sisällyksen, päästi huudon ja olisi kaatunut lattialle, ellei
Sebastianus olisi ehtinyt apuun. Laskettuaan Fabiolan hiljaa
leposohvalle, jätti Sebastianus hänet palvelijain huostaan, jotka
huudon kuultuaan heti olivat syöksyneet sisään. Vilkaus kirjeeseen oli
ilmaissut hänelle kaikki: hänen isänsä ei ollut enää elävitten joukossa!
Pihalla Sebastianus tapasi pienen orjajoukon koolla ja sai heiltä
lähempiä tietoja heidän herransa kuolemasta. Kirjeellä, jonka Fabiola
Torkvatuksen kautta oli lähettänyt isälleen ennen tämän lähtöä
Aasian-matkalle, oli ollut toivottu vaikutus. Fabius oli saapunut
maatilalleen, viettääkseen siellä muutamia päiviä tyttärensä parissa.
Hän oli ollut tavattoman lempeä, ja isän ja tyttären erotessa, oli
kumpaisenkin mielessä liikkunut synkkä aavistus, etteivät he enää
näkisi toisiansa. Fabiuksessa ei tätä synkkää mielialaa sentään
kauan kestänyt. Baiassahan jo joukko nautinnonhaluisia ystäviä
kärsimättömästi odotti hänen tuloaan. Liian kernaastikin vain hän
suostui viipymään siellä muutamia päiviä kauemmin. Sill'aikaa piti
hänen laivansa laitettaman valmiiksi ja varustettaman ruokavaroilla.
Luonnollisesti ei siitä myöskään saanut puuttua paraimpia viinejä,
joita Campaniassa voitiin saada. Mutta näytti kuin tuo onneton tällä
kertaa ei olisi tuntenut mitään määrää nautinnonhimolleen. Kun hän
eräänä päivänä ylellisen aterian jälkeen meni kylvylle, kohtasi hänet
kylpyhuoneessa sydämenhalvaus ja neljänkolmatta tunnin kuluttua hän
heitti henkensä. Koko hänen suunnaton rikkautensa jäi hänen ainoalle
lapselleen. Juuri ennen lentoviestin lähtöä, oli ruumis balsamoitu ja
päätetty viedä Ostiaan samalla laivalla, joka oli aiottu huvimatkaa
varten Aasiaan.
Fabiolan ensi tuska oli syvä ja valtava. Monta päivää makasi hän pieniä
väliaikoja lukuunottamatta tajutonna. Kun hän vihdoin heräsi tästä
tilastaan, nousi hän tosin vuoteeltaan, mutta hänen kyynelettömät,
tuijottavat silmänsä antoivat aihetta siihen pelkoon, että hän oli
kadottanut järkensä. Sairaan luo kutsuttu lääkäri koeteltuaan kaikkea
ryhtyi vielä viimeiseen keinoon: hän huusi kovasti sairaan korvaan:
"Fabiola, tiedätkö, että isäsi on kuollut?" Tällä oli toivottu
vaikutus: sairas vavahti, kaatui leposijalleen ja sai lievitystä
kiihkeästä kyynelvuosta. Ääneen nyyhkien hän huusi isää ja puhui
katkonaisin sanoin hänestä, vieläpä hänellekin, ikäänkuin olisi hän
elävänä vielä seisonut tyttärensä edessä. Fabiola itki ja vaikeroi,
kunnes lopulta virkistävä uni otti jatkaakseen sitä, mitä kyyneleet
olivat alkaneet, nimittäin viihdyttääkseen järkytettyä mieltä.
Tällä välin eivät Eufrosyne ja Syra hetkeksikään poistuneet
hänen vuoteensa luota. Edellisen esittäessä tuolloin tällöin
lohdukkeita, semmoisia kuin pakanan on mahdollista keksiä, kuten
esim. muistuttamalla murheen murtamalle, kuinka kelpo isäntä, kuinka
arvossa-pidetty herra ja rakastavainen isä vainaja oli ollut, istui
kristitty joko äänetönnä vuoteen vieressä tai kuiskasi hän silloin
tällöin rauhoittavan sanan kalliille emännälleen. Hän oli niin harras,
tarkkaavainen hoitaja, että Fabiolakin sen silloisessa tilassaan
huomasi. Oi, ja kuinka taukoomaton olikaan kristitty huokaamaan ja
rukoilemaan armoa kalliille sairaalle, rukoilemaan, että tämä raskas
suru kantaisi vanhurskauden iäisiä hedelmiä hänelle, että tuo katkera
tappio muuttuisi hänelle iäiseksi voitoksi!
Ensimäisen, musertavan tuskantunteen vähitellen haihduttua ja annettua
sijaa hiljaiselle surulle, sai isättömäksi joutunut kestää kaikenmoisia
hyökkäyksiä hänen rauhaansa häiritseväin kysymysten muodossa: Mitä
oli hänen isästään tullut? Mihin hän oli joutunut? Oliko hän lakannut
olemasta, vai oliko hän tyhjiinraukeemukselle alttiiksi jätetty? Oliko
hänen elämänsä joutunut tuon näkymättömän silmän tutkittavaksi, joka
näkee sen, mikä näkymätöntä on? Oi, jospa hän olisi kyennyt katsomaan
kuolemata silmiin samalla tavalla kuin Sebastianus ja Syra! Mutta
kuinka se olisi voinut olla hänelle mahdollista! -- Fabiolaa pöyristi.
Oi, jospa valonsäde heijastaisi pimeään hautaan ja näyttäisi hänelle,
miten siellä on laita! Olivathan runoilijat sitä koettaneet, vieläpä
haudan ihanuutta ylistäneetkin; mutta todellisuudessa olivat he vain
tulleet samaan loppupäätökseen ja jääneet seisomaan haudan ovelle kuni
haltija alas painunein päin ja soihtu maahan laskettuna. Tiedehän oli
kulkenut askelen eteenpäin, mutta oli kammostuneena saanut palata
yht'äkkiä, hervahtunein siivin ja lamppu sammuneena. Ei se ollut
muuta keksinyt kuin luurangon, hometta ja kalman hajua. Entä vihdoin
filosofia? -- Se oli tohtinut vain käyskennellä haudan ympärillä,
suruisena luoda silmäyksen sen sisälle ja heti vetäytyä takaisin,
jonka jälkeen se oli lausunut muutamia tyhjiä sanoja ja olkapäitään
kohauttaen arvellut, että ongelma ei ollut vielä opittu, verho ei vielä
poistettu.
Kuinka ikävöikään tuo jalo patriisitar valoa, totuutta! Ja kuinka
mielellään olisikaan hänen kristitty orjansa niinkuin Sebastianuskin
puhunut hänen kanssaan iankaikkisen elämän autuaallisesta toivosta,
neuvonut tuota haikeaan suruun vaipunutta Vapahtajan tykö, joka
kuoli ja haudattiin, mutta nousi jälleen kuolleista ja on kuolemansa
kautta "tehnyt tyhjäksi kuoleman ja saattanut valkeuteen elämän ja
katoomattomuuden!" Mutta kun valtiattarensa ei mitään kysynyt, oli Syra
pakotettu vaikenemaan ja odottamaan. Sielu, joka taisteli, valoa ja
lohdutusta saadakseen, ei tällä ajalla etsinyt kokeneelta kristityltä
naiselta sitä, mitä häneltä puuttui, eikä myöskään kääntynyt itse
lähteen puoleen. Kallis-arvoinen pergamentti, joka hänen hallussaan
oli, näytti kokonaan haihtuneen hänen muististaan. Päivän toisensa
jälkeen kulutti hän sen sijaan synkissä mietiskelyissä. Onneksi tuli
hän ruumiin saapumisen ja hautajais-valmistuksien kautta väkistenkin
temmatuksi synkistä mietteistään.
Se oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki
soihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina
vahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen
lemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä.
Juhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin
tuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka
sitten sai sijansa perhehaudassa.
Calpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen,
käytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään
tilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin.
Hän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja
näitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat
kaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille
opeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin
he pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja
vastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät
kuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt
päiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. "Ja,
oi", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen
puheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista
Falernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten
juomaa, "oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin
minä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia
elysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!" Nämä
tunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.
Kun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan
rikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä
järjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi
surukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää
väärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt,
hän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin
kansalainen!
Vasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun
verhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen,
jonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja
riennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita
nuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.
Kiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen,
että Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin
hyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen
täydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen.
Siirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä
viehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen
rauhaisaan kotiinsa.
Me tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista
peninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä,
jotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat
ohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi
aurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot
savupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä
alastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat
joulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.
Mutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen
tytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota
lempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen
kädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo;
rohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään.
Mutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä
lempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka
makasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat
lähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee
Agneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes
taputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin
pelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä,
seuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän
johonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään,
kun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.
Kun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut
lempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään
erikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta
tullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän
nyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä
tervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli
osoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.
Paitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä
mainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon
tyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius,
joka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon
tytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon,
josta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä
toistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei
jäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä
saattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt
käyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle
uudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos
ja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija
ei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen
sisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon
omistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan
epäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa
erään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen
oli sanottu löytävän sen, jota haki.
Päivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille
viimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira
hänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan
seppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä
hän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään;
eipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli
se vaiti.
Seuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin
unhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta
sen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta,
niinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. "Jalo Agnes, minä olen
tullut", aloitti hän, "lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen
kunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten
valita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään
tuoda".
"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä
ihanampi tarjona", vastasi puhuteltu.
Fulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli
siitä varsin hyvillään ja jatkoi: "Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin
sinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen".
"Se on jo tapahtunut", vastasi Agnes ihastuneena.
"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on
vieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi", jatkoi hän ja
lausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä
tarkoituksesta.
Niin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että
hän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella,
iloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui
julki asiansa.
"Jalo Agnes", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, "yhteisen
ystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen
hartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut
äkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin
vilpittömästä, rakastavasta sydämestä".
Ymmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän
tunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. "Jätä minut!"
huusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa
toiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä
äänellä: "Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut
minulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut
nopsempi minua -- se on tuo Sebastianus, tuo -- -- --"
"Ken olet sinä?" puuttui joku hänen puheeseensa, "ken olet sinä, joka
rohkenet halveksivasti mainita sen miehen nimeä, jonka kunnia on
tahraton, jonka siveellisyys on yhtä taattu kuin hänen rohkeutensakin?"
Kuullessaan nämä ankarat sanat konna kääntyi ja näki edessään Fabiolan,
joka kenenkään huomaamatta oli lähestynyt ja kuullut viimeiset sanat.
Fulvius hämmästyi hänet nähdessään niin peräti, että hänen kielensä
ikäänkuin rampeutui, mutta Fabiola jatkoi närkästyneesti: "Ja ken olet
sinä, joka hiivittyäsi jo kerran ennen sukulaisteni taloon, taas olet
valmis seuraamaan serkkuani tännekin ja ahdistamaan häntä täälläkin
hänen yksinäisyydessään?"
Fulvius oli sillä välin tointunut hämmästyksestään ja vastasi nyt
julkeasti: "Kuka sinä sitten olet, joka otat itsellesi oikeuden
esiintyä valtiattarena tässä talossa?"
"Minä olen se, jonka syy on, että serkkuni osui yhteen sinun kanssasi
isäni talossa; sentähden vaatii kunniani ja rehellisyyteni minua
tekemään aikeesi tyhjäksi ja ottamaan jalo Agnes turviini". Kun Fabiola
tämän lausuttuaan otti Agnesta kädestä, viedäkseen hänet pois, oli
tytön pakko läimäyttää murisevaa koiraa kämmenellään, pidättääkseen
sitä hyökkäämästä kutsumattoman vieraan kimppuun. Fulvius lähti pois
kiristellen hampaitaan, mutta mennessään hän vielä kääntyi, puristi
nyrkkejään ja huusi uhkaavasti: "Odota, sinä ylpeä roomatar! Sinä olet
vielä katkerasti katuva tätä päivää ja tätä hetkeä! Olet saava tuntea
ja kokea, miten Aasia kostaa!"
Kahdestoista Luku.
Edikti.
Vihdoin oli se päivä tullut, jolloin edikti, jonka tarkoituksena oli
kristin-uskon hävittäminen, piti saatettaman Roomassa julki. Corvinus,
joka oli saanut käskyn ripustaa se määrätylle paikalle Forumilla,
oli täysin tietoinen siitä edesvastauksesta, joka häntä painoi.
Nikomediasta oli näet saapunut tieto, että muuan kristitty soturi,
nimeltä Georgius, oli hävittänyt siellä julki naulatun ediktin ja tämän
rohkean tekonsa tähden valittamatta kärsinyt kuoleman. Corvinus oli
varmasti päättänyt ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, ett'ei Roomassa saisi
tapahtua samaa. Jo pelkkä huoli omasta hengestään, ellei mikään muu,
olisi pakottanut hänet siihen.
Julistus oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla muutamille
yhteensitkatuille pergamenttilehdille, jotka naulattiin laudalle ja
ripustettiin yhteen Forumin patsaista. Ripustaminen oli tapahtunut
vasta myöhään iltasella, kun kaikki oli hiljennyt, joten se vasta
seuraavana aamuna oli joutuva ohikulkijain luettavaksi ja tekevä sitä
valtavamman vaikutuksen.
Ett'ei kukaan yön aikana saisi repiä pois tätä tärkeätä asiakirjaa,
turvautui Corvinus samaan toimenpiteeseen kuin juutalaisten
korkea neuvoskunta muinoin ristiinnaulitun haudalla: hän asetti
vahtimiehiä ediktiä suojelemaan, ja vahtimiehistöksi valittiin
osasto pannonialaista sotaväkeä. Tähän väkeen kuului sotureja pohjan
raaimmista heimoista: dakialaisista, pannonialaisista, sarmatialaisista
ja germanialaisista, kaikki sotilaita, joita roomalaiset kammoksuivat
heidän takkuisen, punaisen partansa, vaalean tukkansa ja ylimalkain
hurjan ulkonäkönsä takia. Vaivalla vaan saattoi ymmärtää heidän
latinaansa; heillä oli maalaisiaan päällikköinä, ja he muodostivat
roomalaisen valtakunnan rappeutumisen aikana uskollisimman
henkivartioston niissä lukuisissa tapauksissa, jolloin itsevaltias
kuului heidän heimoonsa. Saatuaan käskyn, eivät he arastelleet ryhtyä
millaisiin veritöihin tahansa.
Joku määrä näitä villejä julmureita asetettiin sillä tavoin, ettei
yksikään Forumin sisäänkäytävistä jäänyt vartioimatta. Vahtimiehille
annettiin ankara käsky muitta mutkitta kaataa tai pistää kuoliaaksi
jok'ainoa, joka uskalsi tulla Forumille lausumatta määrättyä
tunnussanaa. Corvinus oli ollut siksi viekas, että oli antanut täksi
yöksi semmoisen tunnussanan, josta hän oli varma, ettei kukaan
kristitty sitä käyttäisi, jos sattumalta olisi saanut sen tietääkin.
Tunnussana oli: "numen imperatorum" -- "keisarien jumalaisuus".
Päätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin
kiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien
mieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen,
joka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen
oli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta
ruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei
voiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa
säästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki
aikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.
Dakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä,
jolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi
tajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen
tulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja
myrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta,
käyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä
unhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa
oli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina
kiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli
lapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella
milloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki
nykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.
Melkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa
kanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa
Suburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta
astui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja
Diogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.
"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä", vastasi toinen heistä,
Qvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. "Pankratius
ja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme
illallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen
tehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava
jotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän
kanssamme pikarillisella jaloa viiniä". Näin vastaten ojensi hän
kukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi
sitten, kääntyen toverinsa puoleen: "Kääri kaapu hyvin ympärillesi,
Pankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä
ja kostea. Noin juuri", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut
kehoitusta. "Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että
ilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan".
"Menkää, poikani!" vastasi äijä. "Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä
teillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin
kiitettävää".
Sittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa,
kiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli
puoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin.
Pantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn
kokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. "Tuoss' on", huusi hän nauraen,
"se suuri edikti prameilevine alkusanoineen".
"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat,
imperatorien ja Caesarien isät -- mutta tuleen mokoma!" Niin sanoen
viskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa
silmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään
salanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema
odottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta
iloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen
yrityksensä onnistumisesta.
Jo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan
ja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään
kaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän
vitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa
kuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä
laudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen
alla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa,
mutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse
ilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että
siis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän
hänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: "Konna, mitenkä julistus on
kadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!"
"Hiljaa vaan", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä.
"Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani
jätit!"
"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?" huusi
raivostunut.