joka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin.
Hänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki "alkanut nuhdella
häntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden",
vaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen
olevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän
sattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä
kyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut
itsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä,
jonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa
oli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi
luvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista
ja kauhistuksista? Mutta -- mitäs sanoja nämä ovat: "Sillä ei ole
yhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole
mitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa
vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on
Jeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut,
uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin
hänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen
kautta, joita Jumala kärsinyt on". -- Sillä _kaikki_ ovat syntiä
tehneet, myös _hänkin_, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin
paljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta!
Oi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä,
kuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen -- seuraavassa
tuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja
ajattelemistaan.
Valtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti
jäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen
syynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän.
Muutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa,
levitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti
häntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi
kristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle
olivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola
kysyvin katsein osoitti!
"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota",
aloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. "Sanoja en kyllä käsitä,
mutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra,
mitä tämä, _sillä kaikki ovat syntiä tehneet_, merkitsee? Et kai sinä
kumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?"
Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli
odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan
edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon
siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä,
ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen
muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa
luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset
ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin
puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan
ainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille
kaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi
puhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti
hänen puheensa. "Oo, Syra", lausui hän liikutettuna, "millaisiin
pohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin
sinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!"
"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut _siihen_, kallis
valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen
luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen:
'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on
rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'"
Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki
Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän
halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut,
otti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia,
osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka
niin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka
typeriltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten,
pakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti
kyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena
heitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan
kristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi
voitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää
hulluus, vaan Jumalan voima.
Kymmenes Luku.
Eräs kokous keisarin palatsissa.
Kristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä
maailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus
sen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen
käsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon
sortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen
tunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja
ylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain
telotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että
nuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti
toinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen
menestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli
saatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.
Tämä syy oli saattanut verenhimoisen keisari Maksimianuksen seuraamaan
neuvonantajainsa kehoitusta ja pitämään julistusta salassa niinkauan,
kunnes se voitiin yksin ajoin saattaa tiedoksi kaikissa läntisen
valtakunnan maakunnissa. Siitä johtui, että turmiota tuottava
ukkospilvi uhkaavana häälyi jonkun aikaa uhriensa päitten yllä,
purkautuaksensa sen jälkeen äkisti niitten päälle peloittavalla
ankaruudella.
Vihdoinkin marraskuussa samana vuonna kutsui Maksimianus Herkuleus
yhteen kokouksen, missä oli lopullisesti päätettävä mihin keinoihin
ja toimenpiteisin nyt olisi ryhdyttävä. Korkeimmat hovi- ja
valtion-virkamiehet oli kutsuttu ottamaan osaa kokoukseen. Päähenkilö,
kaupunginprefekti, oli tuonut mukanaan poikansa Corvinuksen ja
esittänyt hänet erään aseellisen vahti-osaston päälliköksi. Tämän
osaston oli prefekti muodostanut kristittyjen tuimimmista vihamiehistä;
ne olivat miehiä, joista hän tiesi, että he säälimättömällä
raivokkuudella hakisivat ilmi kristittyjä ja jättäisivät heidät
pyövelin haltuun. Sicilian, Italian, Espanjan ja Gallian maaherrat
olivat niinikään läsnä, vastaanottaakseen toimi-ohjeita. Sitä paitse
otti monta filosoofia osaa tähän kokoukseen, niitten joukossa tietysti
vanha tuttumme Calpurnius. Lisäksi oli paljo pappeja saapunut suuren
valtakunnan kaikista osista anoaksensa niin ankaraa vainoa kuin suinkin.
Niinkuin tiedämme, sijaitsi palatsi, jossa keisari tavallisesti piti
asuntoa, Palatinon kukkulalla. Mutta paitsi tätä oli Roomassa vielä
toinenkin, jota Maksimianus etupäässä käytti residenssinään. Tämä
palatsi oli Coeliumin kukkulalla ja tarjosi näköalan, jolla ei edes
Roomassakaan ollut vertaistaan. Ei niin, että tuo ihana ympäristö
erikoisesti olisi viehättänyt Maksimianusta, -- ei suinkaan -- hänen
mielestänsä oli linnan oivallisilla rakennuksilla paljon suurempikin
lumousvoima. Kenties oli hän valinnut tämän palatsin senkin tähden,
että hän täältä käsin mukavimmin saattoi harjoittaa suden- ja
metsäkarjun-pyyntiään. Syntyisin Slavonian Sirmiumista, oli hän siis
roomalaisen käsityskannan mukaan barbaari. Hän polveutui jokseenkin
alhaisesta suvusta, ja oli pelkästään onnen suosima soturi, vailla
sivistystä tai muita huomattavia henkisiä ominaisuuksia, varustettu
miltei yksinomaan jättiläisvoimalla, jonka tähden hänellä syystä oli
lisänimenä Herkuleus. Hänet oli toinen barbaari, keisari Diokletianus,
pukenut purppuraan. Itara ja samalla tuhlaavainen, kuten tämäkin, altis
mitä inhottavimpiin rikoksiin ja paheisiin, hillittömien intohimojen
mies, hän niinkuin Diokletianuskin, oikeuden ja ihmisyyden tuntoa
ja mieltä vailla, -- sellaisena oli tämä peto alati sortanut tahi
tuhonnut kaikkia, jotka olivat seisoneet hänen tiellään. Ihmekö siis,
että toiveet odotettavissa olevasta verenvuodatuksesta herättivät
hänessä iloa, että hän tervehti sitä otollisena vaihetuksena arkielämän
yksitoikkoisuuteen? Jättiläiskokoinen olio, jolla oli heimonsa tunnetut
kasvonpiirteet, keltainen vanukkeinen tukka, epävakaisesti vilhuvat
silmät, joissa kuvastui ilkeyttä, siveettömyyttä ja raakuutta -- eikö
semmoinen ilmiö ollut omiaan synnyttämään pelkoa ja kauhua jokaisessa,
ken joutui yhteyteen tämän keisarin kanssa, joka oli Rooman viimeisiä,
raivoavia hirmuvaltijoita? Ja onko oudoksuttava, jos Maksimianus,
semmoinen kuin hän oli, vihasi kristin-uskoa ja sen pelkkää nimeäkin?
Turvatakseen tämän kirjavan kokouksen keskustelujen salassa-pitoa
keisari uhkasi kuolemanrangaistuksella jokaista, ken niistä
toiselle jotakin kertoi. Salin ylisessä päässä, keskellä avuliaita
neuvon-antajiaan, jotka muodostivat puolikehän hänen ympärillään,
istui keisari upeasti koristetulla norsunluisella istuimella. Joukko
henkivartioston valiomiehiä oli asetettu ovelle vahtiin. Sebastianus,
heidän päällikkönsä, kuunteli tarkkaavasti kaikkea mitä salissa
puhuttiin.
Kohteliaisuudesta osoitettiin jonkinlaista huomiota uskontoa kohtaan,
mikä ilmeni siinä, että papit olivat ensimäiset, jotka saivat
puheenvuoron. Eivätkä nämä suinkaan olleet leppyisällä mielellä. Muuan
valitti äärettömiä tappioita, toinen kertoi maanjäristyksestä, joka oli
saattanut hirveätä tuhoa hänen paikkakunnallaan; muuan vielä esitti,
kuinka barbaarit uhkasivat valtakunnan pohjoista rajaa samalla kuin
rutto raivosi etelässä j.n.e. Kaikissa näissä tapauksissa oli oraakeli
selittänyt, että kristityt olivat syynä siihen; suvaitsevaisuus, mikä
oli tullut heidän osakseen, oli herättänyt jumalien vihan. Jotkut
jumalat olivat palvelijainsa suureksi suruksi ilmoituttaneet oraakelin
kautta, ett'eivät he tästä lähin vastaisi mihinkään kysymyksiin,
ennenkuin vihatut natsarealaiset olivat hävitetyt; olipa Delfoin suuri
oraakeli arvelematta ilmoittanut, että se oikea [salamielinen nimitys
ylijumala Jupiterista, kaikkien oraakelien päämiehestä] oli kieltänyt
jumalia puhumasta.
Pappien jälkeen nousi puhujia filosoofien riveistä. Maksimianuksen oli
vaikea salata, kuinka suuresti nämä pitkät mahtipontiset puheet häntä
rasittivat, mutta kun hänen kanssahallitsijansa idässä oli pitänyt
samallaisen kokouksen, katsoi hän sopivaksi antaa päiväjärjestyksen
mennä menojaan.
Tuota tavan-omaista parjausta tervehdittiin myrskyisillä
suosion-osoituksilla, vaikka sitä jo ennenkin oli kuultu tuhannen
ja kymmenenkin tuhatta kertaa. Puhujat olivat nähtävästi viettyneet
itsekin uskomaan todeksi noita kristittyjen inhottavista rikoksista
sepustettuja valheita; heidän tarkoituksiinsa näet soveltui niin
hyvästi moisen parjauksen levittämisellä kiihoittaa kansan vihaa
jumalten halveksijoita kohtaan.
Lopuksi esiintyi eräs puhuja, joka suurissa määrin voitti kaikki
edeltäjänsä. Hänen puheensa kävi aivan toisentapaisessa äänilajissa.
Sanoen perinpohjin tutkineensa kristittyjen kirjoituksia, piti hän
mahtipontisen puheen tämän uppiniskaisen kansan historiasta. Jo
ikivanhoista ajoista olivat sen esi-isät olleet tunnetut valtion
ja hallituksen levottomina vihollisina, ja johtui tämä siitä, että
he täydellisesti antautuivat Jumalansa kunnianhimoisten pappien
johdettaviksi. Muuan kuningas Saul, myös Paavaliksi nimitetty, oli
säästänyt erään vangiksi joutuneen kuningas paran hengen; tämä oli
nimeltään Agag -- mutta papit olivat kuitenkin tuottaneet tämän
onnettoman esiin ja käskeneet hakata hänet kappaleiksi.
"Ja vielä tänäkin hetkenä", jatkoi puhuja, joka ei ollut kukaan
muu kuin tuo tunnettu Calpurnius, "ovat kristityt yhtä vaarallisia
vihollisia keisarille ja valtakunnalle. Jos heillä olisi valta, niin
he pappiensa johdolla kukistaisivat koko Rooman valtakunnan, eivätkä
arastelisi uhata jumalallisten keisariemme pyhiä päitäkään".
Puhujan lausuttua viimeisen väitöksensä tunki kauhun huuto kautta
salin, mutta se tukahtui kohta, kun keisari aukaisi suunsa puhuakseen.
Vaikka hän puhuikin jylseällä, kaakottavalla äänellä, alhaisin
sanoin ja vieraanvoittoisella murteella, otettiin hänen puheensa
kuitenkin vastaan suunnattomalla mieltymyksellä. Hän vihasi noita
muukalaisia, jotka, hallituksesta riippumattomina, itse valtakunnan
keskuksessa vaativat itselleen omintakeista uskontomuotoa eivätkä
tahdo tunnustaa häntä, keisaria, korkeimmaksi auktoriteetikseen. Hän
ei suostunut jakamaan valtaansa kenenkään kanssa, vaan tahtoi yksin
pitää hallitusohjat kädessään. Se oli sisällyksenä keisarin puheessa,
jonka jälkeen hän kääntyi Tertulluksen puoleen ja jatkoi: "Prefekti,
sanoithan, että sinulla oli joku ehdotettavana, joka voisi johtaa niitä
toimia, joihin aiomme ryhtyä, ja säälimättä vainota pettureita".
"Hän on tässä, keisarillinen herrani", vastasi puhuteltu ja talutti
Corvinuksen keisarillisen valtaistuimen portaiden eteen. Suositeltu
johtaja polvistui keisarin eteen, joka kumminkin ratkesi tylkeään
nauruun, tarkasteltuaan polvillaan olijaa terävin katsein. "Kunniani
kautta", aloitti hän nauraen, "luulisinhan tuon tuossa olevan ikäänkuin
sitä varten luodun. Muutoin, prefekti, en olisi luullut, että sinun
poikasi on tuommoinen rumannäköinen kuotus. Mutta toivoakseni hän
on juuri se, jota me tarvitsemme: tunnoton, leppymätön veijari
läpikotasin".
Sen jälkeen kääntyi hän Corvinuksen puoleen, joka, kasvot tulipunaisena
kiukusta ja tuskasta yhä vielä odotti polvillaan: "Kavahda itseäsi,
poika! Sinun on täällä vilpittä liikkuminen! Minä en rakasta
puolinaista työtä, enkä hutiloimista. Minä maksan hyvästi, milloin
asioitani kunnollisesti toimitetaan, mutta maksan yhtä hyvästi, jos
niitä ei toimiteta mielikseni. Mene nyt, mutta pane mieleesi se: että
_pienistä_ virheistä vastaat selkänahallasi, _suuremmista_ vastaat
päälläsi! Liktorien fasces eivät sisällä ainoastaan raippoja vaan myös
kirveitä!"
Kun keisari sen jälkeen nousi, lähteäkseen pois, niin hän näki
Fulviuksen, joka hoviurkkijana myös oli kutsuttu kokoukseen, mutta
joka oli asettunut niin loitolle kuin mahdollista. "Tules tänne, oiva
itämaalaiseni", huusi hän urkkijalle, "astu lähemmä!"
Fulvius totteli, silminnähtävästi ylen hyvillään, mutta povessaan
tunne, kuin olisi hänen ollut lähestyminen tiikeriä, jonka häkki
tarjosi epäilyttävää suojaa. Olihan hän hamasta alusta huomannut, että
hänen oleskelunsa Roomassa ei ollut keisarille mieleen -- syystä mistä,
sitä hän ei tiennyt. Oliko se ehkä siitä, että Maksimianuksella oli jo
kyllin urkkijoita ja suosikkeja elätettävänä eikä sen vuoksi suopein
silmin nähnyt, että Diokletianus lähetti hänelle yhden uuden lisäksi?
Vai oliko ennemmin syynä se, että hän tuossa kutsumatta tulleessa
muukalaisessa huomasi urkkijan, joka oli lähetetty Nikomediasta
pitämään häntä itseään silmällä ja salaa ilmoittamaan Diokletianukselle
kaikki, mitä hän hovissa näki ja kuuli? Oli miten oli Maksimianuksen
täytyi kärsiä tuota vihattua ja käyttää häntä palveluksessaan.
Corvinuksen teki hyvää kuulla, kuinka hänen hieno, liukasteleva
toverinsa joutui julkisessa kokouksessa keisarin yhtä kovan ja raa'an
kohtelun alaiseksi kuin hän itsekin. "Älä ensinkään tekeydy hurskaan
näköiseksi", virkkoi raaka julmuri edessään nöyrästi polvistuneelle
palvelijalle. "Minä en vaadi liehakoivia hymyilyjä, vaan tointa. Olet
tullut tänne reimana salaliiton-onkijana, joka kykenisi hillerin
tavoin karkoittamaan salaliittolaiset pesistään tai imemään mehun
heidän munistaan minun hyväkseni. Rahoja en ole antanut sinulta
puuttua, voidaksesi harjoittaa tointasi, mutta mitään tuloksia en
ole vielä nähnyt. No niin, kristittyjen vainoomisessa on sinulla nyt
runsas saalis tarjona. Näytä siis vihdoinkin, mihin kykenet! Sinä
tunnet tapani. Katso terävästi eteesi, ellet tahdo nähdä jotakin vielä
terävämpää edessäsi! Tuomittujen omaisuus tulee jaettavaksi syyttäjien
ja valtiorahaston kesken, ellei minulle satu erinäisiä syitä ottaa
se kokonaan takavarikkoon. Nyt saat mennä!" Fulvius lähti, ollen
samaa mieltä kuin useimmat läsnäolijoista, että nuo "erinäiset syyt"
tulisivat ylimalkain osoittaumaan säännöksi.
Yhdestoista Luku.
Suruhuoneesta huvilalle.
Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Fabiola oli palannut maatilaltaan,
lähti Sebastianus hänen asunnolleen, ilmoittaakseen niin
hellävaraisesti kuin mahdollista talon tyttärelle, mikä vaara häntä
uhkasi hänen mustan orjattarensa puolelta. Olemme jo huomanneet, että
niistä monista nuorista miehistä, jotka kävivät hänen isänsä talossa,
Sebastianus yksistään oli saavuttanut hänen kunnioituksensa. Ja hän
oli sen kyllä ansainnutkin. Hän osoitti olevansa niin suoravainen
ja jalomielinen, niin urhoollinen ja vaatimaton, niin lempeä ja
ystävällinen puheissa ja teoissa, ja niin vieras itsekkyydelle.
Lyhyesti sanoen, korkea jalomielisyys ja yksinkertaisuus, suuri viisaus
ja käytännöllinen järkevyys olivat niin täydellisesti yhdistyneinä
hänen luonteessaan, että hän Fabiolan silmissä näytti tosi miehekkyyden
ja hyveiden ihanteelta. Ei kummaa siis, jos Fabiolan sydän tykytti
melkein kuultavasti, kun ilmoitettiin, että Sebastianus halusi puhua
hänen kanssaan kahden kesken. Mitä saattoi Sebastianuksella olla
hänelle sanomista? Hänen salaiset arvauksensa saivat uutta tukea,
kun Sebastianus, kohteliaasti anteeksi pyytäen, että oli rohjennut
tulla hänen luokseen, hymyten lisäsi miten syvästi hän valitti sitä
seikkaa, että hän oli pakotettu lisäämään Fabiolan kosijoitten
suurta lukumäärää. Mutta kuinka haikeata Fabiolan oli selviytyä
erhetyksestään, kuultuaan, että se oli tuo raaka, sivistymätön
Corvinus, jota Sebastianus oli tarkoittanut. Olipa Fabiolan isäkin,
joka muuten ei ollut mikään ylen suuri ihmis-tuntija, puhunut
tyttärelleen Corvinuksesta, käyttäen hänestä lisänimiä, jotka eivät
olleet imartelevia, eikä sen koommin enää koskaan ollut kunnioittanut
häntä kutsuillaan.
Koska Sebastianus pelkäsi, joshan ei henkistä, niin kuitenkin
fyysillistä vaikutusta Afran noitajuomista, katsoi hän
velvollisuudekseen antaa Fabiolalle tietoa siitä sopimuksesta, minkä
liittolaiset olivat tehneet, ja jossa Afralla oli tarkoituksena peijata
itselleen niin paljon kultaa kuin suinkin Corvinukselta. Saatuansa
Sebastianukselta sen hyväntahtoisen neuvon, että paras olisi ryhtyä
varokeinoihin, lupasi Fabiola kieltää petollista velhonaista lähtemästä
yöllisille retkille. Hän ei sentään uskonut Afran tarkoituksena
koskaan olleen tehdä tuota luvattua pahaa, eikä hän myös peljännyt
Afran halveksittavaa taitoa. Mutta häntä pistelyttä, että kaksi niin
turmeltunutta ihmistä tahtoi ikäänkuin myydä hänet.
"Olen sinulle varsin kiitollinen huomaavaisuudestasi", lausui hän
kääntyen Sebastianukseen, "sekä siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla
olet tämän varoituksen minulle antanut".
"Minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, en muuta kuin mitä olisin
tehnyt jokaiselle ihmiselle, kenen olisin tiennyt olevan vaarassa",
kuului vastaus.
"Tarkoitat kaiketi ystävillesi", puuttui Fabiola äkisti puheeseen;
"muuten pelkään, että saisit kuluttaa koko ikäsi hyviä töitä
harjoittaen, joita ei kuitenkaan tunnustettaisi".
"Ja voisinko paremmin käyttääkään elämääni?" kysyi kristitty.
"Tuota et liene totta tarkoittaen lausunut, Sebastianus. Ojentaisitko
auttavaisen kätesi sillekin, jonka tietäisit vihaavan itseäsi ja
haluavan syöstä sinut turmioon?"
"Aivan varmaan niin tekisin. Jos Jumala antaa sataa ja aurinkonsa
koittaa niin väärille kuin vanhurskaillekin, niin pitäisikö meidän
köyhäin ihmislasten valita itsellemme joku toinen menettelyn peruste?"
Fabiolan hämmästys ei ollut vähäinen, kun hän kuuli nämä sanat. Nehän
olivat samallaiset kuin ne, jotka hän oli lukenut pergamenttilehdestä,
samallaiset kuin ne aatteet, jotka hänen orjattarensa oli omaksunut.
"Arvattavasti olet sinä oleskellut itämailla", alkoi hän vavahtaen,
"ja olet kai siellä tutustunut tuommoisiin periaatteisiin. Minulla on
palvelijatar, harvinaisen järkevä tyttö, joka vapaasta ehdostaan on
jäänyt orjakseni. Hänkin on Aasiasta, ja hänellä on aivan samallaiset
mielipiteet kuin sinulla. Niin kauniit kuin ne itsessään ovatkin,
tuntuvat ne minusta mahdottomilta toteuttaa".
"Siksipä", jatkoi hän väkinäisellä iloisuudella, "en tahdo vaivata
itseäni asioilla, joita on mahdoton saavuttaa. Mieluummin pidän yhtä
epikuurolaisen kanssa, joka sanoo: 'Tämä maailma on juhla-ateria,
josta minä kernaasti luovun, saatuani siitä kylläni, mutta en
ennen. Tahtoisin lukea koko elämän kirjan alusta loppuun ja sitten
rauhallisesti sulkea sen, luettuani viimeisen sivun'".
"Entä sitten?" vastasi Sebastianus, pudistaen päätään. "Mitähän jos
uusi osa alkaisi siitä, mihin tämä osa päättyy sanalla 'kuolema', osa,
jolla ei viimeistä sivua ensinkään ole -- mitäs sitten? Mitäs sitten,
jalo Fabiola, jos kuolemme niinkuin ne, joilla ei toivoa ole?"
"Toivoa?" vastasi Fabiola hämmästyneenä. "Ja kuitenkin, -- minä
ymmärrän, mitenkä sinä, urhoollinen soturi, saatat puhua noin. Meitä
muita kuolema harvoin kohtaa äkkiarvaamatta; sinun sitä vastoin täytyy
aina olla valmiina noudattamaan sen kutsua; se saattaa yllättää sinut
moninaisella tavalla. Mutta seistessäsi vihollisen lukemattomien
nuolien edessä, jotka lävistävät rintasi, ajattelisit varmaankin
sotilaan hautaa, jota voiton merkeillä kaunistetaan, ajattelisit
loistavia muistosanoja, jotka kuoltuasi osaksesi tulevat. Ei siis ihme,
että toivehikkaana odotat elämän kirjasi loppua".
"Ei niin, jalo Fabiola. Tarkoitan päin vastoin kuolemaa, semmoisena
kuin se saattaa kohdata kaikkein alhaisinta orjaa, raivoavan kuumeen
tai hivuttavan taudin kautta. Minä tiedän sen tulevan kädestä, joka
rakastaa minua, rakastaa vielä tämän elämän jälkeenkin; siksi käyn
toivehikkaana sitä vastaan. Niinkuin epikuurolainen iloitsee, kun
juhlasalin esirippu vedetään syrjään ja hän näkee rikkaasti koristetun
pöydän loistavasti valaistuna ja komeasti puetut palvelijat, ruusuilla
koristettuina; ja niinkuin morsian iloitsee, kun ylkä ilmoitetaan,
joka on tullut rikkaine lahjoineen, viedäkseen hänet uuteen kotiinsa,
-- niin on sydämeni iloitseva, kun kuolema, missä muodossa tulleekin,
avaa kultaiset portit ja valmistaa minulle pääsön uuteen, iankaikkiseen
elämään. Olkoon kuolon viesti kuinka vakava ja kolkko, niin
ilmoittaahan se _hänen_ läheisyyttään, joka on taivaallisen kaunis".
"Ja ken on hän, josta sinä puhut?" kysäsi Fabiola innokkaasti.
"Täytyykö siis kolkon kuolon viestin välttämättömästi käydä hänen
edellään?"
"Näillä ruumiillisilla silmillämme saatamme tosin vasta jälkeen
kuolemamme nähdä hänet", vastasi Sebastianus, "mutta -- -- --". Tässä
hänet keskeytti orja, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä
sisäänkäytävän luota ilmoitti, että lentoviesti oli saapunut Baiasta
(lähellä Napolia oleva kylpypaikka, jossa kävi paljon kylpyvieraita).
"Suo anteeksi, Sebastianus", sanoi Fabiola, kääntyen tribunin puoleen,
ja käski sitten orjanaisen viipymättä laskea sanantuoja sisään.
Uupuneena, yltäänsä pölyssä, astui ratsumies sisään ja jätti sinetillä
suljetun kirjeen odottavalle Fabiolalle, joka vastaanotti sen vapisevin
käsin. Hänen hiljaiseen kysymykseensä: "Isältänikö?" kuului välttelevä
vastaus: "Ainakin hänestä".