nähtävästi voitonriemuisena.
"Mainiota!" huudahti Hyfaks, ihmeissään ja samalla iloisena. "Mutta,
Jubala, mistä olet yhtäkkiä saanut niin paljo rahaa. Keltä olet
varastanut, tai kenen olet myrkyttänyt, ihmeteltävä papittareni? Miksi
tulee meidän odottaa ylihuomiseen? Miksi ei viettää häitä jo huomenna
tai kernaasti minun puoleltani vaikka jo tänä iltana".
"Kärsivällisyyttä, Hyfaks! Rahat ovat oikealla tavalla ansaitut, mutta
niihin liittyy myöskin ehtoja. Niinkuin jo sanoin, olenkin tullut
luoksesi vangin tähden".
"No, mitä hänen sitten on tekemistä häittemme kanssa?"
"Paljonkin".
"Kuinka niin?"
"Hän ei saa kuolla".
Nämä sanat kuultuaan afrikkalaisten jousimiesten päällikkö katsoi
maalaiseensa tuijottavin silmin, joista yht'aikaa kuvastui viha ja
typeryys. Näytti melkein siltä, kuin olisi hän mielinyt käydä käsiksi
numidiattareen. Tämä taasen seisoi pelotonna hänen edessään ja katseli
hievahtamatta häneen mustilla silmillään. Tämä tytön katse näytti
vaikuttavan lumoavasti häneen, niinkuin hänen kotimaassaan käärmeen
silmä lumoo korppikotkan. "Oletko järjiltäsi?" huudahti Hyfaks vihdoin.
"Olisit yhtä hyvin oitis pyytänyt päätäni. Jos olisit nähnyt keisarin
muodon, kun hän jätti vangin huostaani, niin olisit ollut yhtä varma
siitä kuin minäkin, että hän tarkoitti totta vangin suhteen".
"Tietysti täytyy sen näyttää siltä kuin olisi hän kuollut, ja siksi hän
ilmoitetaankin, mutta neljäkolmatta tuntia hänen luullun kuolemansa
jälkeen täytyy hänen vielä olla hengissä. Hänen uskolaisensa pitävät
kyllä huolta hänen poisviemisestään", selitti nainen järkähtymättömällä
tyyneydellä.
"Olisin toivonut, että olisit sanonut kaksitoista neljänkolmatta
asemasta", virkkoi Hyfaks.
"Oh, tiedän sinut varmaksi laskijaksi, joka kyllä pystyt suorittamaan
osasi hyvin. Viidentenäkolmatta tuntina hän kernaasti kuolkoon; mitä se
minuun koskee!"
"Se on mahdotonta, Jubala, hän on siksi korkea-arvoinen henkilö, ettei
se käy päinsä".
"No, sitten ei kaupoistamme tule mitään", vastasi numidiatar näköjään
välinpitämättömänä. "Ainoastaan mainituilla ehdoilla maksetaan rahat
ulos. Kylläpä pidät sata sestertiota vähässä arvossa!" Niin sanoen
kääntyi hän ovea päin ikäänkuin lähteäkseen pois.
"Äläs! äläs! älähän tuota niin kiirehdi!" huusi Hyfaks, jonka povessa
ahneuden pahahenki sai ylivallan. "Katsotaanpa! Puolet rahoista
menevät kuin menevätkin väkeni lahjomiseen". Kaikki hänen epäilyksensä
haihtuivat kumminkin, kun Jubala ilmoitti hänelle, että hänellä sitä
tarkoitusta varten vielä oli kaksikymmentä sestertiota; mutta nämä
rahat olivat ainoastaan siinä tapauksessa varmasti saatavissa, että
vanki eli vähintään neljäkolmatta tuntia mestauksen jälkeen. "Päätetty,
prinsessani, lumoojattareni!" vastasi ahnehtija irvistäen. "Ja sitten
vietämme iloiset häät!"
Sebastianuksella, joka vielä makasi sikeässä unessa pihanmuurin
luona, ei ollut tietysti aavistustakaan siitä sopimuksesta, minkä
nämä kaksi olivat keskenään hänen hengestään hieroneet. Nukuttuansa
muutamia tunteja kovalla marmorialustalla, heräsi hän virkistyneenä
ja voimistuneena, ja kun kaikki hänen ympärillään oli hiljaa, nousi
hän kohotetuin käsin rukoillakseen tai oikeimmiten ylistääkseen ja
kiittääkseen siitä kunniasta, joka hänelle Jeesuksen Kristuksen
sotamiehenä tänään oli tuleva osaksi. Jos hän ennen oli pelvotta
katsellut kuolemata silmiin, taistellessaan sotatantereella maallisen
ruhtinaansa puolesta, niin kuinka äärettömästi iloisempana saattoikaan
hän mennä kuolemata kohti taivaallisen Herransa puolesta, olletikin kun
voitonpalmu epäilemättä häntä sen jälkeen odotti!
Kun Hyfaks aukaisi oven ja näki vankinsa seisovan siinä ihastuksissaan,
aamuruskon valaisemana, tunsi tämä raaka julmurikin sen niin
vaikuttavan itseensä, että hän olisi saattanut ryömiä pihan poikki
ja rukoilla häntä kasvot maahan päin kumartuneina. Mutta --
rahat, nuo sata sestertiota, ne täytyy saada ansaituksi! Hänellä
oli siis tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin osoittaa kunnioitustaan
luullulle jumalanpojalle. Siinä tarkoituksessa valitsi hän sadasta
jousimiehestään viisi taitavinta, uskoi heille tuumansa ja sai heidät
helpolla yritykseen suostumaan, sittenkuin tietysti oli ilmoittanut
heille mikä suuri palkkio tässä oli ansaittavana. Paitsi sitä olivat
kristityt jo tarjonneet melkoisen summan ruumiista ja tilanneet kaksi
orjaa kuljettamaan sitä pois. Tästäkin summasta saavat osansa nuo
viisi uskottua, joiden vaiteliaisuuteen johtajan kävi täydellisesti
luottaminen.
Kohta sen jälkeen Sebastianus vietiin mestauspaikalle. Sidottuna puuhun
ja ympärillään nuo valitut jousimiehet, odotti hän vain surmannuolta.
Mies mieheltä jännitti jousensa, nuoli toisensa jälkeen sattui
turvattomaan ja tuotti hänelle kovia tuskia. Katsojat nauroivat ja
laskivat pilaa, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin huvinäytelmää.
Verta vuotaen useista haavoista lyyhistyi marttyri raukka vihdoin alas
ja näytti kuolleelta, jonka tähden Hyfaks, sittenkun oli päästänyt auki
köydet, laski hänet maahan ja poistui miehineen paikalta.
Kohta sen jälkeen tulivat orjat noutamaan ruumista, kuten sovittu
oli. Kun he kannettavineen poikkesivat katakombeihin vievälle tielle,
kuiskasi heille musta naisen haamu: "Hän elää vielä!" Sentähden eivät
kantajat pitemmältä seuranneet sitä tietä, vaan kääntyivät Irenen
asunnolle päin. He saattoivat sitä varmemmalla uskalluksella menetellä
niin, koska keisari edellisenä iltana oli lyhyemmäksi aikaa muuttanut
lempilinnaansa asumaan. Lääkäri Dionysius, joka heti kutsuttiin,
ilmoitti, ettei yksikään haavoista ollut kuolettava, vaan että verta
oli kuitenkin vuotanut siksi viljalti, ett'ei sairas viikkokausiin
kykenisi vuoteeltaan nousemaan.
Neljänkolmatta tunnin kestäessä tuli musta orjatar joka tunti
kuulustelemaan haavoitetun vointia. Määräajan loppuunkuluttua vei
hän Fabiolan Irenen asuntoon, jotta hän itse saisi nähdä haavoitetun
vielä hengittävän, joskin heikosti. Sen jälkeen Fabiola heti kirjoitti
orjattarelleen vapauskirjan ja maksoi hänelle ennen määrätyn summan.
Tämän johdosta kaikui vielä samana iltana koko Palatinon kukkula
hurjista juomingeista, jotka yhdessä mitä raaimpain, iljettävimpäin
tapojen kanssa kuuluvat afrikkalaiseen häitten viettoon.
Fabiola tiedusteli niin sydämellisellä osanotolla Sebastianuksen
tilaa, että Irene luuli häntä kristityksi. Ensimäisen kerran tyytyi
hän siihen, että ovella kyseli hänen vointiaan ja pisti ystävänsä
rakasmielisen hoitajattaren käteen melkoisen rahasumman kulunkien
suorittamista varten. Mutta kun potilas muutamien päivien kuluttua
oli jonkun verran toipunut, suostui Fabiola mielellään emännän
ystävälliseen pyyntöön, ja astui nyt ensi kerran elämässään täysin
tietoisena kristillisen perheen keskuuteen.
Ireneen olemme jo pikapäiten tutustuneet. Hän oli jonkun aikaa sitten
jäänyt leskeksi, mutta hänen ja hänen kahden tyttärensä oli sallittu
pitää asunto, jossa hän oli kokenut niin paljon sekä iloa että
kärsimyksiä yhdessä Cartulluksen kanssa. Talon molempain tytärten
välillä oli paljo erilaisuutta, sen huomasi Fabiola varsin hyvin,
lähemmin tutustuttuaan heihin. Toinen käyttäytyi uppiniskaisesti ja
laaduttomasti lempeätä äitiä kohtaan sekä näytti pitävän perheen
monivuotista ystävää talossa vastuksena. Nuoremman tyttären käytös
sitä vastoin oli täysi vastakohta tälle. Irene itse oli tosikristityn
perheen-emännän kuva, aina niin sävyisä ja tyyni, niin ahkera ja
ymmärtäväinen, niin omaa voittoa pyytämätön ja sydän täynnä innokasta
rakkautta. Fabiola tunsi ehdottomasti mieltymystä tuohon lempeään,
yksinkertaiseen rouvaan. Tämä, jolla alussa ei ollut aavistustakaan
siitä, että tuo jalo patriisitar ei ollut kristitty, ei muuttanut
käytöstään häntä kohtaan sittenkään, kun oli saanut tietää asian
oikean laidan. Fabiola taas havaitsi nöyryytyksekseen, että tuo häijy
tytär oli pakana, niinkuin hänkin. Tiheät käynnit kristityssä kodissa
haihduttivat suuressa määrin Fabiolan ennakkoluuloja kristin-uskoa
kohtaan.
Vaikka Sebastianuksen paraneminen kävi kovin vitkaan, teki Fabiola
yhdessä hänen uskollisen hoitajansa kanssa suunnitelmia hänen
muuttamisekseen Campaniassa olevaan huvilaan. Sebastianuksen
hengittäessä raitista maanilmaa ja saadessa siitä uusia voimia, oli
Fabiolalla oleva tilaisuutta puhella hänen kanssaan kristin-uskosta.
Tämmöiset olivat hänen tuumansa -- mutta Jumala oli päättänyt toisin.
Emme yritä lukijalle kuvaamaan Sebastianuksen tunteita. Kun on toivonut
marttyriutta, rukoillut sitä ja kestänyt kaikki sen tuskat, niin
pitkälle kuin se inhimilliselle tajunnalle suinkin on mahdollista, kun
on kuollut siihen ja sulkenut silmänsä tälle maailmalle -- ja sitten
herää siinä jälleen, ei marttyrinä, vaan tavallisena toivioretkeläisenä
-- se on todellakin paljoa kovempi koetus kuin itse marttyrikuolema.
Eikö hänen kohtalonsa ollut sama kuin miehen, joka on yrittänyt
purjehtia myrskyisenä yönä pauhaavan merenvirran poikki ja, tuntimääriä
taisteltuansa, kun hänen pieni venheensä on keikkunut sinne tänne
aalloissa ja ollut vähällä mennä kumoon, hän taas näkee olevansa
samalla rannalla, mistä lähtikin? Eikö hänet oltu palautettu maailmaan,
annettavaksi, kuten apostoli Paavali, uudelleen saatanan enkelin
valtaan, jonka tuli lyödä häntä poskille, sittenkuin hän oli ollut
paratiisissa ja kuullut taivaallisia sanoja, joita ei kenenkään ihmisen
ole sallittu puhua? -- Mutta ei sittenkään yhtään valituksen sanaa
kuulunut hänen huuliltaan. Ääneti taipui hän Jumalan tahdon alle siinä
varmassa toivossa, että hänen kumminkin suotaisiin kuolla marttyrinä.
Hän toivoi niin hartaasti marttyrinkruunua, että hylkäsi kaikki
pako- tai piileymis-ehdotukset.
"Minulla on nyt kahta suurempi oikeus", tapasi hän sanoa, "puhua
rohkeasti ja empimättä vainotuille. Tätä oikeutta aion käyttää
hyväkseni niin pian kuin kykenen vuoteelta nousemaan. Hoitakaa
sentähden minua hyvin, että se sitä pikemmin voisi tapahtua".
Seitsemästoista Luku.
Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.
Ennenkuin seuraamme Sebastianuksen elämänvaiheita loppuun asti,
tahdomme ensin pikimiten katsahtaa, mitä hänen ilmiantajansa tällä
välin on toiminut. Tuskin tarvitsemme sanoa, että Fulvius tunsi
kovasti pettyneensä toiveissaan, mitä tulee hänen osuuteensa kuolemaan
tuomitun luullusta suuresta omaisuudesta. Hänen katala tekonsa ei ollut
tuottanut hänelle oikeastaan mitään. Tuiman setänsä pilkan ja naurun
kannustamana hän silloin turvautui toiseen keinoon. Rahojahan täytyi
kaikissa tapauksissa saada hankituksi, sitä hänelle Eurotas joka päivä
muistutti. Mutta eikö rahoja ollut yllinkyllin rikkaan Agneen hallussa?
Ja eikö Agnes ollut täydellisesti hänen vallassaan, sittenkun hän oli
saanut tietää Agneenkin olevan kristityn?
Kun hyljätty kosija ei uskaltanut toivoa mahdolliseksi saada
suullisesti viedä perille pyyntönsä, kääntyi hän sentähden
kirjallisesti Agneen puoleen, ilmaistakseen kohteliain sanoin yhä
kasvavan, vilpittömän taipumuksensa ja pyytääkseen häntä mitä
hartaimmin suostumaan hänen tarjoukseensa. Kirjoituksensa lopussa
hän viittailemalla huomautti, että jos hänen nöyrin pyyntönsä ei
sattuisi tulemaan huomioon otetuksi, hänen velvollisuutensa silloin
mahdollisesti pakottaisi hänet valitsemaan muita keinoja.
Piakkoin saikin hän tyynen ja kohteliaan, mutta samalla selvin sanoin
laaditun vastauksen, jossa suoraan lausuttiin, että avioliitto hänen
kanssaan ei voinut koskaan tulla kysymykseen. Tämä toistamiseen annettu
kieltävä vastaus sammutti senkin tunteen kipinän, joka mahdollisesti
tähän saakka vielä oli Fulviuksen sielussa tuikkinut. Nyt tahtoi
hän, tosin kaikkea älykkäisyyttä noudattamalla, esiintyä jyrkästi ja
säälimättömästi Agneeta vastaan. Sen oli hän lujasti päättänyt.
Fabiola, saatuaan varmasti tietää, ettei Sebastianus millään
muotoa suostu pakenemaan, oli tehnyt sen arveluttavan päätöksen,
että hän koettaa pelastaa Sebastianuksen vastoin hänen tahtoaan,
hankkimalla hänelle keisarilta armahduksen. Voi, kuinka vähän Fabiola
tunsi ihmissydämen pahuutta! Hänessä asui se varma luottamus,
että Maksimianus, niin tulinen kuin hän saattoi ollakin vihansa
kuohahtaessa, ei kuitenkaan toistamiseen tuomitsisi ihmistä kuolemaan.
Eihän kaikki sääli ja armahtavaisuus sentään liene sammunut hänen
sydämessään, ajatteli Fabiola, ja toivoi sitä paitsi, että hänen
rukouksensa ja kyynelensä saisivat nämä paremmat tunteet vireille,
samaten kuin kesän helle loihtii ilmi kätkössä olleen nesteen kovasta
puusta. Hän lähetti sentähden, anomuskirjan keisarille pyytäen
puheillepääsyä, ja että tähän armollisesti suostuttaisiin, liitti hän
anomuskirjansa oheen kallis-arvoisen jalokivisormuksen, sillä tyrannin
ahneus oli hänelle kyllin tunnettu.
Lahja kyllä kelpasi, mutta ei tehnyt toivottua vaikutusta. Fabiolan
annettiin muitta mutkitta tietää, että hän yhdessä toisten
armon-anojain kanssa maaliskuun 20 p:nä saisi odottaa Palatinon
palatsin luona ja ojentaa anomuksensa keisarille hänen tullessaan isoja
portaita alas matkalla uhraamaan. Niin vähän kuin tämä vastaus antoikin
aihetta toiveihin, päätti Fabiola panna kaiken tarmonsa liikkeelle,
päästäkseen tarkoitustensa perille.
Pukeutuneena surupukuun liittyi ylhäinen patriisitar määrättynä päivänä
pitkään riviin, äitien, lasten ja sisarusten joukkoon, jotka olivat
tulleet ojentamaan esiin supliikkejaan vankiloissa nääntyväin tai
epäterveellisissä vuorikaivoksissa työskenteleväin omaistensa puolesta.
Siinä oli niin monta murheen-alaista, että Fabiolan toiveet suotuisan
vastauksen saamisesta alkoivat kovasti horjua. Viimeinen toivonkipinä
hänen sydämessään sammui, kun hän näki keisarin tulevan portaita alas,
vaikka huomasikin tuon säteilevän jalokivisormuksen hänen sormessaan.
Fabiola näki, kuinka suurissa määrin anomuskirjoja hänelle ojennettiin,
mutta näki myöskin, että hän äkäisesti heitti useimmat luotaan,
luomatta niihin edes katsettaankaan; ainoastaan ylen harvoin jätti hän
jonkun kirjoituksen sihteerilleen, joka näytti melkein yhtä käskevältä
kuin hänen herransakin. Kuinka vähän tämmöinen näky oli omiaan luomaan
rohkeutta armonanojain mieliin!
Vihdoin viimein oli Fabiolan vuoro tullut. Keisari seisoi vielä kaksi
askelmaa ylempänä häntä. Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti,
vähemmin pelosta tyrannia kohtaan, kuin siksi, että hetki, joka oli
ratkaiseva hänen ystävänsä kohtalon, oli käsissä. Hän olisi tahtonut
rukoilla tai ainakin lähettää huokauksen ahdistetusta rinnastaan
ylös kaikkivaltiaan auttajan puoleen mutta tämähän oli hänelle vielä
tuntematon Jumala!
Maksimianus kurotti juuri kätensä ottamaan anomuskirjaa, jota hänelle
ojennettiin, kun hän yht'äkkiä veti sen takaisin ja kääntyi katsomaan
sinnepäin, josta oli kuullut nimeään kovaan huudettavan. Fabiolakin
katsahti ylös; ääni oli hänelle tuttu. Hänen edessään, korkealla
valkoisessa marmoriseinässä, sijaitsi se avattu ikkuna, josta valoa
pääsi Irenen asunnolle johtavaan solaan. Siinä ikkunassa näki hän
Sebastianuksen, kalpeana ja huonona, kirkastetuin kasvoin, tyynenä ja
vakavana -- ihana, mieltä liikuttava kuva. Sebastianus oli kuullut
keisarin tuloa ilmaisevat torventorahdukset ja asettunut ikkunaan,
tervehtiäkseen häntä.
"Maksimianus", huusi hän kuivankolahtavalla äänellä.
"Kuka olet sinä, konna, joka niin julkeasti uskallat mainita keisarisi
nimeä?" huusi tyranni.
"Minä olen kuin kuolleista noussut varottaakseni sinua! Varo itseäsi!
Koston ja vihan päivä on lähellä! Olet kastanut tämän kaupungin
maaperää Jumalan pyhien verellä ja heitättänyt heidän ruumiinsa virtaan
tai rikkatunkiolle! Kaikkien rikostesi ja kauhistavain tekojesi tähden
olet Jumalan tuomion alaiseksi joutunut; pian on hänen vihansa polttava
sinut. Sinä olet kärsivä hirmuvaltiaan kuoleman, mutta Jumala on antava
kirkollensa keisarin oman mielensä jälkeen. Käänny sentähden, sinä
jumalaton, kun vielä aikaa on! Pyydä Jumalalta armoa ja anteeksi-antoa
ristiinnaulitun nimessä, jota tähän asti olet vainonnut!"
Äänetön, juhlallinen hiljaisuus vallitsi näitä mahtavia, profetallisia
sanoja lausuttaessa. Keisarikaan ei voinut karkoittaa povestaan
kunnioituksen ja pelvon sekaista vaikutusta; hänen kielensä oli
kuin rampeutunut. Mutta ei kauan. Hyvin kohta hän jälleen tointui
hämmästyksestään ja huusi julmistuneena: "Halloo! Menköön joku heti
ylös ja tuokoon tänne tuon", -- hän vältti lausumasta nimeä. "Hyfaks,
tule tänne!" Mutta Hyfaks, joka ensi silmäyksellä oli tuntenut
Sebastianuksen, oli oitis lähtenyt käpälämäkeen eikä tuntenut itseään
varmaksi ennenkuin omassa kortteerissaan. Corvinus, jonka keisari
sattui näkemään, lähetettiin häntä noutamaan. Raskain mielin totteli
tämä tuota peljättyä käskyä.
Hänen tullessaan oli jousimiesten kortteeri täydessä puolustustilassa.
Viisikymmentä miestä oli asetettu järjestykseen kahden puolen pihaa,
ja etunenässä seisoivat Hyfaks ja Jubala. Nuo mustat haamut, jotka
seisoivat siinä äänettöminä ja liikkumattomina, käsivarret ja rinnat
paljaina, jouset vireissä ja surmaa tuottavat nuolet suunnattuina
sisäänkäytävää kohden, näyttivät basalttipatsailta, jotka riviin
asetettuina muodostivat sisäänkäytävän egyptiläiseen templiin.
"Hyfaks", huusi Corvinus vapisevalla äänellä, "keisari käskee kutsua
sinua".
"Sano hänelle alamaisimmasti minun nimessäni", vastasi maurilainen,
"että väkeni on vannonut olla päästämättä ketään portista sisään, ilman
että sata nuolta on lävistänyt hänen rintansa, niin kauan kuin ei
keisari merkin kautta osoita, että hän on antanut meille anteeksi".
Tätä vastausta viemään riensi Corvinus takaisin. Nauraen kuunteli
häntä keisari. Afrikkalaiset jousimiehet olivat ihmisiä, joiden kanssa
hän ei halunnut joutua vihoihin. Hän tarvitsi heitä liiankin hyvin;
ne olivat hänelle aivan välttämättömät, kun piti toimittaa pois
epämieluisia uhreja. "Ovelat veijarit!" huudahti barbari nauraen. "Se,
vie tämä sormus päämiehen mustalle eukolle!" Niin sanoen veti hän
sormestaan Fabiolan hänelle lahjoittaman mainion sormuksen ja ojensi
sen sanansaattajalle, joka toistamiseen juoksi tunnetulle kortteerille
ja, lausuttuaan asiansa, nakkasi sormuksen portista pihaan. Jouset
painuivat heti alas ja kaikki jänteet riippuivat höllällä. Ilosta
ulisten juoksi Jubala ja otti ylös sormuksen; siitä syntyi kuitenkin
jo heti riita hänen ja hänen ahneen herransa ja miehensä välillä, joka
katsojain äänekkäiden mielihyvän ilmaisujen kaikuessa paiskasi hänet
maahan ja otti häneltä pois aarteen. Eiköhän tuo nuori vaimo jo näinkin
lyhyen yhdys-elämän jälkeen ollut tullut siihen vakaumukseen, että hän
orjuudesta oli siirtynyt toiseen ja monta vertaa raskaampaan orjuuteen?
Ollen viekkaudessa arvoisan puolisonsa veroinen, ei puolinaisen
tekonsa puolustaminen ollut Hyfaksille mikään vaikea tehtävä. Väittäen
keisarillisen käskyn epäselvyyden olevan syynä kaikkeen, ei hän sanonut
olevansa vastuun-alainen mistään.
"Kuinka lieneekin, olen minä tällä kertaa itse pitävä huolen siitä,
että työ kunnollisesti suoritetaan", vastasi Maksimianus ja käski
sen jälkeen kahden, kurikoilla varustetun miehen astua lähemmäksi.
Sebastianus raahattiin alas ja tapettiin hirmuvaltiaan edessä, joka
kylmäverisenä katseli tätä kamalaa toimitusta. [Maksimianuksesta
ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta vietiin marttyrin
ruumis katakombeihin.] Kun keisari huomasi Fabiolan ja otaksui hänen
olevan tuon jalon patriisittaren, joka oli lahjoittanut hänelle
jalokivisormuksen, kysyi hän ainakin hieman kohteliaammalla tavalla
kuin muutoin: "No, mikä sinun pyyntösi sitten on?" Mieli valtavasti
järkytettynä siitä, mitä äsken oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä
ja tuskin kyeten saamaan sanaa suustaan, vastasi Fabiola vapisevalla
äänellä: "Herra, minä pelkään sen jo olevan myöhäistä!"
"Minkätähden myöhäistä?" kysyi Maksimianus hätäisesti silmäten
pergamenttia. Sitten jatkoi hän leimuvin katsein: "Kuinka, tiesitkö
sinä Sebastianuksen elävän? Oletko sinä kristitty?"
Miksikä Fabiolan oli niin vaikea vastata siihen kieltävästi? Mikä
vaikutti, että hän hädintuskin sai sanan sujumaan huuliltaan? -- "Mutta
oletpa oikeassa, se on myöhäistä", jatkoi keisari ystävällisellä
äänellä ja salli armonpyytäjän, joka uupumuksesta oli vähällä lyykistyä
maahan, poistua paikalta. "Mutta nytpä johtuu mieleeni", sanoi hän ja
pidätti Fabiolan, "että olen unhottanut kiittää sinua siitä kauniista
sormuksesta, jonka lahjoitit minulle. Minä saatoin Hyfaksin vaimon
onnelliseksi sillä. Mustassa kädessä on se säteilevä vielä paremmin
kuin minun sormessani. Hyvästi!"
Noilta turmantuojilta marmori-portailta horjuili Fabiola Irene emännän
hiljaiseen asuntoon. Samoinkuin hän itse olivat äiti ja tytärkin
syvästi murheissaan, -- mutta mistä johtuu, että kristityt kantoivat
kovia tuskiakin tykkänään toisella tavalla kuin hän itse? Tämä ajatus
tunkihen ehdottomasti lohduttoman patriisittaren mieleen. Kansajoukon
hajaannuttua lähti hän, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan,
miettiväisenä asuntoonsa.
Murhemielin ja itseensä vaipuneena haki hän yksinäisyyttä ja istui
siinä kauan, synkissä ajatuksissa. Hänet havautti mietteistään
kreikkalainen orjatar Graia, joka jätti hänelle kirjeen. Mutta kuinka
säikähtyikään tyttö, kun hän, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä
odotti hallitsijattaren käskyä, päätyi näkemään minkä vaikutuksen kirje
teki häneen.
Fabiola oli näet pikaisesti vilkaistuaan siihen kavahtanut ylös, kovaan
huutaen ja lyöden yhteen käsiään, ja vaipui sitte surkealla äänellä
valittaen leposohvalleen. Maattuaan siinä muutamia tuokioita näköjään
tiedottomana, kouristuksen tapaisesti pidellen kirjettä molemmilla
käsillään, kysyi hän tyynesti, kooten kaiken tahdonlujuutensa, kuka oli
kirjeen tuonut ja käski, että sanantuoja saatettaisiin sisään.
"Mistä tulet?" tällä kysymyksellä kääntyi hän sisäänastuvan sotamiehen
puoleen.
"Minä olen vahtimiehenä Tertulluksen vankilassa".
"Kuka antoi sinulle tämän kirjeen?"
"Jalo Agnes itse".
"Miksi hän raukka on siellä?"
"Eräs mies nimeltä Fulvius on antanut hänet ilmi kristittynä".
"Onko siinä kaikki? Sano jalolle Agneelle, että minä kohta tulen hänen
luokseen, ja ota tämä vaivoistasi".
Sotamies poistui. Mutta Fabiola kääriytyi paksuun viittaan ja lähti
matkalle seuralaisitta.
Vaikeuksia kokematta sai hän tulla siihen koppiin, joka oli määrätty
nuorelle patriisittarelle hänen ylhäisen syntyperänsä ja annettujen
runsaiden lahjoitusten vuoksi.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Fabiola kiihtyneenä, sittenkun oli
syleillyt serkkuaan.
"Muutama tunti takaperin minut vangittiin ja tuotiin tänne", vastasi
Agnes tyynesti.
"Ja onko tuo Fulvius sitten niin hullu, että syyttää sinua semmoisesta,
mikä heti voidaan näyttää perättömäksi?"
"Mistä syyttää?"
"Että olet kristitty".
"Se minä olen, Jumalan kiitos!" vastasi vanki hymyillen.