Ystävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen,
raskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä
kutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän
illalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman
pöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko
elinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi
tuottanut hänelle niin suurta iloa.
Seuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja
virkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen:
"Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?"
Fabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien
sanojen johdosta. "Aiotko siis jättää minut?" kysyi hän suruisena.
"Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla.
Mutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun
ainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua".
Kyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen
ja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja
huudahti valtavasti liikutettuna: "Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä
minut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi.
Campanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi.
Silloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja
iloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta".
Mutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi
toiveittensa viedä häntä harhaan. "Jumala on antanut minun elää",
pitkitti hän, "kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka
kiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni
ovat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen
kanssa!"
"Oi, älä jätä minua niin pian!" rukoili Fabiola nyyhkien.
"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi", vastasi sairas
lempeästi. "Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta
mielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen
pukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin".
Dionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona,
huomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli
tapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon,
josta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan
vahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.
Siitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa
vuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena
sielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin
kuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle
jäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin
tyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella
kuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä
Mirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä
mailta tuoden hyviä sanomia, -- se oli hänelle sillä hetkellä aivan
käsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt
hengessä ja profetallisin katsein ennustanut.
Mirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun
olletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki
ja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.
Me menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin
pitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin
vähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että
kristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon
sortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta,
Galeriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius
itäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa.
Vieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja
ottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino
kristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan,
toimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta "kun Kristus
suojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!" Hän, joka on
sanonut seurakunnastaan: "Helvetinportit eivät voi sitä voittaa",
on vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän
lupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko
seurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä
huolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin
oli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: "Ja kuta enemmän heitä
vaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät".
Ja mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain?
Diokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan,
sittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään
purppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin,
omantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä
hirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon
vaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä
tunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu
hirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan;
Maksiminus -- -- -- mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo
kristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.
Jätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna
303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti
pyhän kasteen v. 337.
Noin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin
Konstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen
vuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme
Fabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli
rakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla
kohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin
oli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut
haudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai,
selkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam
oli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut
muukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja
jossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei
ollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.
"Kun rukoilija oli noussut polviltaan", kertoi Torkvatus edelleen,
"osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä
erään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin
seuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä
siihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen
sydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi
hänen ollut vaikea erota siitä".
"Niin, hän se on!" huudahti Fabiola liikutettuna; "ja minun täytyy
puhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva
katseesi näki?"
Sillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki
hän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat.
Muukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut
huudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja
näki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius
näytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea
ja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä
vielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet
ja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli
juomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa
huonosti hoidettu.
"Ha, ha, Corvinus", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; "etköhän
sinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus
tulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta?
Eiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat
roviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?"
"Kuka sitä sanoo?" kysyi Corvinus kalveten.
"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista", oli vastaus.
"Ja aivan oikeudenmukaista", tokaisi toinen.
"Ei tee mitään", sanoi Corvinus. "Kun vain rupeaa kristityksi, niin
aina sitä pulmasta pääsee. Ja mieluummin minä rupeaisin vaikka miksi,
ennenkuin seisoisin -- -- --"
"Siinä missä Pankratius seisoi", jatkoi joku pistävästi.
"Suus kiinni!" huusi juomari, puristaen nyrkkejään, ja ääretön
vihanpuuska valtasi hänet. "Koetahan lausua tuo nimi vielä kerran!"
"Ha, ha, sanoihan hän, mikä kuolema sinut oli perivä", huusi
nuorukainen ja juoksi tiehensä. "Ha, ha, pantteri Corvinuksen niskaan!"
Kaikki pakenivat nyt raivostuneen tieltä, ikäänkuin metsänpedon
ajamina. Hän taasen kiroillen sinkautteli kiviä heidän jälkeensä.
Toivioretkeläinen oli taampaa katsellut tämän kohtauksen päättymistä
ja läksi sitten edelleen. Verkkaan käydä horjuili Corvinus samanne
päin sitä tietä myöten, joka vei amfiteatterille. Äkkiä kuului kovaa
karjuntaa ja kimeää huutoa. Corvinus oli pysähtynyt aituuksen ääreen,
jonka sisällä muhkea pantteri oli vankina, ja oli sanoin ja liikkein
ärsyttänyt tuota julmaa petoa. "Haa, oletpa aivan sen näköinen, kun
mielisit tehdä minusta lopun. Mutta näitten rautatankojen takana ei
minun tarvitse peljätä sinua!" Tuskin olivat nämä sanat livahtaneet
hänen huuliltaan, kun ärsytetty peto hyökkäsi esiin ja rauta-aidan
suurten välysten kautta iski kynsillään hirmuisen haavan hänen
kaulaansa.
Hänen kovien, sydäntä-särkeväin tuskanhuutojensa kaikuessa kiiruhti
toivioretkeläinenkin sinne muitten mukana. Haavoitettu kannettiin
asuntoonsa, joka tarjosi milt'ei yhtä pelottavan näyn. Muukalainen
seurasi häntä sisään, lähetti siinä tuokiossa orjan -- joka näytti
viinaan menevältä niinkuin hänen herransakin -- lääkäriä noutamaan, ja
koetti sillä välin hillitä verenjuoksua, kunnes kutsuttu ennättäisi
saapua.
Hänen sitoessaan haavaa, olivat Corvinuksen silmät koko ajan luotuina
häneen, jotenka muukalainen viimein kysyi: "Tunnetko minua?" --
"Kyllä, en! Äläs huoli; minun johtuu mieleeni -- haa, kettu! Minun
kettuni! Muistatko vielä, miten yhdessä vainosimme noita kunnottomia
kristittyjä? Missä olet ollut koko tämän ajan? Kuinka monta olet ajanut
surman suuhun? Ha, ha, ha!"
"Rauhoitu, Corvinus, muuten olet auttamattomasti hukassa! Paitsi sitä
en soisi sinun puhuvan niistä ajoista, sillä nyt minä olen itsekin
kristitty", oli yksitotinen vastaus.
"Sinä kristitty?" huusi Corvinus. "Sinä, joka olet vuodattanut
enemmän verta heidän valittujensa joukosta kuin kukaan muu? Ovatko
he sitten antaneet sinulle anteeksi? Oletko sinä sitten voinut
nukkua rauhassa yhtäkään ainoata yötä? Eikö raivottaria ole käynyt
pieksämässä sinua öisin? Eikö peikot ole sinua säikytelleet? Sano,
mitenkä olet karkoittanut heidät, että minäkin voisin päästä heistä
rauhaan! Vai vieläkö ne myöhemmin sinun kimppuusi käyvät? Miksipä sinua
vaivattaisiin vähemmän kuin minua?"
"Niin, minä olen kärsinyt, kärsinyt kovasti, mutta minä olen myös
löytänyt sen voiteen, joka parantaa _kaikki_ haavat, niin sinunkin.
Kerron sinulle kaikki sitten, jahka tohtori on käynyt", vastasi
Fulvius. Seuraavassa tuokiossa tuli lääkäri ja sitoi haavan, mutta
antoi vähän tai tuskin mitään toiveita.
Hänen lähdettyään istui Fulvius onnettoman vuoteen viereen ja neuvoi
häntä armorikkaan Jumalan luo, joka suurimmatkin synnit anteeksi antaa.
Siitä sanoi hän itse olevansa elävänä todistuksena.
Kuunteliko sairas vai eikö, sitä ei hän oikein tiennyt. Mutta yht'äkkiä
karkasi Corvinus ylös ja huusi: "Vettä! Vettä! Tulta! Tulta! Minä palan
jo! Ulos Pankratius! Ulos, sanon minä! Olet jo kyllin kauan tuijottanut
minuun! Pidä kiinni pantteriasi! Se iskee jo kiinni minuun! Voi!" Sen
karjaistuaan, tempasi hän kouristuksen tapaisesti, niinkuin olisi hän
tavottanut pantteria, pois siteen haavasta. Hurjasti lähti veri silloin
huppelehtimaan, ja muutamain tuokioiden kuluttua oli hurjapäinen
kylmänä! -- Sisimpäänsä saakka kauhistuneena lähti toivioretkeläinen
tästä kauheasta paikasta pois.
Seuraavana aamuna lähti Fulvius saamamiehensä luo, joka lausui julki
suurimman ihmettelynsä sen johdosta, että kukaan, joka onnellisesti
oli päässyt pujahtamaan pois käsistä, viidentoista vuoden perästä
palaa jälleen, tiedustellakseen velkojaan. Tyytyväisesti myhäillen
näytti juutalainen entiselle velalliselleen asiakirjat, joista tämä
hämmästyksekseen havaitsi, että hänen velkansa aikoja sitten oli
maksettu, ja kuka sen oli tehnyt. Keventynein mielin poistui hän
Efraimin luota, lähteäksensä hyvin tunnettuun huvilaan.
Fabiola oli kiihkeästi odottanut häntä. Hänen seisoessaan nyt
tunteittensa ylenpalttisuudessa Fulviuksen edessä, alkoi tämä, yhtä
valtavasti liikutettuna, selittää hänen tulonsa syytä ja tarkoitusta,
-- sanoen oikeamielisyyden ja kiitollisuuden velvoittaneen häntä
tulemaan Fabiolan luokse. Muutoin ei hän olisi uskaltanut uudelleen
astua hänen silmäinsä eteen.
"Älä puhu siten, Orontius", vastasi Fabiola; "sinulla ei ole mitään
muuta velvollisuutta minua kohtaan, kuin se, joka koskee meitä kaikkia,
se että meidän tulee rakastaa toinen toistamme".
Pitkä keskustelu seurasi, jonka kestäessä Fabiola yhä uudestaan koetti
vakuuttaa katuvaista, että hänellä ei ollut mitään anteeksi annettavaa
tälle. Luonnollisesti kääntyi puhe yhä uudelleen rakastettuun sisareen.
Fabiola ei väsynyt kertomasta eikä veli kuuntelemasta vainajan
uskon- ja rakkaudenelämästä ja hänen autuaallisesta kuolemastaan.
Viljavina vuotivat Orontiuksen kyyneleet, olletikin kun sai tietää,
kuinka tuo armas sisar oli muistellut häntä, kadotettua veljeä, ja
hengessä nähnyt hänen palajavan katuvaisena syntisenä.
"Minä olen palannut, jalo Fabiola", lausui hän vapisevalla äänellä
ja notkistaen polvensa hyväntekijänsä edessä, "ruvetakseni sinun
orjaksesi. Kun minulla ei ollut rahoja Efraimille tarjota, menin hänen
luoksensa tarjotakseni siihen sijaan itseni hänelle. Mutta sinä olit
aikoja sitten maksanut velkani, minä olen siis sinun orjasi!"
"Ylös! Ylös!" virkkoi Fabiola kyynelsilmin. "Et orjani, vaan veljeni
Kristuksessa! Mutta jos tahdot tehdä minulle ilon, niin kerro minulle
jotakin elämästäsi".
Orontius noudatti halusta tätä kehoitusta, ja me tahdomme lyhyesti
kertoa pääpiirteet hänen elämästään viimeisten viidentoista vuoden
kuluessa. Hän oli suurimman osan niistä viettänyt hurskaiden erakkojen
parissa erämaassa.
Yhdessä sen miehen kanssa, joka oli ollut sukunsa kirouksena,
pääsyyllisenä rakastetun sisaren kärsimyksiin, oli Fulvius paennut
Roomasta ja purjehtinut hänen seurassaan Brundisiumin poikki Kyproon.
Kaikki heidän kauppahankkeensa olivat menneet myttyyn; oli kuin kirous
olisi painanut kaikkea, mihin he vain ryhtyivät. Sittemmin olivat
setä ja veljenpoika koettaneet onneaan Palestinan Gazassa, mutta ei
sielläkään ottanut mikään luonnistuakseen. Vihdoin olivat he tulleet
aivan rutiköyhiksi, ja silloin olivat kaikki ruvenneet heitä vieromaan,
luultavasti --, sanoi kertoja vesissä silmin -- siksi, että näkivät
Kainin merkin hänen otsallaan.
Viimein ei heillä ollut muuta jäljellä kuin pari jalokiveä. Eurotas,
joka ei tahtonut niistä luopua, koki pakottaa Orontiusta ilmiantamaan
kristittyjä, koskapa siellä juuri oli alkanut ankara kristittyjen
vaino. Mutta nyt ensi kerran elämässään kieltäytyi veljenpoika
tottelemasta häntä. Sedän kehotuksesta lähtivät he sitten kumpikin
kaupungista, vaeltaakseen erämaahan, jossa valitsivat kallionluolan
lepopaikakseen.
Heidän istuttuaan luolan suulle, alkoi kauheita sanoja tulvata
sedän huulilta. "Aika on nyt tullut", sanoi hän, "jolloin viimeinen
päätökseni on toimeen pantava; tässä on meidän molempien kuoleminen".
Näin sanoen otti hän taskustaan kaksi pientä pulloa, antoi suuremman
veljenpojalle ja piti itse pienemmän, selittäen annoksen olevan
sovitetun kummankin iän mukaan. Mutta kun veljenpoika, joka pelkäsi
kuolemaa, kieltäytyi juomasta, kävi setä mielipuolen lailla käsiksi
häneen ja kaatoi pullon sisällyksen viimeiseen tilkkaan saakka hänen
suuhunsa.
Fulvius meni heti tainnuksiin, mutta pitemmän ajan kuluttua tuli hän
jälleen tuntoihinsa. Hän huomasi silloin olevansa vuorenluolassa ja
pyysi raukealla äänellä jotakin juodakseen. Kunnian-arvoisa ukko
seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja piti puuämpäriä hänen suunsa
edessä. Tainnuksista heränneen kysyttyä Eurotaan kohtaloa, sai hän
vastaukseksi, ett'ei tämä enää ollut elossa.
Ukko, syntyisin Gazasta ja nimeltään Hilarius, oli useita vuosia
viettänyt Antonius erakon luona Egyptissä. Sen jälkeen oli hän palannut
kotia, pitkittääkseen erakkoelämää yhdessä useiden muiden veljesten
kanssa. Läheisiä kallioluolia käyttivät he asuntoinaan; vilppaalla
puronvedellä sammuttivat he janoaan ja nauttivat yksinkertaiset
ateriansa palmupuiden varjossa. Veljet hoitivat muukalaista mitä
hellimmällä tavalla. Heidän vilpitön hurskautensa teki syvän
vaikutuksen häneen. Hänen sielussaan elpyivät nyt jälleen hurskaan
äidin kauan arvottomina pidetyt neuvot ja rukoukset, samoinkuin muisto
hänen ja jumalaapelkääväisen sisarensa elämästä ja vaelluksesta.
Tuhlaaja-poika löi vihdoin rintoihinsa ja malttoi mielensä. Mutta
mikä tuima taistelu leimahtikaan hänen sielussaan ilmi! Kuinka usein
huudahtikaan hän epätoivoisena kuten ensimäinen veljenmurhaaja: "Minun
pahatekoni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa!" Mutta veljet
kohtelivat katuvaista väsymättömällä rakkaudella ja johdattivat hänet
sen tykö, joka ottaa pois synnit, joka armahtaa suurintakin syntistä ja
joka ei työnnä ketään pois.
Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen uskalsi murtunut vihdoin
luottavaisesti turvautua ristiinnaulittuun, sillä olihan hän kuollut
hänenkin syntiensä tähden, ja heittäysi Hänen rakkautensa mereen. Hän
sai myöhemmin pyhän kasteen arvoisan Hilariuksen kädestä ja liittyi
sitten tuohon hurskaaseen veljeskuntaan. Samoin kuin he, ansaitsi
hänkin elantonsa kutomalla mattoja sekä keräämällä yrttejä, joita
harvakseltaan kasvoi hiedassa. Puutetta ei hänen tosin tarvinnut
kärsiä, mutta entisten velkojensa suorittamiseksi ei hän kyennyt
saamaan mitään kokoon. Ja nämä velat, jotka hänen omaa arveluaan myöten
varmaankin olivat suurien korkojen kautta nyt kasvaneet äärettömäksi
summaksi, painoivat häntä raskaasti ja johtivat hänet lopulta siihen
päätökseen, että hän tarjoisi itsensä maksuksi saamamiehelleen.
Siinä tarkoituksessa oli hän tullut Roomaan ja saanut suureksi
hämmästyksekseen Efraimilta kuulla Fabiolan jalomielisestä teosta.
Suurella jännityksellä ja syvästi liikutettuna oli Fabiola kuunnellut
hänen kertomustaan. Fulviuksen vaiettua kysyi hän, mihin hän nyt aikoi
ryhtyä, ja sai silloin tietää, että hän jo samana iltana aikoi lähteä
paluumatkalle. Fabiolan epäröivään kysymykseen, miten hän matkarahojen
puolesta suoriutui, vastasi Fulvius, ett'ei häneltä mitään puuttunut.
Gazan piispalta oli hän saanut kirjoituksen, joka matkalla hankki
hänelle ruokaa ja juomaa sekä yösijan kaikkialla kristityissä
vierasmajoissa.
Fabiola nousi sijaltaan, tehdäkseen ystävänsä kanssa kävelyretken
puistoon ja hakeakseen siellä jonkun hiljaisen paikan. Ulkona sattui
hän silloin näkemään naisen, joka kovin hätäytyneenä syöksyi suoraan
pensaston läpi, heittäytyi hänen jalkojensa eteen ja huusi: "Pelasta
minut, rakas valtijatar, pelasta minut! Hän ajaa minua takaa ja tahtoo
tappaa minut!"
Pakolaisessa tunsi Fabiola heti entisen orjansa Afran, joka nyt esiytyi
mitä syvimmän kurjuuden kuvana. Fabiolan kysymykseen, kuka häntä
ajaa takaa, vastasi onneton: "Hyfaks, mieheni! Jo kauan olen saanut
kärsiä kovaa kohtelua hänen puoleltaan, mutta tänään on hän hurjempi
kuin koskaan ennen!" Fabiola koetti rauhoittaa häntä, sanoen, ett'ei
täällä mitään vaaraa ollut, ja kysäisten, miks'ei Afra ollut niin
pitkään aikaan käynyt silmiään näyttämässä, pitkitti onneton: "Ah, jalo
valtijatar, kuinka saatoin olla niin hullu ja jättää sinun talosi!
Kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minä Eufrosynen ja Graian
tavalla olisin pyytänyt tulla hyväksi! Kuinka mielelläni minäkin olisin
tahtonut tulla kristityksi!"
Äkkiarvaamattoman ihastuksen saattoi Fabiolalle se, kun hän sitä
paitsi sai tietää, että Jubala erään vanhan kristityn naisen kautta
oli oppinut rakastamaan kristin-oppia. Mutta siitä pitäin oli hänen
miehensä ruvennut kohtelemaan häntä yhä julmemmin, ja tänä aamuna oli
hän suorastaan uhannut ampua Jubalan.
"Onko avioliittosi sitten aina ollut niin onneton?" kysyi Fabiola
osanottavasti.
"Aina, olletikin sen päivän jälkeen, kun Hyfaksille kerroin, että eräs
muukalainen, Eurotas nimeltä, kerran oli tarjonnut minulle kätensä. Ah,
sepä oli todellakin vaarallinen ihminen, täynnä pahoja intohimoja ja
perin tunnoton! Sen ilkiön nimeen liittyy niinikään tuskallinen muisto".
"Mikä se on?" kysyi Orontius.
"Kun hänen piti lähteä Roomasta, jätti hän minulle toimeksi valmistaa
kahdenlaista myrkkyjuomaa hänelle. Toisen, joka oli aiottu muuanta
vihamiestä varten, tuli olla tappavan, toisen sitä vastoin tuli saattaa
vain muutaman tunnin kestävään horrokseen. Hän tuli hakemaan pulloja,
mutta juuri kuin minä olin selittämäisilläni hänelle, että kuolettava
myrkky oli pienessä pullossa eikä suuressa, kuten olisi voinut otaksua,
yllätti meidät mieheni, joka mustasukkaisuuden valtaamana ajoi tuon
hirmuisen miehen ovesta ulos. Pelkäänpä sen vuoksi, että jokin erehdys
on voinut sattua, joka on tuottanut kuoleman sille, jolle se ei ollut
aiottukaan".
Fabiola ja Orontius katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja ihmettelivät
itsekseen Jumalan oikeudenmukaista sallimusta. Silloin päästi nainen
yht'äkkiä kimeän huudon. Nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Fabiola
vastaan-otti hänet syliinsä ja Orontius huomasi mustat kasvot, jotka
irvistellen tirkistivät puutarhan-veräjästä sisään. Ravakan hevosen
selässä nelisti seuraavassa tuokiossa numidialainen jousimies paikalta
pois, partialaisten tavan jälkeen jousi seljässä.
Nuoli, jonka hän juurikaan oli ampunut, oli huomaamatta sujahtanut
Fabiolan ja Orontiuksen välitse ja oli valitettavasti liiankin tarkasti
sattunut maaliinsa.
"Tahtoisitko kuolla kristittynä, Jubala?" kysyi Fabiola naiselta, joka
verissään lepäsi hänen sylissään.
"Koko sydämestäni", oli vastaus.
"Uskotko sinä kolmiyhteiseen Jumalaan?"
"Uskon".
"Ja että Jeesus Kristus on tullut maailmaan ja kuollut meidän syntiemme
tähden?"
"Riennä, Orontius!" huusi Fabiola ja viittasi läheisyydessä solisevalle
suihkukaivolle päin.
Mutta tätä kehoitusta ei olisi tarvinnutkaan. Orontius seisoi jo
kaivon vieressä. Hän otti kahmalollisen vettä ja vuodatti kuolevan
afrikattaren päälle, lausuen samalla kasteen asetussanat.
Muutamain silmänräpäysten kuluttua oli hän kuollut. Vahvasti luottaen
siihen, että laupeus vielä yhdennellätoista hetkellä oli tullut tuon
kurjan pimitetyn sielun osaksi, kuten ryövärille ristinpuussa, meni
Orontius yhdessä Fabiolan kanssa sisään; täällä jatkettiin vielä
muutamia tunteja hiljaista, sydämellistä yhdessä-oloa, jonka jälkeen
vieras lähti paluumatkalle.