kirjoituksesta mitään; kenties sade on huuhtonut pois kirjoituksen",
oli vastaus. Mutta kun Corvinus siitä vain yhä enemmän kiukustui, näkyi
oiva aate yhtäkkiä iskevän uhatun päähän. Hän kertoi siis, että kaksi
noitaa tahi tonttua oli näyttäynyt. Toinen oli ollut hinteröisen pojan
näköinen, toinen sen sijaan mahdottoman väkevä; lienee ollut itse Tor
ukko tai joku muu jumala.
"Mistä tiedät, että hän oli niin väkevä?" keskeytti hänet Corvinus.
"Miksi et pistänyt häntä kuoliaaksi?"
"Siksi vain, ettei hän antanut sitä tehdä. Kyllä minä häntä uhkasin
peitselläni, mutta hän kiskaisi sen käsistäni ja heitti sen kauas
luotaan. Tuolla näet sen törröttävän maassa pystyssä. Miekankin tempasi
hän tupestani. Kohta sen perästä katosi hän pimeään ja poika hänen
kanssaan". Niin kuului kertomus.
"Kummallinen juttu!" mumisi Corvinus itsekseen. "Mutta kuule, mies,
miksi et niin ollen antanut hälytysmerkkiä ja huutanut tovereitasi
ajamaan miehiä takaa?" kiljui hän.
"Siksi, että meidän maassa on kyllä tapana ajaa takaa eläviä olentoja,
mutta ei jumalia eikä tonttuja", vastasi dakialainen järkkymättömän
tyynesti. "Ja mikä pakko oikeastaan oli ajaa heitä takaa? Tuossahan
se riippuu paalussa koskemattomana, se lauta, jonka annoit
vartioitavakseni!"
"Tämä käy sinulle vielä kalliiksi!" uhkasi Corvinus. "Etkö tiedä, että
olet tehnyt itsesi vikapääksi mitä suurimpaan rikokseen? Eikö sinua
mitä ankarimmasti kielletty päästämästä ketään ihmistä lähelle ilman
sitä tunnussanaa, jota mieleesi penäsin?"
"Ei kiirettä mitään, johtaja! Kukas on sanonut, ettei hän tunnussanaa
virkkanut? Et sitä minulta kuullut".
"Vai niin, vai virkkoi hän tunnussanan? Sitten hän ei ainakaan ollut
kristittyjä", huomautti Corvinus.
"Hän huusi kovasti ja selvästi 'nomen imperatorum' (keisarien nimi)
ja --". Mutta Corvinus ei antanut hänen jatkaa. "Mitä?" ärjäsi hän.
"'Numen' se oli, eikä 'nomen'".
"Nomen tahi numen, se nyt lienee yks ja se sama. Kukapa sitä
vaatisikaan, että meidän pitäisi niin tarkoin tuntea teidän vierasta
kieltänne?"
Mielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja
lopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen
sijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut
jättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi.
Uhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi
rangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä
Forumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. "Näetkös,
päällikkö", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut
hänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä
kuvastamaan, "näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä
asiassa melkein samassa asemassa?"
Corvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. "Ja", jatkoi tämä,
"jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin.
Sillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi
onkaan -- -- tästä laudasta".
"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo,
ikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi
tapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda
asunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä
ikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään". Nämä näennäisesti hyvää
tarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa
aavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.
Moniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään
dakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut
murhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan
pidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään
oli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut
asian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan.
Hän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan
ympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään
entisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan
hänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois,
hankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.
Täyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita
Forumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen
sijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet
ihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina,
mutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta
julkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat
olleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat
kiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen
vainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.
Muissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli
tämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten
joukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius,
innokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan
huomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on,
vastasi Fulvius kiihkeästi: "Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista
keisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle".
"Oletko kuullut", virkkoi kolmas, "että on ediktin luona vahtina
seisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston
lävistämänä?"
Tämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja
varmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta;
kristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin
vaarallisia.
"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin
julistamiseen", huomautti Fulvius. "Ja totisesti, kaikkeen siihen
konnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin
kyllin ankarasti kohdella heitä. -- Vai mitä sanot sinä siitä?" jatkoi
hän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun
kestäessä.
"Minä luulen", vastasi puhuteltu tyynesti, "että jos kristityt
todella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi
ansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin
tapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon".
"Ja se olisi?" kysäisi Fulvius halveksivasti.
"Ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heidän hävittämisekseen, joka
ei voisi näyttää toteen olevansa puhtaampi rikoksista kuin he.
Minä tahtoisin ehdottaa, ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heitä
vastaan, joka ei voisi todistaa, että hän ei koskaan ole ollut
avioliiton-rikkoja tahi koronkiskuri, petturi tai juomari tai varas,
kelvoton mies, isä tai poika. Semmoisista paheista ei voi kristittyjä
kukaan syyttää".
Yhä yltyvällä levottomuudella oli Fulvius kuunnellut tätä pitkää
syntiluetteloa; varas-sana sai hänet säpsähtämään. Oliko tribuni
ehkä nähnyt, että hän Fabiuksen talosta oli anastanut huivin? Mutta
oli miten oli, yksi asia oli vakoojalle selvä, se nimittäin, että
se vastenmielisyys, jota hänessä heti ensi kerralla oli syntynyt
Sebastianusta kohtaan, oli nyt kasvanut vihaksi, ja sydämeen sellaiseen
kuin hänen ei viha voinut piirtyä muulla kuin verellä.
Sebastianus läksi kylpylaitoksesta syvästi suruissaan, ja ehdottomasti
pääsi hänen huuliltaan jälleen huokaus: "Oi, Herra, kuinka kauan!"
Hänen huokauksensa keskeytti hento tytön ääni, joka lausui: "Olkaa
vahvat ja pelkäämättömät sydämessänne, kaikki, jotka Herraa odotatte".
Ja sen jälkeen lisäsi hän sen lohduttavan sanan, jonka Vapahtaja puhui
opetuslapsilleen: "Maailmassa on teillä tuska, mutta olkaa hyvässä
turvassa; minä voitin maailman".
"Kiitän sinua, Cecilia, lohduttavista sanoistasi", vastasi alakuloinen
tribuni. "Mutta minnekä sinä kiiruhdat niin ilomielin, päivänä
semmoisena kuin tämä, jona niin monet vaarat uhkaavat meitä?"
"Katakombeihin", oli vastaus. "Etkö ole kuullut, että minut on määrätty
kuljettajaksi Calixtuksen katakombiin? Juuri nyt olen menossa sinne,
ryhtyäkseni virkaani". Saatuaan Sebastianukselta erittäin tärkeän asian
toimitettavakseen, joka lisäksi oli hyvin kiireellistä laatuakin,
jatkoi sokea iloisesti matkaansa.
Sanomattakin on selvä, että katakombit tästä lähin tulivat kristittyjen
ainoaksi, johonkin määrin varmaksi turvapaikaksi. Nuorukaisten, jotka
olivat uhka-yrityksen Forumilla toimeenpanneet, ei ollut sen vuoksi
lepoa ajatteleminenkaan tuon ikimuistoisen illan jälkeisenä yönä.
Päin vastoin he käyttivät yön pimeyttä hyväkseen, varoittaakseen
uskolaisiansa ja antaakseen heille tiedon seuraavasta kokouksesta
katakombeissa.
Kuten jo on mainittu, oli Torkvatuksen alituinen seurustelu kahden
pakanallisen ystävän kanssa Caracallan kylpylässä tuntunut arvoisasta
Cucumiosta ja hänen vaimostaan Viktoriasta peräti oudolta. Se kun
ei heidän mielestään tietänyt mitään hyvää, alkoivat he sen vuoksi
pitää tätä apilaslehteä tarkasti silmällä. Olipa tuon alati valppaan
Viktorian onnistunut saada tieto eräästä liittoutuneiden kesken
tehdystä sopimuksesta, jonka mukaan he aikoivat tunkeutua Calixtuksen
katakombeihin aseellisen joukon kanssa samana päivänä, jolloin edikti
oli määrätty julaistavaksi.
Sittenkun Corvinus oli ensi säikähdyksestään tointunut, oli hän
joutuisasti tilannut uuden jäljennöksen ediktistä ja naulauttanut sen
ennenmainittuun lautaan; kumminkaan ei hän vielä läheskään tuntenut
olevansa turvassa. Tiesihän hän vallan hyvin, ettei hän, kaikesta
uutteruudestaan huolimatta, voisi välttää keisarillisen herransa ja
valtijansa vihaa. Sen vuoksi katsoi hän viisaammaksi pitää huolta
siitä, että edes jotakin olisi toimitettuna, mikä mahdollisesti
saattaisi vähän lauhduttaa peljätyn keisarin ynseyttä, ennenkuin
hänet kutsuttiin keisarin eteen vastaamaan, ja niinpä hän päätti
panna aiotun hyökkäystuumansa täytäntöön. Sentähden läksi hän varhain
aamulla kylpylaitokseen, missä Fulvius ja Torkvatus häntä jo odottivat.
Ensinmainittu ei juuri koskaan päästänyt uhriaan näkyvistään.
Arvoisilla ystävyksillä oli tuota pikaa suunnitelma valmiina.
Sill'aikaa kuin Corvinus, vastahakoisen petturin opastamana, tunkeutui
maan-alaisiin käytäviin, valittu joukko aseellisia miehiä mukanaan,
ajaakseen siellä koossa olevat kristityt päivän valoon, jää Fulvius
maan päälle, seurassaan toinen sotamies-osasto ottaakseen vainotut
huostaansa.
Viktoria oli kuunnellut tätä neuvottelua, ja painanut mieleensä
jok'ainoan sanan. Hän kertoi tietysti kaikki miehellensä. Tämä päätti
ilmoittaa asian tribunille, jahka tämä saapuu tänä aamuna, kuten
tavallisesti, ottamaan tavanmukaisen kylpynsä.
Ett'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo.
Osaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä
käyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut
tarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän
tapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta
puolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi
aikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää,
ja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.
Tiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin
tuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin
hän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston
rinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun.
Luettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen
tielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran,
sen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime
hetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka
kiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista
sanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon
tähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa
parempiin käsiin.
Kohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus
sotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion
herättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan.
Jo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin.
Corvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut.
Fulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa,
asettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä
kauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.
"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä", sanoi muuan vanha,
harmaapartainen soturi. "Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira.
Ulkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään
haluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin
mikä syöpäläinen". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten
puolelta. "Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita
kavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin
tusinankaan verta", huomautti toinen.
"Heidän noitatemppujaan minä pelkään", jatkoi kolmas, "en heidän
urhollisuuttaan".
Corvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä
innostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää
ollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset.
Maan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä
heidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he
vihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat
johtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.
Heidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava
suloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä,
että nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä
kuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: "Herra on minun valistukseni
ja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä
minä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni,
lähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä
loukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun
sydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä
turvaan sittekin häneen". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas
ääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin
uskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut
ikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi
turvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?
"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta", mutisi Corvinus. "Oh,
niin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen!
Minä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta
onnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!" jatkoi hän
kääntyen heidän puoleensa, "se joka saattaa käsiini elävänä tai
kuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma,
että hän saapi runsaan palkkion".
"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!" huusi muuan
joukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista,
odottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että
lampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.
"Ei mitään hätää!" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei
itse asiassa ollut. "Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät,
haudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja
niille kristityille, jotka me otamme vangiksi". Turhaan oli hän
neuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa
vahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä
jyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä
valaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut
pystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä
hyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi
sattui jysähtämään jotakin vastaan.
Seuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän
edetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät
loimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta,
täyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka
uhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin
lukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan
haki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt.
Kuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien
tuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien
luvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!
Kavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet
eivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli
pitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut
varoillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon
lähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne
hän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten.
Siellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla
tarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä
vauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat
matalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian
tukettu.
Kiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen
niskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen
säikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen;
saattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä
selville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.
Viipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan
sivukäytävään.
Vaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä
kera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän
oli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas
alkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. "Nyt riittää", sanottiin.
"Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän
pois noiduttu". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet
niin mitään.
Tukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina,
mustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset
palausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he
toinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo
loistamaan haudoilla.
Ennenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka,
odotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika
lailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon
loimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen
olento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.
"Mitä se on?" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.
"Noita", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; "paikan suojelushenki",
virkkoi toinen; "aave", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät
lähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi
heitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei
liikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui
häntä käsivarteen. "Kuka sinä olet?" aloitti hän käheällä äänellä.
"Kristitty", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.
"Vie hänet ulos tuonne!" käski Corvinus raivoissaan. "Jonkun on ainakin
vastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu".
Kolmastoista Luku.
Ensimäinen uhri.
Cecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja
niin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon,
jonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta
syvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että
sokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen
asiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.
"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin", ennätti Pankratius sanomaan.
"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on
kalliimpi kuin minun", vastasi sokea. "Pankratius, anna minulle
lamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista
tietä muille!" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla
vihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja
tuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet
olivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla,
asettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä
ystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä
paremmin tietä.
Kun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä
ainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa
kuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa -- maan alta
oli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti
Corvinusta, että tämä vapisi kiukusta. "Mutta missä Torkvatus on?"
kysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan
poikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta
oli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut
vapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut
hänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.
Mutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen
ja käski tuimalla äänellä: "Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle
totuus!"
"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun", vastasi sokea vienolla
äänellä. "Etkö näe, että minä olen sokea?"
"Sokea?" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen
piirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä
vallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden
liittymis-kohdan.
"Olisi naurettavaa", aloitti hän, "jos te kaksikymmentä aseissa olevaa
miestä marssisitte kaupungin halki yksi ainoa vangittu, sokea tyttö
mukananne. Palatkaa sentähden kortteeriinne! Palkkanne on oleva runsas.
Mutta sinä, Corvinus, ota minun hevoseni, aja isäsi luo ja tee hänelle
selvä, mitä on tapahtunut. Minä seuraan sitte vaunuissa vangitun
kanssa".
"Ei mitään petosta", vastasi puhuteltu äissään. "Muista viedä hänet
sinne! Päivä ei saa kulua loppuun, ettemme olisi saaneet edes yhtä
uhria".
"Ole huoleti", vastasi Fulvius, samalla miettien, mitenkä hän sokean
tytön kautta saisi jonkinlaista korvausta kadonneen vakoojan sijaan.
Mutta tuon poloisen raukan kiillottomat silmät antoivat hänelle enemmän
tekemistä kuin pelaajan ja juomarin rauhaton katse. Kuitenkin tahtoi
hän koettaa. Ollessaan kahden kesken hänen kanssaan vaunuissa puhutteli
Fulvius häntä osan-ottavalla äänellä: "Tyttö rukka! Kuinka kauan olet
ollut sokea?"
"Koko ikäni", oli vastaus. Hänen elonvaiheitaan tiedusteltaessa, kertoi
hän aivan viattomasti, että hän pienenä nelivuotisena tyttönä oli
tullut Roomaan kristittyjen vanhempiensa mukana. Hän oli kadottanut
heidät kummankin samana päivänä ja oli jäänyt yksikseen, avuttomaan,
turvattomaan tilaan; mutta hänen taivaallinen Isänsä ei ollut tähän
asti antanut häneltä mitään puuttua.
"Sinä olet siis kristitty?" kysyi Fulvius näköjänsä välinpitämättömänä.
"Olen kyllä", vastasi sokea.