lähtivät Pankratius ja Qvadratus raskain mielin paluumatkalle. Ei
ollut ensinmainitun helppo saada hillityksi vihaansa tämän verityön
johdosta, joka ei ollut tapahtunut ainoastaan Corvinuksen toimesta,
vaan jota tämä ihmis-hirviö vielä säälittä ja tunnonvaivatta itse oli
katsellutkin.
Mitä tunnonvaivoihin tulee, niin hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin
oli Corvinus saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, kuin hän jo tunsi,
miten häpeällisesti oli menetellyt. Sitäpaitsi pelkäsi hän mitä isänsä
siitä sanoisi, sillä tämä oli aina pitänyt Cassianusta suuressa
arvossa. Ja mitä sanovat noiden ilkikuristen viikarien vanhemmat siitä,
että heidän poikansa hänen johdollaan olivat tehneet itsensä syypääksi
rikokseen, joka oli miltei isänmurhan veroinen?
Tuskallisten omantunnon vaivojen kalvamana hän käski vihoissaan, että
kotimatkalle oli heti lähdettävä Fundista, mutta silloin sai hän
tietää, että se oli mahdotonta: hevoset tarvitsivat muutaman tunnin
levätä. Tämä teki hänet vielä alakuloisemmaksi, ja häädyttääkseen
itsesyytökset ja levottomuuden, turvautui hän pikariin. Viimein lähti
hän seuralaisineen liikkeelle, mutta pysähtyi muutamien tuntien
kuluttua uudelleen, ja vasta yön pimetessä jatkettiin matkaa. Tien,
joka kulki lehtokujannetta myöten pitkin sitä suurta kanavaa, johon
vesi Pontinin soista virtaa, oli pitkällinen sade liottanut ja tehnyt
niljakaksi.
Eipä Corvinuksen tila todentotta ollut kadehdittava. Kiukusta ja
ylenmääräisestä viininjuonnista tulistuneena, tuskitteli hän,
kun ei matka kylliksi nopeasti joutunut, ja koetti lakkaamatta
ruoskanläimäyksillä pakottaa uupuneita hevosia kiireemmin kulkemaan.
Viimein pillastuivat kiusatut elukat, vaunut paiskautuivat tiepuolesta
toiseen ilman että toverit kykenivät häntä seuraamaan tai tulemaan
johtajalleen avuksi. Corvinus huusi ja kiroili, mutta tästä oli vain
seurauksena, että vauhkot hevoset sitä hurjemmin laukkasivat, kunnes
vaunut särkyivät ja Corvinus suistui päistikkaa veteen.
Juuri tuona onnettomana hetkenä tuli kaksi meille tuttua ratsastajaa
nelistäen paikalle. He olivat jonkun matkan päässä huomanneet tuon
uhkaavan vaaran ja sen johdosta kannustaneet ratsujaan ja saapuneet
onnettomuuspaikalle, voimatta kuitenkaan estää tapaturmaa. Tuossa
tuokiossa hyppäsi Pankratius satulasta alas ja tunsi nousevan kuun
himmeässä valossa entisen koulutoverinsa, joka turhaan koki kompuroida
ylös liejuisesta vedestä. Tässä kohdin ei ollut tosin syvä, mutta
savinen ranta oli niin liukas, että niin pian kuin hän koetti kiivetä
ylös, luisui hän aina takaisin ja pulahti etemmäksi veteen, missä
tietysti oli syvempi. Ei ihmettä siis, että hän lopulta kontistui ja
uupui aivan kokonaan, kun oli niin monta kertaa turhaan yrittänyt
vastentahtoisesta kylvystään nousta.
"Olisi aivan paraiksi hänelle, jos jättäisimme hänet oman onnensa
nojaan", mutisi tuima soturi.
"Hiljaa, hiljaa, Qvadratus, älä puhu siten! Pidä kiinni minua lujasti!
-- Kas niin!" sanoi nuorukainen ja, pidellen kiinni jättiläismäisestä
ystävästään, kumartui hän penkereen yli ja tarttui vihollisen
käsivarteen, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti kuivan
oksan, josta oli pitänyt kiinni ja nyt voimatonna vaipui takaisin
veteen. Se olisi epäilemättä ollut hänen viimeinen yrityksensä.
Yhdistetyin voimin onnistui näiden kahden ystävän saada vedetyksi hänet
kuivalle maalle ja laskea hänet, surkeasti ryvettyneenä, tielle. Kuinka
olisivat kristityt nuorukaiset nyt voineet heidän edessään voimatonna
makaavalta viholliselta kieltää apuaan! Päin vastoin he koettivat
kaikin keinoin saada hänet virkoamaan eloon, ja se heille onnistuikin.
Juuri samassa tuokiossa, kuin hän aukaisi silmänsä, saapuivat hänen
seuralaisensa. Pelastajat jättivät hänet puoleksi tiedottomana heidän
huostaansa ja uskoivat heidän käsiinsä myöskin kukkaron, joka oli
solahtanut hänen vyöstään. Mutta veitsen, jota Corvinus alati kantoi
myötään, sen kun tuli olla todistuksena hänen verivihollistaan vastaan,
joka oli repinyt alas ediktin, otti Pankratius itselleen; se oli
myöskin pudonnut pelastettavan tunikasta. Seuralaiset uskottelivat
jäljestäpäin, että he olivat pelastaneet johtajansa, mutta että hänen
kukkaronsa epäilemättä oli hukkunut syvään liejuun. He kantoivat hänet
lähellä olevaan tupaan, ja, hänen maatessaan, pitivät he lystiä elämää
varastetuilla rahoilla, jotka olivat joutuneet heidän huostaansa.
Sinä päivänä oli kaksi, pakana ja kristitty, harjoittanut
kostoa. -- -- --
Jos uuden, lämpimiä kylpyjä varten aiotun talon rakentaminen oli
ollut pääasiallisesti kristittyjen tehtävänä jo ennen ediktin
antamista, niin ei ole ihmeteltävä, jos kristittyjen työmiesten
lukua ja kärsimyksiä yhtä mittaa lisättiin ediktin julkaisemisen ja
siitä aiheutuneen vainon _jälkeen_. Ja kun oli saatu tietää, että
Diokletianus itse ennen pitkää omassa personassaan saapuisi tätä
mielirakennustaan vihkimään, niin kristittyjä työmiehiä yht'äkkiä
lisättiin toinen verta. Joka päivä saapui läheltä ja kaukaa, Lunan
satamasta, Sardiniasta, jopa aina Krimistäkin saakka pitkät jonot
niitä, joita pidettiin mitä suurimpina rikoksentekijöinä, ja jotka
nyt saivat vaihtaa kovan työnsä vuorikaivoksissa ja kivilouhoksissa
tähän vielä raskaampaan rakennustyöhön. Kaikista raskaimmat, enimmin
rasittavat työt: rakennusaineitten kantaminen, kivien halkaiseminen
ja veistäminen, muurilaastin sotkeminen ja paikalle kuljettaminen,
muurien rakentaminen j.n.e., jätettiin muitta mutkitta kristittyjen
tehtäväksi. Palkaksi vaivaloisesta työstään eivät he saaneet enempää
kuin mitä työssä käytetyille juhdillekin, muuleille ja härjille, tuli
osaksi! Lepopaikka ei parempi tallia ja ravinnoksi ainoastaan mitä oli
välttämättömästi tarpeellista heidän hengissä pysyttämisekseen, samaten
verhoksikin vain kaikkein tarpeellisimmat -- siinä kaikki, mitä heillä
oli odotettavina. Jalkaraudat, joiden tuli estää heitä pakenemasta,
lisäsivät nekin melkoisesti heidän kärsimyksiään; sitäpaitsi oli heitä
silmällä pitämään asetettu armottomia päällysmiehiä, jotka noita
turvattomia rääkkäsivät, ruoskimalla heitä silloinkin, kun he kovassa
työssä yhtämittaa ponnistelivat -- tapahtui tämä sitten esimiesten
mielen nouteeksi tai omasta julmuuden halusta.
Rooman kristityt koettivat parhaansa mukaan auttaa näitä kärsiviä
uskonveljiään. Vahtia lahjomalla onnistui monen rohkeamielisen
nuorukaisen toimittaa heille voimallisempaa ruokaa tai lämpimämpiä
vaatteita tai antaa heille rahaa, millä he saattoivat taivuttaa
vartijansa leppeämmiksi.
Valitettavasti oli tähän kristittyjen yhteenkasaamiseen toinenkin
syy. Sitenhän aina oli käsillä tarpeellinen varasto joukko-uhreja
niitä verisiä näytelmiä varten, joita useasti pantiin toimeen
juhlatilaisuuksissa.
Semmoinen oli nyt tulossa. Vaino ei ollut tähän asti ollut
erinäisen ankara: rikkaista ei ollut vielä kukaan joutunut sen
uhriksi. Ensimäisen päivän epäonnistuminen ei ollut vielä kokonaan
haihtunut mielistä; odotettiin yhtämittaa suurenmoista ja ankaraa
jälkinäytöstä, joukko-mestausta. Kansa vaati enemmän huveja ja sillä
oli suuria aiheita toivoa, että se saisi kylliksensä niitä keisarin
syntymäpäiväjuhlain aikana. Villit pedot, joiden kiljuntaa Sebastianus
ja Pankratius olivat kuulleet hiljaisena kuutamoyönä, kiljuivat vielä
sitä saalista, joka oikeutta myöten näytti olevan heille tuleva.
Eräänä päivänä joulukuun lopulla tapaamme Corvinuksen matkalla
termeihin, mukanansa telottajan apulainen, jolla oli yhtä tarkka silmä
valitessaan rotevia taistelijoita kilpatannerta varten, kuin konsanaan
karjakauppiaalla, joka valikoipi raavaita torille tuodusta karjasta.
"Rabirius", huusi prefektin poika vankien ylipäällysmiehelle, "minä
tulen keisarin käskystä valitsemaan jumalattomista kristityistäsi
muutamia, jotka saavat kunnian tulevana juhlana taistella
amfiteatterilla".
"Se on mahdotonta. Minulta ei liikene ainoatakaan", oli vastaus.
"Minun on saatava rakennus määräajalla valmiiksi; mutta se käy minulle
mahdottomaksi, jos minulta vielä riistetään työväkeä".
"Se ei ole minun asiani", vastasi Corvinus lyhyesti. "Kyllä kai niitä
tulee uusia, joilla aukot saadaan täytetyksi. Kuljeta sinä vaan minua
ja Catulusta ympäri, jotta saamme valita itsellemme sopivaa väkeä".
Ylipäällysmiehen täytyi, vaikka väkinäisestikin ja äristen, mukautua
pakon vaatimuksiin ja hän saattoi nuo vastenmieliset lähettiläät
väljemmälle paikalle. Joukko työmiehiä pystytti siinä paraillaan yhtä
niistä suurista graniittipylväistä, jotka olivat hakatut yhdestä
ainoasta kivestä ja määrätyt asetettavaksi suuren salin kulmiin.
Catulus erotti joukosta heti kaksi nuorta miestä, jotka olivat
varreltansa muita vahvemmat.
"Nuo kaksi täytyy minun saada, Rabirius", sanoi sitten tuo villien
eläinten nöyrä hankitsija. "Ne sopivat mainiosti. Epäilemättä ovat
he kristittyjä; sen näkee siitä iloisesta mielestä, jolla he tekevät
työtä".
"Mutta juuri noita minä en voi mitenkään luovuttaa. Ne ovat minulle
yhtä arvokkaat kuin kuusi muuta tai kuin pari hevosia. Odota kunnes
raskaimmat työt saadaan tehdyksi, niin sitten joutavat he", vastasi
ylipäällysmies. "Molemmat, Largus sekä Smaragdus, polveutuvat tosin
arvokkaasta suvusta, mutta tekevät työtä kuin plebeijit, eikä heidän
olisi ensinkään vastenmielistä seuraamaan sinua".
"No hyvä, sen kunnian he tulevat saamaan!" vastasi Corvinus
nauraen. "Minä kirjoitan heidät, mutta pidä huolta siitä, että ne
täysikelpoisessa kunnossa sitten jätetään minulle".
Ylipäällysmiehen täytyi vasten tahtoansakin katsella, kuinka tuo ovela
Catulus valikoitsi jommoisenkin joukon hänen paraimpia työmiehiään,
jotka Corvinus sitten otti haltuunsa. Lopulta saapuivat he erään
ryhmän luokse, jonka oli suotu hetken levähtää työstään. Ryhmän
keskellä istui kunnian-arvoinen ukko, jolla oli pitkä, valkoinen,
ryntäille ulottuva parta; hänen vieressään oli kaksi nuorukaista,
jotka olivat ottaneet tehtäväkseen oman työnsä ohessa niin paljon kuin
suinkin olla avullisina vanhukselle ja muille vähäväkisille veljille.
Marmorijärkäleellä ukon edessä istui muita vankeja kuunnellen niin
hartaasti niitä ukon puheita, että he näyttivät kokonaan unhottaneen
raskaat kärsimyksensä. Tämä isä Kristuksessa teroitti heidän mieliinsä,
"ettei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian verta, kuin meille
ilmoitetaan"; hän muistutti heille sitä, "että katoomaton, puhdas ja
ikuinen perintö on taivaassa tallella pantu niille, jotka Jumalan
voimalla varjellaan uskon kautta autuuteen". Näistä kalliista
totuuksista lämmenneenä puhui hän ihastuksella siitä ajasta, "jolloin
he saavat iloita, jotka nyt vähän aikaa -- oi, niin peräti vähän,
verraten pitkän iankaikkisuuden rikkomattomaan iloon! -- saavat
murehtia monenlaisissa koettelemuksissa".
Semmoisenkin miehen sydämessä kuin Corvinuksen näytti tämän joukon
näkeminen synnyttävän paremman, vaikka heti haihtuvan tunteen.
Valitettavasti haihtui se jo seuraavana silmänräpäyksenä, ja hän kysäsi
välinpitämättömästi, mikä äijä on nimeltään. "Hänet saat kernaasti
ottaa", vastasi Rabirius, "hänestä ei ole ruuankaan verosta tekijää".
"Sinäpä olet aika vekkuli", vastasi Corvinus nauraen. "Kelpaisi sitä
arenalla katsella! Miltähän näyttäisi, jos katsojain eteen pantaisiin
taistelemaan ikäloppu ukon rahjus! Ei, nuoria niiden pitää olla, jotka
eivät hevillä suostu jalopeurain ja pantterien revittäviksi. Mutta
kas, tuollahan on yksi, jonka nimeä et ole meille vielä ilmoittanut,
tuo, joka seisoo kasvot poispäin käännettyinä, ilman kahleita ja
vanginpukua".
"Hänen nimeään en tiedä", vastasi puhuteltu. "Tiedän vain hänestä, että
hän on kunnon nuorukainen, joka uhraa täällä pahantekijäin hyväksi
melkoisen osan aikaansa, auttaa heitä ja toimittaa monenlaisia töitä
heidän sijastaan. Tästä oikeudesta hän tietysti maksaa kelpo rahat, ja
niinpä en ole tuosta tietävinänikään".
"Mutta sillä ei minusta vielä ole hyvä", huusi Corvinus pilkallisella
äänellä ja niin kovaa, että muukalainen kuuli sen ja ehdottomasti
käänsi kasvonsa puhujaan päin. Silloin karkasi Corvinus saaliinsa
niskaan kuin peto ja huusi riemuissaan: "Vangitkaa hänet heti paikalla!
Tällä kertaa et enää pääse käsistäni, Pankratius!"
Viidestoista Luku.
Taistelun kautta voittoon.
Yhdessä parinkymmenen muun uskolaisen kanssa vietiin Pankratius
vangittuna Rooman katuja pitkin Mamertinolaiseen vankilaan.
Vankiraukkojen avuttomina ja turvattomina käydä raahustaessa
päämääräänsä kohden, tyrkkivät ja kolhivat heitä vartijat säälimättä,
vieläpä mukana seuraava roistoväkikin haukkui heitä pahanpäiväisesti,
viskellen kiviä ja likaakin heidän päälleen. Vankilassa tapasivat he
muita, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, jotka samaten kuin hekin
oli katsottu uhreiksi. Ennenkuin Pankratius pantiin käsirautoihin,
ennätti hän vain salaa pistää kukkaronsa erään sotamiehen käteen ja
pyytää, että tämä antaisi jalolle Lucinalle tiedon hänen tilastaan.
Vankila vanhassa Roomassa oli todellakin kauhea olinpaikka, eikä
suinkaan, kuten meidän päivinämme usein nähdään esimerkkejä, asunto,
joka ei isostikaan pelota eräitä pahantekijöitä, koska heille siellä on
tarjona parempaa ruokaa ja hoitoa kuin heidän omissa oloissaan.
Mamertinolaiseen vankilaan kuului kaksi maanalaista, päällekkäin
sijaitsevaa, neliskulmaista kamaria. Yhdestä ainoasta katossa olevasta
ympyriäisestä aukosta pääsi valo ja ilma tunkeumaan huoneeseen.
Samasta aukosta vangit itsekin sekä heidän ruokansa ja mitä heille oli
välttämätöntä laskettiin sinne alas. Mitä puutteita ja vaivoja vanki
parkojen tämän johdosta täytyi kärsiä, ei käy kielin kertominen. Ei
ihmettä, jos moni uhri, joka oli määrätty petojen revittäväksi, jo
täällä nääntyi tuskiinsa, olletikin kun tuo kamala, ummehtunut vankila
oli täysi.
Jotta Rooman laki ainakin muodollisesti tulisi noudatetuksi,
vietiin kristityt tuomarin eteen tavanmukaisesti kuulusteltaviksi.
Pankratiuskin ynnä hänen kristikumppaninsa vietiin hekin tätä
tarkoitusta varten tuomiosaliin. Kiiru oli sitä suurempi, kun
taisteluleikkien oli määrä alkaa kolmen päivän perästä.
Kuulusteltuansa useita kristittyjä, jotka kaikki pysyivät lujina
-- paitsi yhtä, joka toisten suureksi suruksi uhkauksilla ja
kauhean kuoleman pelotuksilla saatiin luopumaan, -- kääntyi tuomari
Pankratiuksen puoleen ja puhui hänelle seuraavasti: "Ja sinä,
rajupäinen nuorukainen, joka olet uskaltanut repiä alas jumalaisen
keisarin ediktin, sinäkin olet saava armon, jos suostut uhraamaan
jumalille. Osoita hetipaikalla, että olet säveä ja ymmärtäväinen!
Olethan tuskin vielä päässyt lapsenkenkiä kuluttamasta!"
"Olen Jeesuksen Kristuksen palvelija", vastasi Pankratius levollisesti.
"Häntä minä tunnustan suullani, hänessä riipun kiinni sydämelläni,
häntä ainoata minä palvelen. Tunnustan ainoan totisen Jumalan; mutta
sinun jumalasi ja niitten palvelijat ovat turmelukseen tuomitut".
"Lyökää herjaajaa vasten suuta ja ruoskikaa häntä vitsoilla!" käski sen
jälkeen tuomari vihastuneena. "Kiitän sinua", vastasi jalo nuorukainen
nöyrästi, "että tuomitset minut samaan rangaistukseen, kuin Herrani ja
Vapahtajani on kärsinyt, minun edestäni".
Kohta sen jälkeen nousi tuomari ja julisti tavallisessa muodossa
kuolemantuomion: "Lucianus, Pankratius, Rustinus sekä heidän toverinsa,
ja samaten naiset Secunda ja Rusina, jotka kaikki ovat tunnustaneet
olevansa kristittyjä ja kieltäytyneet tottelemasta pyhää keisaria ja
rukoilemasta Rooman jumalia, ovat heitettävät petojen eteen Flaviuksen
amfiteatterilla".
Ilosta ja raivosta ulisten saattoi roistoväki uskolliset tunnustajat
takaisin vankilaan. Moni ei tosin voinut poistaa mielestään sitä
vaikutusta, minkä pilkattujen arvokas käytös sekä ilmeinen tyytyväisyys
ja iloisuus olivat tehneet, ja vetäytyi häpeissään pois. Oi, jospa nämä
olisivat voineet luoda silmäyksen kolkkoon, tukehuttavaan vankilaan ja
nähdä, mikä rauha ja ilo siellä loisti noiden kuolemaan tuomittujen
kasvoista! Jospa he olisivat kuulleet, miten paksut, jykevät kiviseinät
kaikuivat kiitosvirsistä, joita Pankratius viritti, vieläpä miten
vangitkin syvyydestä, alimmaisesta vankilasta siihen yhtyivät,
väkivaltainen kuolema silmäinsä edessä veisaten psalmeja ja hengellisiä
virsiä!
Kuten tavallisesti suotiin vangeille muutamia etuja teloituksen
edellisenä päivänä. Noista eduista herätti etenkin heissä iloa heidän
omaisilleen annettu lupa käydä heidän luonaan. Nämä käyttivät ahkerasti
hyväkseen tätä lupaa ja lähtivät vankilaan, lausuakseen viimeiset
jäähyväisensä. Illan tullen tuotiin vangit tyrmästä kestitettäviksi
niin kutsutulla vapaalla aterialla, jossa kaikkea oli niin yltäkyllin,
kuin jos olisi ollut juhla. Pöydän ympärillä oli joukko pakanoita,
jotka olivat uteliaina tunkeuneet sinne katselemaan kuolemaan
tuomituita. Ihmeekseen eivät katsojat huomanneet merkkiäkään siitä
kerskailevasta kuoleman halveksimisesta, siitä katkeruudesta tai
pelvon-alaisuudesta, jolla kuolemaan tuomitut tahallisesti söivät
kuolin-ateriaansa. Tyynellä iloisuudella ja hiljaisesti keskustellen
nauttivat kristityt tätä viimeistä yhteistä ateriataan maan päällä,
pitäen sitä todellisena rakkauden-ateriana. Pankratius ei kuitenkaan
voinut pitäytyä nuhtelemasta tungettelevia heidän tunnottomuudestaan
ja raaoista huomautuksistaan, jonka jälkeen ainakin kunnollisemmat
hiipivät pois.
Sebastianus kun oli tuttu vankilan päällysmielien kanssa, oli hän
vaikeuksitta päässyt joka päivä käymään vankien luona ja hankkinut
heille monenlaista lievitystä. Tänäänkin, päivistä viimeisenä, oli
hän tullut sanomaan hyvästit paraimmalle, hartaasti rakastetulle
ystävälleen, joka puolestaan ikävöiden oli odottanut isällistä
toveriaan. Molemmat vetäytyivät hieman syrjään, ja Pankratius aloitti:
"Muistatko, Sebastianus, kun me sinä iltana kuulimme petojen kiljuntaa
ja näimme ikkunasta amfiteatterin monilukuisien holvikaarien ikäänkuin
avautuvan kristittyjen riemusaatoille?"
"Kyllä, poikani; se ilta pysyy iäti mielessäni. Kaiketi oli sinulla jo
silloin aavistus siitä, mikä odottaa sinua siellä huomenna".
"Olet oikeassa", vakuutti nuorukainen. "Minä olin mielessäni varma
siitä, että minä olisin ensimäisiä uhreja, jotka inhimillinen julmuus
oli syöksevä niiden raadeltavaksi. Mutta oi, Sebastianus, mikä olen
minä, ollakseni mahdollinen saamaan sen armon, että jo huomenna -- ei,
kuule! vartija Capitoliumissa ilmoittaa puoliyön hetkeä, -- jo tänään!
saan nähdä Hänet kasvoista kasvoihin, Hänet, sieluni rakastetun, ja
saan vastaan-ottaa Hänen puhkaistusta kädestään palmunoksan ja kruunun!
Ja kuitenkin, Sebastianus", jatkoi hän, tarttuen ystävän molempiin
käsiin, "on se totta; se on totisesti niin!"
"Onnellinen Pankratius!" huudahti Sebastianus, kun ystävä suurella
ihastuksella oli puhunut taivaallisesta ihanuudesta, joka odotti häntä
tuon lyhyen kamppailun jälkeen. "Sinähän nautit jo ennakolta taivaan
iloa ja autuutta!"
Seisottuansa siinä kotvan aikaa ikäänkuin hurmaantuneena, tuli
nuorukainen äkkiä ajatelleeksi äitiään. Häntä ajatellessa kiertyi
kyyneliä tuon hellästi rakastavan pojan silmiin. "Rakkahin äitini!"
sanoi hän liikutettuna. "Mutta minä saan ennen taistelua vielä kerran
nähdä hänet, kuten sovittu on, vielä kerran kuulla hänen rakkaan
äänensä. Minä tiedän, että hän ei ole tekevä minua heikoksi. Ja nyt,
Sebastianus", jatkoi hän ja heittäytyi nyyhkien ystävän rinnoille,
"kiitos sinulle kaikesta uskollisesta rakkaudestasi! Mutta yhtä
vielä sinulta pyydän: pysy tänään, kunnes kaikki on loppu, minun
läheisyydessäni ja ota huostaasi viimeinen perutavarani, jonka annat
äidilleni!"
"Mielelläni sen teen, maksakoon se vaikka henkeni!" vakuutti ystävä.
"Eromme ei tule kestämään kauan, ystäväni, veljeni! Mene nyt, syö ja
juo" -- ja hän osoitti ilta-ateriaa, jolla kristittyjen tuli vahvistaa
itseään viimeistä retkeään varten -- "syö ja juo, sillä sinulla on
vaikea taival kuljettavana!"
Viileähkö, ihana aamu on koittanut. Loistavat auringonsäteet
näyttävät pukeneen templin kultakoristeet ja muut yleiset rakennukset
juhlapukuun. Kadut täyttyivät vähitellen ihmisistä komeissa
juhlapuvuissa pukeuneina. Kaikkien on matka Flaviuksen amfiteatteriin,
myöhemmin Colosseum-nimellä tunnettuun; jokainen ohjaa askelensa sitä
porttia kohden, minne hänen pääsykorttinsa näyttää. Ennen pitkää
täyttää epälukuinen joukko ihmisiä tuon suunnattoman rakennuksen,
kunnes kaikki rivit, jotka penkerittäin kohouvat toinen toistaan
ylempänä, yltympärinsä ovat täynnä ihmiskasvoja, ja tuon mahtavan
rakennuksen jykevät seinätkin näyttävät liikkuvan aaltoilevan
ihmisjoukon kera.
Hovikuntansa saattamana ja kaiken sen loiston ympäröimänä, minkä tämä
juhlapäivä vaati, saapui vihdoin keisari. Keisarillinen syntymäpäivä
--; lapsi ei ole vähemmin kärkäs näkemään veristä näytelmää kuin kukaan
hänen alamaisistaankaan. Hekumoiden katsella kaatuneiden verta, se oli
hirmuvaltijaasta nautintoa. Hänen valta-istuimensa sijaitsi itäisellä
puolella, jossa suuri, erittäin komeasti koristeltu looshi pidettiin
häntä ja hänen hoviaan varten varalla.
Kuten tavallista ei katsojia erikoisemmin viehättänyt gladiaatorien
kevyempi ottelu toistensa kanssa, jolla juhla alotettiin; ei
haavoitettujen eikä surmattujenkaan gladiaatorien veri, joka peitti
hietaa, voinut tyydyttää tuhansia ja jälleen tuhansia. He halusivat
kristittyjen verta melkein yhtä kiihkeästi kuin julmat pedotkin.
"Kristittyjä! Jalopeuroja!" ulvoi kärsimätön roistoväki.
Varhain aamulla oli vangit viety erääseen vahvaan kammioon, niin
kutsuttuun Spoliarumiin. Kahleet oli päästelty heidän käsistään,
mutta kun yritettiin heitä pukea juhlaan pakanallisiksi papeiksi
ja papittariksi, vastustivat he tätä jalolla arvokkuudella ja
menestyksellä. Ensimäiset aamuhetket he viettivät rauhassa, vahtien
heitä häiritsemättä. Toinen vahvisti toistaan sydämellisellä puhelulla.
Lopuksi virittivät he yhteisesti kiitosvirren, joka ei tauonnut
sittekään, kun heidän äänensä hupeni yhä taajenevan ihmisjoukon
kamaliin huutoihin ja jalopeurain kuopista kaikuvaan kiljuntaan.
Samoihin aikoihin nähtiin Corvinuksen tulevan. -- Kääntyen
voitonriemuisin katsein Pankratiuksen puoleen, huudahti hän: "Jumalille
olkoon kiitos! Vihdoin on koittanut päivä, jota kauan olen halainnut.
Pitkä, kova taistelu on riehunut välillämme; minä olen viimeinkin
voittanut!"
"Mitä sanotkaan, Corvinus? Milloin ja missä olen minä taistellut
kanssasi?" kysyi Pankratius ihmeissään.
"Lakkaamatta ja kaikkialla", kuului vastaus. "Sinä olet seuraillut
minua unissani, olet häälynyt virvatulena edessäni, ja turhaan
olen koettanut saada sinua kiinni. Jo vanhastaan olet ollut minun
kiusanhenkeni, minun hornanpeikkoni. Minä olen vihannut sinua, olen
vihkinyt sinut manalan jumalille, olen manannut ja sadatellut sinua,
nyt on kostonpäiväni tullut".
"Minusta", vastasi Pankratius hymyillen, "ei se mitään taistelua ole
ollut, kun sitä on käyty ainoastaan yhdeltä puolelta. Minä puolestani
en ole koskaan suostunut mihinkään riitaan sinun kanssasi".
"Mitä, tuotako minun pitäisi uskoa, kun lakkaamatta olet paneutunut
ikäänkuin käärme tielleni pistääksesi minua?"
"Missä niin?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.
"Kuten sanottu, kaikkialla. Koulussa, jalon Agneen kodissa, Forumilla,
katakombeissa, oman isäni tuomioistuimen edessä, Chromatiuksen
huvilassa, niinkuin sanoin, joka paikassa".