Ja kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja
yleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta
kieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden
mielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin
toista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli
heidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen
piti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava
pois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän
uskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.
Tämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen
katseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt
sen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin
vain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut
häneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään
hillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan
vasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta
pikarillisen viiniä toisensa jälkeen -- mutta ei kuitenkaan virkkanut
mitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät
kristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius
kylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan
surmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin
voimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä
äänellä hän huusi: "Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!"
"Kuinka voit väittää sitä?" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.
"Siksi", vastasi kiihoittunut, "siksi, että minä itse olen kristitty ja
olen valmis kuolemaan uskoni puolesta!"
Jos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet
komeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja
murskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä
odottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät
jokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan
kuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän
palavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi
hävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota
vastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan,
miten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu
mies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin
hän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä,
tyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin
maamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta.
Olihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi
paiskata kiristyspenkille.
Mutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen.
Ken joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan,
näkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt,
kuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän
joka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille
-- hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät,
kun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli
toivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä
kavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli
täysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi
suulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen
vähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.
Seura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa
karttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty.
Ei tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui
Fulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja
Corvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen
käteensä ja lausui: "Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani
houkutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle
kalliiksi".
"Minä en pelkää", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; "minä aion
pysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!"
"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kiusaaja. "Orjat saattaisivat lopulta antaa
ilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme
häiritsemättä jatkaa puhettamme". Niin sanoen veti hän vastarintaan
kykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä
parhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka
roomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista
seurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla
pöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä
pyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti
molemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä
välin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. "Hoo", huudahti hän
lopulta nauraen, "kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään
kanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?"
Torkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut
hänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus
käynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn
onnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen
otti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät
huulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua,
minkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän
oli vannoen luopunut.
Tämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin
ilves vaanii saalistaan. "Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin
minullakaan", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, "mutta
ehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi,
että määrättäisiin pikkuinen panos".
"Mutta sen tulee olla hyvin pieni -- vain huvin vuoksi -- sillä minä
olen heittänyt pois pelaamisen". "Ei yhtä kertaa kerraksi lueta",
oli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui
Corvinus tietysti helposti siihen.
Sopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta.
Torkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään
unhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. "Corvinus?
Corvinus?" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen
jotakin, "eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?"
"Kuka?" kysyi puheena oleva kiihkeästi.
"Niin, oikein", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä
vastapelaajan kysymyksestä; "Corvinus, niin kutsuttiin sitä
tappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle
kristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle".
Corvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta
viittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä:
Tuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä
hän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut,
että hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan
opettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti
esiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras
keino suuttuneen tyynnyttämiseksi.
"Hän asuu -- malttakaas -- mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi!
Minä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan
uskoni puolesta... Mutta pettämään en suostu ketään -- ei, sitä
en tee!" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin.
Rupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius
Corvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan
hänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan
yhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän
tottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa
suuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin.
Fulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään
tappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius,
joka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran,
uskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin -- ja sitä menoa
jatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui
vaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja
pelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.
Keskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan
hän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta
hierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan
ainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi
hän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni -- voitonhalun henki,
kullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.
Melkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista
tappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan
täydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi
Fulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren
summan. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat.
Kaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius
korjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi
ja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan,
vuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus
Fulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.
Kun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia
syytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet
ristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään,
ikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. "Mitä minun on
tekemistä sinun kanssasi?" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.
"Paljoa enemmän kuin ehkä luuletkaan", oli ilkkuva vastaus. "Sinä
olet täydellisesti vallassani. Minun vallassani ovat rahasi" -- ja
Fulvius piti hänen nähtävissään Fabiolan kukkaroa -- "maineesi,
rauhasi, jopa henkesikin. Minun ei ole tarvis muuta kuin antaa
vihjaus kristikumppaneillesi teeskentelystäsi, niin et kuuna päivänä
uskalla astua heidän näkyviinsä. Minun ei ole tarvis muuta kuin
päästää kimppuusi kaupunginprefektin poika, jolle äsken omistit
niin imartelevia liikanimiä, niin seisot huomenna hänen isänsä
tuomio-istuimen edessä ja olet kuoleva sen uskon puolesta, jonka olet
pettänyt ja häväissyt. Corvinusta eivät pysty hillitsemään muut kuin
minä. Oletko valmis nyt juopuneena pelarina hoipertelemaan Forumille ja
esittämään itseäsi kristittynä?"
Ah, syvälle langenneella ei ollut rohkeutta seurata tuhlaajapoikaa
parannuksen tiellä, niinkuin oli kulkenut tämän jälkiä synnin polulla,
ja hänen tavallaan palata Isänsä tykö! Hän pysytteli muutaman aikaa
sitkeästi vaiti; mutta Fulviuksella ei ollut aikomusta pysähtyä
puolitiehen, vaan saattaa tehtävänsä perille asti. "No", alotti
hellittämätön kiusaaja taasen, "oletko tehnyt valintasi? Tahdotko mennä
kristittyjen luo tuossa tilassa vaiko Forumille huomenna?"
"En kumpaakaan", vastasi Torkvatus allamielin.
"Mitä sinä sitte aiot?" kysyi kiusaaja edelleen, ikäänkuin lävistäen
kidutettua haukankatseellaan.
"Kaikki mitä tahdot, ei vaan sitä mitä äsken ehdotit", ähkyi onneton.
Fulvius oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Äkkiä muuttui hän
käytökseltään vallan toisellaiseksi. Suurimmalla ystävällisyydellä
koki hän nyt rohkaista uhriaan ja lupasi, ettei häneltä tulisi mitään
puuttumaan; rahojakin hän saisi, millä pelata, jos hän antautuisi
Fulviuksen johdettavaksi. Ja vähän emmittyään hän lausui julki, mitä
hän odotti ja vaati vastapalvelukseksi. Mitä se sitten oli? Fulvius
esitti vaatimuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, ettei sitä käynyt
väärin ymmärtäminen tai mitenkään muuksi selittäminen. "Nouse huomenna
varhain ja liiku vapaasti ystäviesi seurassa, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut. Mutta kerro minulle tyystin kaikki mitä näet, äläkä salaa
mitään!" Niin sanat kuuluivat.
"Siis, _kavaltajaksiko_ minun on rupeaminen?" oihki Torkvatus.
"Nimitä sitä miksi tahdot, sillä joko on sinun suostuminen siihen, tai
odottaa sinua kuolema, pitkällinen kuolo. Saat valita! Mutta kiiruhda!
Corvinus kuuluu kärsimätönnä astelevan tuolla edestakaisin".
"Kuolla en tahdo! Ennemmin mitä hyvänsä muuta!" kuului oihkiva vastaus.
Eipä ollut Fulviuksen helppo saada Corvinusta rauhoittumaan, vihan
ja viinin villitsemä kuin hän oli. Vanhaa opettajaa kohtaan kytenyt
viha, jonka kaikki muut hommat jo olivat saaneet melkein unhottumaan,
leimahti taasen hänessä ilmi; hän himoitsi kostoa. Fulvius sai hänet
rauhoittumaan lupaamalla ottaa tarkkaa selkoa vihatun asuinpaikasta, ja
lopulta onnistui hänen saada pidätetyksi ystäväänsä malttamattomasta
väkivallan teosta.
Corvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin
Torkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui
Fulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä
tilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja
viettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo --
kaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan.
Jaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja
äänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä.
Semmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan,
pani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen
ja huudahti: "Olisiko tämä Kharybdis?"
Yhdeksäs Luku.
Katakombit.
Oli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin
kääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita
katuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa,
missä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta,
jota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa.
Ystävämme Pankratius -- hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan
tätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä
keksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista
siisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla,
näyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä,
aukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän
äijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon
Agneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa
riippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi
hänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat
hänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin
olikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja,
vaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut "fossorin"
(haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja
Severus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää
uskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja,
jotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa
maan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat
virvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien
nauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet
vainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.
Katakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana
katakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen,
laajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti,
joka n.k. karstakiveä -- eräs pehmeä hiekkakivi -- kaivamalla oli
muodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu
sorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin
Konstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit
olemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä
pitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin
ja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella.
Ylt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville
kivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon
taidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva
lauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai
palmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.
[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu
Yios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat
yhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee "kala". Tätä sanaa, samoin
kuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan
heille tunnettuna uskonmerkkinä.]
Molemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä
asian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan
luo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen
miellyttävällä, herttaisella äänellään: "Ja nyt, rakas Diogenes,
tahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta".
"Suosion-osotusta minulta?" kysyi ukko ihmeissään. "Ja se olisi?"
"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki
koukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni
niitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan
nuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne
kaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen,
sanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen
kaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus".
"Torkvatus?" toisti Severus. "Luuletko voivasi luottaa häneen?" Mutta
Diogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen
hieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen
seurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen
mielenlaadusta.
"Kyllähän minun täytyy tunnustaa", huomautti Pankratius, "että
tunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää
hän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen
kristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?"
"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan
kylpylaitokseen", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui
hänen puheeseensa: "Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?" "Eipä
juuri niinkään", oli vastaus, "mutta sinä et kai ole kuullut, että
Cucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet),
ja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan
hommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin
heille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka
Majus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä
satuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen
kiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan,
tuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi
tekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman
hyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan
nähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?"
"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi",
vastasi Pankratius. "Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä
sitä tiedä. Toivokaammehan parasta!" Sen jälkeen lausui hän hyvästit
tuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat
saattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi.
Sydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen,
ja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo
äskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla.
Siinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen
seurueen tuloa.
Seuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa
Diogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä
paikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi
oikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen
viattomasti: "Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa,
ennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?"
"Koko monta", vastasi Severus kuivasti.
"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?"
"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut", oli vastaus.
Torkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän
ajan perästä kyselyään.
"Mistä saattaa tuntea oikean tien?" kysyi hän ja pysähtyi samassa
näennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron
ääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että
epäluulon-alainen teki merkin hietaan. "Tule, tule", huusi hän
Torkvatukselle, "muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot,
jotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat
tämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin
teille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa".
Useita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja
varten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen
näytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen
hän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi
ehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi
häntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa
aavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä
suurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta
pitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti
löydettävissä.
Severuksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään
lisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti
hän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin.
Mutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi
veljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että
jumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto
siitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.
Täten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja
poikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan,
jota muuan vanha kirjailija kutsuu "onnelliseksi, siunatuksi
Campaniaksi". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken
sen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota,
ei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat,
rauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana.
Mikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli
mahdoton salata?