, ja silloin tyttö tuntee olevansa
varsin huomattava henkilö jokaisen mielestä seurustelusalissa.
Mutta Dorothy sanoi, että minun olisi parempi olla varovainen.
Tarkoitan, että hän sanoo, että useimmat Luce-Stonelaiset eivät
_todella_ vaivaa huonekirjanpitäjää, koska he yleensä ovat sellaisia,
jotka tuodaan hotelleihin vain avioliiton vuoksi. Mutta Dorothy sanoi,
että kun Henry ja minä valssaisimme sisälle ja pyytäisimme huonetta
minun tyttönimelläni, niin kirjanpitäjä luultavasti loisi minuun pitkän
silmäyksen ja toimittaisi Henrylle huoneen paikallisessa vankilassa
Mann-säännöksen rikkomisesta.
Mutta minä en kuuntele mitään kirjallisuutta koskevia neuvoja Dorothyn
kaltaiselta tytöltä. Ja minä yhdyin siihen liittoon. Ja nyt minä voin
kyhätä kirjani, henkilöllisyyteni vaipumatta siitä, että aviomiehen
nimi olisi minua masentamassa.