vastasi Fulvius. "Mutta minä olen melkein kokonaan vailla varoja.
Käske sentähden, että osuuteni maksetaan minulle, niin minä hetkeäkään
viipymättä lähden Roomasta".
"Ei sanaakaan enää!" jyrisi itsevaltias. "Lähde matkaan, ja heti
paikalla! Se omaisuus, jota sinä väenväkeen pyydät omaksesi, ei sinuun
nähden enää saata tulla kysymykseen; me olemme sen kokonaisuudessaan
luovuttaneet eräälle ansiokkaalle naiselle, jalolle Fabiolalle".
Fulvius ei saanut sanaakaan vastatuksi. Mykkänä suuteli hän keisarin
kättä ja poistui palatsista murtuneena miehenä. "Niin ollen on hän
sittenkin tehnyt minut kerjäläiseksi!" mutisi hän, päästyään kappaleen
matkaa palatsista. Eurotas näki heti ensi silmäyksellä, millä kannalla
asiat olivat ja ihmetteli itsekseen veljenpojan tyyneyttä, mutta
huomautti vain aivan kuivasti: "Huomaan että kaikki on mennyttä".
"Oletko tehnyt valmistuksesi?" kysyi pettynyt.
"Melkein", oli vastaus. "Jalokivet, huonekalut ja orjat olen myynyt
vähillä tappioilla; meillä on ainakin sen verran, että mukavasti
voimme matkustaa Aasiaan. Stabion, luotettavan orjan, olen pidättänyt
itsellemme; hän voi ottaa vähät matkatavaramme hevosensa selkään.
Paitsi sitä pidän kaksi hevosta varalla sinua ja itseäni varten. Yksi
asia on minulla enää suoritettavana. Myrkkyä, jonka luvan mukaan piti
olla valmiina jo eilis-iltana, en saa ennenkuin jälkeen puolisten".
"Mitä sinä myrkyllä aiot?" kysyi Fulvius.
"Kai sen arvannet kysymättäkin", vastasi vanhus, väräyttämättä yhtäkään
kasvojen lihasta. "Tahdon vielä kerran koettaa toisessa paikassa,
mutta se vaan on peruuttamattoman varmaa: isäni suku ei saa kuolla
köyhyydessä; kunniakkaasti täytyy sen sortua".
Fulvius purasi huultaan. "Niinkuin tahdot", vastasi hän, "minä olen
kyllästynyt elämään. Lähde talosta niin pian kuin mahdollista, että se
olisi tyhjä Efraimin tullessa, ja laita niin, että tapaan sinut yön
tullen Latiumin tiellä kolmannen peninkulmakiven luona. Minullakin on
tärkeä asia suoritettavana ennen matkalle lähtöämme".
"Mikä niin?" kysyi Eurotas hämmästyen. "Sen täytyy toistaiseksi pysyä
minun salaisuutenani", vastasi Fulvius. "Mutta ellen olisi paikalla
kaksi tuntia jälkeen auringonlaskun, niin pidä minua menneenä miehenä
ja koeta pelastua ilman minua".
Tämän vastauksen jälkeen kiinnitti Eurotas terävän, läpitunkevan
katseensa veljenpoikaan, nähdäkseen, aikoiko tämä ehkä karata hänen
luotaan. Mutta kun Fulvius avoimesti ja tyynesti katsoi häntä silmiin,
antamatta siltä tuota haluttua selitystä, ei vanhus enempää kysynyt.
Tämän keskustelun aikana oli Fulvius riisunut hovipukunsa ja paneutunut
matkapukuun. Hänen aikomuksensa ei ollut enää palata vanhaan asuntoon;
se näkyi siitä, että hän otti mukaansa aseensa ja paitsi miekkaa,
joka riippui vyössä, pisti mekkonsa alle teräväksi tahkotun tikarin,
jommoisia ainoastaan itämailla käytettiin.
Eurotas läksi oitis talosta ja poikkesi Numidialaiseen kortteeriin
vievälle tielle. Hänen kysyttyään Jubalaa, ilmestyi kohta tuo meille
tunnettu neekerinainen. Tämä antoi Eurotaalle hänen tilaamansa kaksi
pientä pulloa ja oli juuri antamaisillaan ohjeita niiden käyttämiseen,
kun Hyfaks puoleksi päihtyneenä äkkiarvaamatta lähestyi heitä. Eurotas
ehti hätimiten hänen huomaamattaan kätkeä ne levättinsä alle ja pistää
kultarahan Jubalan käteen.
Jubala oli kertonut miehelleen siitä naimatarjouksesta, jonka vanhus
useita kertoja oli hänelle tehnyt, ja nyt, luullen syyrialaisen tulleen
taaskin samassa aikeessa, syöksyi mustasukkainen, kuumasisuinen
afrikkalainen vimmastuneesti hävyttömän kimppuun, sittenkun ensin
oli tylysti sysännyt syrjään vaimonsa. Eurotas sai panna kaiken
puhetaitonsa liikkeelle pelastuakseen julmistuneen jousimiehen käsistä,
joka päästi hänet vasta sitten, kun ilkiö oli luvannut, ett'ei hän enää
koskaan näyttäytyisi siellä.
On kuitenkin jo aika, että teemme selkoa Fabiolan vaiheista.
Vallan väsyneenä niin edellisen kuin tämän päivän järisyttävistä
tapauksista vetäytyi hän huoneisiinsa. Haluten olla täydellisesti
rauhassa, käski hän, ett'ei kukaan saisi oleksia sillä pihalla, joka
oli hänen salinsa puolella, kuin myös, ett'ei ketään saisi laskea
hänen puheilleen. Sitä mielenmalttia, sitä hämmästyttävää tarmoa ja
tahdonlujuutta, jota olemme hänessä ihmetelleet, oli nyt seurannut
täydellinen hervahtuminen ja sanomaton alakuloisuus. Hän itki rakkaan
Agneensa kadottamista, niinkuin äiti itkee ainoata, häneltä äkkiä
riistettyä lastansa. Milt'ei yhtä haikeasti suri Fabiola kallista
ystävää Sebastianustakin. Ja sittenkin, kuinka toisin olikaan tuntunut
hänestä, nähdessään tuon väkivaltaisella kuolemalla poiskutsutun
ystävänsä, verraten siihen, millä mielellä hän oli seisonut isänsä
paarien ääressä! "Kuinka omituista", sanoi hän itsekseen, "että juuri
niiden, jotka vastaavat siveellisyyden korkeinta ihannetta, pitää
olla kristittyjä! Onko mahdollista, että niin jalojen siveellisyyden
esikuvien pitäisi katooman? Ei, mahdotonta! Jollakin tavalla, jollakin
korkeammalla tavalla, täytyy näiden kahden olla onnellisia, muuten
sanalla 'oikeus' ei ole mitään merkitystä. Mitä on pakanamaailma näiden
kahden rinnalla!" Ajatuksen irtauduttua näistä jaloista, ihmeteltävistä
ja ylevistä kuvista, tunkeusi ehdottomasti hänen sieluunsa uusia,
edellisille vastakkaisia, kun hänen mieleensä johtuivat Fulvius ja
Tertullus, Calpurnius ja keisari, jopa hänen oma isänsäkin. Häntä
pöyristytti.
Hänen mietteensä häiriytyivät äkisti vieraan sisälletulon kautta,
joka sanoi olevansa "keisarin sanansaattaja". Ovenvartija oli tosin
kieltänyt häneltä sisäänpääsyn ja neuvotonna kääntynyt hovimestarin
puoleen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että keisarillinen
sanansaattaja oli pidettävä poikkeuksena ja päästettävä sisään.
Fabiolaan tämä vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, mutta keisarilliseksi
sanansaattajaksi nimitetyn hassunkurinen ulkomuoto lepytti hänet
hetikohta. Ellei Fabiola olisi ollut niin syvän surun valtaamana,
ei hän olisi voinut pitäytyä hymyilemästä. Se oli Corvinus, joka
kömpelömäisesti läheni häntä. Kaunis-sanaisella puheella, jonka
hän kuitenkin oli huonosti oppinut, esiinkantoi hän Fabiolalle,
keisarillisen lahjoituskirjan ohessa, vakuutuksen vilpittömästä
rakkaudestaan sekä pyysi saada laskea jalon Agneen omaisuuden ynnä
itsensä hänen jalkojensa juureen.
Keisarillisen sanansaattajan puhetta oli Fabiolan mahdoton käsittää,
eikä hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että lahjan
vastaanottaminen oli aiottu välikappaleeksi sanansaattajan itsensä
vastaan-ottamiseen. Hän ei osannut muuta kuin lähettää sanansaattajan
kautta alamaisimman kiitoksensa sekä käskeä sanomaan korkealle
antajalle, että hän tällä haavaa on niin pahoinvoipa, ett'ei kykene
personallisesti sitä tekemään. Hämillään ja neuvotonna koetti Corvinus
sen jälkeen selittää tuolle jalolle naiselle, että hänen isänsä oli
tämän kaiken hänen hyväkseen toimittanut. Mutta Fabiola arveli, että
prefektin ei olisi maksanut ottaa sitä vaivaa päälleen. Jälkeenjäänyt
omaisuus oli jo aikaa sitten hänelle testamentattu ja oli se joutunut
hänelle samana hetkenä, jona... Hän ei saattanut lopettaa lausetta.
Kosija joutui yhä enemmin ymmälle ja esitti vihdoin rakkauden
ilmoituksensa niin takaperoisesti, että Fabiola otaksui hänen pyytävän
kohtuullista palkkiota siitä, että hän oli tuon tärkeän lahjoituskirjan
perille tuonut. Fabiola siis vakuutti, että kaikki hänen vaatimuksensa
niin pian kuin mahdollista täytetään, mutta pyysi, että Corvinus nyt
jättäisi hänet rauhaan, koska hän tuntee itsensä hyvin heikoksi.
Corvinus ymmärsi näiden sanojen merkitsevän paljasta hyvää ja läksi
hyvillä mielin pois.
Jäätyään taas yksin, Fabiola antautui jälleen surunsa ja kolkkojen
ajatustensa valtaan, luomatta edes katsettakaan pöydällä olevaan
asiakirjaan. Niin elävinä kuvautuivat hänen mieleensä jälleen äsköiset
tapaukset Forumilla, että hän ehdottomasti huudahti: "Jumalan kiitos,
että nyt ainakin pääsen näkemästä tuota konnaa!"
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun hän huomasi esirippua vedettävän
syrjään. Oliko se hänen liiaksi kiihoittuneen mielikuvituksensa luoma
harhanäky, vai oliko se totta? Siitä ei hän kauaksi jäänyt epätietoon.
Seuraavassa tuokiossa kuuli hän nämä sanat: "Saanko kysyä, ketä sinä
moisilla mairesanoilla kunnioitat?"
"Sinua, Fulvius!" vastasi Fabiola pelkäämättä ja kiihoittuneena. "Eikö
siinä kyllin, että olet tunkeunut taloon, huvilaan ja vankilaan?
Rohkenetko sen lisäksi syöstä syvimmän murheen vallassa olevan
syrjäisimpään saliinkin, sen, jonka olet saattanut niin syvään suruun?
Poistu heti paikalla tai käsken ajaa sinut häpeällä pois!"
"Vähän hiljemmin, rauhoitu hiukkasen!" vastasi rauhanhäiritsijä
kääntymättä takaisin. "Tämä on kaikissa tapauksissa viimeinen kerta
kun käyn luonasi; mutta meillä on vielä koko monta seikkaa sovittavana
toistemme kanssa. Älä vaivaa itseäsi huutamalla apua; orjasi ovat
liiankin täsmällisesti noudattaneet käskyäsi pysyä loitommalla sinusta.
Kukaan ei kuule huutoasi".
Ja niin itse asiassa olikin. Tietämättään tai tahtomattaan oli
Corvinus valmistanut tietä entiselle liittolaiselleen. Ovenvartija,
joka ennemmin kaksi kertaa oli nähnyt oudon tulijan isäntä-vainajansa
vieraana, oli tosin tahtonut käännyttää hänetkin ovelta ilmoittamalla,
ett'ei hän, valtiattarensa käskyä noudattaen, päästä sisään ketään,
olipa pyrkijä vaikka keisarillinen sanansaattaja; mutta kun Fulvius
julkeasti väitti tulevansa keisarin lähettämänä, oli mies arvelematta
avannut oven hänelle, vaikka itsekseen ihmetellenkin, että hänen
valtiattarelleen jo toistamiseen tänä päivänä tapahtui se kunnia, että
keisarillinen sanansaattaja kävi hänen luonaan. Kavala vieras pyysi,
että vartija jättäisi oven auki, jotta hän, kiireellisissä asioissa
kun liikkui ja tahtomatta saattaa hälinää aikaan surutalossa, esteettä
pääsisi ulos, jos niin sattuisi, että hän, asiansa toimitettuaan ei
tapaisi ovenvartijaa ovella.
Käskemättä tietysti istahti Fulvius vastapäätä yllätettyä naista
ja alkoi: "Sinulla ei ole syytä olla vihainen siitä, että minä
äkkiarvaamatta olen astunut sisään ja kuullut tuumittelusi. Sinä itse
olet ollut minulle opettajana siihen Tulliuksen vankilassa. Mutta minun
on palauttaminen muistiisi aikaisempia yhtymisiä. Kun ensi kerran olin
kutsuttu kunnian-arvoisen isäsi luo, kohtasin siellä erään -- minun ei
ole tarvis mainita hänen nimeään -- jonka katseet ja sanat heti saivat
minut rakastumaan, ja sydämessään paloi hänellä samallaiset tunteet
minua kohtaan".
"Julkea mies!" huudahti Fabiola. "Kuinka tohdit edes kajota semmoiseen!
Ei ole totta, että semmoista tunnetta koskaan on liikkunut teidän
kummankaan sydämessä".
"Mitä jaloon Agneeseen tulee", pitkitti Fulvius, "niin tiedän sen
luotettavalta taholta; oma isäsi ilmoitti minulle, että hänen
veljentyttärensä oli tunnustanut hänelle rakastavansa minua. Monen
monta kertaa isäsi kehotti minua jatkamaan kosintaani".
Fabiola tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi. Eihän hän saattanut
kieltää tämän väitteen todenperäisyyttä! Hän muisti isänsä viittaukset
mielettömistä luuloistansa.
"Minä kyllä tiedän", vastasi hän, "että rakas isäni erehtyi tässä
suhteessa; mutta minä, jolta tuo kallis tyttönen ei mitään salannut..."
"Paitsi uskontonsa", puuttui Fulvius hänen puheeseensa, katkerasti
naurahtaen.
"Vaiti!" jatkoi Fabiola. "Se sana kuuluu jumalan-pilkkaamiselta sinun
suussasi. Minä tiedän, ett'ei hän sinua kohtaan tuntenut muuta kuin
inhoa ja vastenmielisyyttä".
"Niin, sittenkuin sinä olit saanut ne tunteet hänessä hereille. Ensi
kohtaamisemme hetkestä saakka olet sinä yhdessä tuon petollisen
upseerin kanssa, joka on saanut niittää palkkansa, ollut katkera,
leppymätön viholliseni. Hänelle olit sinä ajatellut sitä paikkaa,
jota minä ajoin takaa. Hillitse kiukkusi; sillä sinun täytyy kuulla
minua loppuun asti. Sinä olet hävittänyt maineeni, sinä myrkytit hänen
tunteensa, sinä sait rakkauteni muuttumaan leppymättömäksi vihaksi!"
"Sinun _rakkautesi_?" puuttui Fabiola närkästyneesti hänen
puheeseensa. "Ellei kaikki mitä olet sanonut, olisi ilkeätä valetta
-- mitä rakkautta sinä olisit saattanut tuntea häntä kohtaan? Mitäpä
muuta arvoa sinä olisit voinut panna hänen teeskentelemättömään
säveyteensä, hänen luonnolliseen vilpittömyyteensä, hänen harvinaiseen
ymmärrykseensä, hänen viattomaan puhtauteensa, kuin mitä susi panee
lampaan kärsivällisyyteen tai korppikotka kyyhkysen säveyteen? -- Ei,
hänen rikkauttaan, hänen korkeata asemaansa, hänen aateluuttaan sinä
ajoit takaa. Minä luin sen liekehtivistä silmistäsi, kun ensi kerran
tähystelit häntä basiliskikatsein!"
"Ei ole totta! Jos tarjoukseni olisi otettu vastaan, jos olisin
sattunut saamaan arvokkaan puolison, olisin tuottanut asemalleni
kunniaa; olisin ollut kodikas, tyytyväinen, lemmekäs, yhtä kelvollinen
omistamaan tämän ystävän..."
"Kuin kuka hyvänsä", liitti siihen Fabiola, "joka tarjotessaan hänelle
kätensä sanoo olevansa yhtä valmis kolmen tunnin kuluessa aviokseen
ottamaan tai murhaamaan hänet. Mutta tyttö suostuu mieluummin
jälkimäiseen, ja kosija pitää sanansa. Mene pois näkyvistäni! Sinä
saastutat ilman, jossa liikut!"
"Minä menen, jahka olen toimittanut asiani, ja kun minä lähden, on
sinulla hyvin vähän syytä olla iloinen. Sinä olet niin ollen vakaalla
aikomuksella ja ilman syytä tehnyt kaikki rehelliset aikeeni tyhjiksi,
hävittänyt ainoan toiveeni, riistänyt minulta yhteiskunnallisen
asemani, arvoni ja perheellisen onneni. Mutta ei siinä vielä kyllin.
Kaiken päälliseksi olet sinä ollut syyllinen kaikessa siinä, mistä
nyt syytät minua. Olet salaa kuunnellut keskustelujani, olet tänään,
unhottaen naisellisen arvokkuutesi, esiintynyt Forumilla minua vastaan
julkisesti päättääksesi sen, minkä hiljaisuudessa olet alkanut, olet
vastoin oikeutta ärsyttänyt tuomarit ja ihmiset minua vastaan ja sen
kautta tehnyt minut vihattavaksi keisarinkin edessä. Jollei väkevämpi
tunne kuin pelko olisi ajanut minua tänne, olisin kuin pyytäjiään
pakoileva susi koettanut karata ulos lähimmästä kaupunginportista".
"Ja minä sanon sinulle, Fulvius, että niin pian kuin sen teet, on
hyveiden mitta tässä jumalattomassa kaupungissa oleva suurempi kuin se
nyt on", vastasi Fabiola. "Vielä kerran käsken sinua ainakin poistumaan
talostani, tai lähden itse ulos!"
"Emme ole tulleet vielä loppuun", pitkitti Fulvius. Hänen kasvonsa
olivat sillä välin käyneet yhä tulisemmiksi, hänen huulensa olivat
verettömät. "Sinua on minun kiittäminen siitä, että nyt olen pakotettu
lähtemään Roomasta rutiköyhänä, kodittomana karkulaisena, yhteiskunnan
hylkynä; olet riistänyt minulta tuon armaan tytön, rauhan, kunnian ja
kodin, mutta lisäksi olet vienyt minulta vaivalla ansaitun, laillisen
omaisuuteni".
"Julkea, hävytön mies, joka tohdit soimata minua varkaaksi omassa
talossani!" huudahti jalo roomatar vihastuneena. "Se on tuleva sinulle
kalliiksi!" Fabiola tahtoi kavahtaa ylös, mutta sillä uhkauksella,
että hänen ensi avunhuutonsa myöskin tulisi olemaan hänen viimeisensä,
painoi Fulvius hänet alas leposohvalle ja jatkoi kylmäverisesti: "Minä
toistan vielä, mitä olen sanonut. Eikö sitä syystä voida nimittää minun
omakseni, minkä olen hankkinut niin paljolla vaivalla ja taistelulla
ja viettämällä niin monta unetonta yötä. Nimitä verirahoiksi niitä
jos tahdot -- hyvä se, mutta sitä katalampaa on, että sinä niin
häpeällisellä tavalla riistät ne minulta. Eikö ole sama, kuin jos rikas
ottaisi koiralta pois saaliin, sittenkun koira on tullut verisesti
haavoitetuksi sitä pyytäessään?"
Tähän saakka oli Fabiola urhoollisesti tukahuttanut kaiken pelon, mutta
nyt valtasi hänet kammo, kuultuaan nämä sanat. Hän oli yhtäkaikki aivan
avutonna sekä kokonaan väkevän, raivokkaan miehen vallassa, jonka hänen
luulonsa mukaan, ainoastaan mielettömyys saattoi johdattaa sellaisia
puhumaan. Kooten kaiken mielenmalttinsa vastasi Fabiola siis näköjään
tyynenä, katsoen rohkeasti häntä silmiin: "Pyydän sinua, mene nyt. Jos
haluat rahoja, niin saat; mutta pyydän, että menet pois, ettei vihasi
vie sinulta järkeäsi".
"Mitä sinä oikeastaan kuvittelet mielessäsi?" vastasi Fulvius
ivallisesti.
"Että sinä väärin luulet minun tämmöisenä päivänä voivan edes unissani
ajatella serkkuni omaisuutta tahi käyttää hänen väkivaltaista
kuolemaansa omaksi hyväkseni".
"Ja kuitenkin on asianlaita niin. Keisari on itse sanonut minulle, että
hän on lahjoittanut sinulle kaikki. Ja ethän tahtone uskotella minulle,
että tämä antelias, jalomielinen ruhtinas koskaan on lahjoittanut
pois penniäkään, ilman että häntä on rukousten kautta saatu siihen
taivutetuksi?"
"Siitä en tiedä mitään", vastasi Fabiola. "Mutta sen tiedän, että
kernaammin olisin kuollut puutteeseen kuin pyytänyt itselleni
pienintäkään ropoa sellaisista rahoista".
"Pitäisikö minun sitten uskoa, että joku tässä kaupungissa on ollut
niin jalomielinen, että pyytämättä on tehnyt sen sinun puolestasi? Ei,
se olisi liiaksi uskomatonta. Mutta mitä tämä on?" Samassa sattuivat
hänen silmänsä lahjoituskirjaan, joka oli pöydällä; hän silmähti
hätäisesti sen läpi ja jatkoi sitten kiristäen hampaitansa kiukusta:
"Nyt todistan sinut syylliseksi siihen halpamielisyyteen, ahneuteen,
julmuuteen ja muihin paheisiin, joista olet minua soimannut. Sinä olet
itse paljoa suuremmassa määrässä syypää niihin. Katsos tätä kauniilla
käsialalla kyhättyä asiakirjaa ja uskalla sitten väittää, ett'ei
kaikki ollut valmistettu jo ennen serkkusi kuolemaa! Ja tätä sinä,
teeskentelijä, et ole häikäillyt tekemästä, seistessäsi suojelevaisena
ja vesissä silmin tuon pahaa aavistamattoman sivulla!"
"Lakkaa, sinä hurjapäinen", huusi Fabiola voimatta kestää tuon
raivostuneen liekehtivää katsetta. Mutta Fulvius jatkoi vielä
kiihkoisemmalla äänellä: "Ja nyt, kun olet ryöstänyt minut niin
häpeällisellä tavalla, nyt tarjoat minulle rahoja! Tehtyäsi
suunnitelmani tyhjäksi, tarjoat minulle sääliäsi! Saatettuasi minut
kerjäläiseksi, uskallat tarita minulle almua, almua omasta palkastani,
semmoista jota helvettikin suopi kadotetuille uhreilleen!"
Fabiola nousi uudestaan, mutta Fulvius tarttui häneen ja piti häntä
rautakourin kiinni. "Ja kuule nyt, mitä vielä viimeksi tahdon sanoa
sinulle", jatkoi hän käheämmällä äänellä. "Anna pois minulle, mitä
vastoin oikeutta olet itsellesi anastanut. Se on väärin, että minä
olen tehnyt työn ja sinä kannat maksun siitä. Luovuta omaisuus minulle
vapaaehtoisena lahjana, niin minä lähden tieheni. Jollet sitä tee,
niin olet allekirjoittanut oman kuolemantuomiosi". Näitä sanoja säesti
hurja, uhkaava katse.
Semmoiseen pyyntöön ei ylpeän roomattaren taipumaton sydän kuitenkaan
voinut millään ehdoin suostua. Vaaran yltyessä kasvoi hänen
rohkeutensakin. Jalolla arvokkuudella veti hän toogan tiiviisti
ympärilleen ja vastasi tyynesti ja järkähtämättömästä "Fulvius, kuule
minun sanojani, viimeisiä, joita kanssasi puhun! Antaako sinulle
se omaisuus? Ei koskaan! Kernaimmin lahjoitan sen ensimäiselle
spitaliselle, jonka kohtaan kadulla. Ota kullastani niin paljon kuin
haluat, mutta siitä, mikä on ollut hänen, en minä anna pois rahtuakaan,
en mistään maailman hinnasta. Sinä olet pannut valittavakseni saman
kuin hänellekin, joko antaa perään sinulle tahi kuolla. Agneelta olen
oppinut, kumpaa on mieluisempana pidettävä. Vielä kerran sanon sinulle:
mene pois!"
"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut,
jotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut;
minäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse
saan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä -- sinä
onnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua
siitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan
estää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden
olen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi
kuolla!"
Näin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten,
sillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen
pukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti
paiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa
tekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo
näki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa
tunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin
ajoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä,
rukoileva ääni soi hänen korviinsa: "Anna olla, Orontius! Minä olen
sisaresi Mirjam!"
"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!" huusi Fulvius
äänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.
Sen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota ei
Fabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarin
lattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: "O Herra
Jeesus, tämä on sinun kostosi!"
Jälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen
päällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta,
mutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento
verissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli
heittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan
veljensä tikarinpiston.
Yhdeksästoista Luku.
Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.
Fabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain
ensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi
palvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt
levottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun
näki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos.
Ovenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.
Fabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi,
muun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten
oli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä
kiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi.
Viipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri
olikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi
loi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut
ystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!