Tämä tieto ei näköjään ollut hänelle niinkään odottamaton. Koska hän
kerran oli nähnyt kaikki miehuuden avut yhdistyneinä kristityssä
Sebastianuksessa, mitenkä hän niin ollen olisi saattanut oudoksua sitä,
että henkilö, jota hän aina oli pitänyt naisellisuuden esikuvana,
myöskin tunnusti samaa uskoa! Melkein kunnioittavasti painoi hän alas
päänsä ja kysyi: "Kuinka kauan olet ollut kristittynä?"
"Kristitty olen ollut koko ikäni", oli vastaus. "Olen niin sanoakseni
äidinmaidossa imenyt sisään kristin-uskon".
"Mutta miksi olet salannut sen minulta?" kysyi Fabiola, ja hänen
sanansa kaikuivat niin vienosuruisesti, juurikuin hellä nuhde.
"Koska näin, kuinka pinttynyt sinä olit ennakkoluuloihin kristin-uskon
suhteen; koska tiesin, kuinka sinä halveksit kristittyjä, pitäen heitä
naurettavaan taika-uskoon langenneina ja mitä kauhistavimpia rikoksia
harjoittavina ihmisinä. Sinä et huolinut kuulla mitään meistä, ja minä
en uskaltanut kristin-uskoa ylistelemällä lietsoa ilmituleen tuota
jalossa sydämessäsi kytevää vihaa".
"Voi, rakas Agnes", sanoi Fabiola liikutettuna. "Jos olisin tiennyt,
että te molemmat, Sebastianus ja sinä, kuuluitte kristittyihin, en
olisi voinut heitä niin vihata, kuin valitettavasti olen tehnyt!
Mutta", jatkoi hän, kun oli hieman tyyntynyt, "tottahan tulet
vaatimaan, että Fulviuksen on todistuksilla osotettava syytöksensä
todeksi?"
"Oi, miksikä? Se olisi tarpeetonta, rakas Fabiola. Minä olen jo
tunnustanut olevani kristitty, ja aion huomenna julkisesti uudistaa
saman tunnustuksen".
"Huomenna? Jo huomenna?" vastasi Fabiola, kauhulla ajatellen niin pian
odotettavaa erohetkeä.
"Ja eikö se ole suloisen riemullinen sanoma, kallihin serkku?" vastasi
Agnes eloisasti, ja tarttui Fabiolan käteen. "Oi, ajatteles, niin pian
jo olen pääsevä Herrani ja Vapahtajani luo, ja minä olen varma siitä,
että sinäkin, Fabiola, olet tuleva hänen luokseen, ja me molemmat
tulemme sanomattoman autuaiksi hänen luonaan taivaassa!" Fabiola oli
syvästi liikutettu. Luvaten tulla uudestaan ennen päivän koittoa
seuraavana aamuna, lähti hän paluumatkalle. Eikö kaikki, mitä hän
tänään oli kokenut, ollut unta?
Melkein samaan aikaan oli kaupunginprefektin talossa ollut tärkeä
neuvottelu isän ja pojan välillä. Sen aiheena olivat juuri nuo molemmat
serkukset tai oikeammin Agneen omaisuus ja Fabiolan persoona. Niin
uskomattomalta kuin kuuluneekin, oli Corvinuksella aikomuksena pyytää
tuon rikkaan patriisittaren kättä, ja voitonhimoinen isä hyväksyi
täydelleen hänen tuumansa. Kavalan Afran kuiskattua Corvinukselle,
että Fabiola epäilemättä suostuisi hänen aviokseen, jos hän voisi
tarjota hänelle paljon kultaa, oli Corvinus lakkaamatta ajatellut
sitä. Mutta mistä saada tuo niin silmittömästi tavoiteltu rikkaus? No
niin, nythän siihen näytti suotuisa tilaisuus tarjoutuvan. Fulvius,
joka ilmiantajana tulee vaatimaan itselleen puolet jalon Agneen
omaisuudesta, saisi epäilemättä tyhjin käsin mennä tiehensä, keisari
kun arvatenkin pidättää hänen osuutensa ja haalii kaikki itselleen,
arveli prefekti. Mutta vaikk'ei tyranni suostuisikaan Fulviukselle
antamaan hänen osaansa, voisi hänet kenties saada kehoitetuksi
luovuttamaan se lähimmälle sukulaiselle -- ja juuri Fabiolalle. Ja
kun jalon patriisittaren sitten on kiittäminen prefektin poikaa niin
suunnattomasta rikkaudesta, ei hän varmaankaan voisi kieltäytyä
tulemasta hänen omakseen.
Corvinuksen mielestä oli isän tuuma tietysti mainio, ja isä vetäytyi
viimein yksityiskammioonsa, luvattuaan mietiskellä valmiiksi
suunnitelman tämän suuren tarkoitusperän saavuttamiseksi.
Ja nyt toiseen taloon, jossa melkein yksin ajoin niin-ikään
perheneuvottelua pidettiin. Se oli Fulviuksen ja hänen setänsä.
Viimeksi mainittu, tultuaan myöhään illalla kotia, näki veljenpojan
istuvan miettiväisenä huoneessaan. "No, Fulvius, onko tyttö varmassa
tallessa?"
"Niin varmassa kuin hän lukkojen ja salpojen takana ikinä olla saattaa,
mutta hänen mielensä on yhtä vapaa ja itsenäinen kuin konsanaan".
"Se on yhdentekevä. Pyövelin kirves sellaisen mielen kohta taltuttaa.
Mutta onko hänen kohtalonsa päätetty, ja ovatko seuraukset varmat? Se
on pääasia", lausui Eurotas.
"Ensimäinen kylläkin, ellei arvaamattomia esteitä satu", kuului
vastaus; "mitä jälkimäiseen tulee, riippuu se siitä, millä tuulella
keisari on. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olen pahoillani, miksi
niin nuoren elämän olen saattanut surman suuhun, kun ei tiedä, mitä
hyötyä siitä on".
"Fulvius", vastasi siihen vanhus ankaralla äänellä, ja hänen kasvojensa
piirteet olivat niin kovat kuin graniitti-kallio aamusumussa, "pois
kaikki hentous tässä asiassa! Tiedätkö mikä päivä on huomenna?"
"Kyllä; maaliskuun yhdeskolmatta".
"Se on aina sinuun nähden ollut ratkaiseva päivä. Saadaksesi toisen
henkilön omaisuuden aloit sä sinä päivänä -- -- --"
"Pidä suusi, jos saan luvan sanoa!" keskeytti nuorempi, hirveässä
tuskassa, vanhuksen puheen. "Kuinka saatat sinä aina uudestaan ja
uudestaan muistuttaa minulle kaikkea sitä, minkä kernaimmin tahtoisin
unhottaa?"
"Hyvässä tarkoituksessa! Sinä tahdot unhottaa oman itsesi, mutta sitä
et saa tehdä. Minun täytyy poistaa kaikki tekosyyt, joiden nojalla sinä
saattaisit antautua omantunnon, siveellisyyden tai oman kunniantuntosi
johdettavaksi. On hullua puhua säälistä ihmistä kohtaan, joka estää
sinua saavuttamasta onneasi, erittäinkin moisella tavalla".
Fulvius puri kiukuissaan huultansa ja peitti kasvot molemmilla
käsillään. Eurotas ei ollut tästä milläänkään, vaan jatkoi
leppymättömällä ankaruudella:
"No, huomispäivä on siis jälleen ratkaiseva, kenties kaikin puolin
ratkaiseva päivä sinulle. Pohtikaamme tyynesti, mitä mahdollisia
toiveita se meille tarjoo! Sinä menet siis keisarin luo ja pyydät, mitä
sinulle oikeutta myöten on tuleva. Ja jos saat osuutesi -- -- --"
"Niin myyn kaikki niin pian kuin mahdollista, maksan velkani ja muutan
semmoiseen maahan, missä nimeäni ei ollenkaan tunneta".
"Mutta jos pyyntösi hyljätään?"
"Niin ei voi käydä! Se on mahdotonta!" huusi Fulvius ikäänkuin
kiristyspenkissä, kun vain ajattelikin sitä. "Se on oikeudellinen,
ansionmukainen vaatimus. Sitä ei voida minulta kieltää".
"Älä hätäile liiaksi, nuori ystäväni! Moni on, kuten sananlasku sanoo,
satulansakarasta tuiskahtanut maahan. Entäpä siis, jos oikeutesi
sinulta kielletään?"
"Silloin minä olisin mennyttä miestä! Samassa olisivat kaikki toiveeni
porona. Siinäkin tapauksessa minun täytyy pois täältä".
"Luuletko siis, että Efraim koronkiskuri, jolle olet niin paljon
velkaa, ilman muuta päästää sinut karkuteille? Etkö huomaa, että
kaikki, mitä sinulle voi tapahtua, riippuu yksistään siitä, mitä
huomispäivä tuo mukanaan? Mutta terästä luontosi. Kaiken tämän olen
esiintuonut kehottaakseni sinua rohkeuteen".
Nukkumista ei Fulviuksen tietysti ollut ajatteleminenkaan.
Rauhoittuakseen ja jäähdyttääkseen tulikuumaa otsaansa lähti hän ulos.
Kylmän kipakka yö-ilma teki hänelle hyvää. Ilman varmaa päämäärää kulki
hän rientäen eteenpäin, aina vaan eteenpäin, kunnes vihdoin seisottui
Tertulluksen vankilan ulkopuolella. Olihan hän jo lukuisia kertoja
uskotellut itseään, että tuo jalo roomatar oli pilkannut häntä ja
häpeällisesti hyljännyt hänen naimatarjouksensa -- ja kuitenkin tunsi
hän, että tytön käsi oli hänelle rakkaampi kuin hänen päänsä. Eikö
kuolin-iskua vieläkin voisi väistää? Hän päätti vielä kerran koettaa
ja, jos mahdollista, pelastaa hänet.
Päivän tunnussanan kun tiesi, oli hänen helppo päästä sisään, ja
hän saatatti itsensä jalon Agneen koppiin. Agnes ei säikähtänyt
eikä pyrkinyt pakoon, vaan seisoi tyynenä hänen edessään ja virkkoi
lempeällä äänellä: "Fulvius, jätä minut rauhaan ainakin täällä. Minulla
on elettävänä enää muutamia tunteja, anna minun viettää ne rauhassa".
"Minä olen tullut, jalo Agnes, tehdäkseni nämä tunnit vuosiksi ja
tarjotakseni sinulle onnea rauhan asemesta. Vielä kerran uudistan
tarjoukseni ja lupaan sinulle elämän yhdessä käteni kanssa. Tämä on
viimeinen kerta".
"Enkö ole sanonut sinulle, että olen kristitty, ja tuhat kertaa
mieluummin annan elämäni kuin kiellän uskoni".
"Sinulta ei vaadita kumpaakaan, jos tahdot seurata minua. Vankilan
ovet ovat minulle avoinna. Pakene minun kerallani elääksesi kaikista
keisarillisista edikteistä huolimatta onnellisena minun rinnallani!"
Mutta kun kaikki hänen hartaat pyyntönsä ja houkuttelevat uskottelunsa
jättivät Agneen kylmäksi, menetti Fulvius vihdoin malttinsa. Taas oli
hänet sysännyt tyköänsä -- lapsi, jonka pään päällä miekka häilyi!
Hänen paremmat tunteensa saivat väistyä silmittömän suuttumuksen ja
katkeran vihan tieltä, ja hän huusi leimuvin katsein ja kädellään
uhkaavasti viitaten: "Kurja nainen, vielä kerran annan sinulle
tilaisuutta pelastumiseen! Kummanko valitset, elämän minun rinnallani
vaiko kuoleman?"
"Minäkin valitsen ennemmin kuoleman hänelle kuin elämän sinun-laisen
katalan rinnalla", huusi muuan ääni ovelta.
"Hän on saava maistaa sen!" vastasi Fulvius, nyrkit puristettuina
ja loi vimmastuneen katseen tulijaan. "Etkä sinäkään ole välttävä
kostoani, jos vielä kerran uskallat astua tielle kirottuine
varjoinesi". Sen kanssa hän lähti.
Viimeisen kerran oli Fabiola yksin Agneen kanssa, sittenkuin oli
hetkisen syrjästä katsellut valkeuden ja pimeyden taistelua. Agnes
tarttui hänen käteensä, kiinnitti häneen syvästi totisen ja sanomatonta
rakkautta huokuvan katseen ja pyysi: Sinä et koskaan ole kieltänyt
minulta mitään, Fabiola ystäväni, ja minä tiedän, että olet myös
täyttävä kuolevan viimeisen rukouksen.
"Ei rukoilla, vaan vaatia, käskeä sinun tulee!" vastasi Fabiola syvästi
järkähytettynä.
"Niin lupaa siis, että viivyttelemättä tahdot tutustua kristin-uskon
opetuksiin. Minä tiedän, että sinä tulet omaksumaan ne sekä elämään ja
kuolemaan samassa uskossa, joka antaa voimaa voittamaan maailman ja
synnin!"
Kun Fabiola monin kyynelin oli pyydetyn lupauksen antanut, huudahti
Agnes ilon-ihastuksessa: "Kuule! Jo tulevat! jo tulevat! Sinä
kuulet vain sotamiesten määränperäisiä askelia, mutta minusta ne
ovat noudemiehiä, jotka tulevat noutamaan minua! Niin, lamppuni on
valmistettu, minä menen ulos ylkää vastaan. Hyvästi, rakas Fabiola! Älä
itke minua! Oi, jospa voisit minun kanssani tuntea, kuinka autuasta
on kuolla Kristuksen tähden! Jumala siunatkoon sinua!" Fabiola painoi
rakastetun ystävänsä suonenvetoisesti rintaansa vasten, ja Agnes
vastasi hellästi hänen syleilyynsä, viimeiseen maan päällä. Fabiolan
poistuttua, antautui hän vartijain käsiin, jotka kunnioittavasti
lähestyivät häntä, viedäkseen hänet Forumille.
Katsojain joukossa oli kaksi henkilöä, jotka vetivät puoleensa
toisten huomion. Toisella puolen sitä puoliympyrää, jonka suuri
yleisö muodosti, seisoi nuori mies, kääriytyneenä toogaansa, hattu
painettu niin syvään silmille, ett'ei voinut tuntea hänen kasvojensa
piirteitä. Häntä vastapäätä seisoi ylhäinen nainen, varreltaan
kookas ja pää pystyssä; ilmeistä oli, että hänet ensi kertaa nähtiin
Forumilla moisessa tilaisuudessa. Häntä verhosi kiireestä kantapäihin
kallis-arvoinen viitta, jopa niinkin kallis-arvoinen, että keisarinnan
ei olisi tarvinnut hävetä kantaa sitä. Hänen vieressään seisoi
palvelijatar, kasvot yhtä huolellisesti peitettyinä kuin hänen
valtijattarellaankin. Liikkumattomina seisoivat siinä nuo molemmat
naiset, ja heidän ajatuksensa näkyivät olevan suunnattuina yhteen
ainoaan esineeseen.
Vanki vietiin nyt tuomarin eteen; mutta koska hänen ajatuksensa olivat
kaukana tuomiopaikasta, ei hän huomannut noita kahta naista enemmän
kuin muitakaan ympärillä seisovia.
"Miks'ei hän ole raudoissa?" kysyi prefekti tiuskaten.
"Sitä ei tarvita. Hän käy aivan vapaaehtoisesti", vastasi Catulus, "ja
hän on niin nuori".
"Mutta hän on yhtä vastahakoinen kuin mikä vanha akka. Pane heti raudat
hänen käsiinsä!"
Pyöveli haki käsirautojen joukosta sopivia ja, löydettyään kaikista
köykäisimmät ja pienimmät, kiinnitti hän ne syytetyn ranteihin. Agnes
pudisti hymyillen käsiään, ja samaten kuin apostoli Paavali muinoin
ravisti kyykäärmeen irti kädestään, niin putosivat käsiraudat kalisten
hänen jalkoihinsa.
"Meillä ei ole pienempiä", huomautti pyöveli; "pitäisi noin nuoren
ihmisen kantaa toisenlaisia rannerenkaita".
"Vaiti, mies!" keskeytti hänet vihastunut tuomari; kääntyen vangin
puoleen, jatkoi hän sitten hieman leppeämmällä äänellä:
"Agnes, nuoruutesi, asemasi ja huonon kasvatuksesi tähden minä säälin
sinua. Tahtoisin jos mahdollista pelastaa sinut. Malta mielesi, nyt
kun vielä aikaa on! Luovu kristin-uskon vääristä, turmiollisista
opetuksista, tottele keisarillisia käskyjä ja uhraa jumalille!"
"Tarpeetonta on kiusata minua kauemmin", vastasi Agnes. "Päätökseni
on peruuttamaton. Minä halveksin vääriä jumaliasi ja voin palvella
ainoastaan elävää Jumalaa. -- Iankaikkinen Jumala, avaa suuriksi
taivaan portit, jotka ennen olivat ihmisiltä suljetut! Korkeasti
ylistetty Kristus, kutsu luoksesi se sielu, joka pysyy kiinni sinussa!"
"Kyllä näkyy, että minä vain kulutan aikaa", sanoi malttamaton
prefekti, joka huomasi säälin ilmauksia kansanjoukon keskuudessa.
"Sihteeri, kirjoita päätös".
"Me tuomitsemme Agneen keisarillisen ediktin halveksimisesta miekalla
mestattavaksi".
"Minkä tien varrella ja monenko peninkulmakiven luona on tuomio
toimeenpantava?" kysyi mestaaja. [Mestaaminen toimitettiin tavallisesti
kaupunginporttien ulkopuolella toisen, kolmannen tai neljännen
peninkulmakiven luona.]
"Se on heti toimeenpantava", oli vastaus.
Agnes nosti kätensä korkeutta kohti ja laskeutui sen jälkeen tyynesti
polvilleen. Omin käsin veti hän silkinhienoiset hiuksensa silmilleen
ja taivutti niskansa miekan katkaistavaksi. Silmänräpäyksen keskeytys
seurasi sen jälkeen, sillä pyöveli vapisi liikutuksesta eikä kyennyt
miekkaa heiluttamaan. Polvillaan olevaa tyttöstä tuossa valkoisessa
puvussaan, käsivarret ristissä rinnalla, pää alaspäin kumartuneena,
niin että hänen kiharansa miltei koskivat maahan ja peittivät hänen
kasvonsa, sopi kait verrata harvinaiseen kasviin, jonka hento varsi,
valkoinen kuin lilja, taipui suunnattomain kukkain painosta.
Vasta kun tuomari kovilla sanoilla oli nuhdellut pyöveliä tämän
viivyttelemisestä ja vaatinut häntä tekemään velvollisuutensa, rohkaisi
tämä mielensä. Miekka välähti ilmassa, ja seuraavassa tuokiossa
oli kukka erotettu varrestaan; lempeä neitonen, suloinen taimi oli
siirretty taivaalliseen yrttitarhaan.
Kahdeksastoista Luku.
Nemesis.
Sill'aikaa kuin tuntematon nuori mies, voitonriemuinen hymy huulillaan,
silmiään pois kääntämättä oli katsellut mestausta, oli ylhäinen nainen
kääntynyt poispäin, siksi kunnes syvää hiljaisuutta seurannut sorina
ilmaisi hänelle, että kaikki oli lopussa. Nyt astui hän pelkäämättä
esiin, riisui päältään upean indialaisen viittansa ja levitti sen
ikäänkuin käärinvaatteeksi mestatun yli. Yleinen mielihyvän hälinä
seurasi tätä aito naisellista hienotunteisuutta todistavaa tekoa.
Jalo patriisitar seisoi nyt surupuvussaan tuomarin edessä. "Herra
tuomari", lausui hän syvästi liikutettuna, mutta sentään selvällä,
ylhäisellä äänellä, "minä pyydän sinulta yhtä armon-osoitusta. Älä
anna sotamiesten raakojen käsien enää häväistä sen jäännöksiä, joka
oli minulle kaikista rakkain maan päällä; salli minun kannattaa hänet
isiensä perhehautaan. Hän oli yhtä hyvä kuin hän oli jalo".
Tertullus, joka nähtävästi oli ärtyisällä tuulella, ei kuitenkaan ollut
vähintäkään halukas suostumaan tähän pyyntöön, vaan käski Catuluksen
muitta mutkitta heittää ruumiin Tiberiin tai katsoa, että se tuli
poltetuksi.
Mutta Fabiola ei ollut niin helpolla karkoitettavissa. Hän, tuo ylpeä
roomatar, joka eläissään ani harvoin, niin, tuskinpa milloinkaan oli
mitään pyytänyt, hän turvautui nyt rukouksiin ja pyysi niin hartaasti,
niin liikuttavin sanoin, että yleinen myötätuntoisuuden hyminä alkoi
kuulua kansanjoukon keskeltä. Tätä tukahduttaakseen kysäsi Tertullus
häneltä terävällä äänellä: "Oletko sinäkin kristitty?"
Fabiola vitkasteli hetkisen, mutta vastasi sitten pontevalla äänellä:
"En, mutta minun täytyy tunnustaa, että jos mikään voisi taivuttaa
minut siihen, niin juuri se, mitä tänään olen sattunut näkemään".
"Mitä tarkoitat?"
"Että valtion-uskonnon suojaamiseksi pitää kuolemaan mennä semmoisen
henkilön, jonka sinä juurikaan olet mestauttanut", tässä kyyneleet
melkein tukauttivat hänen äänensä -- "sill'aikaa kuin pedot, petomaiset
hirviöt, jotka ovat häpeäpilkkuna ihmiskunnalle, saavat elää ja
ovat onnellisia. Mutta, herra, te ette tiedä, kenenkä te tänään
olette poistaneet maan päältä! Hän oli puhtain, armain ihminen, mitä
maa milloinkaan on kantanut, ja, vaikka vielä niin nuori, oli hän
sukupuolemme kaunistus. Ja olisi kaiketi hän vieläkin elossa, ellei
olisi ylenkatseellisesti hyljännyt erästä seikkailevaa kosijaa, joka
kaikkialla on ahdistellut häntä naimatarjouksillaan, ei ainoastaan
hänen ollessaan yksin maatalollaan ja kodin pyhäkössä, vaan vieläpä
vankikammiossakin. Siksi että hän ei ole ollut halukas rikastuttamaan
aasialaista urkkijata maatiloillaan ja rahoillaan eikä naimisen kautta
aateloimaan sitä, jota saattoi vain inhota, -- siksi on hänen päänsä
joutunut mestauskirveen alle".
Puhumasta herjettyään loi hän kylmän, halveksivan katseen Fulviukseen,
mutta tämä juoksi esiin ja huusi vihan vimmassa: "Kaikki on valhetta
ja häpeällistä parjausta! Eikö Agnes avoimesti tunnustanut olevansa
kristitty?"
"Kuule minua vielä kerran armollisesti", jatkoi Fabiola, kääntyen
arvokkuudella jälleen tuomarin puoleen. "Kun minä nyt todistuksilla
osoitan hänet syylliseksi, on hänen muotonsa osoittava minun totta
puhuvan. Etkö sinä", pitkitti hän kääntyen Fulviukseen, "etkö sinä
vielä tänä aamunakin vankikammiossa ahdistanut tuota viatonta lasta ja
luvannut hänelle, että jos hän suostuisi tulemaan sinulle puolisoksi,
hän saisi elää ja keisarillisesta ediktistä huolimatta pitää
kristillisen uskonsa?"
Ikäänkuin salaman satuttamana seisoi. Fulvius siinä kalman kalpeana,
kykenemättä virkkamaan sanaakaan, kun tuomari julmistuneella äänellä
lausui: "Fulvius, kasvosi ilmaisevat sinut! Minulla olisi valta heti
kohta vangituttaa sinut, mutta minä annan sinulle ystävällisen neuvon:
pakene täältä! Älä koskaan enää näyttäy Forumilla tahi missään Rooman
julkisissa paikoissa! Jos tämä jalo nainen kumminkin vaatii, niin minä
paikalla saatan sinut syytteen-alaiseksi". "Onko lupa kysyä", jatkoi
hän sen jälkeen, kääntyen mitä kohteliaimmasti tuntemattoman puoleen,
"mikä on nimesi, ylevä nainen?"
Fabiolan mainittua nimensä, muuttui tuomari siinä tuokiossa ihankuin
toiseksi mieheksi. Eikähän ihmekään. Hengessään hän näki äkkiä edessään
tulevan miniänsä! Monin sanoin ensin kiiteltyään tämän korkeata
sivistystä ja yleviä avuja, tuomari ilmoitti, että koska Fabiola
on tämän, petoksen uhrina suistuneen neiden likin sukulainen, on
hänellä myös lähin oikeus ruumiiseen. Hän saa siis tehdä sen kanssa
mitä tahtoi. Tuomarin sanoja keskeyttivät äänekkäät hysitykset ja
vihellykset, jotka kuitenkin tarkoittivat Fulviusta, tämän kalpeana
häpeästä ja kiukusta hiipiessä tiehensä.
Fabiola kiitti prefektiä, ja emäntänsä viittauksesta antoi Syra, joka
suojelijana oli seurannut valtijatartaan, merkin neljälle orjalle
astua paarien kanssa lähemmäksi. Fabiola ei sallinut, että kukaan muu,
kuin hän ja Syra, sai koskea ruumiiseen. Syran avulla nosti hän sen
paareille, levitti tuon kallis-arvoisen käärinvaatteen sen ylle ja
saattoi viimeiseen leposijaansa nuot rakastetun ystävättären maalliset
jäännökset.
Tertullukselle tai oikeammin hänen pojallensa oli asia siis saanut
semmoisen käänteen, että sen parempaa tuskin saattoi toivoa. Tertullus
läksi heti hoviin esittämään keisarille tavanmukaisen virallisen
kertomuksen asiasta, otettuaan mukaansa kauniisti piirretyn asiakirjan,
jonka hän eilen illalla myöhään oli sepittänyt ja kirjoittanut, ja
joka koski mestatun omaisuuden luovuttamista lähimmälle sukulaiselle.
Ilmoitettuaan nuoren patriisittaren kuoleman, kuvasi hän liioitellen
yleisön tyytymättömyyden mestaukseen, minkä seikan hän kokonaan luki
Fulviuksen syyksi. Paitsi sitä arvasi hän Agneen omaisuuden melkoista
pienemmäksi kuin se todella oli ja huomautti lopuksi, että kansa
pitäisi suuressa arvossa semmoista armon-osoitusta, jos keisarillinen
hallitsija luovuttaisi mestatun omaisuuden lähimmälle perijättärelle.
Ei hän myöskään unhottanut kuvata Fabiolaa harvinaisen lahjakkaaksi,
jaloksi naiseksi, joka lisäksi oli keisarin uskollisimpia alamaisia.
"Ha ha, hänet minä tunnen", vastasi Maksimianus kovasti nauraen,
niin kuin jotakin hyvin lystillistä olisi juolahtanut hänelle
mieleen. "Sehän ihmis-raukka lahjoitti minulle kallis-arvoisen
jalokivi-sormuksen ja pyysi minua säästämään Sebastianuksen henkeä,
juuri kun hänet oli keritty lyödä kuoliaaksi. Niin, niin, pikkuinen
perintö on joka tapauksessa lohduttava häntä tuon pojan menettämisen
johdosta. Laita asiakirja valmiiksi, niin minä kirjoitan sen alle".
Tertullus antoi silloin esiin kirjoituksen, jonka oli ennakolta
laatinut, niinkuin hän sanoi, keisarillisen hallitsijansa tunnettuun
jalomielisyyteen luottaen. Kun Maksimianus oli luovutuskirjan alle
kirjoittanut nimensä -- ohimennen sanoen niin epäselvästi, että
koulupoikakin olisi sellaisia koukeroita hävennyt -- sai prefekti
poistua, ja hän läksikin ihastuksissaan saavuttamastaan menestyksestä.
Kirjoituksen jätti hän odottavalle Corvinukselle edelleen
toimitettavaksi.
Tuskin olivat isä ja poika lähteneet palatsista, kun Fulvius,
uskaltamatta toivoa sanottavasti mitään, ilmestyi heidän sijaansa.
Hän oli kotona jo ennemmin pukeutunut hovipukuun ja koettanut
hyvänhajuisissa kylvyissä poistaa kaikki ne merkit, jotka varhaisesta
aamusta käsin hänen rinnassaan riehuneet intohimot olivat hänen
kasvoihinsa painaneet. Viimeinen keskustelu Eurotaan kanssa sekä
tän-aamuiset tapaukset olivat täyttäneet hänen mielensä tuskallisilla
aavistuksilla. Näytti siltä kuin yksi ihminen olisi ollut varta vasten
luotu tekemään kaikki hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta tässähän tuo yksi
ei ainakaan kykene asettamaan esteitä hänen tielleen. Aamulla oli se
samainen tosin ainaiseksi hävittänyt hänen maineensa, mutta eihän hän
kuitenkaan saata riistää Fulviukselta hänelle oikeuden mukaan tulevaa
palkkiota. Jos hänen oli onnistunut tehdä Fulvius kirotuksi, kaikkialta
karkoitetuksi henkilöksi, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut saattaa
häntä kerjäläisenä maantielle. Näin lohdutti Fulvius itseään. Siitä
huolimatta uskalsi hän ainoastaan epätoivon pakosta astua esiin,
vaatimaan itselleen oikeutta myöten tulevaa osaansa jalon Agneen
takavarikkoon otetusta omaisuudesta ainoalta vastustajalta, jota hänen
oli varottava, nimittäin keisarilta itseltään. Kaikkein alamaisimmasti
hymyillen astui hän vastaanotto-huoneeseen ja notkisti polvensa
peljätyn keisarin edessä.
"Mitä sinä tahdot?" ärjähti hirmuvaltias hänelle.
"Olen tullut, korkea keisarillinen herrani, pyytääkseni keisarilliselta
oikeudeltasi, että tahtoisit antaa minulle osani jalon Agneen
omaisuudesta. Minun ilmiantoni johdosta hän kristittynä on saanut hyvin
ansaitun palkkansa".
"Kaikki se olisi, niinkuin olla pitää, jos korviimme ei olisi tullut,
että sinä tapasi mukaan olet hoitanut asiasi niin kömpelösti, että
tyytymättömyyttä ja nurinaa on kuulunut kansan keskuudesta. Mitä
ennemmin sinä siis pudistat tämän kaupungin tomun jaloistasi, sitä
parempi sinulle itsellesi. Ymmärrätkö? Tapamme ei ole antaa semmoista
neuvoa kahta kertaa".