huomautti Pankratius. "Mutta kuuntelehan tyynesti minua, Corvinus",
jatkoi hän. "Me seisomme tässä viimeisen kerran silmätysten. Kun olin
vanhalle opettajallemme Cassianukselle osoittanut viimeisen palveluksen
ja matkustin kumppalini seurassa takaisin Roomaan, kuulin hurjasti
kiitävien vaunujesi raminaa, kannustin ratsuani ja ehdin parahiksi
sinua pelastamaan. Tainnoksissa olit sinä, hänen murhaajansa, hänen,
joka oli minulle kallis ja rakas; sinä olit vallassani ja minä kostin!"
"Millä tavalla?" kysyi Corvinus säpsähtäen, kuullessaan puhuttavan
vanhan opettajan kuolemasta.
"Siten että vedin sinut ylös vedestä, ystäväni avulla hieroin ja
lämmitin sinua, kunnes sydämesi jälleen rupesi tykyttämään, ja jätin
sinut sitten seuralaistesi huostaan, kuolemasta pelastettuna".
"Valehtelet!" huusi raaka nuorukainen. "Minut vetivät ylös palvelijani
etkä sinä! Sen ovat he kaikki todistaneet".
"Antoivatko he sinulle veitsenikin, joka putosi vyöstäsi yhdessä
leopardin-nahkaisen kukkarosi kera?"
"Kukkaro, erään afrikattaren lahja, oli kaikissa tapauksissa sellainen
kuin sinä sanot; mutta he väittivät sen hukkuneen kanavaan".
"Minä annoin sen miehillesi", vastasi Pankratius, "käskien jättämään
sen sinulle; mutta veitsen, joka oli minun, otin itselleni. Tässä se
on. Katsele sitä tarkoin! Uskotko nyt minua! Uskotko vieläkin, että
lakkaamatta olen kiemurrellut käärmeenä tielläsi?"
Kun ei Corvinus ollut kyllin jalomielinen, tunnustaakseen olevansa
voitettu, ei hän voinut muuta kuin hävetä vanhan koulutoverinsa edessä.
Ja tuo häpeä tuntui polttavan aina hänen sielunsa sisimpään. Hän oli
vähällä vaipua rauenneena maahan, hoiperteli pois ja katosi. Hän
kirosi taisteluleikit, keisarin, äänekkään hälinän, petojen kiljunnan,
hevosensa ja vaununsa, isänsä ja itsensä, sanalla sanoen kaikki --
paitsi yhtä. Kirota Pankratiusta -- sitä hän ei enää olisi voinut,
vaikka hänen henkeänsä olisi kysytty.
Juuri kun hän aikoi lähteä, asettui Pankratius hänen tielleen, tarttui
hänen käteensä ja sanoi lemmekkäällä, mutta totisella äänellä:
"Corvinus, minä olen antanut sinulle sydämestäni anteeksi. Mutta
tuolla ylhäällä on Jumala, joka ei anna anteeksi ilman katumusta ja
parannusta. Etsi häneltäkin syntein anteeksiantoa! Ellet sitä tee, niin
sanon sinulle jo edeltäkäsin, että sinä kerran olet kuoleva samalla
kuolemalla, kuin minun nyt on kärsittävä".
Hiiskumatta yhtään sanaakaan hiipi Corvinus ulos, eikä tullut enää koko
päivässä näkyviin. Se nautinto, jota hän kuukausmääriä oli odottanut,
ei hänelle enää kelvannut; hän pikemmin pelkäsi sitä näkyä, jonka oli
kuvaillut mielessään niin ihanaksi. Juhlapäivän iltana tapasi hänen
isänsä hänet ihan päihtyneenä. Onneton ei ymmärtänyt paremmalla tavalla
vaimentaa soimaavaa omaatuntoaan.
Tuskin oli Corvinus poistunut Spoliariumista, kun kristityt jo
käskettiin viimeiselle retkelleen. Ei muuta kuin sydämellinen syleily,
lyhyt jäähyväissana, suutelo tai kädenpuristus -- ja saattue lähti
liikkeelle. Kun nuori sankarimme muiden; muassa kulki käytävätä, joka
johti arenalle, huomasi hän yhdellä puolella Sebastianuksen ja hänen
vieressään hunnulla verhotun naisen, kappa huolellisesti käärittynä
ympärilleen. Pankratius tunsi hänet ensi silmäyksessä, lankesi
polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi
suuteli, ja pyysi: "Siunaa minua, rakas äiti!"
"Katso ylöspäin, lapseni, sinne missä Kristus on valmistanut sinua
varten majan ja on pian tervehtivä sinua! Taistele uskon hyvä
kilvoitus, ole uskollinen kuolemaan saakka, niin hän on antava sinulle
elämän kruunun. Isäsi odottaa sinua jo ja minä olen pian tuleva
luoksesi".
"Mitä noista tuollaisista hullutuksista?" huusi päällikkö lähestyen,
ja antoi polvistuneelle kevyen iskun. Nuorukainen nousi, sankarillinen
äiti peräytyi muutaman askelen. Mutta Sebastianus puristi pelvottoman
nuorukaisen kättä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Rohkeutta, rakas
ystävä! Jumala siunatkoon sinua! Minä seison aivan keisarin vieressä,
lähetä minulle viimeinen katseesi ja -- siunauksesi!"
"Ha, ha, ha!" Niin kuului ihan heidän takanansa. Oliko se hornan
hengen inhaa naurua? Katsahdettuaan taaksensa näki Sebastianus pylvään
taakse katoavan miehen levätin liikahtavan. Se ei ollut kukaan muu
kuin Fulvius, mutta sitä hän ei voinut aavistaa. Urkkija oli tehnyt
havainnon, joka oli arvaamaton. Nyt oli hänellä mitä selvin todistus
siitä, että Sebastianuskin oli kristitty.
Muutamien tuokioiden kuluttua seisoi Pankratius keskellä taistelulavaa,
viimeisenä uskollisesta marttyrijoukosta. Siinä toivossa, että muitten
kärsimysten näkeminen saattaisi hänet horjumaan, oli hänen annettu
jäädä viimeiseksi, mutta ei sittenkään. Kädet rukoukseen kohotettuina
odotti hän tyynesti petojen hyökkäystä. Mutta katso niinkuin ei muinoin
yksikään nälkäisistä pedoista jalopeurain luolassa koskenut Danieliin,
niin näytti tässäkin enkeli pidättävän noita raivokkaita eläimiä --
kaikki hiipivät pelokkaina kauemmaksi hänestä.
Mutta kärsimättömän roistoväen mielenkuohu paisui tällä välin
äärettömiin. Kun toinen peto toisen jälkeen kiljuen asteli nuoren
marttyrin ympäri ja, sen sijaan että olisi syössyt hänen päällensä,
juoksi ulvoen pois, yltyi kansan vimma miltei mielettömyydeksi;
vertahimoovain ihmisten sorina kaikui järjettömäin, verta janoovain
eläinten kiljunaa äänekkäämmin.
Kun raivokas sonni, joka oli päästetty marttyrien kimppuun, hurjasti
puskettuaan eteenpäin vain tonkasi sarvillaan hietaan, niin että
pölypilvi lemahti ilmaan, huusi keisari: "Ärsytä häntä, sinä pelkuri!"
Pankratius totteli kyllä käskyä, mutta kaikista hänen tempuistaan
huolimatta ei sonni häneen kajonnut. "Hän on noita! Hänellä on kaulassa
tenhokalu!" huusi muuan, ja kohta kaikui kaikilta haaroilta huuto:
"Noita! Tenhokalu!" Mutta keisari, jonka käskystä hälinä heti oli
asettunut, huusi nuorukaiselle: "Ota tenhokalu kaulastasi ja heitä se
pois luotasi, muuten temmataan se sinulta väkisten!"
"Herra", vastasi nuorukainen soinnukkaalla äänellään, "se mitä minä
kannan kaulassani, ei ole tenhokalu, vaan muisto isästäni, joka tässä
samassa paikassa iloisin mielin on tunnustanut sen, mitä minä kaikessa
nöyryydessä hänen jälkeensä toistan: 'Olen kristitty!' Rakkaudesta
Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ja ihmisten Poikaan, annan ilomielin
henkeni. Antakaa minun pitää isäni ainoa perintö-osa, jonka tahtoisin
jättää perinnöksi eräälle toiselle. Koettakaa vain vielä yksi kerta!
Se oli pantteri, joka auttoi isäni kruunun saantiin; kenties pantteri
auttaisi minuakin siihen!"
Äänetön hiljaisuus seurasi. Kansa näytti olevan syvän liikutuksen
vallassa. Uljaan nuorukaisen arvokas käytös, sulosointuinen ääni,
miellyttävä olento, pelkäämättömyys ja ääretön innostus asiaansa,
sanalla sanoen, kaikki oli yhtäkkiä aikaansaanut valtavan käänteen
katsojain tunteissa ja ajatuksissa. Sen huomasi Pankratius ja vapisi
enemmän heidän suosionsa kuin heidän raivokkuutensa tähden. Eikö
hän ollut toivonut jo tänään saada astua sisään taivaan kultaisesta
portista, ja nytkö tämä hänen toiveensa menisi hukkaan? Hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä, ja äänellä, joka uudelleen värähdytti kuulijain
sydämiä, rukoili hän ääneen: "Tänään, niin tänään, rakas Herra, on
tulemisesi päivä! Älä viivy enää! Kuten jo olet riittävästi osoittanut
voimasi minussa niille, jotka eivät usko sinuun, niin osoita nyt myös
armosi minussa, joka uskon sinuun!"
"Pantteri!" kuului ääni. "Pantteri!" kajahti tohina vastaan kuin
lumivyöryn jyminä, tuhatääninen kuoro niitten 150,000 ihmisen suusta,
jotka täyttivät amfiteatterin rivit. Kaikkien katseet olivat tähdätyt
yhteen ainoaan kohtaan. Erakon kammiossa ei olisi saattanut olla
hiljaisempaa. Kun villi pantteri oli hiipinyt lähemmä uhriaan, loikkasi
se mahtavalla hypyllä yht'äkkiä uhrinsa niskaan. Pankratius seisoi
pystyssä vielä hetkisen, vei oikean kätensä huulilleen, katsahti
hymyillen Sebastianukseen ja, lähetettyään kevyellä kädenliikkeellä
viimeiset jäähyväiset ystävälleen, kaatui hän ja oli muutamain
tuokioiden kuluttua onnellisesti voittanut. Nuoren marttyrin maalliset
jäännökset saivat leposijan Aurelianuksen tien vierellä siinä osassa
katakombeja, joka kohta sen jälkeen samoin kuin sen läheinen porttikin
sai periä hänen nimensä. Myöhemmin rakennettiin basilika hänen hautansa
kohdalle; tämä on vieläkin säilynyt ja kantaa samaten hänen nimeään.
Kuudestoista Luku.
Sebastianus.
Keskellä ankarinta vainoaikaa liikkui Sebastianus taistelukentällä kuin
sotapäällikkö, joka verivirtojen vuotaessa vain ajattelee voittoa.
Mitä useamman ystävän hän menetti, sitä köyhemmäksi tosin tuli hänelle
maailma, mutta sitä rikkaammaksi taivas, ja hänkin oli valmis uhraamaan
henkensä, niinkuin tätä ennen kuolleet kristityt taistelijat olivat
tehneet. Usein ajatteli hän armasta Pankratius ystävää ja seisoi
mietteissään siinä paikassa, jossa aikaisin kehittynyt nuorukainen
oli puhunut siitä, mikä täytti hänen sydämensä. Mutta yksin jäänyt
tunsi kaikissa tapauksissa olevansa melkein yhtä lähellä suojattiaan
kuin silloin, kun lähetti hänet Campaniaan, ja iloitsi siitä
mahdollisuudesta, että hän pian saisi yhtyä hänen kanssaan taivaassa
iankaikkisesti. Hän oli tullut täyteen varmuuteen siitä, että se aika
oli lähellä. Sen vuoksi ryhtyi hän jo valmistuksiin, myi tavaransa,
jolla oli arvoa, ja jakoi siitä karttuneet tulot köyhille, joten
keisarin ja ilmiantajien osaksi ei paljoakaan jäänyt.
Fulviuksen saama osa kristittyjen jälkeenjääneestä omaisuudesta ei
tosin ollut vähäinen, mutta yleensä hän kuitenkin tunsi pettyneensä
toiveissaan. Vaikk'ei hän tänä aikana ollutkaan pakotettu turvautumaan
peljätyn keisarin rahoihin, ei hän kuitenkaan ollut saanut mitään
säästetyksi itselleen. Paitsi sitä oli hänen joka ilta tehtävä tili
kovalle Eurotaalle siitä mitä hän päivän kululla oli saanut aikaan,
ja kestettävä monta katkeraa soimausta, monta häijyä muistutusta.
Kuinka iloinen olikaan hän, voidessaan ilmoittaa ankaralle herralleen
ja valtijalleen, että hän nyt saattoi pyydystää jalompia otuksia,
että hän nyt tähtäsi keisarin suosikkiin, joka epäilemättä keisarin
palveluksessa oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.
Tilaisuus mainitun jalon otuksen kaatamiseen oli pian tarjoutuva
hänelle. Tammikuun 9 päivänä oli nimittäin suuri vastaan-otto
keisarillisessa palatsissa, ja siihen saapuivat ne henkilöt, joiden
oli joko jotakin armoa anottava tahi joilla oli syytä peljätä keisarin
vihaa. Fulviuskin, joka muutoin vain vastahakoisesti tuli keisarin
näkyviin, oli nyt saapunut. Tavallisuuden mukaan odotti häntä kylmä
vastaan-otto. Hän ei kumminkaan niin hevillä hämmentynyt, huolimatta
niistä kirouksista ja haukkumasanoista, joita sinkautettiin häntä
vastaan, vaan astui rohkeasti lähemmäksi, lankesi polvilleen tyrannin
eteen ja aloitti puheensa seuraavaan tapaan:
"Keisarillinen herra! Sinä, jumalainen, olet usein syyttänyt minua
siitä, että palvelukseni ovat olleet niin vähäiset, verrattuina armoosi
ja anteliaaseen käteesi. Mutta nyt on mitä hävyttömin salahanke ja
ilkein kiittämättömyys tullut tietooni. Molemmat ovat välittömässä
yhteydessä jumalaisen personasi kanssa".
"Konna, mitä tahdot sillä saada sanotuksi?" ärjäsi tyranni
kärsimättömästi. "Puhu verukkeitta, muuten käsken haalia sanat
kurkustasi rautakoukulla!"
Fulvius nousi ja vastasi kylmäverisellä tyyneydellä, osoittaen samassa
keisarillista tribunia: "Sebastianus on kristitty".
Vihan vimmassa karkasi Maksimianus ylös hallitus-istuimeltaan ja huusi:
"Sinä valehtelet, konna! Sinun on joko todistettava puheesi oikeaksi
tahi kuoltava niin tuskallisella, vitkallisella kuolemalla, jollaista
ei yksikään kristitty koira vielä ole saanut kärsiä!"
"Tästä löydät riittäviä todistuksia", vastasi ilmiantaja ja ojensi
polveaan notkistaen pergamenttikääryn vimmastuneelle hallitsijalle.
Itsevaltias oli juuri vastaamaisillansa närkästyneesti, kun Sebastianus
lähestyi häntä ja levollisella äänellä lausui: "Keisarillinen herrani,
minä tahdon päästää sinut tutkimisen vaivoista. Minä olen kristitty ja
olen ylpeä kristitystä nimestäni".
Keisari, joka tosin oli kelpo soturi, mutta sivistyksestä kokonaan
osattomaksi jäänyt, ja joka tyynenä ollessaankin oli kykenemätön
osapuilleenkaan kunnollista latinaa käyttämään, ei vihapäissään saanut
kuin katkonaisin lausein ilmaistuksi kiukkuista sisuaan. Semmoinen
oli hänen mielentilansa nyt. Ei ihmettä siis, että hän Sebastianuksen
silmille syyti koko herjausten tulvan, syytti häntä jos joistakin
rikoksista ja haukkui häntä hurjimmilla haukkumasanoilla, joita
hänellä oli koko runsas varasto. Äänekkäimmin ja kiivaimmin soimasi
hän kuitenkin Sebastianuksen kiittämättömyyttä ja petollisuutta. Hän,
keisari, oli elättänyt käärmettä, skorpioonia, pahaa henkeä rinnoillaan
ja ihmetteli vain, että hän vielä oli elossa.
Kristitty upseeri pysyi yhtä järkähtymättömänä ja tyynenä tämän
vihaisen puheen kestäessä kuin hän tappelutantereella odotti vihollisen
hyökkäystä. "Kuule minua, keisarillinen herrani!" alotti hän arvokkaan
ryhdikkäästi. "Se tapahtuu ehkä viimeisen kerran. Että minä, kuten
olen tunnustanut, olen kristitty, se on ollut paraimpana vakuutena
turvallisuudestasi. Jos niin muodoin haluat itsellesi henkivartijoita,
jotka vuodattaisivat viimeisen veripisaransa puolestasi, niin
valitse miehiä kristityistä, niistä, jotka vankiloissa nääntyvät
tai piinapenkillä tuskia kärsivät. Käske että heidät, vaikka jo
puoleksi silvottuinakin, kuitenkin temmataan tiikerin kynsistä;
anna näille uuvutetuille ja rääkätyille aseet käteen, usko itsesi
heidän huostaansa, ja minä sanon sinulle, he osaavat uskollisemmin
ja suuremmalla rakkaudella puolustaa sinua kuin kaikki dakialaiset
ja pannonialaiset legionasi. Puolet heidän verestään olet ryöstänyt
heiltä, ykskaikki, toisenkin puolen he kernaasti vuodattavat edestäsi".
"Hulluutta! Mielettömyyttä!" huusi raivostunut pilkallisesti.
"Mieluummin valitseisin susia läheisimmiksi seuralaisikseni kuin noita
vihattuja kristittyjä! Petoksesi on kyllin riittävä tätä aiettani
vahvistamaan".
"Ja jos olisin ollutkin petturi, niin mikä olisi estänyt minua milloin
hyvänsä petturina menettelemästä?" vastasi tribuni. "Enkö minä aina
ole päässyt luoksesi öin sekä päivin, ja olenko koskaan käyttäynyt
petturin tavalla? En, kukaan ei ole ollut uskollisempi minua. Mutta
minä palvelen myös toista, korkeampaa Herraa, joka kerran on tuomitseva
meidät molemmat, sinut ja minut, ja jonka käskyt merkitsevät minulle
enemmän kuin sinun".
"Ja miksi olet sitten pelkurimaisen raukan tavoin niin tarkoin salannut
uskontosi minulta? Arvatenkin, koska olet peljännyt sitä katkeraa
kuolemaa, jonka olet ansainnut", ivasi tyranni.
"Etten ole pelkurimainen raukka enemmän kuin petturi, tiedät sinä
paraiten, keisarillinen herrani. Mutta niin kauan kuin luulin voivani
olla veljilleni avuksi, en ole uhkamielisesti pannut henkeäni kaupan.
Nyt on minusta heille hyötyä tuiki vähän, josko ollenkaan; kiitän
sentähden sydämestäni Fulviusta, että hän ilmiantonsa kautta on tehnyt
minulle tarpeettomaksi valinnan joko hakea kuolemaa tai kestää elämää".
"Sen kysymyksen ratkaisen minä", vastasi keisari. "Kuolema! kuuluu
tuomiosi, ja on se oleva vitkallinen kuolema. Mutta", jupisi hän
itsekseen, "se ei saa tapahtua julkisesti, vaan on suoritettava
kaikessa hiljaisuudessa, muuten voisi pettuus levitä laajemmalle. Tule
tänne, Qvadratus", huusi hän kovasti, "vangitse kristitty tribunisi.
Etkö kuule, hölmö? Miksi et liikuta itseäsi?"
"Siksi, että minäkin olen kristitty."
Uusi vihanpurkaus, uusi sättimisten ja haukkumasanojen tulva oli
suoranaisena seurauksena tästä tunnustuksesta, jonka jälkeen väkevä
centurioni vietiin ulos paikalla mestattavaksi. Mutta Sebastianuksen
suhteen piti meneteltämän toisin.
"Kutsu tänne Hyfaks", huusi tyranni.
Hyfaks, kookas, puoli-alaston numidialainen, astui muutaman
silmänräpäyksen kuluttua sisään. Tavattoman iso jousi, kirjavaksi
maalattu viini täynnä nuolia, ne olivat afrikkalaisen jousimiehen
aseita sekä koristimia. Suorana ja ylväänä kuin kaunis pronssipatsas
seisoi hän, silmät loistavina, keisarin edessä.
"Hyfaks, minulla on työtä sinulle. Se on tehtävä huomen-aamulla
varhain, mutta tehtävä hyvin!" lausui Maksimianus hänelle.
"Kyllä", vastasi numidialainen irvistäen, niin että hänen valkoiset
hampaansa paljastuivat.
"Näetkö päällikköä Sebastianusta? On tullut ilmi, että hän on
kristitty".
Jos Hyfaks kotimaassaan olisi äkkiarvaamatta tallannut kyykäärmeen
päälle tai skorpioonin pesään, ei hän olisi enemmän säikähtynyt kuin
tämän uutisen kuultuaan. Hänessä, joka ei mitään rikosta, mitään
verityötä kammonut, hänessä synnytti pelkoa ja kauhistusta jo se
ajatus, että hän seisoi kristityn läheisyydessä.
"Ota Sebastianus mukaasi kortteeriisi", käski Maksimianus, "ja jo
huomis-aamuna -- kuuletko, ei tän'iltana, jolloin kaikki olette
humalassa siis huomis-aamuna, käsienne lujina ja vakavina ollessa,
sidotte hänen puuhun Adoniin lehdossa ja ammutte hänet hitaisesti
kuoliaaksi. Huomaa, _hitaisesti_! Minä en käske, että jonkun
parhaimmista ja osuvaisimmista jousimiehistänne on ammuttava nuoli
hänen sydämensä tai aivojensa läpi, vaan minä tahdon, että oikein monta
nuolta ammutaan ja sillä tavalla, että hänen verensä hitaisesti juoksee
kuiviin. Ymmärrätkö? Nyt vie mies pois! Mutta ei sanaakaan tästä,
muuten..."
Mutta huolimatta kaikista yrityksistä saada asia salassa pidetyksi, oli
pian se tieto levinnyt kaikkiin hovin piireihin, että keisarillinen
tribuni oli tunnustanut olevansa kristitty ja sen johdosta määrätty
ammuttavaksi seuraavana aamuna. Kukaan ei siitä liene enemmän
tyrmistynyt kuin Fabiola.
Sebastianus kristitty? Oliko se mahdollista, että hän, tuo jaloin,
puhtain, viisain ylhäisistä roomalaisista oli liittynyt tähän lahkoon?
Mahdotonta! Oliko Fabiola siis erehtynyt hänestä? Eikö Sebastianus
ollut se mikä hän näytti olevan? Oliko hän, joka näytti siveelliseltä,
kuitenkin salaisesti taipuvainen paheisiin? -- Ei, niin ei voinut
olla asianlaita! Eikö hän, Fabiola itse, ollut selvin todistus
siitä? Sillä eikö Sebastianus aina ollut kohdellut häntä suurimmalla
säädyllisyydellä ja hienotunteisuudella, -- vaikka hän varsin hyvin
tiesi, että tarvittiin vain sana hänen puoleltaan, niin sai hän olla
varma siitä, että Fabiola ja hänen omaisuutensa tulisivat hänen
omakseen? -- Niin, Sebastianus oli se, miltä hän näyttikin, ei päältä
kullattu, vaan kauttaaltaan puhdasta kultaa. Siihen johtopäätökseen
tuli Fabiola. Mutta kuinka hän kristittynä saattoi olla se, mikä hän
oli? Että hän oli siveellisyyden sankari, vaikka olikin kristitty, se
täytyi Fabiolan myöntää; mutta että hän yhdisti itsessään kaiken hyvän
ja jalon, juuri siksi, että hän oli kristitty, semmoista ei juolahtanut
Fabiolan mieleenkään. -- Sen sijaan että hän olisi koettanut tarkemmin
perehtyä Chromatiuksen pergamenttikääryyn, oli hän päin vastoin
sitä uutterammin etsinyt tyydytystä ja hauskutusta pakanallisten
kirjailijain teosten lukemisesta, mutta hän ei ollut löytänyt sitä,
mitä etsi. Kenties Chromatius lopultakin oli oikeassa, ja eikö siinä
tapauksessa ollut väärin, ett'ei Fabiola ollut vähintäkään välittänyt
kristin-uskon totuuksista ja opetuksista. Hän soimasi nyt itseään mitä
katkerimmin.
Ja mikä vahinko, ett'ei hän ollut enemmän puhunut Sebastianuksen kanssa
näistä tähdellisistä asioista! Mutta nyt oli myöhäistä; huomenna ei
Sebastianusta enää ole! Tämä varmuus tunki hänen sielunsa läpi kuni
terävä nuoli.
Iltahämärissä istuessaan vaipuneena surullisiin mietteisiin, huomasi
hän Afran odottamatta kantavan sisään valtijattarensa ilta-aterian.
Ylenmäärin puuhatessaan illallispöydän laittamisessa musta orjatar
yht'äkkiä kysäisi: "Oletko jo kuullut uutisen, jalo hallitsijatar?"
"Minkä?" oli vastaus.
"Keisarillisesta tribunista, joka huomenna ammutaan. Mikä vahinko! Hän
on niin pulska nuori mies!"
"Ellei sinulla ole muuta sanottavaa minulle, niin ole vaiti", käski
Fabiola.
"Tokihan tiedän muutakin", vastasi viekas numidiatar. "On lisäksi
tullut ilmi, että hän kuului noihin kurjiin kristittyihin!"
"Älä vaivaa minua lörpötyksilläsi asioista, joita et käsitä", sanoi
Fabiola närkästyneesti.
"Taitaapa olla yhdentekevää sinusta, mitenpäin hänen kohtalonsa
kääntyy, jalo hallitsijatar. Ja niin on tietysti minustakin. Ei
hän ole ensimäinen hengiltä tuomittu, jonka maanmieheni ovat
ampuneet. Monta ovat he tosin -- tietysti paljaasta sattumuksesta --
pelastaneetkin". Orjattaren lausuttua viimeiset sanat merkitsevällä
äänenpainolla, välähti yht'äkkiä Fabiolan päässä ajatus, että orjalla
oli ollut jokin erikoinen tarkoitus noin puhuessaan. Fabiola avasi
nyt silmänsä suuriksi ja tähysteli orjaansa läpitunkevin, tutkivin
katsein; mutta Afra jatkoi niin luontevasti työtään, kuin jos ei olisi
mitään tavatonta virkkanut. Vieläpä kun Fabiola suoraan kysyikin
häneltä, mitä hän oikein oli tarkoittanut, vastasi hän, kasvoissa mitä
yksinkertaisin, viattomin ilme: "Oh, en mitään! Mitäpä köyhä orja
raukka voisi tietää, vielä vähemmin tehdä!"
Mutta siihen ei Fabiola millään muotoa tyytynyt; hän kyseli orjalta
tarkemmin, kunnes tämä läheni häntä ja kuiskasi valtijattarensa
korvaan, sittenkun ensin oli varovasti katsellut ympäriinsä joka
taholle: "Pidätkö Sebastianuksen pelastumista hyvinkin tärkeänä?"
"Pidän kyllä!" vastasi Fabiola, kavahtaen kuohuvin mielin ylös. Afra
pani sormen suulleen merkiksi hallitsijattarelleen, että tämä puhuisi
hiljaa ja kuiskasi sitten tuskin kuultavasti: "Mutta se tulee maksamaan
paljo".
"Sano mitä vaadit!" oli vastaus.
"Sata sestertiota [sestertio = 190 markkaa] ja vapauteni".
"Päätetty; mutta mitä voit antaa minulle vakuudeksi?"
"Sen, että olet lupauksesi kautta sidottu ainoastaan siinä tapauksessa,
että hän elää neljäkolmatta tuntia teloituksen jälkeen".
"Ja mitä vaadit minulta takaukseksi?" kysyi Fabiola.
"Sanasi on mulle kyllin riittävä takaus, jalo hallitsijatar".
"Mene sitte, Afra; älä hukkaa silmänräpäystäkään!"
Afrikalaisten jousimiesten päällikkö hämmästyi melko lailla, kun Jubala
-- siten oli hänellä tapana kutsua maalaistaan -- myöhään illalla
saapui hänen kortteeriinsa. "Miksi tulet tänne näin myöhään, Jubala?
Etkö tiedä, ett'ei tänään mikään juhlapäivä ole?"
"Tiedän, Hyfaks; mutta minun on sovittava tärkeästä asiasta kanssasi;
se koskee sinua ja minua ja vankiasi".
"Katsoppa häntä!" vastasi barbari, osoittaen kädellään pihaan. "Ei
luulisi, että hän on määrätty ammuttavaksi huomenna. Katso miten
rauhallisesti hän nukkuu! Eikö näytä siltä, ikäänkuin aikoisi hän
huomenna pitää häitä, sen sijaan että hänen on mentävä kuolemaan?"
"Niinkuin sinä ja minä, Hyfaks, vietämme häitä ylihuomenna", tokasi
Afra.
"No, sitä vielä kestänee odottaa; sinä tiedät, että ennen sitä on
täytettävä muutamia ehtoja. Ensiksikin täytyy sinun olla vapaa, sillä
minä en voi ottaa aviokseni orjatarta; toiseksi se ei voi tapahtua
ilman myötäjäisiä, ja ne pitää olla hyvät, sillä minä en ole vielä
koskaan ollut semmoisessa kiipelissä rahasta kuin nyt".
"Hyvä, kaikesta siitä on pidetty huolta. Minä en ainoastaan saata
viettää häitämme vapaana, vaan voin vielä tarjota sinulle nuo halutut
myötäjäisetkin. Paljonko odotat saavasi?"
"Vähintäin neljäkymmentä sestertiota", kuului vastaus.