varhain eräänä aamuna taluttavan erästä vanhusta?" uteli hän edelleen.
Sokean vastattua tähänkin kysymykseen myöntävästi, ei enempiä
tiedustelemisia enää tarvittu. Hänen epäluulossaan oli siis ollut
perää; Agnes, josta Torkvatus ei ollut voinut tahi tahtonut ilmaista
hänelle mitään, oli siis kristitty. Fulvius oli voittanut pelin. Joko
täytyi Agneen itsensä tahi osan hänen omaisuudestaan tulla hänen
omakseen.
Hetkisen kuluttua aloitti hän uudestaan, tutkivasti tähystellen häntä.
"Tiedätkö minne sinua nyt viedään?"
"Luultavasti sen maallisen tuomarin eteen, jonka on lähettäminen minut
hänen tykönsä, jota minun sieluni rakastaa", kuului vastaus.
"Ja kuitenkin olet sinä niin levollinen, melkeinpä iloinen, kuin jos
olisit menossa pitoihin?" vastasi Fulvius hämmästyneenä. Mutta kun hän
nyt tiesi kaikki, mitä oli halunnut tietää, niin hän ajoi kaupunkiin
ja jätti tytön Corvinuksen käsiin, joka viipymättä vei hänet isänsä
tuomio-istuimen eteen. Pitkä kuulustelu seurasi. Tertullus, jonka
povessa inhimillisiä tunteita kuitenkin liikkui, hänen nähdessään
tämän hinterän, sokean tytön, koetti voimainsa mukaan, käyttämällä
ystävällisiä sanoja ja lempeitä kuvitteluja, saada hänet vakuutetuksi
kristillisen uskonsa hulluudesta ja saattaa hänet luopumaan siitä.
Mutta kun kaikki hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville ja
vangittu yhä uudestaan lapsellisen yksinkertaisesti ja sydämestään
iloiten oli selittänyt, että hän _ei voinut_ eritä Herrastaan ja
Vapahtajastaan, niin tuomari lyöttäytyi tylyksi, lausui mitä julmimpia
uhkauksia syytettyä kohtaan ja käski venyttää häntä piinapenkissä.
Äänekästä surkuttelun hälinää kuului ympärillä olijain piiristä, jonka
kautta sokealle vasta selvisi, että muitakin todistajia kuin tuomari
ja pyöveli oli saapuvilla. Pyöveli, jonka myöskin kävi sääliksi
onnetonta, ei aluksi saattanut ryhtyä kamalaan tehtäväänsä. Mutta kun
hänen herransa tuimat silmäykset ja käskyt pakottivat hänet kuitenkin
tekemään sen, antoi hän ennenpitkää kätensä taas vaipua. "Hän on
kuollut!" sanoi hän hiljaisella äänellä.
Tertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada
vakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa
vallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas,
sointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi
huusi: "Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka,
asetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja
sinun julmaa herraasi?"
"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet
sinä tielleni?" huusi Corvinus. "Tällä kertaa et varmaankaan pääse
käsistäni". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla
kirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka
erotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän
erästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti
paljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus
kellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi
tuiki tyynesti: "Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?"
"En, en", vastasi raivostunut läähättäen. "Päästä minut, Qvadratus,
muuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan
pilkkasi isääni. Päästä minut!"
Sittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt
pakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän
takaa-ajajan menemään.
Sill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis
Tiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä
seisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata
kukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti
poistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen
käteensä ja merkitsevästi kuiskasi: "Capuan portilla jalon Lucinan
huvilassa, tunti jälkeen auringon laskun".
"Jätetään varmasti", oli vastaus.
Palattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin,
kertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli
mahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön
kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä
tuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain
aamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä
vastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään
uudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui
vastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän
oli vahdissa.
"Missä on poika-lurjuksesi?" oli ensimäinen tervehdys, jolla
Maksimianus jyrisi prefektiä vastaan.
"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta
saada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka
kohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen", vastasi Tertullus.
"Kohtalo?" huusi hirmuvaltias. "Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä
on seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku
totta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!"
Vavisten kaikissa jäsenissään tuli onneton sisään ja heittäytyi
keisarin jalkoihin. Mutta tämä survasi hänet niin raivoisasti luotaan,
että Corvinus kieri takaisin kuni potkaistu koira. Tämä näky sai
keisarin ilkeästi nauraa hohottamaan, mikä häntä koko joukon lauhensi.
"Tule, nouse ylös", käski hän hetkisen kuluttua, "tee tili itsestäsi ja
tunnusta millä tavoin edikti katosi!"
Corvinus teki käskyn mukaan, mutta hänen esityksensä oli niin sekavaa
ja hajanaista, että keisari aina vähä väliä keskeytti hänet, nauraa
hohottaen. Häntä silminnähtävästi huvitti, että Corvinusta oli niin
sukkelasti vedetty nenästä, ja tämä juuri oli suotuisa merkki sille,
jonka henki niin sanoaksemme häilyi hiuskarvan varassa.
"No", sanoi Maksimianus vihdoin, "en tahdo liian ankarasti sua
kohdella. Liktorit, päästäkää kirveenne!" Käskyä toteltiin
silmänräpäyksessä; liktorit vetivät välkkyvät kirveensä vitsakimpuista
ja tutkivat niiden terää. Mutta Corvinus heittäytyi vielä kerran
keisarin jalkoihin ja rukoili: "Säästä henkeni! Jos sen teet, saatan
olla sinulle avuksi, ilmaisemalla tärkeitä tietoja!"
"Kukahan sinun arvotonta henkeäsi pyytääkään?" ärjäsi Maksimianus.
"Kirveet syrjään, liktorit; vitsat ovat hänelle kyllin hyvät!"
Seuraavassa tuokiossa sidottiin kädet epäsuosioon joutuneelta
ja tunikka vedettiin hänen hartioiltaan. Iskuja sateli veriseen
ammattiinsa harjaantuneiden liktorein käsistä, kunnes Corvinus
keisarillisen herransa suureksi tyytyväisyydeksi ulisi ja matona
kieritteli. Rangaistuksen saatuaan, täytyi kuritetun, kivuistaan
huolimatta taas astua keisarin eteen, joka pilkaten kysyi, mitä
merkillisiä tietoja hänellä oli ilmaistavana.
"Minä tiedän, kuka se eilen repi pois keisarillisen ediktisi. Hänen
nimensä on Pankratius. Forumilta löytämäni veitsen kautta olen tullut
huimapäisen ilkityöntekijän jäljille", kertoi Corvinus surkealla
äänellä.
"Miksi et itse ottanut häntä kiinni ja jättänyt tuomarien käsiin?"
kysyi keisari.
"Päivän kuluessa olen kahdesti tullut häntä niin lähelle, että olen
kuullut hänen äänensä, mutta molemmilla kerroilla pääsi hän minulta
karkuun".
"Varo, ett'ei se tapahdu kolmatta kertaa, ellet tahdo kärsiä
rangaistusta hänen sijastaan! Mutta mitenkä olet tullut tuntemaan hänet
ja hänen veitsensä?"
"Hän ja minä kävimme yhdessä Cassianuksen koulua; sen jälkeen on
Cassianuskin tullut kristityksi".
"Kristitty uskaltaa antaa opetusta minun alamaisilleni ja tehdä heidät
valtakunnan ja keisarin vihollisiksi ja opettaa heitä halveksimaan
jumalia!? Kaiketi on siis tuo kyykäärmeen sikiökin, Pankratius, oppinut
kapinalliselta opettajaltaan hävittämään keisarillisen ediktimme!"
huudahti keisari vihastuneena. "Tiedätkö missä hän on olentoa?"
Corvinus vastasi myöntävästi tähän kysymykseen ja lisäsi, että muuan
entinen kristitty, nimeltä Torkvatus, oli sen hänelle ilmaissut.
"Ja ken tuo Torkvatus sitten on?" kysyi Maksimianus.
"Muuan nuorukainen, joka jonkun aikaa on oleskellut yhdessä toisten
kristittyjen kanssa Chromatiuksen maahovissa", oli vastaus.
"Ethän sillä vain tahtone sanoa, että entinen prefektikin on tullut
kristityksi?" kysyi tyranni kiivastuen ja jatkoi vihansa yhä paisuessa:
"Sitä uskottomuutta, sitä kavaluutta! Lopulta ei voi luottaa enää
kehenkään! Prefekti, toimita heti, että koko joukkio vangitaan;
pidä myös huolta siitä, etteivät koulumestari ja Torkvatus pääse
pakenemaan!" Kun tuomari siihen huomautti, ett'ei Torkvatus enää muka
kuulu kristittyihin, vastasi keisari ärevästi: "Mitä se minuun kuuluu?
Vangitse vain kaikki, jotka saat käsiisi, äläkä heitä hellävaroin
kohtele! Ymmärsitkö? Ja korjatkaa nyt luunne pois! Illallinen odottaa
minua".
Niine hyvineen saivat isä ja poika lähteä. Vaikka kyllä kaikkia
lääkkeitä koeteltiin, ei viimemainittu kumminkaan saanut unta silmiinsä
tuskilta ja kuumeelta, vaan jätti hän seuraavana aamuna vuoteensa
väsyneenä ja uupuneena; kuitenkin pyysi hän isäänsä heti lähettämään
hänet Campaniaan. Hän hehkui halusta saada pelastaa kunniansa ja
tyydyttää kostonhimonsa sekä samalla päästä kärsimästä pilkkaa, jonka
alaiseksi hän kaikissa tapauksissa kotikaupungissaan oli joutuva.
Me annamme hänen lähteä matkaan ja katsomme sill'aikaa, kuinka hänen
etevimmän apumiehensä tällä välin on käynyt. Kun Fulvius lupauksensa
mukaan oli jättänyt vangitun sokean tytön oikeuden haltuun, riensi
hän, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä, kertomaan seikkailujaan
Eurotaalle.
"Hyvinpä vähän tuosta kaikesta on meille tuloa", huomautti vanhus,
järkähtymättömällä tyyneydellä kuunneltuaan päivän tapahtumia.
"Ei etua pienintäkään, se minun täytyy myöntää, mutta ainakin hyviä
toiveita tulevaisuuteen nähden", kuului vastaus.
"Millä tavalla?" kysyi Eurotas. "Siten, että jalo Agnes on minun
vallassani. Sittenkuin olen saanut tietää hänen olevan kristityn,
täytyy joko hänen itsensä tahi hänen omaisuutensa tulla omakseni".
"Valitse sitte jälkimäinen", vastasi vanhus, entinen ilme kasvoissaan.
"Se tie on lyhyin ja helpoin".
"Mutta kunniani!" vastasi Fulvius. "Enhän saata suostua ottamaan
vastaan rukkasia, niinkuin olen sinulle kertonut".
"Se on kuitenkin jo tapahtunut, ja tämä häpeällinen hylkääminen vaatii
kostoa. Pidä mielessäsi, ett'ei sinulla ole hetkeäkään aikaa tuhlata
hullutuksiin! Rahavarasi ovat melkein lopussa. Sinun _täytyy_ ottaa
ratkaiseva askel".
"Mutta olisihan sinullekin, Eurotas, mieluisempaa, jos voisin saada
tuon rikkauden rehellisellä tavalla, enkä halpamaisilla keinoilla
anastaisi sitä", lausui Fulvius. Sana "rehellisellä" pani ilkamoisen
hymyn väreilemään vanhuksen huulilla. "Hanki omaisuus haltuusi millä
keinoin hyvänsä, kunhan se tapahtuu lyhyintä ja varminta tietä! Eihän
minun liene tarvis muistuttaa sinua sopimuksestamme, jonka tuntenet
tarpeeksi hyvin. Joko pääsee perheemme entiseen arvoonsa ja entiseen
loistoonsa tahi sammuu sen nimi sinussa ja sinun kanssasi. Se ei saa
kauemmin elää häpeässä ja köyhyydessä".
"Minä tiedän sen jo, tiedän sen; ei sinun tarvitse joka päivä
muistuttaa minulle asioiden tukalaa tilaa", vastasi Fulvius käsiään
väännellen ja joka jäsenessään vavisten. "Anna minulle vain aikaa, niin
kääntyy vihdoin kaikki hyväksi".
"Aikaa kenties niin kauan, kunnes kaikki toiveet ovat häipyneet?"
vastasi Eurotas kylmästi. "Nyt juuri on asemamme kaikkea muuta kuin
loistava. Mutta, lienee ehkä jo aika, että tulet tietämään ken
oikeastaan olen", pitkitti hän.
"Etkö ollut ennen isäni uskollinen palvelija, jonka hoitoon hän uskoi
minut?" kysyi Fulvius ihmeissään.
"En isäsi palvelija, vaan hänen vanhin veljensä, ja siksi juuri
perheen pää", oikaisi Eurotas. "Siitä asti kuin isäni huolimattomuus
ja tuhlaavaisuus saattoi perheemme loiston ja rikkauden häviöön,
ei ajatuksillani ja toiveillani ole ollut kuin yksi tarkoitusperä,
nimittäin sen entiselleen saattaminen. Luullen isäsi, minun nuoremman
veljeni, paremmin pystyvän tätä päämäärää saavuttamaan, luovuin minä
eräillä ehdoilla oikeudestani ja omaisuudestani. Noihin ehtoihin
kuului, että sinun tulisi olla minun holhoukseni alaisena ja henkisen
kehityksesi yksinomaan minun johdettavissani. Sinä tiedät, kuinka olen
sinua kasvattanut, kuinka olen ahkeroinut yksinomaan istuttaa sinuun
sitä, ett'ei sinulla valitessasi keinoja päämäärämme saavuttamiseksi
saa olla mitään epäröimisiä".
Jännitetyllä tarkkaavaisuudella, hämillään ja kovasti häpeissään oli
Fulvius kuunnellut tätä paljastusta; mutta synkeä vanhus jatkoi,
tähystellen häntä terävin, läpitunkevin silmin: "Ethän kai ole
unhottanut, minkä hirvittävän rikoksen kautta saatoimme perheen
omaisuuden hajanaiset jäännökset sinun käsiisi".
Fulvius hytkähti, kuullessaan tämän muistutuksen, peitti kasvot
käsiinsä ja pyysi: "Oi, älä mainitse sitä, Eurotas! Taivaan nimessä,
säästä minua siitä!"
"Hyvä on", aloitti vanhus taas kylmäkiskoisella äänellä, "tahdon puhua
lyhyesti. Muista, veljenpoika, että se, joka ei pelkää rikoksien kautta
saavuttaa loistavaa tulevaisuutta, hän ei myöskään saa kauhistua,
katsellessaan jotakin mennyttä, mikä samallaisten keinojen kautta
on tätä tulevaisuutta valmistanut. Tulevaisuushan on ennen pitkää
sekin kuuluva menneisyyteen. Samoin kuin on olemassa jonkinlaista
rehellisyyttä rikoksissakin, samoin tahdomme mekin vilpittömästi
ja rehellisesti lausua ajatuksemme sopimuksestamme, ja siten myös
toimia. Sinut on luonto varustanut runsaissa määrin itsekkyydellä ja
viekkaudella, jota vastoin minä olen saanut rohkeutta ja tunnottomuutta
noitten ominaisuuksien käyttämisessä. Kohtalomme ovat erottamattomasti
toisiinsa punoutuneet -- me joko yhdessä rikastumme tai yhdessä
syöksymme turmioon".
Fulvius oli vaiti, mutta hän kirosi sydämessään sitä päivää, jolloin
hän tuli Roomaan, ja vielä enemmän sitä hetkeä, joka niin vahvoilla
siteillä oli kiinnittänyt hänet tähän hirvittävään, ankaraan mieheen.
Niin mielellään kuin hän olisikin pudistanut päältään nämä kahleet,
tunsi hän kuitenkin olevansa ikäänkuin taikavoiman kautta kytketty
kiinni Eurotaaseen, ja hän oli setänsä suhteen niin voimaton kuin
lammas jalopeuran kynsissä. Apein mielin heittäytyi hän vuoteelleen,
mutta haki turhaan toivottua lepoa. -- --
Mutta mitä on sillä välin tullut Torkvatuksesta? Emme huoli laveasti
kertoella hänestä, vaan ainoasti lyhykäisesti viitata niihin
tuskallisiin hetkiin, jotka hän vietti harhailemalla kolkoissa
maanalaisissa käytävissä likellä niitä, jotka lepäsivät rauhassa
vainajain kaupungissa, hän, luopio, petturi, Jumalasta eksynyt. Kuolema
lakkaamatta silmien edessä, helvetti sydämessä, oi, se oli ahdistuksen
ja epätoivon tila, jota ei käy kuvaaminen!
Oli jo myöhä ilta, kun hän vihdoinkin oli näkevinään valoa häämöttävän
kaukaa. Hän ei ollut erehtynyt. Kun hän viimeiset voimansa ponnistaen
oli kohoutunut hiukan, tuli hän siihen vakaumukseen, että se oli
hautajais-saatto, joka läheni. Laulaen ja rukoillen pantiin ruumis
sille valmistettuun hautaan, joka oli aivan likellä eksyksiin
joutunutta. Hänet huomattiin vasta sitten kun hän hiljaa oli kysynyt
lähinnä seisovalta, ketä siinä haudattiin.
"Säveän, sokean Cecilian, joka tän'aamuna joutui sotamiesten käsiin, on
Jumala ottanut tykönsä kotiin", oli vastaus.
"Siinä tapauksessa minä olen hänen murhaajansa!" sanoi onneton kumealla
äänellä ja heittäytyi kovasti parkuen ja vaikeroiden maahan. Syvästi
liikutettuina piirittivät hänet kantajat ja ne jotka olivat saattaneet
tuota hiljaista tyttöstä hänen viimeiseen leposijaansa. Niitten
joukossa oli myös Sebastianus, joka järkähtynein mielin nosti ylös
itsesyyttäjän ja harvaan ja juhlallisesti lausui hänelle nämä sanat:
"Sitten tulkaa ja katsokaamme kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka
teidän syntinne veriruskeita olisivat, niin ne tulevat lumivalkeiksi;
ja vaikka ne olisivat ruusunkarvaisia, tulevat ne kuitenkin villan
kaltaisiksi".
Vanha piispakin lausui muutamia vakaita sanoja tuolle murretulle, mutta
huolehti myös siitä, että jotakin virvoketta tarjottiin hänelle, jota
hän niin hyvin tarvitsi. Koska Torkvatus osoitti sydämestään katuvansa
ja näytti kovasti pelkäävän tuota hyvin tunnettua kiusaajaa ja
kiusauksia, uskottiin hän kunnian-arvoisan Diogeneen ja hänen poikainsa
turviin. Nämä hankkivat hänelle turvapaikan erään kristillisen
naapuriperheen kodissa. Mielellämme tahdomme noitten uskollisten
ystävien tavalla toivoa, että hänen katumuksensa on vilpitön, ja että
hän, syvän lankeemuksensa nöyrryyttämänä, tästälähin tositeossa on
tuottava kristitylle nimelleen kunniaa.
Neljästoista Luku.
Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.
Varhain seuraavana aamuna oli keisarillinen tribuni nuoren Pankratius
ystävänsä luona. Kuten tiedämme, oli hän kuullut mitä keisari oli
määrännyt Corvinuksen tehtäväksi sekä arvoisan Chromatiuksen ja hänen
talonväkensä että vanhan opettajan Cassianuksen suhteen. Hän oli nyt
tullut kehoittamaan nuorukaista, että tämä koettaisi välttää prefektin
julman pojan pauloja ja varottaisi ystäviä.
Siihen ei innokasta Pankratiusta tarvinnut kehottaa kahtamiseen.
Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän suoriunut matkakuntoon, ja Rooman
asukasten vielä maatessa sikeätä unta, ratsasti hän, sanottuaan
sydämelliset jäähyväiset hellälle äidilleen, pois Appiuksen tietä,
poiketakseen sitten vähemmin käytetylle ja sentähden turvallisemmalle
tielle. Corvinus ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä. Luonnollisesti
tahtoi hän itse olla johtamassa sitä joukkoa, joka lähetettiin
Campaniaan suorittamaan ilmeisesti kunniakasta, paljon tuottavaa ja
mieluista keisarillista käskyä; mutta osaksi rikkipiestyjen hartiainsa,
osaksi tarpeellisten valmistusten tähden, saattoi hän vasta parin
kolmen päivän perästä lähteä Roomasta. Siitä oli seurauksena, että
kristityt sanansaattajat ennättivät melkoisen matkan vainoojistaan
edelle, vaikka olivatkin kulkeneet pitkää kiertotietä.
Pankratius ja hänen seuralaisensa eivät suinkaan tavanneet ystäviänsä
huvilassa kokonaan valmistaumattomina. Sanansaattajat otettiin
kuitenkin mitä sydämellisimmin vastaan, ja sittekun Sebastianuksen
kirje oli luettu julki, tultiin hartaasti rukoiltua ja vakaasti
harkittua siihen päätökseen, että Chromatius seuraisi Fabiolan
ystävällistä kutsua ja pysyttelisi toistaiseksi piilossa ystävättären
huvilassa. Fabiola oli nimittäin, itsekään tietämättään miksi,
kutsunut Chromatiusta viettämään jonkun ajan hänen huvilassaan.
Niinikään aikoivat talon muutkin jäsenet eri tahoilta hakea itselleen
turvapaikkoja, ja itse huvila jätettiin muutamien luotettavien
kristittyjen orjien huostaan.
Kun sanansaattajat olivat suoneet itselleen ja hevosilleen tarpeellista
lepoa, valmistausivat he matkaa jatkamaan ja lähtivät Fundiin, samaa
tietä, jota Torkvatus hiljakkoin oli kulkenut. Väsyneinä ratsastajat
poikkesivat vähäliikkeiseen, halvannäköiseen majataloon kaupungin
ulkopuolella. Kyselemällä Pankratius pian löysi vanhan opettajansa
asunnon. Varsin iloissaan tämä syleili rakastettua oppilastaan.
Pankratius kertoi ukolle, mitä varten hän oli tullut, ja koetti mitä
vakuuttavimmin kehottaa häntä lähtemään pakoon tai ainakin hakemaan
itselleen piilopaikkaa. Mutta kaikki entisen oppilaan rukoukset ja
kuvailut jäivät tuloksia vaille; ukkoa ei saatu pakotuumiin taipumaan,
ja Pankratiuksen ei auttanut muu kuin suruisena lähteä majataloonsa ja
jos mahdollista siellä odottaa asian päättymistä.
Tällä aikaa oli Corvinus valittuine seuralaisineen ennättänyt
"kuvapatsaitten huvilalle" ja tunkeutui odottamatta veräjästä sisään
taloon. Mutta täällä oli joka paikka autiona. Hän kolusi kyllä kaikki
solat ja sopet, mutta ei suureksi kiusakseen löytänyt mitään, ei
elävää olentoa eikä minkäänlaista kirjoitusta tahi kirjateosta, mikä
olisi viitannut kristillisyyteen. Vihdoin hän sai käsiinsä orjan,
joka työskenteli puutarhassa. Tältä kysyi hän äreissään, missä hänen
herransa oleskelee.
"Isäntä ei sano orjalle, minne hän menee", vastasi puhuteltu
murteellisella latinankielellä.
"Sinä teet pilaa minusta", yrmyili Corvinus. "Sano, mitä tietä hän
ratsasti pois ystävineen".
"Tuota tietä läpi veräjän", oli vastaus.
"Ja mihin se vie?"
"Näetkö tuolla?" vastasi puhuteltu. "Näetkö veräjän? Sen näet kyllä,
mutta mitään muuta et näe. Niin on minunkin laitani. Minä teen työtä
tässä, enkä näe muuta kuin mitä veräjän sisäpuolella on".
"Voinethan ainakin sanoa, milloin he lähtivät?" jatkoi Corvinus.
"Tarkoitatko, sittenkun ne kaksi olivat tulleet Roomasta?"
"Mitkä kaksi?" kysyi Corvinus.
"Toinen oli pulska nuorukainen, joka lauloi niin kauniisti; toinen oli
suuri vahva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Näetkö tuon nuoren puun
tuolla nurmikolla? Sen tempasi hän ylös juurineen yhtä helposti, kuin
minä nostan tämän lapioni maasta".
"Taaskin nuo kaksi!" tiuskasi Corvinus vihan vimmassa. "Vielä kerran on
tuo hävytön nulikka tehnyt aikeeni tyhjäksi ja kumonnut toiveeni. Mutta
sen on hän saava kalliisti maksaa!"
Vähän aikaa levähdettyään lähti Corvinus jälleen liikkeelle,
päätettyään sitä ennen vahvasti, että vihattu opettaja saisi
kaksinkertaisesti tuta hänen vihaansa. Mutta mitä, jos hänen
pahahenkensä tässäkin kohden tekisi hänen aikeensa mitättömäksi!
Koston ajatuksia hautoen tuli hän Fundiin ja lähti heti vanhan
opettajansa asuntoon. Täällä hän tapasi opettajan uusien oppilaittensa
ympäröimänä. Kunnian-arvoisa vanhus tarjosi ystävällisesti kätensä
entiselle oppilaalleen, mutta tämä herjasi häntä ja haukkui
valtion-kavaltajaksi ja kunnottomaksi kristityksi, ja kehoitti raakoja,
pakanallisia poikia päästämään nurjamielisyytensä valloilleen ankaraa,
arvotonta opettajaansa kohtaan. Jumalaisen keisari Maksimianuksen
nimessä antoi hän heille luvan tehdä vanhukselle mitä he tahtoivat.
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kirjoja, kirjoitustauluja
ja muita koulutarpeita alkoi kaikilta tahoilta sinkoilla
kunnianarvoisen ukon päälle, joka seisoi vastustajainsa edessä
ristissä käsin, kunnes hän verissään kaatui Corvinuksen jalkojen
juureen, joka riemulla katseli uhrinsa tuskia. -- Mutta me jätämme
tämän verityön ja sen tekijät, jotka Corvinuksen yllyttäminä olivat
nuorten tiikerien tavoin hyökänneet uhrinsa päälle, ja sitten riemuiten
juosseet tiehensä, kehuakseen kotona tätä urotyötään. Sittekun
Corvinus perkeleellisellä mielihyvällä oli katsellut tätä näytelmää,
lähti hänkin pois välittämättä sen enempää kuolevasta opettajasta.
Muuan uskollinen palvelija nosti sitten Cassianuksen, joka oli
lähellä hengenheittoaan, varovasti vuoteelle, eikä hän sopimusta
myöten myöskään unhottanut lähettää sanaa Pankratiukselle. Jättäen
valmistukset paluumatkaa varten toverinsa asiaksi, kiiruhti kutsuttu
viipymättä kuolinvuoteen luo. Kirkastunein kasvoin kuoleva ojensi
kätensä rakastettua oppilasta kohti, ja parisen tunnin kuluttua oli hän
rauhallisesti nukkunut kuolon uneen. Parin uskotun auttamana onnistui
Pankratiuksen kuitenkin saada toimitetuksi vainajalle hiljaiset,
kristilliset hautajaiset.