sairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla
tavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa
kättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen
kuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta,
levotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin
kuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun
murhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin,
sillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut
huutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa
hyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta,
mainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen
kautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä
kova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä
uhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka
jo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi,
olivat taistelleet keskenään vallasta.
Fulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli
lausunut: "Muista huivia, jonka täältä anastit!" Nämä sanat säväyttivät
hänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että,
jos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi
syöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla
puheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen
siitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan
matkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta
sitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen
maahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka
kyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään
saattanut hänelle syvän haavan rintaan.
Sittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet
Sebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla
sairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata
liikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään
kuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman
onnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä
kristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija,
joka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri
oli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä
ainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.
Fabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja
tahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä
huoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että
murhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti
ollut aavistustakaan.
Vaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden
edellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt
sairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli
sairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi
tunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta
jo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen
sairasta hoitamaan.
Lupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna
ja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet
hoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin
antaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius
lääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin
kirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.
Mirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto
ollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään
liikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että
uskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua:
"Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam".
"Olet oikeassa, jalo valtijatar", kuiskasi sairas.
"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä", virkkoi Fabiola, johon
nuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; "pikemmin tulisi
minun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään
sovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi
tulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä,
vaan vapaasyntyisenä".
Mirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen
pukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli
kiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa,
että hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon
tähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua
pelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen
Jumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen,
rukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.
Hän otti uudestaan käsille Chromatiuksen kallis-arvoisen pergamentin
ja, sairaan uinuksissa ollessa, luki ja punnitsi sanoja sydämessään.
Kaikki ennakkoluulot olivat hälvenneet. Kuinka olisi hän voinutkaan
enää olla vasten, sittenkuin hänen silmänsä viime kuluneina päivinä
olivat nähneet niin yleviä uskon esikuvia, sittenkuin hän oli tullut
niin täydellisesti vakuutetuksi kristillisyyden ihmeellisestä
rakkaudenvoimasta ja suurenmoisesta kärsivällisyydestä niin hyvin
elämässä kuin kuolemassa!
Kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun ystävällinen lääkäri muutamain
päiväin kuluttua ilmoitti, että huolellinen hoito ja elimistöä
vahvistava ruoka olivat vaikuttaneet niin edullisesti, ett'ei sairaan
enää tarvinnut pysyä niin ehdottomasti liikkumattomana kuin tähän asti!
Kuinka iloinen olikaan hän, kun lääkäri antoi hänelle luvan puhella
sairaan kanssa! Kuinka olikaan hän toivonut saada avata sydämensä
Mirjamille, -- ystävälleen, sisarelleen! Ja kuinka loistivatkaan
uskollisen esirukoilijan silmät, hänen huomattuaan, että Herra oli
kuullut hänen rukouksensa!
Kun Fabiola kyynelsilmin uudelleen kiitti kallista ystäväänsä, joka oli
ollut valmis antamaan henkensä hänen edestään, vastasi Mirjam tyynesti:
"Mitäs muuta minä sitten olen tehnyt kuin ainoastaan velvollisuuteni?
Olihan sinulla täysi oikeus ottaa henkeni; sehän oli sinun". Hetken
kuluttua jatkoi hän lempeällä ja tyynellä äänellä: "Kuule minua
silmänräpäys! Käyttääkseni sinulle, kuinka kaukana päämäärästä vielä
olemme kaikkine tekoinemme, salli minun kertoa sinulle eräs jutelma:
Muuan raaka, kiittämätön, ynseä orja on noussut kapinaan jalomielisintä
herraa vastaan. Surman-isku uhkaa kapinoitsijaa, ei salamurhaajan
kädestä, vaan oikeudenpalvelijain puolelta. Miksikä nimittäisit
sitä tekoa, jos herra sulasta rakkaudesta, ainoastaan pelastaakseen
rikoksentekijän, ja saatuaan sitä ennen kestää häpeällisintä
ruoskimista, laskisi oman päänsä mestauspölkylle ja sitäpaitsi vielä
viimeisen tahtonsa kautta asettaisi orjan hänen arvonimiensä ja
omaisuutensa perilliseksi ja tahtoisi, että tätä pidettäisiin hänen
veljenään?"
"Oi, Mirjam, Mirjam, sinä olet eteeni luonut kuvan, joka on liian
korkea, jotta sitä voisi todeksi uskoa! Sinä et ole saattanut omaa
menettelyäsi varjoon, sillä minä puhuin _inhimillisestä_ hyveestä.
Jos semmoinen menettely, jonka sinä vastikään kuvasit, voisi olla
mahdollinen, ei siihen riittäisi vähempi kuin jumalallinen hyve!"
Mirjam painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vasten ja, kiinnittäen
ihastuneen katseensa Fabiolaan, virkkoi lempeän juhlallisella äänellä:
_"Niin, Jeesus Kristus, joka sen kaiken on tehnyt ihmisten hyväksi, oli
samalla totinen Jumala!"_
Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan aikaa mykkänä. Mirjam
rukoili ääneti.
"Mirjam, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", aloitti Fabiola
vihdoin uudestaan. "Sinä olet täyttänyt lupauksesi. Olet ollut minulle
uskollisena opastajana".
Ja mitenkä virvoittavaa olikaan tästä lähin ylpeästä, oppineesta
roomattaresta istua kuni lapsi entisen orjansa jalkain juuressa ja
kaikessa yksinkertaisuudessa kuunnella hänen kertovan ihmeellistä
pelastuksen sanomaa. Kuinka kalliiksi hänelle tulivat varsinkin
Roomalais-kirjeen sanat Mirjamin selitysten kautta, nuo sanat, jotka
ennen olivat hänestä olleet niin käsittämättömiä, jopa suorastaan
kiivasta suuttumusta herättäviä. Uudestaan ja yhä uudestaan kehoitti
kokenut kristitty nainen kuuntelijata kääntymään ristiinnaulitun
Jeesuksen Kristuksen tykö ja hakemaan pelastusta hänen veressään. Sana
Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta, hänestä, joka oli mennyt kuolemaan
meidän edestämme, ei enää kauemmin ollut hulluutta tuon viisaan,
oppineen patriisittaren mielestä. Tieto siitä, että arvoisa vanha
lääkäri oikeastaan oli sananpalvelijoita, herätti nähtävästi Fabiolassa
iloista hämmästystä. Hän päätti kohta tältä pyytää lähempää opastusta
kristillisessä uskonnossa ja pyhän kasteen kautta tulla otetuksi
kristillisen kirkon yhteyteen.
Dionysiuksen tullessa seuraavana aamuna, olivat potilas ja hoitaja
molemmat niin iloiset, että lääkäri arvasi heidän viettäneen
rauhallisen yön. Molemmat vakuuttivat hymyillen tämän otaksuman
oikeaksi. Mirjam kertoi niinikään, mikä oli erikoisena syynä
heidän iloiseen mielialaansa, ja esitti vihdoin Fabiolan hänelle
katekuumenina, jonka teki mieli saada opetusta ja tulla valmistetuksi
pyhään kasteesen.
Vanhuksen ilo oli suuri. Pannen kätensä tulevan nuoren kristityn
päälle, lausui hän syvästi liikutettuna: "Ole hyvässä turvassa,
tyttäreni! Sinä et ole ensimäinen tämän katon alla, joka on tullut
johdatetuksi Kristuksen tykö. Monta vuotta sitten kutsui kristitty
orja minua tähän samaan taloon, näennäisesti kyllä lääkärinä, mutta
todellisuudessa kastamaan erästä nuorta kristittyä, joka kuoli muutamia
tunteja sen jälkeen. Se oli Fabiuksen vaimo".
"Äitini?" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. "Hän kuoli
kohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?"
Vanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi,
että hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä.
Dionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että
nuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan
"rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä", jonka tuomiot ovat
tutkimattomat ja tiet käsittämättömät.
Yksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar
Eufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia,
jalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan
ensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste
pääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina
jalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana
sairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.
Sinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola
siten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti
kerromme.
Joitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian
kaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan
vanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin
ylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa
huolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen
vaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti,
sitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja
antoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen
kasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu
nimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti
hurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa,
osoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen.
Äidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta
nautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman
huveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla
vetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla
olevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi
kreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa,
puhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä
ja puheissa orjien kanssa käytettiin.
Äiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä
saattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan
tyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa
jälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen,
että tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen
puolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän
määrännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta
tässä säädöksessä.
Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle
kannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen
kautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä
näöltään, -- Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan
hänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä
pelastajana että turmiontuojana.
Eurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että
hän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä
kotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman
kunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen
suurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, -- -- hän oli tyytynyt
kohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.
Vietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa
kauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan
jommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä.
Hämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti
vähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna.
Monia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat
ja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena
isäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa
koko talonväeltä.
Jonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän
pojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle
jättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen
ystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin
kaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen,
ylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman
miehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston
palauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta
tahansa.
Tähän tarkoitukseen ei Antiokia ollut oikea paikka heidän asua ja
toimia; Eurotas arvelikin, että kelpo omaisuudella ja toisessa
paikkakunnassa voitaisiin jotakin saada aikaan. Sentähden oli hän
iskenyt silmänsä Mirjamin rahoihin. Näitten rahojen saattaminen
itselleen tuli tästä lähin voitonahnaan vanhan miehen ainoaksi
pyrinnöksi, ja hänen onnistui helpolla saada tuo hänen valtaansa
uskottu veljenpoikakin tuumaansa taivutetuksi. Kaikki heidän pyyntönsä
ja rukouksensa, että Mirjam luovuttaisi omaisuutensa heille, ellei
muuten niin korkeata korkoa vastaan, eivät mitään auttaneet. Mirjam
suostui vain antamaan veljelleen melkoisen osan tuloistaan, mutta
pysyi sen sijaan järkähtämättä ja jyrkästi kiinni siinä, että äidin
tahto oli pidettävä pyhänä, ja sen mukaan omaisuus siis koskemattomana
säilytettävä. Mutta siihen ei Eurotas mitenkään tyytynyt. Kun eivät
rukoukset eivätkä kuvittelut näyttäneet mitään vaikuttavan, alkoi hän
viittauksilla tehdä selväksi, että henkilö, joka oli niin suurena
haittana hänen tuumainsa toteuttamiselle, oli mihin hintaan hyvänsä
raivattava tieltä pois.
Orontius kyllä alussa kauhistui tällaista puhetta, mutta Eurotas osasi
saada hänet vähitellen niin kiintymään tähän ajatukseen, että hän
viimein katsoi melkein ansioksi itselleen, jos hän verta vuodattamatta
saattoi riistää sisareltaan tuon halutun omaisuuden. Hän otti salaa
Mirjamilta tuon rikkaasti kirjaillun huivin, joka jo on mainittu
3:nnessa luvussa. Koska Mirjam oli perinyt sen rakastetulta äidiltään,
oli se hänestä äärettömän arvoinen. Sen tiesi ovela veli.
Kuinka suuri olikaan Mirjamin hämmästys, kun hän eräänä päivänä avasi
pienen lippaan, jossa hänen oli tapana säilyttää tuota kallis-arvoista
huivia ja sen sijasta löysi kirjelipun, joka hänelle ilmoitti, että
mitä hän haki, se oli hänen veljellään hyvässä tallessa ja voitiin
häneltä lunastaa takaisin. Heti riensi Mirjam veljensä luo ja tapasi
hänet yhdessä tuon synkän miehen kanssa, jonka läheisyydessä Mirjam
aina vapisi. Mirjam heittäytyi polvilleen veljensä jalkojen juureen
ja pyysi liikuttavasti häntä antamaan takaisin sen, mikä oli hänelle
kaikkein kalliin maan päällä. Orontius oli vähältä antaa myöten,
heltyneenä hänen kyynelistään ja rukouksistaan, mutta ankara katse,
jonka Eurotas häneen loi, ikäänkuin hervahdutti hänet. Veljen sijasta
kääntyi vanhus rukoilijan puoleen ja virkkoi:
"Mirjam, me tahdomme nähdä onko puheessasi totuutta; jos huivi
todellakin on sinusta niin kallis-arvoinen, niin pane nimesi tämän
kirjoituksen alle". Hätäisesti silmäiltyään läpi paperin otti Mirjam
kynän ja allekirjoitti sen.
Orontius, huomattuaan sisaren luovuttaneen koko omaisuutensa Eurotaalle
eikä hänelle, suuttui silmittömäksi. Eurotas oli voittanut hänet
viekkaudessa. Mutta mitä se auttoi, että petetty polki jaloillaan
maata? Tehtyä ei voinut enää miksikään muuttaa. Sitä paitsi oli hän
nyt entistä lujemmalla tuon sydämettömän miehen rautakourissa, joka
jäljestäpäin pakotti tuon arkaluontoisen tytön kaikkien Rooman lain
muotojen mukaan uudistamaan omaisuutensa luovuttamisen.
Ensi aikoina ei petetyn tosin tarvinnut valittaa nurjaa kohtelua;
mutta ennen pitkää annettiin hänen tietää, että kun veli iällisemmän
ystävänsä seurassa aikoi lähteä matkalle Nikomediaan, olisi hänenkin
viisainta jättää Antiokia. Sisaren pyynnöstä oli hänet määrä silloin
lähettää Jerusalemiin, jossa hän toivoi löytävänsä työtä ja leipää
sikäläisten kristittyjen keskuudessa. Sen vuoksi veivät he hänet,
ainoastaan vähillä rahoilla varustettuna, erääsen laivaan, jonka
kapteeni ei suinkaan ollut hyvässä maineessa.
Sen sijaan että olisi purjehtinut Joppea tahi jotakin muuta Jerusalemin
suunnassa olevaa satamaa kohden, ohjasi kapteeni ulos aavalle merelle,
juurikuin jokin kaukomaa olisi ollut hänen päämääränään. Mitä aikeita
hänellä oli mielessään, oli vaikea arvata. Sittenkun laiva muutaman
päivän oli ollut tuulen ja aaltojen ajeltavana, törmäsi se erääsen
luotoon, ei kaukana Kyprosta. Paitsi Mirjamia oli muutamia muitakin,
jotka pääsivät rantaan; mutta nämä muut luulivat olevansa ainoat
eloonjääneet, ja, palattuaan sittemmin Antiokiaan, kertoivat he siellä,
että Mirjam oli hukkunut laivaväen ja muitten matkatoverien mukana,
sillä hehän eivät muuta tienneet.
Mirjamin löysivät rantarosvot ja jättivät orjakauppiaalle, joka myi
poloisen hyljätyn ja kodittoman tytön eräälle ylhäiselle miehelle
Tarsossa, jonka luona hän sai lempeätä kohtelua osakseen. Mutta kun
Fabius myöhemmin antoi asiamiehilleen Aasiassa toimeksi hankkia
millä hinnalla hyvänsä luotettavan, sivistyneen nais-orjan hänen
tyttärelleen, niin valittiin siksi Mirjam, ja niin astui hän nimellä
Syra roomalaisen patriisittaren palvelukseen.
Kahdeskymmenes Luku.
Vihdoin löydetty.
Muutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli
tehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon
valtijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan
suuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun
Fabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen
asiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: "Minun nimeni on Efraim, jalo
nainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka
suorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska
olen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua
maksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!"
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Fabiola ihmeissään. "En voi uskoa,
että serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja".
"Ei hän", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, "vaan muuan nuori
mies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria
summia tuota omaisuutta vastaan". Fabiola oli jo aikeessa muitta
mutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan
karkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa
valmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan,
välittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.
"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien
summien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet
varsin vähäiset", vakuutti liikemies.
Fabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen
eikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet
huoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi
koronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai
siis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän
lisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä
kautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan
laillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola
maksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle
runsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen
puheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.
Nämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin
hoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen.
Toivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin
täydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain
palvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas,
nimittäin Agnes-vainajan huvilaan.
Mirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta
erinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia,
palasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi
kuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään
parantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä
tahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista,
jotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka
Fabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta
maalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan
hänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon
totuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan
siitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!
Kuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä,
eivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa,
olkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai
isä -- samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia
ruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka
ilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen
päivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla
viettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen
vanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli
se päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin
katakombeissa.
Kun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös
ensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta,
vihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä
syleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia.
Ei ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä
valkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen,
ja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.